XVIII.
Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta, kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.
Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut, häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.
Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen, vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa, ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät ajat oli kaipauksella odottanut:
»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).
Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja huulia.
Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!
Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet niiden syleilyyn.
Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella saneli:
»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»
Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.
Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.
Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia, vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.
Hento, sortunut ääni kuiskasi:
»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»
Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin, että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle. Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti iloisesti:
»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha, ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.
Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä, joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi rauhattomasti:
»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»
Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi kätensä ja virkkoi:
»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»
Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska; vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.
Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.
Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut, harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut, sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!
Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.
Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton lapsi ja velhotar hänen äitinsä.
Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.
Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät tunnusmerkit.
Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän kuin hyvin kaukaa:
»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).