XIX.
Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä huomanneet.
Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu. Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.
Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston tiheimpien metsikköjen lävitse.
Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli- kuin tuulikellojenkin soittoa.
Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä uskomattoman ihania kallioluolia.
Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi, miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä, vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.
Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella, kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen liikuttava.
»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»
»Kiellettyä lihaako?»
Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.
»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.
»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»
Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin nuorena?
Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin käännettyinä ja silmät ummessa.
»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)
Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!
Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa, kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa — pelkoa ja vihaa!
Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu oli ketun!
Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat, tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.
Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.