XXI.
Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain, kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.
Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.
Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi niihin tuskallisesti.
»Sinähän itket, Tama.»
»Enhän itke», vastasi tämä.
»Mutta kasvosi ovat kosteat.»
»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät, täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää. Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.
Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.
Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä. Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä yökylmältä.
Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta näkyi Sho Kon Sha.