XXII.
Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.
Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä. Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä kuuluisa rakennus.
He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat irtaallaan.
Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.
Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena, lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä, tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa. Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi lentämään takaisin.
Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki ruostuneet ovet.
Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat jalustoillaan.
Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.
Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas, kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.
Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa maanpaossa ja hyljättynä.
Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella oli kynä ja kolmannella papinsauva.
Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt ainoatakaan jumalankuvaa.
Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen turmelemat.
Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti Kristusta!
Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:
»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»
»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.
»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän, että hän kuuntelee.»