XXIII.
Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi hän.
Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta, kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin mahtavaa henkivartiojoukkoa.
Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.
Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.
Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa, kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin, eläimellisen riemunkiljunnan.
Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran; ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.
Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä, tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!
Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti, minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat ja teräväsävyiset.
»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»
»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»
Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille, jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle hänestä — Gihei Matsuyamasta?»
»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»
»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä. »Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa. Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.
»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin miehiä!»
»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja arkailin.»
Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti kädellään häntä.
»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa, ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»
Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.
»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla — odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin rotkon syvästä kuilusta.»
»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»
»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»
»Et — etpä suinkaan.»
»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa, vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle, että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti odotin koko talven tuloasi.»
Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.
»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset, enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa nimesi! To—o—jin-san!»
Häntä puistatti vilunväre.
»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»
»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen vaaran tahansa!»
»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen — äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!
Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.
»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.
»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.
»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat surmasi!»
»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi, erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen, onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»
»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»
Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.
»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.