XXIV.
Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.
Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän asetti kätensä miehen käsiin.
Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli hänen mielensä levollisemmaksi.
Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus. Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan. He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.
Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen vielä toinen toistaan käsistä.
»Sensei! Sensei! Sensei!»
Se oli ylioppilas Junzon ääni.
Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot lennähtivät kiivaasti auki.
Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki. Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli ollut erinomainen haavuri.
Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana, silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat, että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.
»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme, sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin (amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»
»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»
Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.
Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.
Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan; ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois Fukuista.
Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää. Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää peljättävissä.
»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin, arvoisa opettaja?»
Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.