XXIX.
Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla, ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen, sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.
Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni. Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana. Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!
Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja kuulla äänen helkkyvää soittoa.
Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä feodalisten aikojen yashiki!
Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.
Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille, tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille, mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.
Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.
Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei suoraan pääkaupunkiin.
Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.
Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.
Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.
Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja silmäkulmilla.
Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät, ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.
Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi puhjennut:
»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»
Hän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin sokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.
»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut takaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»
Tojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.
»Osasit tienkin —»
»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko maailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»
»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.
Tama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.
»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle — sitten!»
Tojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä itseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa. Hän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.
Hän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin, hänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita vasten painautui toinen suloinen huulipari.