XXVIII.
Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen, töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.
Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.
Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.
Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien kalpeita poskia.
Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.
Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta syttyneet ilmiliekkiin.
Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut niin hyvän tilaisuuden.
Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät viehätyksensä.
Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava, silloin erosi viimeinen joukko.
Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa, katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta ja myötätuntoa voinut katsella.
Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin, joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.