XXVII.
»Tama!» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin polvia vasten.
Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.
Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.
»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin hänen kanssansa, lähdethän?»
Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.
»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa. Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat. Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään toisen naisen!»
Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.
»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.
»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti, murheellisesti.
»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman ääriin saakka — jos vain sallisit.»
Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti, astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.
Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä. Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen, väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.