XXVI.
Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.
Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet, joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli hänen poissaollessaan joutunut.
Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.
Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista, sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään päätöstä lausua.
Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.
Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies, jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat kamalansuuret huonekalutkin.
Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran kahdenkesken pitkistä ajoista.
Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle; luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.
Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.
Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni, hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.
Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.
Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt, tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat. Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin saattoi.
»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan asennostaan.
»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö sinä opettajanvirkaasi vai et?»
»Kerrassaan.»
»Mitä tarkoitat?»
Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli ilmestynyt ihmeellinen loiste.
»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»
»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»
»Niin — sitä tarkoitan.»
Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan. Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.
»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä — vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä — niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»
»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti. »Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti. Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! — olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»
Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen taas äkkiä toisen eteen.
»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista. Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»
Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän katsahti Tojin-sania silmiin:
»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.
Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:
»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»
Virkkoi toinen:
»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»
Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti tuolillaan.
»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»
»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»
Hän hypähti kiihkeästi ylös.
»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.
»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»
Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:
»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea tai näkevä!»
»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua sanottiin jo Amerikassakin.»
»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.
»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi ijältään — ja sydämmeltään!»
»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin kivisen kuin sydämmesi on!»