1.

Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen
teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)

Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta Wehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen; vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät porphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden huippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.

Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon, ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein kappalten Luojaa.

Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.

Myös alkoivat he uuden laulun:

"Puiden tuoksu, juoksu purojen
Oi ihanaa, mi laulu lintujen!
Mi iloinen ja riemuinen
Ja viini, mi juoma herttainen."

Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.

Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat huomasivat sivulla makaavan Anteron.

"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."

"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön hän, mitä haluaa, — kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."

"Kuitenkin lausut totuuden, Ruppert", otti Antero sanoakseen. "Sinä vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi, ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi rakastaa."

"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja alkaa: 'Ja kirjoitettu on —' ... hahaha!"

Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.

"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento; surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."

"En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."

"Koska niin on", sanoi vanhin, "miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat kylän nuorukaisista?"

"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan", keskeytti Ruppert ivallisesti, "siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt hänen ylpeäksi."

"Sen sinä valhettelet!" huusi veli aivan närkästyneenä. "Tiedät hyvin, kuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin viettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian niukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja viiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään huolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä armosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut."

Tämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan jatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit uudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.

"No, mitäs kuuluu", kysyi viimein Risto, "tahdotko käydä ravintolaan kanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko, kuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?"

"Kiitän kutsumisestasi", jatkoi Antero iloisesti, "vaan en voi erota tästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa iloiset!"

"Hahaha", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään: "Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori."

Yhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa jatkamaan ja huuliltansa kaikui:

"Ken kieltää tahtoo laulun kunniaa?
Vapaa, raitis mielemme
Ainoa on rikkautemme."

Antero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes lähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas siniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla majesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes aurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä tavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja Antero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen ja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli myötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson varjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen kuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään päin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä. Antero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet, jonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa. Antero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin, kunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa. Pöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo täysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä päivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle ihmiselle toivotti hyvää iltaa.

"Jo täällä, Antero?" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, "luulin sinun tänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet surullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa sunnuntai-ehtoo.

"En äitini", vastasi Antero, "minulla on tänään ollut enemmän nautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan."

"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä katselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä, vaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat kauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän."

Näitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä, muutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen valossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta äidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään oli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä erilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä ja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun, molempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin vaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut, tuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan palatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet yhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi. Onneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa voimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen taistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva ruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, — ainoastaan hellä, eroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli uneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan pientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja kun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana, poiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla hennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko olennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli uudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut onnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin uudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja kentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun saattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi ollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli hän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta syntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät päiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero ainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä niinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta maanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla, sillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin huveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun Antero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui Ruppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi eripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että äitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen makuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa loppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin. Suurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli hän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei kenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset seuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen nautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden työssään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer, ankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja tapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut, — yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän anteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän, koska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha rouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat häntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska aika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli lähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä hän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.

"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki", virkki Antero äidilleen ehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä tihutteli, "sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa paitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan pelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava sotapalveluksesta, älkää itkekö äitini."

Antero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa julistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin mahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille — tämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan kanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään ja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin ravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja veli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana, onneansa näille molemmille ilmoittaa.

"He tulevat sen jo näkemään", virkki hän juomatovereilleen, "ja vaikka mielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin siitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon kohtaamistamme karttaa, — äitini juttelee liian paljon minulle raamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä seuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti kuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa."

Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa nuorukaista.