2.
Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi
veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)
Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin, Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi." Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa, kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä pahimman laatuiselta.
Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan. Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa, että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman, joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä työskentelevälle piialle:
"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."
"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on ensimmäinen, joka menee kirkkoon, — hän on jo viisi minuuttia ollut poissa."
Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi leikillisellä äänellä:
"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä puhutella."
Piika nauroi ja meni matkaansa.
Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:
"Mä rukoilen, Isä, sinua,
Kuin murheess' ja tuskiss' autat,
Vahvist' vahvaan uskoon minua,
Sinun Pyhän Henkes' kautta:
Kun minä jätän tämän luolan,
Josta ei hengiss' päästä,
Ann' ilon kanss' silloin kuolla,
Ja helvetist' minua säästä."
Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät kirkkomiehet kotio.
Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle. Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan, joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä noutamassa, kun piika huusi:
"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."
"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi Antero.
"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä tuulella."
Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.
"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen, kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni, että renki isäntäänsä odotuttaa."
"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero, "olinhan kirkossa."
"Eipähän", tiuskasi talonpoika, "isännän palveleminen edelläkäypi Jumalan palvelusta."
"Sitä mielipidettä en minä ole", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan vakaasti. "Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka häntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta oikein leväperäinen."
"Lörpötystä vaan loppumatta", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa vetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja käveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta kadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi vihdoin:
"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?"
"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan", sanoi Flurenbauer karkeasti. "Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa." Tämän sanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa vaietakseen.
Antero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan, ja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan, kärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli seisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas vihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä Anterolle, joka myös oitis nousi:
"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo kahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa korkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse, etenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi leivälleen."
Antero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen tyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä olivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti palvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään korjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas sanoiksi:
"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän kuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle, että, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän palveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä ja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli sinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin."
"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni", vastasi Antero, "jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te, ja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet tehtäväksi." Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika huusi hänelle:
"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin antaisin päästö-kirjan, jos —"
"Jos ette minua hyvin tarvitsisi", päätti Antero nauraen, "niin, sanokaa vaan suoraan."
Talonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei tahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun ihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja enemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi hiljaisella epäilyksellä: "Mikä on Ruppertista tuleva?"
Murheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo oli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu. Nopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien joukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki Antero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana osoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi ovella.
"Odota vaan, sä paksu ihravatsa", huusi Ruppert käheällä äänellä, "rankaisematta et minua ole häväissyt, — minä olen sen sinulle kostava!"
"Sen saat tehdä", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, "vaan parempi ja kunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit."
"Mitä on oikeastaan tapahtunut?" otti Antero heti sanoakseen. "Te pidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä."
"Onko pastorikin täällä?" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti koettaen nousta ylös maasta. "Nyt on kohta saarna alkava."
"Pidä turpasi", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. "Sinulla ei ole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja sinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa."
"Mitä", huusi Ruppert kiihtyneenä, "te alatte jo? Tunnetteko halua, saada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!"
Sitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan joukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja satuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään, läsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien ilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun riitaan.
"Ruppert", kertoi isäntä, "on juonut tuopillisen toisensa perästä ja sitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu, kuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän voi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti kotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä ryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!"
"Niin, hyi", yhtyivät talonpojat, "se on selvää petosta!"
"Ystävät ja naapurit", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, "älkää minun tähteni jatkako riitaa."
"Olet hyvin puhunut, Antero", vastasi isäntä, "koska et ole vahinkoon osallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?"
"Ei niin, ole toki rauhallinen", huusi Antero närkästyneenä. "Summa ei liene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa."
"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?" kysyi isäntä sangen iloisella äänellä. "No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen sen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika."
"Se hän onkin", huusivat kaikki, "eikä Ruppert laisinkaan ansaitse häntä veljeksensä."
Antero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään, vaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja vapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan Ruppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin. Kun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla, alkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:
"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on sinun mahdoton jatkaa."
"Hähä", nauroi Ruppert nenäänsä, "eikö niin, minun täytyy tehdä työtä, siksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille antaa rahaa?"
"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa", jatkoi Antero, "päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun täytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun varoitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika ota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi."
"Hahaha", nauroi Ruppert, "vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori, ja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä kylläksi kurkulleni ja vatsalleni."
"No niin", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, "joka ei neuvoa ota, se ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että Flurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta säännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut, siinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja tiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa täyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt jättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti tarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä."
Antero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton Ruppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan irstaisia juomalaulujansa.