3.

Herra on Jumala, joka meitä valistaa.
(Ps. 118, 27.)

On ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset, hyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet rauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille ihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun muutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät sortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät varmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen monituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa kevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii rankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman alusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu, jolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.

Nautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä; se muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä erinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen tekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin, sillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään, saattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta, joka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi, alkua rikokselliseen elämäänsä — ja kymmenestä tapauksesta saat yhdeksän tämmöistä vastausta: "Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä, tahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis miehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin ja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin lähimmäiseltäni omaisuutensa."

Silloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin vakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä vika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta lankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon vastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me tiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen nuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen joukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän Flurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja vasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti eronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä silmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä joutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle ihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut — hän on suuresti erehtynyt. Parantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni matkoihinsa sanoen: "Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä, vaate ja ruoko aina annetaan!"

Hän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa palveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa. Antero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle Ruppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki tiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää; Ruppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa ja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän joutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut että hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen saattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja oli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä rakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo nautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli kurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen kevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän suoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle olivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.

Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen inhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita, että se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen kykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään tahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän — Anteron oikean ennustuksen mukaan — äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi. Anteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja roistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja jos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä tullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee elatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän poika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja säästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun yhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden tila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta suureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen rakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin ei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan pitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi nähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä kovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että arkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin sydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin Anteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka hiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä. Kaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle terveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän ei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan poikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden vähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin vallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus joku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin, joka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen veljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut kaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja veljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja vasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla väijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle jonkun ryypyn tarjoisi.

Toukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa, heinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli rikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin tuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina, ilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti ylistivät Jumalaa.

Tämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina eräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja taivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin kunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja puhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa auringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen on ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä koroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat ihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri taakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon se kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja synkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan laskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät ilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset kellon äänet, — silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel kyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.

Nopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä kuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, toveri", kuului vasta-tulleen huulilta, "tahdotteko olla hyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja, kuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä."

"Minne aiotte?" kysyi Antero.

"Schweiz'iin", kuului vastaus, "ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt tulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä työmiehenä ansaita rahaa."

"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne", vastasi Antero, "ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte."

"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?"

"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla kävelette."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen, "silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta joutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä läheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?"

Antero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.

"Jos tahdotte", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, "niin tahdon saattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan."

"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne." Ja heti senjälkeen kulkivat molemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä Nadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä omanneensa sangen etuisan paikan. "Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen, kun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän kelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei muualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan", jatkoi kertoja vähäisen vaitiolon jälkeen, "minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen frankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan säästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; — semmoinen rahasumma riittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi."

Anteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi, kirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.

"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?" kysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.

"Sen kyllä luulen", sanoi pfalzilainen. "Kaikkiin maihin on annettu käskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä Englannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei niitä sittekään ole kylliksi."

"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa tunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi", jatkoi Antero tutkien.

"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."

Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.

"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden tuttavansa käteen hyvästijätöksi:

"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"

"Jos voin, niin vallan mielelläni."

"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan, ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."

"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."

Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.

Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.

"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"

Kun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa eräs olento, Antero kysyi seisahtuen: "Ken siellä?"

"Ken siellä?" kajahti ivallisesti, "onko sopivata mennä niin myöhään illalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa semmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut vanhaa viiniä."

Antero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen ravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi kurkistellen oli seisonut akkunan edessä.

"Niin; niin", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, "päivällä ollaan ihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään viiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita tuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä, ulkokullattu poikuus!"

"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella", sanoi Antero, "vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin kasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa kasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan eikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä viettänyt."

"Se on taas tuo kirottu tarkoitus", huusi Ruppert äänellä, joka ilmoitti sisällisen vimmansa. "Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos sinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!"

"Siihen voipi tulla neuvoa", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti askeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä arvoituksen kaltaisia sanoja.