Esihistoriallinen aika.
● Historia ja esihistoria. Kun historiantutkijat kirjoittavat esityksiä ihmiskunnan vaiheista, täytyy heidän ensin hankkia tarkkoja tietoja esitettävistä asioista. Nämä tiedot he saavat monella eri tavalla; tärkeimmät tietolähteet ovat kirjoitukset, joita kuvattavan aikakauden ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Näin saatuja asiakirjoja säilytetään arkistoissa, joissa tiedemiehet käyvät niitä tutkimassa. Historioitsijat ovat niiden perusteella kirjoittaneet teoksia, jotta muutkin ihmiset saisivat tietoja kansojen kohtaloista. Tällaista yhtäjaksoista esitystä ihmiskunnan vaiheista sanotaan historiaksi.
Sitä aikaa, josta ei ole olemassa kirjoitettuja muistiinpanoja, sanotaan esihistorialliseksi eli historiantakaiseksi ajaksi. Siitäkin on ihmisten onnistunut saada tietoja. On näet löydetty maasta kaikenlaisia vanhoja, osaksi kivestä, osaksi metallista valmistettuja esineitä, vieläpä asuinpaikkojen jäännöksiä. Kivisiä muinaisesineitä sanoi kansa entiseen aikaan ukonnuoliksi, koska se uskoi, että ne olivat ylijumalan ampumia salamia, jotka olivat pudonneet maan päälle. Nykyään sen sijaan tiedetään, että ne ovat muinaiskansojen käyttämiä aseita ja tarvekaluja. Niitä on koottu museoihin, joissa muinaistieteen eli arkeologian tutkijat niitä tarkastavat saadakseen selville, minkälaisia elinkeinoja esihistorialliset kansat ovat harjoittaneet ja minkälaisissa oloissa muutoin eläneet.
Kuva 1. Määrämuotoisia hakat-tuja kiviaseita.
● Kivikausi. Ihmisiä on elänyt maapallolla jo satoja tuhansia vuosia. Ensimmäiset ihmiset elivät perin kehittymätömissä oloissa. He valmistivat aseensa ja tarvekalunsa kivestä, jonka tähden tätä aikaa sanotaankin kivikaudeksi. Aluksi käytettiin kiviä sellaisina, kuin ne löydettiin maasta, mutta myöhemmin niistä toisilla kivillä lohkaistiin pois palasia, ja niin niille annettiin sellainen muoto, että niitä paremmin voitiin käyttää määrättyihin tarkoituksiin. Opittiinpa vihdoin hiomaan kiviaseita sileiksi ja kiertämään niihin luuputkella reikä, johon puinen varsi työnnettiin. Paitsi kivistä valmistettiin esineitä myös luusta ja puusta.
Aluksi kivikauden ihmiset eivät harjoittaneet muita elinkeinoja kuin metsästystä ja kalastusta. He asuivat luolissa ja verhosivat ruumiinsa eläinten nahoilla.
Kuva 2. Hiottuja kiviaseita.
Kuva 3. Luolan seinään piirretty alkuhärän kuva.
Kuva 4. Hevosta esittävä norsunluinen veistos esihistorian ajoilta.
Kuva 5. Kivinen nuolenkärki Amerikasta.
Kivikauden loppuaikoina ihmiset oppivat jo hoitamaan karjaa ja viljelemään maata, käyttäen kivikuokkaa ja puista auraa. Silloin he myös rakensivat asunnoikseen hirsimajoja paalujen päälle järvelle. Paalulautalle johti vain kapea silta, joka vihollisen hyökätessä voitiin purkaa. Kankaiden kutominenkin oli jo silloin tunnettu, joten ihmisten ei enää tarvinnut käydä verhottuina eläinten nahkoihin. Osasivatpa he jo keittää ruokansa savesta valmistetuissa astioissa.
Kuva 6. Paalukylä Sveitsistä (noin vuonna 1000 eKr.).
● Metallikausi. Kivikautta kesti kymmeniä tuhansia vuosia. Yhä moninaisemmiksi kasvoivat ihmisten tarpeet. Niitä oli lopulta vaikea kiviasein tyydyttää. Vihdoin, muutama tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää, keksittiin jossain Aasian puolella taito metallista valmistaa aseita ja tarvekaluja. Aluksi käytettiin raaka-aineena pronssia, joka on vasken ja tinan sekoitusta. Sitä aikakautta sanotaan pronssikaudeksi. Myöhemmin tunki kova ja kestävä rauta pronssin syrjään, ja silloin sai alkunsa rautakausi, jota vieläkin elämme.
Metallista voitiin valmistaa sellaisia esineitä, joihin kivi oli liian haurasta. Niinpä siitä taottiin miekkoja sota-aseiksi sekä sirppejä maanviljelyskaluiksi. Metallista valmistetut keihäänkärjet ja kirveet olivat myös tehokkaampia kuin kiviset. Lisäksi tehtiin metallista koristeita, kuten solkia, kaularenkaita ja riipuksia. Onpa löydetty näiltä ajoin jo lukkoneuloja ja parrannyhtämispihtejäkin.
Kuva 7. Solki pronssikaudelta.
Kuva 8. Keihäänkärki rautakaudelta.
● Sivistys kohoaa. Ihmiskunta kehittyi jo esihistoriallisella ajalla sangen korkealle sivistyskannalle. Varsinkin kun ihmiset oppivat viljelemään maata, kohosi sivistys ripeästi. Maanviljelijäin ei tarvinnut siirtyä paikasta toiseen, kuten metsästäjäin, kalastajain ja karjanhoitajain; siksi he voivat rakentaa itselleen pysyviä asuntoja ja tehdä elämäntapansa mukavammiksi. Asuen entistä tiheämmässä he joutuivat lähempään yhteyteen keskenään, joten naapurit voivat käyttää toistensa kokemuksia ja keksintöjä hyväkseen. Maanviljelijällä oli aikaa muihinkin harrastuksiin kuin työskentelyyn elämän ylläpitämiseksi. Näin siis sivistys kehittyi varsinkin sellaisissa seuduissa, joissa maanviljelys sai jalansijaa.
Sivistykseen luetaan kuuluvaksi:
A. Aineellinen sivistys eli elinkeinot. B. Henkinen sivistys: 1. Tieteet. 2. Taiteet. 3. Uskonto.
Vanha aika.
N. vuoteen 400 jKr.
1. Itämaiset kansat.
EGYPTILÄISET.
Kuva 9. Ramses II:ta esittävä kuvapatsas.
● Hallitsijat. Viljavassa Niilin laaksossa sijaitseva Egypti oli varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtakuntaan. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Mena-niminen kuningas yhdisti koko maan yhdeksi valtakunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli Memfis (egypt. Menofre). Memfiin hallitsijat olivat mahtavia miehiä. Alamaiset pitivät heitä jumalien poikina ja kutsuivat heitä arvonimellä farao, joka merkitsee »suuri talo», sillä kuninkaalla oli lukuisa hoviväki, joka eli hänen palatsissaan. Faraon valta oli rajaton, niin että alamaisten henki ja omaisuus olivat hänen vallassaan. Egyptin hallitsija oli siis rajaton yksinvaltias eli despootti.
Memfiin faraot ovat tulleet tunnetuiksi varsinkin pyramidi-rakennuksistaan. Nämä ovat suunnattoman suuria kivestä rakennettuja hautakammioita, jotka hallitsijat jo eläessään rakennuttivat itselleen.
Suurten pyramidien läheisyydessä on jättiläiskokoinen kuvapatsas, joka esittää ihmispäällä varustettua makaavaa leijonaa. Tämän suuren sfinksin sisässä on muutamia temppelikammioita.
Egypti.
Aikojen kuluessa veltostuivat Memfiin faraot. Lopuksi he eivät enää kyenneet pitämään valtakuntaansa koossa, vaan se hajosi moneen osaan. Se pysyi sitten pirstoutuneena monta sataa vuotta, kunnes vihdoin Teeben (egypt. Nē) hallitsijat sen jälleen yhdistivät. Teeben faraot olivat sotaisampia kuin Memfiin. Sotavaunuissa ajaen he johtivat joukkonsa voitosta voittoon. He valloittivat etelässä olevan Aitiopian, ja idässä heidän valtakuntaansa kuului koko Syyria Eufrat jokeen saakka.
Tunnetuin Teeben faraoista oli Ramses II (egypt. Remssu), joka hallitsi vuoden 1250 tienoissa eKr. Ramses ei ollut kuuluisa ainoastaan sotilaana, vaan myös rauhan toimissa. Teeben suojelusjumalalle, joka oli auttanut häntä kaikissa hänen yrityksissään, hän rakensi monta temppeliä. Kuuluisin on se, joka sijaitsi pääkaupungissa.
Ramses II:n kuoltua Egyptin mahtavuus nopeasti aleni. Vuonna 525 eKr. persialaiset vihdoin tekivät lopun maan itsenäisyydestä.
Egyptin maa. Egyptin maa ei ole pinta-alaltaan suurempi kuin Viipurin lääni. Sen muodostaa kapea Niilin laakso, joka on yhtä pitkä kuin Suomi, mutta paikoitellen vain peninkulman tai parin levyinen. Niilin suupuolen ympärillä maa leviää laajaksi vesiperäiseksi suistomaaksi eli deltaksi. Koko Egypti on Niilin lahja. Maa olisi ympäröivän erämaan kaltaista, ellei Niili joka vuosi tulvisi yli äyräittensä ja toisi mukanaan hedelmällistä liejua, joka jää pelloille joen laskeutuessa tavalliseen uomaansa. Tulva alkaa kesäpäivänseisauksen (kesäk. 21 p:n) aikoihin; kolmen kuukauden kuluttua vesi on korkeimmillaan kattaen laajoja aloja kummaltakin puolen jokea; ja taas kolme kuukautta myöhemmin eli siis joulun tienoissa vesi on laskeutunut ennalleen. Ennen seuraavaa tulvaa saadaan maasta kaksi satoa. Silloin erämaasta puhaltava tuuli jo on peittänyt palmujen lehdet, pellot ja koko maan paksuun hiekkatomuun. Näyttää siltä kuin Egypti olisi muuttumaisillaan kellertäväksi hieta-aavikoksi. Juuri silloin tulva aikaa uudelleen.
Kuva 10. Veden nostaminen säiliöstä vinttaamalla.
Tulvan aikana talonpoikain täytyi kastella niitä vainioita, joihin tulvavesi ei ulottunut. Vielä tulvan jälkeenkin kasteleminen tuotti paljon vaivaa, sillä Egyptissä voi olla vuosikymmeniä satamatta. Kastelemisen helpottamiseksi rakennettiin jo ammoisina aikoina kanavia, joihin Niilin vesi johdettiin; alemmista kanavista nostettiin vesi vinttilaitoksilla ylempiin, ja siten saatiin kosteutta levitetyksi aina autiomaan rajalle. Myöhemmin vesi Niilin tulviessa padottiin suureen Moiris järveen (egypt. Mruer), josta sitä kuivana aikana voitiin juoksuttaa pelloille.
Kuva 11. Egyptiläisten kylvönteko.
Kohta tulvan asetuttua maa kynnettiin härkäparin vetämällä raskaalla puuauralla. Sitten kylvettiin siemen ja annettiin lammaslauman sotkea se maahan. Kun vilja oli tuleentunut, leikattiin se sirpillä, koottiin lyhteiksi ja kuljetettiin aasien selässä latoihin. Puiminen toimitettiin lehmillä, jotka polkivat jyvät irti tähkäpäistä.
□ Pyramidit. Egyptin faraot eli kuninkaat rakennuttivat pääkaupunkinsa Memfiin läheisyyteen itselleen suunnattoman suuria hautakammioita eli pyramideja, joita on kaikkiaan n. 70. Ne ovat neliskulmaisia, ylöspäin suippenevia kivisiä jättiläisrakennuksia. Suurimman kaikista pyramideista rakennutti kuningas Khūfu. Se on n. 140 m. korkea eli kaksi kertaa niin korkea kuin Suurkirkko Helsingissä torista mitattuna. Ja siihen on käytetty niin paljon kiviä, että niistä voitaisiin rakentaa ympäri koko Suomen neljän metrin korkuinen ja puolen metrin paksuinen muuri. Tarun mukaan tämän pyramidin rakentaminen kesti 30 vuotta, ja kuitenkin 100,000 henkeä oli sitä rakentamassa. Kivet louhittiin vuoristosta ylempää Niilin itäpuolelta. Sieltä ne kuljetettiin vartavasten rakennettua tietä Niilin rannalle, sitten lautoilla jokea pitkin ja edelleen työmaalle, jossa ne suurilla vipulaitoksilla kohotettiin paikalleen. Keskellä pyramidia on Khufun hautakammio, johon pitkät käytävät johtavat. Kammiossa ja käytävissä kivet on niin kiiltäviksi hiottu, että tulisoihdut heijastuvat niihin, kun niitä kannetaan pyramidin läpi.
Kuva 12. Khufun pyramidi ja suuri sfinksi.
□ Ramses II. Kuuluisin kaikista Egyptin faraoista oli Ramses II, joka oli taitava ja uljas sotapäällikkö.
Egyptiläiset eivät mielellään palvelleet sotamiehinä, vaan he tahtoivat harjoittaa rauhallisia elinkeinoja. Muuan egyptiläinen kirjuri kertoo sotilasammatin rasituksista seuraavasti: »Sotamiehen sotapalvelus on kovin vaivalloinen. Hänet suljetaan kasarmiin ja häntä lyödään ruumiiseen, kasvoihin ja päähän. Kun hän on palvellut oppivuotensa, kirjoitetaan hänet luetteloihin, ja hän saa kokea sodan vaivat ja vaarat. Hänet komennetaan kauas Syyriaan; hänen täytyy kiivetä yli kukkuloiden ja vuorten ja kantaa selässään ruokaa, leipää ja vettä, kunnes niska jäykistyy niinkuin aasilla ja selkä on taittumaisillaan. Hänen täytyy matkalla juoda haisevaa vettä ja tehdä vahtipalvelusta. Hän marssii vihollista vastaan jäsenet hervoksissa pelosta. Vihdoin hän sairastuu ja hänet lähetetään kotiin aasin selässä.» — Ramses palkkasikin parhaasta päästä neekereitä ja muita ympäristön asukkaita sotajoukkoonsa. Vain sotapäälliköt olivat egyptiläisiä.
Kerran Ramses lähti taistelemaan pohjoisesta hyökkääviä heettiläisiä vastaan. Syyriassa sotajoukot tapasivat toisensa. Kun Ramses lähestyi heettiläisten leiriä, saapui muutamia karkulaisia hänen luokseen ilmoittamaan, että heettiläiset pelästyneinä muka olivat lähteneet pakosalle egyptiläisten saapuessa. Mutta karkulaiset olivatkin heettiläiskuninkaan lähettämiä, sillä hän tahtoi saattaa egyptiläiset huolettomiksi. Kuultuaan karkulaisten sanoman Ramses kiiruhti muutamien valiojoukkojen kanssa ajamaan heettiläisiä takaa. Mutta nämä olivatkin asettuneet väijyksiin ja hyökkäsivät, Ramses kuninkaan saapuessa, esiin piilostaan ja ympäröitsivät hänet. Useimmat egyptiläiset tapettiin, mutta kuningas itse piti uljaasti puoliaan keskellä vihollisparvea, kunnes pääjoukot ehtivät hänelle avuksi. Silloin heettiläisten vuoro oli peräytyä. Kun vihdoin solmittiin rauha kuningasten kesken, suurempi osa Syyriaa jäi Egyptin haltuun.
Päätettyään onnellisesti sotaretkensä Ramses II rakennutti pääkaupunkiin Teebeen temppelin suojelusjumalansa Ammon-Rēn kunniaksi. Temppeliportille johtaa kuja, joka on reunustettu sfinkseillä. Nämä ovat leijonan ruumiilla ja ihmispäällä varustettuja patsaita. Itse portin edessä on kaksi hoikkaa neliskulmaista pylvästä eli obeliskia. Portin kummallakin puolen on leveät lipputangoilla varustetut tornit, pylonit. Sen takana on esikartanoita ja vihdoin puolihämärät temppelisalit. Rakennuksen keskellä on pilkkoisen pimeä huone, jossa on laiva ja siinä kultainen jumalankuva.
Temppelin edusta on koristettu kivisillä kuvapatsailla ja seinät maalauksilla. Kuvapatsaat esittävät jäykkinä istuvia ihmisiä, joilla aina on katse suoraan eteenpäin kääntyneenä, polvet yhteen puristettuina ja kädet lepäämässä polvien päällä. (Katso kuvaa 14!) Maalauksissa kuvataan egyptiläiset pitkiksi ja solakoiksi. Heidän päänsä ja jalkansa ovat sivulle päin käännetyt, mutta rinta on katsojaan päin. (Katso kuvia 11 ja 18!) Näistä kaavoista pidettiin niin ankarasti kiinni, että vain harva taiteilija uskalsi niistä poiketa.
Kuva 13. Kolme egyptiläistä jumalaa. (Osiris sekä hänen vaimonsa ja poikansa.)
● Uskonto. Egyptiläiset eivät uskoneet yhteen ainoaan Jumalaan, vaan palvelivat monia jumalia. Sellaista uskontoa sanotaan monijumalaisuudeksi eli polyteismiksi. Egyptiläiset uskoivat, että taivaankappaleet olivat jumalia. Mahtavin oli Rē eli auringon jumala. Kullakin kaupungilla oli sitä paitsi oma suojelusjumalansa. Pääkaupungin jumala oli muita mahtavampi. Kun Teebe oli tullut pääkaupungiksi Memfiin jälkeen, sen suojelusjumala, Ammon kohosi suureen arvoon. Vihdoin egyptiläiset alkoivat pitää Re jumalaa ja Ammonia samana olentona, jota he sanoivat nimellä Ammon-Rē. Hänen rinnallaan oli kuitenkin koko joukko vähäarvoisempia jumalia.
Kuva 14. Ammon.
Egyptiläiset uskoivat, että kukin jumala oli pyhittänyt itselleen erityisen eläinlajin, jonka ruumiiseen hän saattoi asettua asumaan. Niinpä oinas oli pyhitetty Ammonille, mutta Ren valitsema eläin oli sontiainen. Taiteilijat kuvasivat useasti jumalat heidän nimikkoeläintensä päällä varustetuiksi, ja hurskaat egyptiläiset osoittivat näille eläimille jumalallista kunnioitusta. Suurimmassa arvossa pidettiin Ăpis härkää (egypt. Hapi), joka oli pyhitetty Osiris jumalalle, kuoleman valtakunnan haltijalle.
Kuva 15. Apis-härkä.
Egyptiläiset uskoivat ihmissielun elävän senkin jälkeen, kun ruumis jo oli kuollut. Yhä edelleen sielu käytti entistä ruumistaan asuinsijanaan; jos siis ruumis mätäni, jäi sielu asuinsijaa vaille, ja sen täytyi turvattomana harhailla paikasta toiseen. Sen tähden egyptiläiset palsamoivat vainajan ruumiin, ettei se pääsisi mätänemään, ja veivät sen vasta sitten hautakammioon. Palsamoitua ihmisruumista sanotaan muumioksi.
Kuva 16. Palsamoiminen.
□ Egyptissä kullakin kaupungilla oli oma jumalansa. Mahtavin kaikista jumalista oli Ammon-Rē, jolle Ramses II rakennutti suuren temppelin pääkaupunkiinsa Teebeen. Paitsi jumalia egyptiläiset palvelivat myös pyhiä eläimiä, kuten kissoja, koiria ja ibis-lintuja, joihin he luulivat jumalien sijoittuneen. Tärkein kaikista pyhistä eläimistä oli Apis härkä. Kreikkalainen historioitsija Hērŏ´dotos, joka itse kävi Egyptissä, kirjoitti eläintenpalveluksesta seuraavalla tavalla: »Apis on muutoin musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa kolmion muotoinen valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkan kuva, hännässä kahdenlaatuisia karvoja, ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen. Teeben asukkaat pitävät krokotiilejä erittäin pyhinä. He elättävät erästä erikoista krokotiiliä, joka on kesytetty; sen korviin he pistävät lasisia ja kultaisia korvarenkaita sekä sen etujalkoihin käätyjä ja antavat sille erityisiä ruokia ja uhrieläimiä. He vaalivat krokotiilejä mitä parhaiten niiden eläessä ja laskevat ne kuoltua pyhiin hautoihin. Niissä taloissa, joissa itsestään kuolee pyhä kissa, kaikki asujamet ajavat kulmakarvansa, mutta missä kuolee koira, koko ruumiinsa ja päänsä. Jos joku tappaa jonkin näistä eläimistä ja tekee sen tahallaan, on rangaistus siitä kuolema; jos hän tekee sen vastoin tahtoaan, hän kärsii sen rangaistuksen, jonka papit määräävät.»
Kuva 17. Muumioarkun kansi.
Koska egyptiläiset uskoivat, että sielu asui ruumiissa vielä kuolemankin jälkeen, heistä oli tärkeätä, että ruumis säilyi mätänemättä, niin ettei sielun tarvinnut asunnon puutteessa surkastua. Sen tähden vainajan ruumis palsamoitiin kohta kuoleman jälkeen. Palsamoimisesta Herodotos kertoo seuraavasti: »Palsamoitsijat tekevät terävällä kivellä leikkauksen pitkin kupeita ja ottavat sieltä ulos kaikki sisälmykset ja puhdistavat ne palmuviinillä ja survotuilla suitsutusaineilla. Kun he sitten ovat täyttäneet vatsaontelon mirhamilla ja muilla suitsutusaineilla, he jälleen ompelevat sen kiinni. Sen jälkeen he asettavat ruumiin lipeäsuolaan ja säilyttävät sitä siinä 70 päivää. Tämän jälkeen he pesevät vainajan, käärivät kokonaan ruumiin liinasta leikattuihin kaistaleihin ja sivelevät sitä hiukan kumilla, jota egyptiläiset enimmäkseen käyttävät liiman sijasta. Sitten he tekevät ihmisen näköisen puisen kuvan, jonka jälkeen he siihen sulkevat vainajan, ja sen tehtyään he panevat sen säilöön hautakammioon, asettaen sen seisomaan pystyyn seinää vastaan.»
Hautakammion seinille maalattiin orjia ja käsityöläisiä, joiden tuli palvella vainajaa. Määräpäivinä eloon jääneet omaiset toivat hänelle hautakammioon hänen mieliruokiaan ja kaikenlaisia tarvikkeita, joita luultiin hänen voivan vielä kuoltuaankin käyttää. Hautakammioon pantiin hänen mukaansa myös kuoleman kirja. Siinä selitettiin, miten ihmisen tuli toimia välttääkseen ne vaarat, jotka häntä kohtasivat kuoleman jälkeen.
Kuva 18. Vainaja Osiriin edessä.
Ajan pitkään ei ihmissielu kuitenkaan tyytynyt asumaan vainajien kaupungissa palsamoidussa ruumiissa. Se alkoi kaivata jumalien luo ja lähti pitkälle vaivalloiselle matkalle autuaiden asunnoille. Voitettuaan käärmeet, skorpionit ja vaanivat pedot vainaja joutui »kahdenkertaisen oikeuden» saliin suuren Osiriin eteen, joka istui valtaistuimellaan valtikka toisessa kädessä ja rangaistuksen ruoska toisessa 42 kuolemantuomarin ympäröimänä. Vainaja astui ylhäisen jumalan eteen ja sanoi: »Ylistetty ole sinä, suuri jumala, kahdenkertaisen totuuden herra! Minä tulen sinun luoksesi katsomaan sinun ihanuuttasi! Olen puhdas synneistä! En ole tehnyt sairaaksi; en ole itkettänyt; en ole tappanut; en ole vienyt jumalien uhrileivoksia; en ole tehnyt aviorikosta; en ole väärentänyt painomittoja; en ole tehnyt vääryyttä orvoille; en ole estänyt Niiliä tulvimasta. Olen tehnyt jumalille mieleen; olen isooville antanut leipää ja janooville vettä ja alastomille vaatteita. Suojelkaa siis minua, te kuolemantuomarit; älkää todistako minua vastaan suuren jumalan edessä! Sillä minulla on puhdas suu ja puhtaat kädet!» Silloin Osiris määräsi vainajan sydämen punnittavaksi totuuden vaa’alla, ja kirjurit merkitsivät painon tauluun. Jos havaittiin vainajan valehdelleen, ajettiin hänet takaisin kolkkoon hautakammioon. Mutta jos hänet huomattiin viattomaksi, pääsi hän autuaiden kedoille ihanien puiden vilpoisaan varjoon ja kirkkaiden purojen partaille. Taikka hän pääsi Ammon-Ren aurinkolaivassa joka päivä purjehtimaan poikki taivaankannen idästä länteen.
Kuva 19. Aurinkolaiva.
● Hieroglyfikirjoitus. Egyptissä pidettiin kirjoitustaitoa erittäin suuressa arvossa. Ainoastaan papit ja »kirjurit» (virkamiehet) tunsivat kirjoitusmerkit, joita sanotaan hieroglyfeiksi; kansanmiesten silmissä ne olivat pyhiä taikakuvia. Hieroglyfikirjoituksilla koristettiin temppelien ja hautakammioiden seinät. Egyptiläiset käyttivät myös erästä paperintapaista kirjoitusainetta, jota he valmistivat papyrus kaislasta.
Hieroglyfikirjoitus oli alkujansa kuvakirjoitusta. Niinpä jäniksen kuva tarkoitti sanaa »jänis» egyptin kielellä. Koska kuitenkin on paljon sellaisia sanoja, esim. »totuus» ja »hyvä», joita ei voi kuvalla esittää, rupesivat egyptiläiset kullakin kuvalla merkitsemään määrättyä tavua. Niinpä jäniksen kuva tuli merkitsemään tavua un. Näin sai alkunsa tavukirjoitus. Joskus merkittiin kuvalla yhtä ainoata äännettä. Hieroglyfikirjoitus ei kuitenkaan koskaan päässyt kehittymään varsinaiseksi äännekirjoitukseksi, vaan käytettiin sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä.
Kuva 20. Egyptiläinen kirjuri.
Egyptiläisistä hieroglyfeistä ovat useat meikäläiset kirjainmerkit kehittyneet. Niinpä pöllönkuvasta
on kehittynyt ensin
, sitten
, sen jälkeen
, ja kun tämä merkki vihdoin käännettiin kyljelleen, oli meidän M kirjaimemme valmis.
Kirjurit käyttivät kirjoitustaitoaan parhaasta päästä pöytäkirjojen, veroluettelojen ja muiden asiakirjojen laatimiseen. Mutta papit kirjoittivat rukouksia, virsiä ja maallisia runoja; olivatpa he sangen pitkälle edistyneet monen tieteenkin harjoittamisessa.
Egyptiläiset olivat varsinkin eteviä tähtitieteen eli astronomian tutkijoita. He osasivat laskea, että vuoteen sisältyi 365¼ päivää; vuoden he jakoivat 12 kuukauteen. — He olivat myös lääkäreitä. Palsamoidessaan he olivat oppineet tuntemaan ihmisruumiin rakenteen, ja tauteja vastaan he käyttivät osittain yrteistä valmistettuja lääkkeitä, osittain loitsuja, jotka olivat runomittaisia rukouksia.
Kuva 21. Linnustusta.
● Tavat. Egyptiläiset talonpojat olivat köyhiä. Heidän maatilansa olivat pieniä, ja kirjurit ahdistivat heitä kohtuuttomilla veroilla, piesten heitä säälittä taikka silpoen heidän korvansa tai huulensa, jolleivät he määräaikana kyenneet maksujansa suorittamaan. Sen sijaan ylhäissäätyiset elivät ylellisyydessä huvitellen metsästysretkillä tai pidoissa, joissa tarjottiin monenlaisia ruokia ja esitettiin soittoa ja tanssia.
Kuva 22. Egyptiläinen kantotuoli.
BABYLONIALAISET JA ASSYYRIALAISET.
● Maan luonto. Kaksoisjokien maa muistuttaa jonkin verran Egyptiä. Niiliä vastaa täällä kaksi jokea, Eufrat ja Tigris, jotka nykyään yhteisen suuhaaran kautta laskevat Persian lahteen, mutta muinaisina aikoina kumpikin omalla tahollaan purkivat vetensä mereen. Myös Eufrat ja Tigris tulvivat vuosittain yli äyräittensä, mutta tulva oli täällä epäsäännöllisempi, ja sen tähden oli asukasten pakko paljoa enemmän turvautua keinotekoisiin kanaviin kuin Egyptissä. Maan eteläinen osa, jota asukkaat sanoivat nimellä Sumer ja Akkad, mutta joka on paremmin tunnettu kreikkalaisten antamalla Babylonian nimellä, on maailman hedelmällisimpiä seutuja. Maanviljelijä voi saada jopa 200-kertaisenkin sadon, ja ohran lehdet tulevat neljän sormen levyisiksi. Nykyään on kanavien ylläpitämistä jo monta vuosisataa laiminlyöty, jonka tähden muinainen Babylonia on muuttunut miltei erämaaksi. Babylonian pohjoispuolella oli vuorinen Aššur eli kreikaksi Assyyria, joka tosin ei ollut yhtä hedelmällinen kuin eteläinen laakso, mutta jossa kansa sen sijaan oli voimakkaampaa ja karaistuneempaa. Babylonialaiset ja assyyrialaiset kuuluivat toiseen kansanrotuun kuin egyptiläiset. Jälkimmäiset olivat solakoita haamilaisia, edelliset tanakkarakenteisia seemiläisiä.
Babylonian ja Assyyrian maailmanvalta.
● Sumerit. Vanhimpina aikoina asui Babyloniassa alkuperältään tuntematon sumerien kansa. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Arabiasta tulleet seemiläiset valloittivat maan ja omaksuivat ennen pitkää sumerien korkealle kehittyneen sivistyksen. Kauimman aikaa sumerit säilyttivät itsenäisyytensä Babylonian eteläosassa eli Sumerissa, mutta myöhemmin he täälläkin sulautuivat valloittajiin. Babylonialaiset papit käyttivät sittemmin sumerin kieltä pyhänä kielenä.
● Vanhan Babylonian valtakunta. Seemiläisistä tulokkaista babylonialaiset kohosivat ensin sivistykseen, he kun elivät lähemmässä yhteydessä sumerien kanssa. Assyyrialaiset sen sijaan pysyivät kauan raakalaisina. Kuten Egypti oli Babyloniakin varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtioon, mutta myöhemmin Babylon (babylonian kielellä Bābilu) paisui muita kaupunkivaltioita mahtavammaksi, ja Babylonin hallitsijat laskivat kaikki muut valtansa alle. Huomattavin babylonialainen kuningas oli Hammurapi, joka hallitsi n. v. 1950 eKr. Hammurapi oli maailman ensimmäisen lakiteoksen julkaisija. Hän nimittäin kootutti ja järjestytti vanhat lait ja hakkautti ne suureen kivipatsaaseen, jonka tiedemiehet meidän aikoinamme ovat löytäneet.
□ Eufrat ja Tigris jokien laaksossa asuivat babylonialaiset ja assyyrialaiset. Näistä ensinmainitut aikaisemmin kohosivat mahtavuuteen. Eräs heidän kuninkaansa Hammurapi julkaisi lakiteoksen, jonka hän kaiverrutti kahden metrin korkuiseen mustaan kivipatsaaseen ja joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Patsaan yläpäässä on korkokuva, joka esittää kuningasta vastaanottamassa lakitauluja auringon jumalalta. Korkokuvan alapuolelle on lakipykälät hakattu.
Hammurapin lait muistuttavat Mooseksen lakeja, joihin olemme tutustuneet Raamatusta, siinä, että rangaistusten tuli olla tarkalleen samanlaisia kuin rikokset. Jollei tämä käynyt päinsä, tuli niiden kohdata juuri sitä jäsentä, jolla rikos kulloinkin oli tehty. Tämä ilmenee esim. seuraavista Hammurapin kokoelman lakipykälistä.
195 §. Jos poika lyö isäänsä, hakattakoon häneltä kädet poikki.
196 §. Jos joku turmelee toiselta silmän, turmeltakoon häneltä silmä.
197 §. Jos hän katkaisee toiselta luun, katkaistakoon häneltä luu.
215 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja parantaa hänet, saakoon 10 sekeliä (n. 170 g) hopeaa.
Kuva 23. Kuningas Hammurapi saa lait auringonjumalalta.
218 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja tappaa hänet, hakattakoon lääkäriltä kädet poikki.
229 §. Jos rakennusmestari rakentaa talon jollekulle eikä tee sitä lujaksi, vaan talo, jonka hän on rakentanut, luhistuu ja surmaa isännän, niin tapettakoon se rakennusmestari.
230 §. Jos talo luhistuessaan surmaa isännän pojan, niin tapettakoon siltä rakennusmestarilta poika.
231 §. Jos se surmaa isännän orjan, antakoon rakennusmestari hänelle toisen orjan sijaan.
Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, olivat rangaistukset erittäin kovia. Kuolemantuomio oli tavallinen pienestäkin rikoksesta. Se, joka varasti tulipalon sattuessa, poltettiin. Jos vaimo syyttä suotta riiteli miehensä kanssa, hänet hukutettiin. Usein syyllinen seivästettiin. Tavallisia rangaistuksia olivat myös ruumiin silpomiset.
Hammurapin laeissa ei puhuta vain rikoksista ja niiden rankaisemisesta, vaan niissä määrätään myös, miten maata on viljeltävä, miten kanavia hoidettava, miten kauppaa käytävä jne. Kaikista näistä määräyksistä käy selville, että sivistys Hammurapin aikoina oli sangen korkea.
Useimmiten eivät rikkaat maanomistajat itse viljelleet maitaan, vaan heidän kartanonsa olivat pieninä palstoina vuokrattuina talonpojille, jotka vuosittain maksoivat isännälle sovitun viljamäärän vuokramaksuna. Vainioiden poikki juoksi kanava, jonka uoma oli korkeammalla kuin ympäröivät pellot. Siitä vuokraaja sai juoksuttaa vettä omalle palstalleen. Jokaisen talonpojan tuli huolehtia siitä, että aukko, josta vesi laskettiin pellolle, pysyi tiiviinä. Tästä asiasta määrää Hammurapin laki seuraavalla tavalla:
53 §. Jos joku leväperäisyydestä ei pidä kunnossa peltotoettaan, jos sitten hänen tokeeseensa syntyy repeämä ja koko vainio joutuu veden alle, niin se, jonka tokeeseen on syntynyt repeämä, korvatkoon laihon, jonka hän on saattanut häviöön.
Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen. Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan. Välikauppiaat tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin myyden tuomiaan tavaroita ja ostaen toisia sijaan.
Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta saakka. Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan harjoitettiin vaihtokauppaa, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan toisiin. Vähitellen ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana ja kaupan välineenä; kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan vaaka, jolla punnittiin se hopeamäärä, joka annettiin maksuksi tavaroista, mutta leimattua rahaa ei vielä käytetty.
Kuva 24. Bel-Marduk.
Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka, tuuma jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.
Kuva 25. Aššur.
● Uskonto. Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala Bēl-Marduk sekä myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala Aššur. Kuten Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja aikojen kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi. Aurinko, kuu ja tähdet olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat ihmisten kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin tähtijumalaksi.
● Nuolenpääkirjoitus. Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan nuolenpää- eli kiilakirjoitukseksi. Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.
Kuva 26. Nuolenpääkirjoitusta.
Nuolenpäälaattoja on säilynyt sadoin tuhansin, ja niistä käy ilmi, että sumerit ja heidän jälkeensä babylonialaiset ovat harjoittaneet sekä tieteitä että runoutta.
Kuva 27. Gilgameš.
□ Babylonialaiset olivat taitavia tähtien tutkijoita. Temppelien torneista papit tarkastivat taivaan ilmiöitä ja tekivät monta huomattavaa havaintoa. He luulivat, että maapallo oli avaruuden keskus ja että maan ympäri kiersivät aurinko, kuu ja tähdet. He tunsivat viisi kiertotähteä, jotka he pyhittivät pääjumalille, sekä koko joukon kiintotähtiä. He jakoivat vuoden kuukausiin ja seitsenpäiväisiin viik-koihin. Kukin viikon päivä oli pyhitetty määrätylle jumalalle: sunnuntai auringolle, maanantai kuulle ja muut päivät kiertotähdille. Meidänkin viikonpäiväimme nimet vastaavat vanhoja babylonialaisia nimiä. He jakoivat vuorokauden 24 tuntiin sekä tunnit minuutteihin. Babylonialaisten tähtitieteeseen liittyi myös paljon taikauskoa. Koska aurinko, kuu ja kiertotähdet olivat jumalallisia olentoja, luultiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Riippuen siitä, missä asennossa taivaankappaleet kulloinkin olivat toisiinsa, papit luulivat niistä voivansa ennustaa ihmisten kohtaloita. Tällaista tähdistä ennustamista sanotaan astrologiaksi, ja sekin levisi Babyloniasta muihin maihin; harjoitettiinpa astrologiaa vielä parisataa vuotta sitten meilläkin, ja taikauskoiset ihmiset pitävät vieläkin silmällä kuun vaiheita tai muita taivaan ilmiöitä järjestäessään työnsä.
□ Gilgameš-laulu. Babylonialaiset kertoivat ennen eläneen kuuluisan sankarin, nimeltään Gilgameš. Hänestä he sepittivät laulun, jossa kerrotaan hänen ihmeellisistä vaiheistaan. Gilgameš oli suuri ja voimakas kuningas, joka suoritti monta jaloa urotyötä. Hän tappoi muun muassa jumalien setrilehdosta hirviön ja uskalsi kapinoida itse jumaliakin vastaan. Kuuluisin hänen uroteoistaan oli hänen matkansa lännen maihin. Kun nimittäin Gilgamešin paras ystävä, voimakas ja urhoollinen Endiku kuoli, sankari tuli ajatelleeksi, että sama kohtalo kerran odotti häntä itseäänkin. Gilgameš pelkäsi kuitenkin kuolemaa ja päätti hankkia itselleen kuolemattomuuden. Koska hän ei tiennyt, miten hänen tuli menetellä päämääränsä saavuttamiseksi, hän lähti tiedustelemaan Utnapištim-nimiseltä kantaisältään, miten tämä aikoinaan oli saavuttanut iäisen elämän. Utnapištim oli ainoa ihminen, jolle jumalat olivat suoneet kuolemattomuuden lahjan, mutta hän asui kaukana lännen maissa.
Pelkäämättä Gilgameš lähti matkalle. Tiellä häntä kohtasivat monet vaikeudet. Hänen oli taisteltava skorpioni-ihmisiä vastaan ja ajoittain vaellettava pilkkoisessa pimeydessä, ja hän oli merihädässä kuoleman vesillä. Kun Gilgameš vihdoin saapui perille, otti Utnapištim hänet ystävällisesti vastaan, ja auliisti hän kertoi tulijalle, miten hänen itsensä oli onnistunut saavuttaa kuolemattomuus:
»Suurten jumalien mieleen johtui vedenpaisumuksen aikaansaaminen. He sanoivat minulle: ’Sinä Utnapištim, jumalien suosikki, rakenna nopeasti arkki! Halveksi omaisuuttasi ja pelasta henkesi! Ota laivaasi kaikenlaisia eläimiä!’ Minä rakensin arkin ja astuin siihen perheineni. Illalla pimeyden haltijat laskivat rankkasateen valloilleen. Taivaanrannalta nousi mustia pilviä, ukkonen jyrisi, suuret laivat särkyivät, ja jumalat istuivat alla päin, suljetuin huulin ja itkivät. Kuusi päivää ja yötä satoi lakkaamatta. Seitsemäntenä sade lakkasi, ja meri tyyntyi. Päästin silloin kyyhkysen vapaaksi. Kyyhkynen lensi pois, mutta palasi takaisin, sillä se ei löytänyt istumasijaa. Samoin teki pääskynen. Silloin päästin korpin vapaaksi. Se lensi pois, huomasi vesijättömaan, viipyi, nokki maata ja rääkyi eikä enää palannut. Nyt astuin ulos arkista. Jumalat saapuivat luokseni, tekivät minut kaltaiseksensa ja panivat minut asumaan kauas läntisiin maihin.»
Kuultuaan kertomuksen Gilgameš tiedusteli, miten hänkin saavuttaisi kuolemattomuuden. Utnapištim ilmoitti tuntevansa ainoastaan yhden keinon: Gilgamešin oli nukuttava yhtäjaksoisesti kuusi päivää ja seitsemän yötä. Gilgameš vaipuikin pitkän matkan uuvuttamana uneen, mutta hän heräsi kuitenkin ennen määräajan päättymistä. Tyhjin toimin oli hänen palattava omaan maahansa.
Kun Gilgameš ei voinut saavuttaa kuolemattomuutta, heräsi hänessä halu oppia tuntemaan, minkälaista elämää ihmiset kuoltuaan Manalassa viettivät. Hänen rukouksistaan heltyneenä Manalan jumala avasi maan pintaan aukon, josta Endiku ilmaantui hänelle kertomaan vainajien elämästä. Ne, jotka olivat eläneet nuhteettomasti, oleskelivat vilpoisten vetten rannoilla yhtyneinä omaisiinsa ja sukulaisiinsa. Mutta ne, jotka olivat tehneet syntiä, viruivat rauhattomina ja nääntyneinä pitkin teitä petojen raadeltavina.
Lopetettuaan kertomuksensa Endiku taas laskeutui maan alle, ja aukko sulkeutui. Mutta Gilgameš hallitsi vielä monta vuotta viisaasti ja hurskaasti valtakuntaansa.
● Assyyria. Kuuma ilmanala ja hedelmällinen maanlaatu veltostuttivat vähitellen babylonialaisia, niin että he n. v. 700 eKr. joutuivat voimakkaampien assyyrialaisten hallittaviksi. Assyyrialaiset, jotka olivat omaksuneet babylonialaisten sivistyksen, olivat sotaista ja urhoollista kansaa, ja he laskivat koko silloin tunnetun maailman valtansa alle, muodostaen siten ensimmäisen suuren maailmanvallan. Mahtavin Assyyrian hallitsijoista oli Assurbanipal (ass. Aššur-bāni-apli), jonka aikana Egyptikin kuului Assyyrian alusmaihin. Hänen aikanaan Assyyrian pääkaupunki Ninive (ass. Ninua) oli maailman suurin ja rikkain kaupunki.
Kuva 28. Assyyrian kuningas leijonanajossa.
Kuva 29. Assyyrialainen piiritystorni.
□ Assyyrialaiset eivät olleet yhtä taitavia maanviljelijöitä ja kauppiaita kuin babylonialaiset. Eivät he myöskään harjoittaneet yhtä paljon tieteitä eivätkä sepittäneet sellaisia lauluja kuin nämä. Mutta he kehittivät sotataitoa ruveten käyttämään hevosia ratsuina sekä keksien piirityskoneita, kuten korkean puusta rakennetun piiritystornin, joka työnnettiin pyörillä muurien edustalle, sekä muurinsärkijän, ketjuilla telineestä riippuvan, päästä raudoitetun hirren.
Kuva 30. Assyyrialainen temppeli, ennalleen suunniteltuna.
Sotaretkillään Assyyrian kuninkaat osoittivat kuulumatonta julmuutta. Kuta enemmän he teurastivat ihmisiä, sitä enemmän he kerskailivat. Eräskin kuningas kaiverrutti, valloitettuaan kaupungin, seuraavat sanat muistokiveen: »600 heidän soturiaan kaadoin aseilla, 3,000 vankia poltin tulessa; en jättänyt ketään eloon; kaupungin päämiehen otin elävänä vangiksi. Heidän ruumiinsa kasasin röykkiöiksi; heidän poikiaan ja tyttäriään poltin tulessa. Kaupungin päämieheltä nyljin nahan, levitin sen muurille. Kaupungin ryöstin, hävitin, tulella poltin.»
● Uuden Babylonian valtakunta. Assyyriankaan mahtavuus ei kestänyt kauan. Parikymmentä vuotta Assurbanipalin kuoleman jälkeen eli n. v. 600 eKr. koko valtakunta hajosi. Silloin alkoi Babylonialle toinen suuruuden aika. Kuningas Nebukadnesar (bab. Nabū-kudurru-usur) laski valtansa alle koko läntisen puoliskon Assurbanipalin valtakuntaa. Lisäksi hän kaunisti Babylonin kaupunkia lukuisilla palatseilla ja temppeleillä.
Uuden Babylonian valtakunta oli vieläkin lyhytikäisempi kuin Assyyria. Jo v. 539 persialaiset valloittivat sen.
□ Assyyrialaisten veltostuttua heidän valtakuntansa kukistui. Uuden Babylonian hallitsija Nebukadnesar laski sen valtansa alle. Sitten Nebukadnesar teki monta muuta valloitusta; muun muassa hän valloitti Jerusalemin, niinkuin raamatunhistoriassa kerrotaan. Suuren osan hallitusaikaansa hän käytti kaunistaakseen valtakuntansa pääkaupunkia Babylonia, joka oli rakennettu kahden puolen Eufrat jokea neliön muotoon ja pinta-alaltaan oli kymmenen kertaa suurempi kuin Helsinki. Herodotoksen tiedonantojen mukaan koko kaupunkia ympäröi tiilistä rakennettu muuri, joka oli 25 metrin levyinen ja 100 metrin korkuinen. Tämän muurin ympärillä oli vielä syvä vallihauta. »Itse kaupunki», Herodotos kertoo, »on täynnä kolmi- ja nelikerroksisia rakennuksia, ja sen läpi risteilee suoria katuja. Keskelle kaupunkia on rakennettu Bēl-Mardukin vaskiporttinen temppeli, joka on neliön muotoinen ja kultakin sivulta kilometrin pituinen. Keskellä temppeliä on neliskulmainen vahva torni, ja tämän tornin päällä on toinen kapeampi torni ja taas toinen sen päällä, aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtavat portaat on tehty ulkopuolelta, ja nämä kiertävät kaikkien tornien ympäri.»
Temppelien ja palatsien yhteydessä oli kuvapatsaita ja maalauksia. Babylonialaiset kuvapatsaat ovat yhtä kaavamaisia kuin egyptiläiset, mutta täällä olivat muodin vaatimukset toiset. Babylonialaiset rakastivat voimaa, ja sen tähden he eivät taideteoksissaan esittäneet solakoita ihmisiä, vaan hartevia, paksupohkeisia miehiä. Erittäin taitavia he olivat kuvaamaan voimakkaita leijonia tai härkiä. (Katso kuvia 27 ja 28!)
LÄNSISEEMILÄISET KANSAT.
● Arabiasta tulleet seemiläiset eivät ottaneet haltuunsa ainoastaan kaksoisjokien maata, vaan he valloittivat myös lännempää Syyrian eli Välimeren rannikkoalueen. Täällä he hajaantuivat moneksi kansaksi ja perustivat useita pieniä valtioita, joista raamatunhistoriassa on tehty tarkemmin selkoa. Nämä kansat eivät ole tulleet tunnetuiksi sotaisista urotöistä, mutta muutamat niistä ovat saaneet mainetta toisella tavalla.
● Foinikialaiset. Kapealla rantakaistaleella Libanonin ja Välimeren välillä asui kansa, joka hajaantuneena lukuisiin kaupunkivaltioihin oli vailla yhteistä nimeä, kunnes kreikkalaiset myöhemmin rupesivat sanomaan sitä foinikialaisiksi. Maanviljelys ei riittänyt elättämään Foinikian väestöä, koska hedelmällistä rantalaaksoa oli tuiki vähän ja suurin osa maata oli karua vuorenrinnettä. Senpä tähden asukkaat käänsivätkin huomionsa mereen, hakien sieltä elatuksensa. Aluksi he harjoittivat kalastusta rannikolla, mutta pian he oppivat laivoillaan kulkemaan etäisempiin seutuihin ryöstö- ja kaupparetkille.
Foinikian tärkeimmät kauppakaupungit olivat Sīdōn ja Ty̆ros (foin. Sor). Ne olivat kukoistavimmillaan vuoden 1000 tienoissa eKr.
Kauppansa helpottamiseksi foinikialaiset perustivat kauppa-paikkoja eli siirtokuntia kauppateittensä varsille. Etäisin näistä oli Gaddir (nykyinen Cadiz [kadi´þ]) Atlantin meren rannikolla, mutta mahtavin kaikista oli tyroslaisten Afrikan pohjoisrannikolle perustama Karthā´go (foin. Karth-Hadathā eli Uusikaupunki), joka perustettiin n. v. 800 eKr. ja vihdoin paisui emäkaupunkiaan mahtavammaksi.
Foinikialaiset olivat myös taitavia teollisuuden harjoittajia. He valmistivat lasiastioita, ja heidän purppuranväriset kankaansa olivat maailmankuuluja. Lasinvalmistuksen he olivat oppineet Egyptistä ja purppuravärjäyksen Babyloniasta.
Foinikialaiset käyttivät puhdasta äännekirjoitusta. Mutta tämänkin taidon he olivat oppineet eräältä naapurikansaltaan.
Foinikialaiset eivät siis itse sivistystä monipuolisesti kehittäneet, vaan saivat sen valmiina muilta kansoilta. Mutta he tutustuttivat kreikkalaiset Babylonian ja Egyptin sivistykseen, ja tämän takia heidän merkityksensä on sangen suuri.
Itämaiden taitavimmat kauppiaat olivat Välimeren rannalla asuvat foinikialaiset. He rakensivat laivansa Libanonin setrimetsistä saamistaan rakennusaineista. Laivat olivat soudettavia, mutta myötätuulessa käytettiin myös purjeita. Foinikialaiset eivät yleensä uskaltaneet lähteä aavaa merta purjehtimaan, vaan pysyttelivät rannikoilla vetäen laivansa yöksi maihin.
Kuva 31. Foinikialainen laiva.
Kauppamatkoillaan foinikialaiset kehittyivät vanhan ajan etevimmäksi merikansaksi. Heidän ensimmäiset retkensä ulottuivat vain Kypros saareen. Kyproksen asukkaat eivät aluksi tahtoneet laskea foinikialaisia maihin, mutta nämä tunkeutuivat saareen väkisin, ryöstivät laajalti seutua ja purjehtivat sitten takaisin. Myöhemmin he alkoivat harjoittaa kauppaa kyproslaisten kanssa, ostaen heiltä varsinkin vaskea, jota tavattiin runsaasti saarelta. Kyproksesta foinikialaiset jatkoivat purjehduksiaan Vähän Aasian rannikolle, Kreikkaan, Sisiliaan ja Pohjois-Afrikan rannikolle. Viimein he tulivat Gibraltarin [hibralta´r] salmeen, jota siihen aikaan pidettiin maailman äärimmäisenä rajana. He astuivat maihin Espanjassa ja löysivät sieltä sellaisen määrän hopeata, että jättivät sinne ankkurinsa ja muut tavaransa sekä valmistivat uudet hopeasta, voidakseen tuoda tätä kallista metallia enemmän kotiin. Purjehtivatpa he tuon luulotellun maailmanrajan toiselle puolelle Britanniaan saakka, jota he sanoivat »Tinasaariksi» sieltä saamansa metallin mukaan. — Mutta eivätpä foinikialaiset purjehtineet vain Välimerellä. Punaista merta myöten he kulkivat kauas etelään Afrikan itärannikkoa, tuoden palatessaan norsunluuta ja suitsutusaineita. Purjehtivatpa he kerran koko Afrikan ympäri, mikä retki kesti kolme vuotta. Myös karavaanimatkoja foinikialaiset tekivät etäisiin maihin. Kauppamatkoiltaan tuomansa tavarat he sitten myivät Babyloniaan ja Egyptiin.
Kuva 32. Foinikialaisen rintakuva.
Foinikialaiset olivat tavattoman viekkaita kauppiaita. Arvottomia helyjä vastaan he vaihtoivat itselleen kallisarvoisia tavaroita. Usein he hyökkäsivät asukasten kimppuun ja tekivät heistä orjia, jotka he sitten kuljettivat Babyloniin myytäviksi. Siitäpä syystä asukkaat eivät uskaltaneet tulla heidän puheilleen, vaan kauppa suoritettiin sangen kummallisella tavalla. Herodotos kertoo tästä asiasta seuraavasti: »Saavuttuaan vieraaseen maahan foinikialaiset ottavat esille tavaransa, asettavat ne riviin rannalle, astuvat laivoihinsa ja tekevät nuotion. Kun asukkaat näkevät sen savun, he tulevat meren rantaan; sitten he asettavat kultaa maksuksi tavaroista, jonka jälkeen he vetäytyvät pois. Silloin foinikialaiset astuvat maihin ja tulevat katselemaan. Jos kulta näyttää vastaavan tavaroiden arvoa, ottavat he sen ja lähtevät matkoihinsa. Mutta jos se ei sitä vastaa, nousevat he uudestaan aluksiinsa ja jäävät niihin odottamaan. Mutta asukkaat tulevat sinne ja asettavat heti lisäksi kultaa, kunnes saavat heidät tyydytetyiksi.» — Myöhemmin foinikialaiset alkoivat kauppaa tehdessään käyttää leimattua rahaa.
Foinikialaisten tärkein kauppakaupunki oli Ty̆ros, jonka rikkauksista Raamatussakin puhutaan. Kerran sanotaan Tyroksen kuningassuvun keskuudessa syntyneen riitaisuuksia. Henkensä pelastamiseksi nuori kuningatar Dīdō nousi satamassa olevaan laivaan ja pakeni länttä kohti. Hän laski seuralaisineen maihin Afrikan rannikolla. Siellä hän pyysi ostaa asukkailta maata, mutta nämä suostuivat myymään ainoastaan sellaisen maapalan, jonka hän voisi ympäröidä härän vuodalla, eikä ollenkaan enempää. Dido leikkautti silloin vuodan pitkiksi hihnoiksi ja ympäröi niillä sen kallioisen niemekkeen, johon sitten perustettiin Karthāgon siirtokunta. Karthagosta kasvoi niin mahtava kauppakaupunki, että se vei voiton Tyroksestakin. Olipa se erääseen aikaan koko Välimeren tärkein kauppapaikka.
Monta muutakin siirtokuntaa foinikialaiset kauppansa helpottamiseksi perustivat, mutta ei mikään muu kohonnut niin mahtavaksi kuin Karthago.
Kuva 33. Jerusalemin temppeli Kristuksen aikana.
● Israelilaiset. Välimeren ja Jordanin vaiheilla asui toinen tärkeä länsiseemiläinen kansa, israelilaiset (heprealaiset, juutalaiset). Raamatunhistoriasta tiedämme, että tämä kansa joutui Egyptiin ja asuttuaan siellä muutamia vuosisatoja palasi Mooseksen johtamana luvattuun Kanaanin eli Palestiinan maahan. Aluksi israelilaiset eivät tahtoneet kuningasta, koska Jahve oli heidän hallitsijansa. Sellaista hallitusmuotoa, jolloin Jumalaa katsotaan valtakunnan hallitsijaksi ja papisto hallitsee hänen nimessään, sanotaan teokraattiseksi. Myöhemmin Israelin valtakunnasta kuitenkin tuli maallinen kuningaskunta. Saulin, Daavidin ja Salomon hallitessa n. v. 1000 eKr. se oli laajimmillaan, ulottuen Sinaista Eufratiin saakka. Daavidin aikana tehtiin pääkaupungiksi Jerusalem (hepr. Jerūšālaim), johon Salomo rakennutti Jahvelle komean temppelin. Israelilaiset eivät kuitenkaan hekään tulleet valloittajina kuuluisiksi. Kohta Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui kahtia: Israeliin ja Juudaan, joista edellisen valloittivat assyyrialaiset, jälkimmäisen Nebukadnesar.
Israelilaisten merkitys on siinä, että heidän keskuudessaan yksijumalaisuus eli monoteismi pääsi kehittymään. Aluksi Jahve oli vain israelilaisten jumala, ja muilla kansoilla oli omat jumalansa, mutta myöhemmin profeetat nimenomaan opettivat, että Jahve oli yksi ja ainoa eikä hänen rinnallaan ollut muuta jumalaa olemassakaan. Juutalaisten keskuudessa syntyi myös Jeesus Kristus, joka kehitti tämän monoteistisen uskonnon vielä jalommaksi.
PERSIALAISET.
● Heettiläiset. Toistaiseksi olemme puhuneet kahdesta kansanrodusta, haamilaisista ja seemiläisistä. Nyt on meidän tutustuttava kolmanteen, arjalaiseen eli indo-eurooppalaiseen. Se on paljoa laajemmalle levinnyt kuin molemmat edelliset. Siihen kuuluvat melkein kaikki Euroopan kansat ja sitä paitsi useat aasialaisetkin, kuten hindut. Indo-eurooppalaisiin kuuluivat mm. Vähän Aasian heettiläiset, joita vastaan Egyptin kuningas Ramses II taisteli. Heettiläisillä oli oma kuvakirjoituksensa, vaikka he myös käyttivät paljon nuolenpääkirjoitusta. Vuoden 1200 vaiheilla he perustivat suuren valtakunnan, joka käsitti koko Vähän Aasian ja ulottui lähelle Egyptin rajaa.
● Iraani. Arjalaisia olivat myös persialaiset, jotka asuivat muinaisessa Iraanissa Tigris ja Indus jokien välillä. Tämä maa on täynnä vastakohtia. Päivä on lämmin ja herttainen, äkkiä yllättävä yö jäätävän kylmä. Paikoin on hedelmättömiä erämaita tai jylhiä vuoristoja, paikoin ihania laaksoja ruusutarhoineen sekä manteli- ja viiniköynnösistutuksineen. Erämaista puhaltavat polttavat tuulet ja vuorilta raivoisat lumimyrskyt, jotka uhkaavat laaksojen viljelystä.
Persian valtakunta laajimmillaan.
● Uskonto. Iraanin luonto vaikutti uskontoon. Se muodostui dualistiseksi, s. o. uskottiin kahteen jumaluusolentoon, jotka olivat ainaisessa taistelussa keskenään. Hyvyyden jumala oli nimeltään Ahuramazdā, ja hänen valtakuntaansa kuuluivat kotieläimet ja hyödylliset kasvit sekä ahkerat ja rehelliset ihmiset. Pahuuden jumala taas oli Angramainju, jolle kuuluivat rikkaruohot ja petoeläimet sekä laiskat ja väärämieliset ihmiset. Kumpikin jumala lähetti henkiolentoja ihmisiä johtamaan, mutta ihmisten velvollisuus oli kuunnella hyvien suojelushenkien ääntä sekä muokkaamalla peltoja, hoitamalla karjaa ja rehellisellä elämänvaelluksella taistella Ahuramazdan valtakunnan puolesta.
● Kyyros (560–529). Persian kuningas Kyyros (pers. Kūruš) oli lempeä mies, mutta samalla taitava sotapäällikkö. Ensin hän valloitti Meedian valtakunnan v. 550. Sitten hän kukisti Lyydian valtakunnan Vähässä Aasiassa ja vihdoin Babyloniankin (v. 539). Vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle Oksos joen pohjoispuolella asuvia kansoja vastaan, mutta tällä retkellä hän kuoli v. 529.
Kuva 34. Kyyros kuvattuna jumalaksi.
□ Kun muut itämaiden kansat alkoivat veltostua, muodostivat persialaiset laajan valtakunnan. Heidän maailmanvaltansa perustaja oli kuningas Kyyros, jonka elämästä kerrotaan monta kummallista tarinaa. Eräs näistä tekee selkoa siitä, miten Persia vapautui Meedian ylivallasta. Kyyros oli muka Meedian viimeisen kuninkaan Astyă´gēen tyttärenpoika. Astyages näki kerran unen, että hänen tyttärensä helmasta kasvoi puu, joka varjollaan peitti koko Etu-Aasian. Unenselittäjät sanoivat tämän merkitsevän, että tytär, joka oli persialaisen ylimyksen puoliso, oli synnyttävä pojan, joka kohoaisi koko Etu-Aasian hallitsijaksi. Koska Astyages pelkäsi, että tuo tyttärenpoika riistäisi häneltä kruunun, hän tuotti Kyyroksen luoksensa, kohta kun hän oli syntynyt, ja jätti hänet muutaman hoviherran tapettavaksi. Tämä ei kuitenkaan itse tahtonut murhatyötä suorittaa, vaan uskoi tehtävän eräälle paimenelle. Paimenelta oli vastikään kuollut lapsi, eikä hän hennonnut tappaa poikaa, vaan otti hänet omaksi kasvatikseen.
Kyyros jäi siis eloon ja varttui paimenten majassa vahvaksi ja kauniiksi pojaksi. Kun hän kerran oli leikkimässä muiden poikien kanssa, toiset valitsivat hänet kuninkaakseen. Hän antoi käskyjään, ja muut tottelivat häntä, mutta erään ylhäisen meedialaisen poika kieltäytyi noudattamasta kuninkaan määräystä. Silloin Kyyros käski toisten poikien antaa uppiniskaiselle selkäsaunan. Piesty valitti asiasta isälleen, ja tämä ilmoitti siitä kuninkaalle. Tuon meedialaisen ylimyksen korkean arvon takia Astyages päätti rangaista luultua paimenpoikaa. Hän kutsui paimenen poikineen luoksensa. Kyyroksen uljuus ja ulkomuoto herättivät kuitenkin Astyageessa epäilyksiä, ja pelästyneenä paimen tunnusti kuninkaalle Kyyroksen oikean sukuperän. Unenselittäjät rauhoittivat kuitenkin Astyagesta vakuuttamalla, että uni jo oli toteutunut, koska Kyyros leikissä oli ollut kuninkaana. Astyages lähetti sen tähden pojan hänen todellisten vanhempiensa luo Persiaan.
Vaikka Astyages oli mielissään tyttärenpoikansa pelastumisesta, hän kuitenkin päätti rangaista tottelematonta hoviherraa, joka oli jättänyt pojan eloon. Hän kutsui hovilaisen aterialle, mutta valmistutti hänelle ruoaksi hänen oman poikansa. Kun muille vieraille tarjottiin lammaspaistia, annettiin hovilaiselle hänen tietämättään hänen oman poikansa lihaa. Aterian jälkeen Astyages kysyi; »Miltä ruoka maistui?» — »Sangen hyvältä», isä vastasi. Astyages ilmoitti hänelle, minkälaista otusta hän oli syönyt. Mutta hoviherra ei uskaltanut ilmaista suuttumustaan, vaan sanoi: »Kaikki, mitä kuningas tekee, on hyvää.»
Mieheksi vartuttuaan Kyyros kerran käski persialaisten saapua luokseen sirpit mukanaan. Sitten hän pani heidät koko päiväksi raivaamaan orjantappuraketoa. Seuraavana päivänä persialaisten oli uudestaan tultava Kyyroksen luo, mutta nyt juhlavaatteissa. Tällä kertaa heille valmistettiin pidot, joissa tarjottiin maukkaita hedelmiä, viiniä ja raavaan lihaa. Illalla Kyyros kysyi, kumpi päivä oli ollut mieluisampi. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: »Jälkimmäinen.» Silloin Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin pysytte meedialaisten ikeen alla, täytyy teidän raataa niin kuin edellisenä päivänä, mutta jos seuraatte minua ja teette minut hallitsijaksenne, on jokainen päivä oleva jälkimmäisen kaltainen.» Persialaiset tarttuivatkin aseisiin, valitsivat Kyyroksen kuninkaakseen ja voittivat Astyageen.
Kuva 35. Kroisos polttoroviolla.
Merkillinen on myös kertomus Lyydian valtakunnan kukistamisesta. Tämän maan kuninkaana oli Kroisos, joka oli maailman rikkain mies. Sattuipa kerran hänen pääkaupunkiinsa, joka oli nimeltään Sardeis, tulemaan kreikkalainen lainsäätäjä, Sŏ´lōn. Kroisos näytti vieraalleen kaikki aarteensa ja tiedusteli sitten, ketä hän piti onnellisimpana ihmisenä maailmassa. Solon vastasi: »Onnellisimpana pidän ateenalaista Tellosta. Hän eli kotikaupunkinsa ollessa kukoistavimmillaan. Hänellä oli hyviä lapsia, ja hän saavutti korkean iän. Vihdoin hän kaatui taistelussa isänmaan puolesta.» »Mutta ken», kysyi kuningas, »on häntä lähinnä mielestäsi onnellisin?» Silloin Solon ilmoitti nimeltä kaksi kreikkalaista nuorukaista, jotka vetivät äitinsä vaunuissa temppeliin, koska vetojuhtia ei ajoissa saatu laitumelta. Iloisena astui äiti temppelirakennukseen ja rukoili jumalia antamaan lapsille, mikä oli parasta maailmassa. Sillä aikaa nuorukaiset nukkuivat temppeliin ja kuolivat. Palatessaan poikiensa luo äiti ymmärsi, että ihmiselle oli parasta kuolla nuorena. Kuullessaan tämän Kroisos sanoi pahoillaan: »Etkö siis pidä minun onneani niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten?» Mutta Solon vastasi: »Oi kuningas, ei ketään voi kiittää onnelliseksi ennen kuolemaansa.»
Muutamia vuosia tämän jälkeen Kroisos ryhtyi sotaan Kyyros kuningasta vastaan ja varusti suuren sotajoukon. Ennen kuin hän lähti liikkeelle, hän kuitenkin lähetti sanansaattajia Delfo´in ennustajapappien luo Kreikkaan tiedustelemaan yrityksen onnistumista. Täällä vastattiin hänen kysymykseensä: »Jos Kroisos menee Hālys joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Tästä vastauksesta Kroisos ilostui suuresti. Luullen voittavansa persialaiset hän marssitti joukkonsa Halys joen yli, joka oli hänen valtakuntansa itäisenä rajana. Mutta ennustus tarkoittikin sitä, että Kroisos oli hävittävä oman valtakuntansa. Hänen sotajoukkonsa voitettiin taistelussa, ja itse hän joutui vangiksi. Kyyros rakennutti rovion, jolle Kroisos kahlehdittuna asetettiin. Jo oli tuli sytytetty, kun Kroisos muisti Solonin sanat ja huusi kovalla äänellä: »Solon, Solon, Solon!» Kyyros ei ymmärtänyt tämän sanan merkitystä, mutta uteliaana hän otatti Kroisoksen alas roviolta tiedustellakseen häneltä asiaa. Kun Kyyros oli kuullut kuninkaan kertomuksen, hänen tuli sääli hänen onnettomuuttaan; hän lahjoitti hänelle hengen ja piti häntä sitten suuressa kunniassa.
Kymmenkunta vuotta Lyydian kukistumisen jälkeen Kyyros lähti valloittamaan Babylonian valtakuntaa. Babylonin kaupungin veltot asukkaat kuninkaineen luottivat Nebukadnesarin rakentamiin muureihin ja viettivät päivänsä iloisissa juhlissa ja juomingeissa, vaikka Kyyroksen joukot seisoivat kaupungin edustalla. Silloin papit veivät Kyyroksen miehille kaupungin avaimet.
Vielä vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle maan pohjoisrajalla asuvia raakalaiskansoja vastaan. Taistellessaan erästä kuningatarta vastaan hän kaatui. Kuningatar viskasi hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin, sanoen: »Juo nyt kylliksesi verikoira!»
● Dareios. Kyyrosta seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kambȳ´sēs (pers. Kãbudžija), joka valloitti Egyptin v. 525. Sen jälkeen tuli hallitsijaksi Dāre´ios (pers. Dārajavauš), joka laski muun muassa Thraakian ja Makedonian valtansa alle, mutta joka kuitenkin pääasiallisesti on tullut tunnetuksi laajan valtakuntansa järjestäjänä. Hän jakoi koko valtakunnan 23 maakuntaan, joita kutakin hallitsi satraappi. Jokaisen maakunnan maksettavaksi määrättiin vuotuinen vero maakunnan suuruuden mukaan; Babylonian, joka oli rikkain, oli maksettava kaksi kertaa enemmän kuin muiden maakuntien.
Kuva 36. Dareios saattajineen (jotka kantavat päivänvarjoa ja kärpäsviuhkaa).
□ Kyyros oli Persian valtakunnan perustaja, mutta hänen toinen seuraajansa Dāre´ios oli sen järjestäjä. Hän jakoi maan 23 maakuntaan, joita hallitsivat satraapit. Jotteivät he paisuisi liian mahtaviksi, oli heille jätetty vain verojen kanto ja hallituksen hoito. Sen sijaan maakunnan sotajoukot olivat erityisen sotapäällikön johdossa. Vielä oli satraapin rinnalla kuninkaallinen kirjuri, joka piti silmällä hänen toimintaansa ja antoi siitä sanan suurkuninkaalle. Dareios lähetti silloin tällöin erityisiä virkamiehiä, joita sanottiin »kuninkaan silmiksi», tarkastamaan maakuntien hallitusta. Jotta suurkuningas nopeasti saisi tietää, mitä kussakin osassa valtakuntaa tapahtui, rakennettiin teitä pääkaupungeista eri suunnille. Näistä oli kuuluisin se, joka kulki Sūsasta Sardeis kaupunkiin. Tavalliset matkustajat tarvitsivat tätä matkaa varten kolme kuukautta, mutta kuninkaallinen hevosposti toimitti viestin yhdessä viikossa. Hevospostista Herodotos kirjoitti seuraavasti: »Ei ole mitään kuolevaista olentoa, joka nopeammin tulisi perille kuin Persian kuninkaan sanansaattajat. Määrätyn välimatkan päähän toisistaan on sijoitettuna yhtä monta hevosta ja miestä, kuin koko matkaan menee päiviä, niin että hevonen ja mies on asetettu kutakin päivämatkaa kohti. Heitä ei estä lumi, ei rankkasade, ei helle eikä yö. Riennettyään määrämatkansa ensimmäinen jättää sanan toiselle, toinen taas kolmannelle. Sillä tavoin viesti kulkee, että toinen aina jättää sen toiselle.»
Helpottaakseen veronmaksua ja kauppaa Dareios leimautti kultarahoja, joita sanottiin dareikeiksi ja jotka arvoltaan olivat 25 kultamarkkaa. Kaikkia aarteitaan hän ei kuitenkaan leimauttanut rahaksi, vaan Herodotos kertoo hänen säilyttäneen niitä seuraavalla tavalla: »Hän sulattaa ja valaa hopeansa ja kultansa saviruukkuihin ja täytettyään astian hän ottaa ympäriltä pois saven. Aina kun hän tarvitsee rahoja, menee hän aarrekammioonsa ja hakkaa metallista niin suuren kappaleen kuin kulloinkin on tarpeen.»