Keskikoulun Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika / Oppi- ja Lukukirja Keski- ja Tyttökouluille Sekä Seminaareille

by Oskari Mantere; Gunnar Sarva

III. Rooma.

MAA JA KANSAT.

● Maa. Italiaa rajoittavat idässä Adrian meri, etelässä Joonian meri ja Tarentumin lahti sekä lännessä Tyrrhēnan meri. Sitä ympäröivät Sisilian, Sardinian ja Korsikan saaret. Italialla ymmärrettiin vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa mainittiin nimellä Gallia cisalpī´na eli Alppien tämänpuoleinen Gallia ja sen katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka oli nimeltään Gallia transalpī´na eli Alppien tuonpuoleinen Gallia. Niemimaan halki kulkevat korkeat Apenniinit, jotka muinoin olivat mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma nimensä. Pohjoisimpana oli Etrū´ria, sitten seurasi Lă´tium ja eteläisimpänä oli Campā´nia. Apenniinien itäpuolella olevista maakunnista oli vuorinen Samnium tärkein. Rannikot ovat tasaiset ja hyvistä satamista köyhät, joten kauppa myöhään pääsi kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan pääelinkeinona, mikä olikin luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja maa hedelmällinen.

● Kansat. Suurin osa niemimaata oli 1) italialaisten kansojen hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin latinalaiset ja Samniumissa asuvat samnilaiset. Näiden lisäksi asui Italiassa joukko muitakin kansoja. 2) Kreikkalaiset olivat Etelä-Italiaan, jota sanottiin Suur-Kreikaksi, perustaneet useita siirtokuntia, muun muassa Tarentumin. Heidän hallussaan oli niin ikään koko itäosa Sisiliaa, jossa sijaitsi mahtava Syrakusan kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä Sardinian ja Korsikan rannikot olivat 3) karthagolaiset alistaneet valtansa alle. Po-joen laaksossa asui 4) kelttiläisiä, joita roomalaiset sanoivat gallialaisiksi. Kaikki luetellut kansat olivat indo-eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5) etruskien sukuperä on tuntematon.

Kuva 87. Etruskilainen hauta-arkku.

● Etruskit. Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat jonkinlaisen sivistyksen. He olivat taitavia kauppamiehiä ja karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa olivat taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien rakentamisen. Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit oppivat kreikkalaisilta ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein on vaikea erottaa etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista. Tunsivatpa etruskit kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet eivät vielä ole oppineet ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien maa oli jaettu moneen pieneen valtioon, jotka jo varhain, viimeiset n. v. 270 e. Kr., joutuivat roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit latinalaistuivat nopeasti, niin että heidän kielensä jo Kristuksen syntymän aikoihin alkoi unohtua.

● Latinalaiset. Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään valtioliiton. Liiton johdossa oli aluksi Alba Longan kaupunki, mutta myöhemmin kohosi tähän asemaan Rooma. Latinalaiset kaupunkivaltiot pysyivät sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v. 338 e. Kr. joutuivat täydellisesti Rooman valtaan.

ROOMA KUNINGASKUNTANA.

● Rooman perustaminen. Latiumin ja Etrurian rajalla Tĭ´ber-joen vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki Rooma. Se oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä sanottiinkin »seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista tärkeimmät olivat Capitōlī´nus, Palātī´nus ja Aventī´nus; näiden välillä oli epäterveellinen suo. Milloin kaupunki perustettiin, siitä ei ole luotettavia tietoja. Roomalaiset historioitsijat väittivät, että sen oli muka rakentanut kuningas Rōmulus vuonna 753 e. Kr.

□ Tarina Rooman perustamisesta. Troian hävityksestä pelastui vain ani harva. Näiden joukossa oli Aeneas [ēnē´as]-niminen urhoollinen sankari. Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui Italiaan Latiumin maakuntaan, jossa asui latinalais-ten kansa. Sinne hänen poikansa perusti Alba Longan kaupungin.

Kuva 88. Romulus ja Remus.

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen Nŭ´mitor-niminen kuningas tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä Amŭ´lius valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen Amulius karkotti Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa ja vihitti hänen tyttärensä Rhĕa Sylvian Vestan neitsyeksi, s. o. Vesta jumalattaren papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia avioliittoa. Kerran kun Rhea Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi hänelle sodan jumala Mars, joka otti hänet puolisokseen. Jonkin aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset. Hänet tuomittiin silloin naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan, ja pojat asetettiin pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas koppa tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään, ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut heitä luolaansa ja siellä imettänyt heitä. Palātī´nus kukkulalla asuva Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin vaimolleen, jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä Rōmulus ja Rĕmus, niin poikia nimitettiin, kasvoivat Amuliuksen paimenten joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja rosvoilta ja kävivät usein tappelemassa Aventī´nus kukkulalla asuvien Numitorin paimenten kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja veivät heidät Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen johdosta alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että nuorukaiset olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat silloin joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin kuninkaaksi.

Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin sisään rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten kesken sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin ja kuka tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista, hypäten vallin yli. Silloin Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi: »Käyköön samoin jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen sanottiin kaupunkia Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi, jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin kerääntyi Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin Romulus pani toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat kutsuttiin. Varsinkin tuli lukuisasti sabiinilaisia vaimoineen ja tyttärineen. Mutta keskellä juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan annettua merkin, syöksyivät vierastensa joukkoon, tempasivat kukin neitosensa sekä kantoivat hänet kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät pian miehilleen, mutta heidän isänsä miettivät kostoa ja lähtivät sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa ryöstetyt sabiinittaret kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin saatiin rauha solmituksi.

● Hallitusmuoto. Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu yksinvalta. Kuningas oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen tuomari ja ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti valtiota neuvosto, jota sanottiin senaatiksi. Sen muodostivat vanhimmat ja kokeneimmat kansalaiset. Senaattorien lukumäärä vaihteli eri aikoina, kohoten tavallisesti muutamaan sataan. Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä kansankokouksen mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen pääsivät kaikki perheenisät.

Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa. Patriisit olivat varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja maatiloja Rooman ympäristössä. Plebeijit sen sijaan olivat köyhiä käsityöläisiä tai talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia; he eivät päässeet senaattiin, eivät saaneet solmia avioliittoja patriisien kanssa eivätkä käyttää äänioikeutta kansankokouksessa.

Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat sen sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen sotajoukko oli kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli kenturioista. Siitä syystä sanotaankin tätä uutta kokousta kenturiakokoukseksi. Aluksi kansalaiset kokoontuivat aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen, mutta myöhemmin jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan rauhallisesti kuin kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin suorittivat sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen tosin toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta. Plebeijit saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja toistaiseksi he tyytyivät siihen.

Kuva 89. Cloaca maximan suu.

● Rooma kasvaa. Mitä enemmän Rooman väkiluku kasvoi ja mitä mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä enemmän huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin suurenmoisiin rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset arkkitehdit johtivat. Kukkuloiden välinen suo kuivattiin rakentamalla likaviemärejä, jotka suuren pääputken, Cloā´ca mā´ximan, kautta purkautuivat Tiberiin. Capitolinukselle rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota sanottiin Capitō´liumiksi. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin Fŏ´rumiksi. Palatinuksen ja Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea kilparata, Circus mā´ximus.

● Kuningasvalta kukistetaan. Kuninkaiden yritys lujittaa valtaansa plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti syrjäytti yhä enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten uskonnollisten menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui tasavallaksi n. v. 500 e. Kr. Kuninkaan vallan vähetessä sotajoukon johto ja tuomio-oikeus joutuivat erikoisille vuodeksi kerrallaan valituille virkamiehille, joita sanottiin praetoreiksi [prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he jakoivat vallan keskenään siten, että kaksi heistä toimi sotapäällikköinä ja kolmas istui oikeutta Forumilla. Myöhemmin sotapäällikköpraetoreita alettiin sanoa konsuleiksi, ja heistä tuli arvokkaampia virkamiehiä kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää suuresti lisättiin.

Rooman kaupunki keisariajalla.

□ Horatiukset ja Curiatiukset. Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita. Sellainen oli myös Tullus Hostī´lius, jonka aikana Rooma ja Alba Longa joutuivat sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa, albalaisten päällikkö astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden heimolaiskansan vuodattaa toistensa verta? Ennen ratkaiskoon kaksintaistelu koko asian!»

Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset olivat nimeltään Horā´tius ja albalaiset Curiā´tius. Nämä suostuivat keskenään ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina katselemaan taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin, veljeskolmikot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta vaipui kuolleena maahan, mutta myös Curiatiukset olivat pahasti haavoittuneet. Albalaiset kohottivat voimakkaan riemuhuudon, ja roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa. Mutta viimeinen Horatius oli vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei tarvitsisi taistella kaikkien vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän lähti pakenemaan. Juostuaan aimo matkan hän kääntyi ja huomasi, että takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan, sillä jokainen heistä oli juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin Horatius karkasi lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin seuraava ehti avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin veljen. Iloisina Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo, syleilivät häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat roomalaisten valtaan.

Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään Curiatiuksen kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka hän itse oli ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli raivostui, paljasti miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin käyköön jokaiselle roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»

□ Kuningasten karkottaminen. n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen kuningas Tarqvĭ´nius Supe´rbus oli julma ja vallanhimoinen mies, joka sorti sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan olleet turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan, nimeltä Jūnius Brūtus, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä mielipuoleksi. Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko kansan vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti Fŏ´rumilla tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja karkottamaan kuninkaan Roomasta.

Nyt oli Rooma tasavaltana. Kansalaiset vannoivat pyhän valan, etteivät milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen johtoon asetettiin kaksi konsulia, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan Collātī´nus, taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata hänelle kaupungin portin. Salaliitto saatiin kuitenkin paljastetuksi. Silloin havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen poikaa sekä kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin konsulien eteen, jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin Brutuksen pojat esiin. Isä lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat sen toimeen. Kun sitten Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä tahtoi pelastaa heidän henkensä ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen vaatimuksesta heidätkin mestattiin. Collatinus, joka oli pitänyt sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin valtion lakeja, karkotettiin Roomasta.

Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs etruskilaisten kuningas Porse´nna lupasi hänelle apuaan ja marssi suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät pakosalle. Ainoastaan urhoollinen Horātius Cocles kahden toverin avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä aikaa kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli jäljellä, toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta Horatius jäi yhä paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen selkänsä takana hän hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti joen yli.

Kuva 90. Mucius Scaevola Porsennan leirissä.

Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen Mūcius päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi Scaevola [skē´vola], joka merkitsee vasenkätistä.

● Uskonto. Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala Juppiter, maanviljelyksen ja sodan jumala Mars sekä kotilieden jumalatar Vesta.

Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit muodostivat pontifexien pappiskunnan ja heidän tehtävänään oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä paitsi omat 2) erikoispappinsa. Sellaisia olivat esim. Vestan neitsyet, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) ennustajapapeilla, jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä augŭrit, jotka ennustivat lintujen lennosta.

Kuva 91. Suovetaurilia, uhri, jossa jumalien kunniaksi teurastettiin karju, oinas ja sonni.

PATRIISIT JA PLEBEIJIT.

● Plebeijien asema huononee. Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin valtion maaksi, jätettiin kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.

● Kansantribuunit. Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että kaupunginosien eli trĭbuksien päämiehet, jotka valittiin tribuskokouksissa, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin kansantribuuneiksi. Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua vĕ´tō (kiellän), niin päätös menetti voimansa.

□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa, patriisit ja plebeijit. Patriisit olivat varakkaita maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.

Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.

Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä, Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan, plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen Pyhälle vuorelle parin peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion. Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille Menē´nius Agri´ppan johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»

Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan. Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita kansantribuuneiksi sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan vĕ´tō (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.

Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.

Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.

□ Coriolanus. Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä Coriolā´nus. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa volskeja vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin maanpakoon Roomasta.

Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.

Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin, vanhan Vetū´rian luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»

Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he riistivät häneltä hengen.

□ Cincinnatus. Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi diktaattorin, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa aeqvejä [ēkvit] vastaan, oli vihollisen onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli Cincinnā´tus-niminen jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille päästyään roomalaiset loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti. Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.

Kuva 92. Senaatin airuet ilmoittamassa Cincinnatukselle, että hänet on nimitetty diktaattoriksi.

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.

● Kahdentoista taulun lait (449). Kansantribuunit ryhtyivät kohta tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien kirjoittamista varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin dekemvireiksi. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin kahdentoista taulun laeiksi. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden orjaksi.

● Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon. Lakien kirjoittamisen jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä. Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr. plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.

● Rooman virkamiehet. Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin arvossa pidetyt:

Censorien virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja nimittää senaattorit.

Konsulit toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon päällikköinä.

Praetorit olivat ylituomareita.

Kansantribuunit olivat alemman kansan puoltomiehiä.

Aedilit [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit sekä valvoivat yleistä järjestystä.

Quaestorit [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi diktaattori, jolla oli rajaton valta.

ITALIAN VALLOITUS.

● Gallialaisten retki (387). Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen. Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.

● Keski-Italian valloitus. Gallialaisten lähdettyä kesti monta vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa uusiakin valloituksia tekemään. Latinalaiset kukistettiin (v. 338) ja viimeiset etruskilaiskaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä vastarintaa tekivät samnilaiset. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan 30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman hallussa.

□ Camillus. Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin Vēji-niminen etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori Cami´llus kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten sotamiehet tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista, roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.

Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat raa´at gallialaiset tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan, he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä». Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin. Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman sotajoukkoa pelastui Capitōliumin linnaan keskelle Rooman kaupunkia, toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.

Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa muuttui suitsuaviksi raunioiksi.

Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta, jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle, kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja syöksivät viholliset alas syvyyteen.

Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa. Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

Kuva 93. Gallialaiset punnitsemassa kulta-aarteita.

□ Curtius. Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia. Ennustajapapit augŭrit ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen jälkeensä.

□ Manlius ja Decius. Kerran syntyi riita roomalaisten ja latinalaisten välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman sotajoukon päällikkönä oli Manlius-niminen konsuli. Koska latinalaiset olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä Manliuksen poika lähti tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa. Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi, unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika mestattiin.

Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli Dĕcius. Ennen taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.» Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa. Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa, ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen ja pääsivät taistelussa voitolle.

□ Pontius. Kun roomalaiset taistelivat samnilaisia vastaan, sattui kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin Caudiumin solaan. Samnilaisten kuningas Pontius tiedusteli vanhalta kokeneelta isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän palata kaupunkeihinsa.

Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. Silloin konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa, vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja päästi hänet kotiin.

Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta voitolle.

Kuva 94. Väkirynnäkkö.

□ Roomalaisten sotataito. Samnilaissotien aikana roomalaisten sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi tai useampikin legioona, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin. Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan ja peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin, tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.

Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä peitsi sekä lyhyt miekka. Puolustusaseina hänellä oli kypärä, nahkahaarniska, säärystimet ja suuri neliskulmainen kilpi. Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot, jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni ratsuväenosasto.

Kuva 95. Sotamerkkejä.

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: muurinsärkijöitä ja piiritystorneja. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä, kuten esim, voimakkaita heittokoneita, joilla viskattiin suuria kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.

Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva, myöhemmin kotka.

Kuva 96. Triumfisaatto.

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä. Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli triumfi eli riemusaatto. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.

● Tarentumin sota (280–270). Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta Tarentum uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta Pyrrhokselta. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa Beneve´ntumin lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.

□ Pyrrhos ja Fabricius. Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä asui pääasiallisesti kreikkalaisia, jotka kaupallaan olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas Pyrrhoksen. Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä. Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».

Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.

Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua. Varsinkin senaattori Fabrĭ´ciuksen ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.

Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea Appius Claudius, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

Kuva 97. Via Appia sekä takana Rooman kaupungin vesijohdonjäännöksiä.

● Miten Italiaa hallittiin. Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa, että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā). Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.

Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi. Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli kolonioita, joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat yhdistettiin toisiinsa lujilla sotilasteillä, jotka olivat niin hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.

PUUNILAISSODAT (264–146).

● Rooma ja Karthago. Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma. Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa, vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.

Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa, lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.

● Ensimmäinen puunilaissota (264–241). Roomalaiset sanoivat Karthagon asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia sanotaan puunilaissodiksi. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta (264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia laivasto. Suurin ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon Mylaen [my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen maakunta eli provinssi.

□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. puunilaissodat.

Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman sotajoukkoon.

Kuva 98. Roomalaisen kaksisoutuisen sotalaivan keula.

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä, jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen, ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen, roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.

Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat voiton karthagolaisista, uskalsipa konsuli Regulus lähteä Afrikkaankin vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi. Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi, jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.

Sodan päätyttyä roomalaiset saivat Sisilian, josta tuli Rooman ensimmäinen maakunta.

● Toinen puunilaissota (218–201). Muutamia vuosia ensimmäisen puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli karthagolaisten päällikkönä taitava Hannibal, joka oli ottanut Rooman kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin alkoi toinen puunilaissota (218–201).

Kuva 99. Hannibal.

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan, mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen. Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut voittaa Hannibalia.

□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta. Sinne purjehti ylhäissukuinen Hamilkar, joka valloitti suuren osan tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen 9-vuotias poikansa Hannibal pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle. Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs, hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä, nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat. Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii vertaistaan maailmanhistoriasta.

Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa olevan Saguntumin kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin alkoi toinen puunilaissota v. 218.

Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli Pohjois-Italiaan.

Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille, sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet liukastuivat kapeilta po-luilta ja suistuivat suin päin syvyyteen. Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn, he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa joutui hukkaan.

Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden, antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.

Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan, mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu Fă´bius Mā´ximus ei uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä »vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).

Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon. Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja 2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä, aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.

● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. Cannaen [ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.

Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.

Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa. Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.

Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli Scīpio onnekkain. Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille. Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen. He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti käskyä. Ză´man luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan, joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.

□ Arkhimedes. Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi, ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija Arkhimē´dēs. Hänen keksimillään sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.

Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan Arkhimedeen kuoliaaksi.

□ Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet. Kauan Hannibal taisteli onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas Scīpio lähti meren yli Afrikkaan ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen Ză´man luona, muutaman päivän matkan päässä Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot olivat kovat. Karthagon täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.

Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»

Kuva 100. Scipio nuorempi.

● Kolmas puunilaissota (149–146). Huolimatta tappioistaan ja ankarista rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi. Varsinkin eräs vanha Că´to niminen senaattori kiihotti roomalaisia tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen. Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet. Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin aseistettu kaupunki. Vasta kolmen vuoden piirityksen jälkeen Scipio nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin; toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin Afrikka-niminen maakunta.

● Muita valloituksia. Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago. Gallia cisalpina kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi oli Makedonian ja siihen kuuluvan Kreikan anastaminen. Miekaniskutta saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat Aasiaksi.

● Maakuntien hallitus. Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n. v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.

Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita ja heitä sanottiinkin sen tähden prōkonsuleiksi tai prōpraetoreiksi. He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.

SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.

● Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen. Jo Tarentumin sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten yhteyteen. Mutta vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen kävi tavaksi, että ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten runoilijoiden ja tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät elämäntavoissaan kreikkalaisia.

Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille kreikkalaisia orjia kotiopettajiksi. Toiset lähettivät lapsensa jonkun kaupunkiin asettuneen grammatikuksen luo, jolta he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa. Myöhemmin oppilaat pääsivät puhuja- eli rhētorikouluun, jossa heille opetettiin pääasiallisesti puhetaitoa. Useat eivät tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat yliopistoihin, Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

Kuva 101. Roomalaisia vahatauluja ja piirtimiä.

● Näytelmäinkirjoittajat. Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin huvinäytelmien kirjoittajat Plautus ja Terentius kuuluisia. He jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat näytelmiä, että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten, vaan roomalaisten tapaisia.

Kuva 102. Kohtaus roomalaisessa koulussa Herculanumista löydetty maalaus.

● Uskonto. Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan ihmisten kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että kutakin kreikkalaista jumaluusolentoa vastasi roomalainen.

Roomalaisetkin saivat 12 pääjumalaa:

Juppiter = Zeus.

Jūno = Hera.

Neptū´nus = Poseidon.

Plūto = Hades.

Mine´rva = Pallas Athene.

Mars = Ares.

Apo´llo = Foibos Apollon.

Diā´na = Artemis.

Vĕ´nus = Afrodite.

Vulcā´nus = Hefaistos.

Bacchus = Dionysos.

Mercŭ´rius = Hermes.

Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin valloitettujen kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset jumalat pääsivät pian kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet vanhat roomalaiset jumalat, kuten Vesta, yhä pysyivät suuressa arvossa.

Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, bakkanaalit, herättivät kaikissa vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa roomalaiset nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin toimeen kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman senaatin kieltää bakkanaaliat.

● Rooman säätyluokat. Suurten sotien aikana oli Roomassa kehittynyt uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin plebeijien jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet sodissa ryöstämästään saaliista, sanottiin optimaateiksi. Muiden kuin optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada korkeita virkoja Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat runsaasti lahjuksia kansalle ja saivat siten kansan äänestämään heitä avoinna oleviin virkoihin. Optimaatit kuluttivat suuria summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään maaherroiksi provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla mitä röyhkeintä kiskomista.

Rooman säädyt.

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset ritarit. Nämä eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta lopen köyhdyttäen maakunnan.

Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat virkamiehet ja päättivät laeista. Sen tähden optimaatit antoivat heille almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan. Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

Kuva 103. Roomalainen talonpoika kyntämässä.

Vielä huonompi oli liittolaisten asema. Hekin palvelivat sotajoukossa ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten taisivat.

Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli maakuntalaisten asema, heitä kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.

Kaikkein säälittävin oli kuitenkin orjien tila. Suurten sotien aikana orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia. Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa heidän täytyi päivin, raa´an voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla. Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.

Kuva 104. Ylhäisen roomalaisen talo.

● Tapainturmelus. Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle, kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja nautinnonhalu tulivat yleisiksi.

□ Asunnot ja tavat. Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon, hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet eteisen kautta suureen saliin, jota sanottiin atriumiksi. Keskellä atriumin kattoa oli neliskulmainen aukko, josta päivänvalo pääsi huoneeseen. Aukon kohdalla oli lattiassa sadeallas, johon sadevesi kerääntyi. Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista, jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia. Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan mosaiikeiksi. Seinät peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia. Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän työhuone, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli pylvässali, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu- ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone, tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

Kuva 105. Erään roomalaisen talon pohjapiirros.
1. Eteinen; 2. Atrium; 3. Pikkuhuoneita; 4. Isännän työhuoneet; 5. Kirjasto; 6. Käytävä; 7. Pieni ruokailuhuone; 8. Pylvässali; 11. Makuuhuoneita; 12. Ruokasali; 13. Palvelijoiden työhuone; 15. Keittiö; 16. Ruokasäiliö; 18. Käytävä puutarhaan. — Tummalla merkityt huoneet ovat vuokrattuja puotihuoneistoja.

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja, kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.

Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja ilman selkänojaa, toisin paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi huoneita koristivat kuvapatsaat.

Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään tŭ´nika. Se oli hihaton mekon tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä tŏ´gan. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja, matkoilla kenkiä.

Kuva 106. Roomalainen nainen kävelypuvussa ja tyttö pukeutumassa kotivaippaan.

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä, hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.

Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat kapeat ja rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille, kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä, suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään. Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.

● Cato. Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita mainittava Că´to, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan ylellisyyteen.

● Gracchukset. Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat Gracchus veljekset, Tibĕ´rius ja Gājus, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa. Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen. Ylimys- eli senaatinpuolue oli Gracchuksia vastaan, mutta kansanpuolue antoi heille kannatuksensa.

Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr. kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½ km²) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen, mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai surmansa.

Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr. valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet, että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin, ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.

□ Gracchus-veljekset. Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen talonpoikaisluokan häviäminen. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka, josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat suuria kartanoita ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen joutunut ylimysten haltuun. Samalla alueella, jossa satakunta pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.

Kaksi ylhäissukuista miestä, Tibĕ´rius ja Gājus Gracchus, uhrasi elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi heidän äitinsä Cornē´lian huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär. Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»

Vanhin veli, Tiberius, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli saatava uudelleen syntymään Italiaan.

Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki, jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan. Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.

Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»

Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan virkaan kahdesti peräkkäin.

Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka, jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes 100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä Gajus tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.

Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.

Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti, että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista. Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa. Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle, jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!», mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten seurassa.

Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»

TASAVALLAN RAPPEUTUMINEN.

● Marius. Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian unhoon ja jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä tunsivat asemansa nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa välittäneet valtion asioista, kunhan vain saivat rauhassa imeä rikkauksia maakunnista ja elää veltostuttavassa ylellisyydessä. Sotajoukon optimaatit päästivät vallan rappeutumaan. Sotamiehet tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen urhoollisuus alkoi kadota.

Kuva 107. Marius.

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi vaarallista vihollista yhtaikaa. Etelässä Numĭ´dian kuningas Jugu´rtha aloitti sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa kimbrit ja teutonit hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle. Rooma oli voimaton näitä vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt sotajoukot ottivat Jugurthalta lahjuksia ja pysyivät toimettomina. Kimbrejä ja teutoneja vastaan rientävät legioonat voitettiin. — Tässä pulassa esiintyi Rooman pelastajana alhaissäätyinen Gajus Mărius. Hän tuli Jugurthaa vastaan lähetetyn sotajoukon johtajaksi. Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui roomalaisten vangiksi ja kärsi vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota oli päättynyt v. 105 e. Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai vihdoin heidätkin kukistetuiksi v. 101 e. Kr.

Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi Gracchusten tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaisia asioita, ja sen tähden se maine, jonka hän sodillaan oli saanut, piankin hälveni.

Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana kuin aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi liittolaisia, jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia vihdoin ryhtyivät julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua siihen, että kaikille Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet (v. 89 e. Kr.). Tämän jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.

● Sulla. Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä Sulla-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai Mariuksen täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä sotajoukko kukistamaan Pontoksen kuningasta Mitradă´tēsta, joka oli aloittanut vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai aikaan sen, ettei retken johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan ylipäällikkyys uskottiin hänelle itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa taistelemassa Mitradatesta vastaan Marius kuitenkin anasti vallan Roomassa. Näin alkoi ensimmäinen kansalaissota (88–82).

Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä suostui rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan Roomaan. Marius oli tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta kansanpuolueen muut päälliköt voitettiin, ja Sulla julistettiin diktaattoriksi.

Kuva 108. Sulla.

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa kansanpuolueen. Sen tähden hän pani toimeen prōskription, s. o. laati murhaluettelon niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan ajaa kansanpuolueen asiaa. Luetteloon merkityn sai kuka tahansa murhata; määrättiinpä palkkiokin tällaisen henkilön tappamisesta. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja myytiin julkisella huutokaupalla. Useat Sullan puoluelaisista rikastuivat ostamalla polkuhintaan luetteloon merkittyjen maatiloja. Lujittaakseen ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti kansantribuunien veto-oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli optimaattien valta-asema hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi diktaattorin toimesta ja vetäytyi huvilaansa, jossa kuoli jo seuraavana vuonna eroamisensa jälkeen (78 eKr.).

□ Marius ja Sulla. Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin aikaa Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja kyvykkäitä, mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.

Marius oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan. Sen tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että hän oli nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.

Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, kimbrien ja teutonien, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin häpeällisesti.»

Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan, olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran pestattu sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.

Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat pakenevat heidän varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»

Roomalainen historioitsija Sallustius antaa Sullasta seuraavan kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.

Pontoksen valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan kuningas Mitradă´tēs, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin. Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.

Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.

Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi proskriptioluetteloissa niiden henkilöiden nimet, jotka ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.

Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.

● Yksinvaltiuteen pyrkijät. Sulla erehtyi luullessaan, että hän ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas Crassus, joka Sullan proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen orjakapinan.

Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli Pompē´jus. Hän kukisti ensin Välimeren merirosvot, jotka häiritsivät viljankuljetusta Roomaan, ja voitti sitten Mitradateen, joka oli aloittanut uuden sodan Roomaa vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr. Pompejus yhdisti maakuntina Rooman valtakuntaan useimmat Vähän-Aasian maista sekä lisäksi Syyrian.

Kuva 109. Cicero pitämässä puhetta Catilinaa vastaan.

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan tavoittelija Catilī´na. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti laajan salaliiton, joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman hallitusmuodon. Valpas konsuli Cĭ´cero sai kuitenkin hänen aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten sotajoukkoa vastaan lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa pääsi voitolle. Taistelussa kaatui Catilinakin.

□ Catilinan salaliitto. Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus Sullan aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun kerran oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä seurasi maine, valta ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken viehätyksensä ja köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä, epäitsekkyyttä pahansuopuutena. Näin nuoret roomalaiset muuttuivat rikkauksien johdosta ylellisiksi, itaroiksi ja ylimielisiksi. He nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä olivat nylkeneet. He pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat toisten omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»

Tällainen mies oli myös Catilīna. Hän kuului erääseen arvokkaaseen optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat käydä ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he olivat valmiit auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin siitä, että Catilina oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa merkittäisiin murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään valtion virat ja maakunnat.

Konsulina oli tähän aikaan Cĭ´cero, Rooman suurin kaunopuhuja. Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut kohota virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei kuulunut optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli tasavaltaisen hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän pontevasti esiintyi Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä vastaan ja sai urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta kun hänellä ei ollut sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän ei uskaltanut vangita heitä, vallankin kun salaliittolaisten joukossa oli useita senaattorejakin. Aluksi hän siis tyytyi siihen, että Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa vastaan. Koska hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan epäluulon alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka pitkälle, Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan käy tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on tiedot salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat tietää, konsuli näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä! Hengissäkö vain? Ei; hän tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten asiain käsittelyyn ja samalla tarkastelee meitä katseellaan merkiten meidän joukostamme murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut, Catilina, pitänyt konsulin määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi olisi pitänyt ampua kaikki ne surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän pään varalle jo pitkän aikaa olet teroitellut.»

Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset, jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos he nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan kukistamiseksi. Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen sitoumuksen viedäkseen sen muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli Cicero asiastaan varma. Hän lähetti heti sotajoukon matkalle ja salaliittolaiset voitettiin.

Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta nimen »isänmaan isä».

CAESAR.

● Caesarin nuoruus. Crassus, Pompejus ja Catilina eivät onnistuneet yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän kilpailijansa Gājus Jūlius Caesar [kē´sar] oli heitä onnekkaampi. Tämä lahjakas ylimys liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi hän ei tullut huomatuksi valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti parhaastaan opinnoistaan. Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän piankin veti kaikkien huomion puoleensa.

● Gallian retki (58–51). Caesar hankki tavattomalla anteliaisuudella kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa yksinvaltiutta. Hän liittyi sen tähden Crassukseen ja Pompejukseen solmien heidän kanssaan ensimmäisen triumviraatin (»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella triumvirillä oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli ehdoton ylivalta kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi konsuliksi ja sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

Kuva 110. Gallialainen päällikkö.

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut maakuntaansa, kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan Gallia transalpinan kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät kahdeksan vuotta (58–51), mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin saakka olikin saatettu Rooman valtaan.

Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli näkyviin. Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa, jotka olivat häneen niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis kuolemaan hänen puolestaan. Hän kohtelikin lempeästi miehiään, otti osaa heidän harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän kunnostautuessaan ja jakoi heidän kanssaan surut ja ilot. Mutta samalla hän vaati heiltä ehdotonta kuuliaisuutta. — Viholliset hän taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään eripuraisiksi. Näin hänellä aina oli vain muutamia heimoja erältään vastassaan.

● Toinen kansalaissota (49–45). Gallian sodan aikana triumviraatti Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen jälkeen molempien jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian kylmeni. Pompejus ei voinut sietää, että Caesaria ja hänen urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan hän sai senaatin määräämään, että Caesarin oli luovuttava sotajoukostaan. Tähän ei Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49 legioonainsa johdossa marssimaan Roomaa kohti.

Näin alkoi toinen kansalaissota. Pompejus ja useimmat senaattorit lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti Pompejuksen sotajoukon Fa´rsāloksen taistelussa. Pompejus pakeni silloin Egyptiin, jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä tämänkin jälkeen pakko taistella tasavallan kannattajia vastaan ensin Egyptissä, sitten Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja lopuksi Espanjassa. Vuonna 45 hän oli voittanut viimeisenkin vastustajansa.

● Caesar yksinvaltiaana. Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian asukkaille. Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi hyödyksi. Siihen saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja virheellinen. Caesar saattoi etevien matemaatikkojen avustamana voimaan juliaanisen kalenterin, joka oli käytännössä uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan vuodessa olevan 365 päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi, joka käsittää 366 päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken, koska hän vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.

● Caesarin kuolema. Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki kuninkaan nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi. Nämä tekivät Brūtuksen ja Cassiuksen johtamina salaliiton Caesarin henkeä vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin senaatin kokoussalissa.

□ Caesarin sukuperä ja luonne. Ei yksikään Rooman tasavallan valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin Gajus Jūlius Caesar [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka perhetarinain mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta. Hän sai oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja kehittyi eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja itse hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka epäluuloisesti katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti huomionsa Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar ei siihen suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi, mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada armo. Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta kyllä hän saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän kuin yksi Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän kävi Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan. Palattuaan Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa seuraelämässä, pani toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja voiteita, sepitti runoja ja eli iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison parissa.

Kuva 111. Caesar.

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että ystävät kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin hän olisi ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän laskeutui nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä kiittäneet, hän uhkasi ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään. Viimein tuotiin lunnaat. Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän kokosi joukon, voitti merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja ristiinnaulitutti heidät.

Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan huolimatta hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän ratsasti ja ui mainiosti.

□ Triumviraatti. Kansalaissota. Pian Caesar jätti huvitukset antautuakseen valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi 62 hänet määrättiin Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti velkaantunut, sillä kansan suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen komeita pitoja ja miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi. Kerrotaanpa hänen järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain esiintyneen hohtavan hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa lähteä maakuntaansa, niin hänen velkojansa, arvatenkin hänen vastustajainsa yllyttäminä, eivät tahtoneet päästää häntä matkalle. Mutta silloin upporikas Crassus meni hänen puolestaan takuuseen suunnattomasta summasta. Caesar lähti Espanjaan, voitti siellä sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana miehenä takaisin Roomaan.

Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti häntä ja samoin Pompējus, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin aikaa Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli kohonnut suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus auttoi nyt kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar yhtyi sitten likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden heidän kanssaan v. 60 e. Kr. ensimmäisen triumviraatin eli »kolmen miehen liiton». Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden käsiin. Seuraukset näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita saatiin ratkaistuksi Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta Alppien tämänpuoleisen Gallian viideksi vuodeksi.

Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa asuvia kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin merta, Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla hän hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.

Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v. 56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi Galliassa uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla maakunnakseen Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta Crassuksen saatua surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin voitot täyttivät kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi toimimaan suorastaan Caesaria vastaan.

Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi. Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.

Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi Caesarin riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan. Tänne keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita ylimysnuorukaisia. Fa´rsāloksen luona syntyi taistelu. Caesar tiesi, miten arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski sotamiesten lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan lähtivät pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui Caesarin valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan: »Pompejuksen leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin pantu rahamäärä, telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla peitetty — olivatpa muutamat teltat murattiköynnöksillä katetut — ja paljon muuta, joka todisti määrätöntä ylellisyyttä ja ehdotonta voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät taistelun tulosta, että saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»

Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin kavalasti alaikäisen Ptolemaios kuninkaan holhoojain toimesta. Pian murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja katseli kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat olivat toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin valtaistuimelle kuninkaan sisaren Cleopa´tran, joka kauneudellaan oli hänet hurmannut.

Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika Farnă´kēs oli aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa senaatille: »Tulin, näin, voitin.»

Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan häviötä.

Näiden joukossa oli Cato nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa oli voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää itseltään hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa. Keskustellessaan muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta Cato tuli lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät selville hänen aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato sai heidät luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen lueskeli Platonin filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten hän paneutui nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti rintansa. Hänen poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat lääkärin, joka sitoi haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja vähän ajan kuluttua hän heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton kuolemasta, hän huudahti: »Olet riistänyt minulta onnen lahjoittaa sinulle henkesi.»

Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa. Jokainen sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin verroin ja upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle kansalaiselle annettiin niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä puhumattakaan.

Caesarin kuolema. Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias, vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar käytti valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita vastustajia. Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat tasavallan häviötä. Viimein tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto, jonka johtajina olivat Brūtus ja Cassius.

Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna päivänä he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon. Caesaria oli kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta hän ei tällaisia varotuksia ottanut huomioon.

Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät häntä vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan ja hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden käden hänen togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli sovittu hyökkäysmerkki. Casca iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta se ei ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti. Molemmat huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca, mitä sinä teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle avuksi!» Samassa kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä oli päätetty, että jokainen ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä Brutuskin iski yhden iskun Caesarin kupeeseen. Caesar puolustautui hetken muita vastaan, mutta nähtyään Brutuksen paljastettu tikari kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti togan päänsä yli ja antautui kohtaloonsa vastustamatta.

AUGUSTUS.

● Octavianus ja Antonius. Ne, jotka luulivat murhaamalla Caesarin pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs Caesarin sotapäälliköistä Antō´nius sai vallan. Mutta hänelle tuli vaarallinen kilpailija Caesarin ottopojasta Octāviā´nuksesta, joka oli vasta kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja valtioviisas. Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta ennen pitkää hän huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä Lě´piduksen kanssa — hänkin Caesarin vanha asetoveri — toi-sen triumviraatin v. 43. Triumvirit panivat laajoja proskriptioita toimeen raivatakseen vastustajansa tieltään. Tällöin vanha Cicerokin sai surmansa.

Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan jälkeen olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet suuren sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja Antonius, jotka voittivat heidät kahdessa Fĭ´lippoin taistelussa. Silloin ensin Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.

Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat toiset jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai länsimaat ja Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä maakuntia, jotka hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti itämailla kevytmielistä elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin nuoren kuningattaren Cleopatran kanssa.

Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin maakuntiin, vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa. Antoniuksen kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän sai sopivan sodan aiheen. A´ktionin luona suoritettiin v. 31 e. Kr. ratkaiseva meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon. Antonius ja Cleopatra pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät henkensä. Silloin Egypti joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.

□ Antonius ja Cleopatra. Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä Antō´nius ja hänen sukulaisensa Octāviā´nus jakoivat vallan keskenään. Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius sai valtakunnan itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka oli yhtä tarmokas kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti hallitustoimia, mutta Antonius heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin huvituksiin ja nautintoihin.

Kuva 112. Cleopatra.

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen. Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen Cleopatraa. Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa huveissa ja juhlissa. Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat pidot. Antonius hankki juhlapöytään itämaiden kaikki herkut. Cleopatra sen sijaan tarjosi aivan yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi Antoniukselle maljan, jossa oli etikkaan liuotettu monen miljoonan arvoinen helmi. — Kerran tuli Antoniuksen keittiöön vieras ja näki kahdeksan metsäkarjua vartaissa paistumassa. Hän arveli ihmeissään Antoniuksella varmaankin olevan paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan», keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta nämä karjut on pantu toinen toistansa myöhemmin paistumaan, että voisimme valita niistä maukkaimman sinä hetkenä, jolloin herramme suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä Antonius ja Cleopatra huvittelivat kalastamalla. Antoniuksella oli huono kalaonni, mutta hän käski sukeltajan kiinnittää koukkuun suuria lihavia kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja lähetti oman sukeltajansa mereen. Kun Antonius taas nosti ongen, oli koukussa suuri suolattu kala kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat purskahtivat nauramaan. Antonius punastui, mutta Cleopatra sanoi sukkelasti: »Anna meidän, pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä maita, kuninkaita ja kansoja!»

Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde rikkoutui. Aktionin meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. Augustuksen nimellä hän on tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

Kuva 113. Antonius.

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta tämä osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä Cleopatran jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt voivansa lumota Octavianuksen yhtä helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori sankari pysyi kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski säilyttää häntä Roomassa vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra huomasi erehtyneensä laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan välityksellä kaksi myrkyllistä käärmettä ja antoi niiden purra rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti Octavianukselle kirjeen, jossa pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.

● Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.). Aktionin meritaistelun jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan itsevaltainen hallitsija. Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai kuninkaan arvonimeä, koska hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän käytti kasvatusisänsä nimeä Caesar, ja siitä on aikojen kuluessa muodostunut sana keisari. Senaatti antoi hänelle kunnianimen Augu´stus, joka merkitsee kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän keisariksi tultuaan on eniten tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa välittänyt arvonimistä ja ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi hankkia itselleen kaiken vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin korkeihin virkoihin, kuten censoriksi, konsuliksi, kansantribuuniksi ja ylimmäiseksi papiksi sekä sotajoukon ylipäälliköksi eli imperaattoriksi. Kansankokous kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti arvossa, kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

Kuva 114. Augustuksen marmoripatsas.

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui hillitsemään vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut hovia, vaan hän seurusteli muiden kanssa, ikään kuin he olisivat olleet hänen vertaisiaan. Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän yksinvaltiaan perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen hänet vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli palveltava jumalana yli koko valtakunnan.

● Rajojen turvaaminen. Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija. Hänen mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei kaikkialla ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat tarkoittivat niiden hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan olivat Alppimaat, joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki Tonavan pitkin pituuttaan rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja vastaan. Germanian rajana pysyi yhä edelleen Rein. Idässä valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä Aitiopiaan ja Saharaan, lännessä Atlantin mereen.

Kuva 115. Ryhmä praetoriaaneja.

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului 300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi mainittuja joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto, praetoriaanit [prē-], Roomassa.

● Maakuntien hallitus. Caesarin tavoin Augustuskin koetti lieventää niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät maaherrat enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty palkka, jota paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä teitä ja siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen yhteyteen toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten sotajoukkojen sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan eri kansat toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi kaikki muut syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

Kuva 116. Roomalainen peninkulmapatsas keisariajalta.

ROOMAN SIVISTYKSEN KULTA-AIKA.

● Kulta-aika. Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa Rooman sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä ajanjaksoa sivistyksen kulta-ajaksi. Keisari Augustus avusti kirjailijoita ja taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja neuvonantajistaan seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin Maecenas [mēkē´nās] on tullut kuuluisaksi sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».

● Tiede. Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät sen, mitä kreikkalaiset opettivat. Vain harvojen tieteiden alalla he esittivät jotakin uutta.

Kuva 117. Cicero.

Kulta-ajan kuuluisin filosofi oli Cicero, joka sitä paitsi oli tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin niistä puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.

Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean kukoistuksen Roomassa, oli historia. Sallu´stius kirjoitti Jugurthan sodasta ja Catilinan salaliitosta. Caesar julkaisi muistiinpanoja retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. Līvius kirjoitti toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan vaiheista kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen aikoihin asti.

● Runous. Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina. Sen sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja lyyrillisiä runoilijoita, jotka kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien mukaan. Vergĭ´lius kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon nimeltä Aeneis [ēnē´is]. Horā´tius sepitti joukon tunnelmarunoja, joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä kiitti hyväntekijöitään Augustusta ja Maecenasta. Ōvĭ´diuksen runokokoelmista on tunnetuin Metamorfō´ses-niminen sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen mukaan tapauksista, jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet luontokappaleiksi.

Kuva 118. Vergilius kahden runottaren seurassa. (Mosaiikki.)

□ Kirjallisuuden kulta-aika. Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat Vergĭ´lius, Horātius ja Ōvĭ´dius.

Vergilius kertoo Aeneis runoelmassa Aeneas [ēnē´ās] (kreik. Aine´ias) sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka Hektorin rinnalla erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan Troian sodan aikana. Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta kaupungista, kantaen selässään vanhaa isäänsä ja taluttaen kädestä pientä Jūlius poikaansa. Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia, astui heidän kanssaan laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata. Äitinsä Venus jumalattaren suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä saapui vihdoin Karthagoon, jossa Dīdō kuningatar hallitsi. Dido otti sankarin ystävällisesti vastaan. Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen luonaan. Kun uros vihdoin jumalien käskystä valmistautui jatkamaan matkaansa, kuningatar, joka oli suuresti ihastunut häneen, tuli aivan lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan auttanut muu kuin totella jumalien käskyä. Silloin Dido suruissaan rakennutti rovion ja poltatti itsensä, sillä hän ei tahtonut elää ilman Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin rannalle, jonne jumalat sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius perusti Alba Longan kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hänestä polveutuivat Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat. Aeneaasta johtivat myös Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli Gajus Julius Caesarin ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin jälkeläisiä.

Runoilija Horatius oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia urotöitä, vaan hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän rauhaan. Siellä hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai muita tieteitä, sepittää omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai istuutua varjoisan puun juurelle kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa, jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ´niukselle, hän kiitteli tätä siitä kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän rehellisellä ja ahkeralla työllä torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan ahnaasti heittäytynyt rikkauksien kokoamiseen. Runossa hän sanoo seuraavalla tavalla:

Elinohjees on, Licinius, oiva,

kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,

etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa

keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,

loat välttää hän lahotöllin kurjan,

avosilmin myös salit suuret, joita

karsaus katsoo.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan

ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian

kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa

paisuvat purjeet!

Ovidiuksen Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään Ekho ja Narkissos. Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista Narkissos nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar Ēkhō´ eli Kaiku näki Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi sammumaton rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut puhutella lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan saanut aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän kysymyksiinsä.

Kerran retkillään Narkissos metsähän eksyi,

huus´, huhus toisille: »Hoi, tääll’ oon!» Heti vastasi Ekho:

»Tääll’ oon!» Kummastellen joka suunnalle katseli poika.

»Hoi, tule tänne!» hän huus; soi vastaus: »Oi, tule tänne!»

Taakseen katsehen loi Narkissos. »Miks mua kartat?»

vihdoin virkkoi hän, mutt’ sai sanat taas samat vastaan.

Pitkitti Narkissos vain, Kaiun leikistä pettyin:

»Toisemme kohdatkaamme!» ja tuskin vastaus koskaan

riemuisammin raikuu kuin tähän taas sama pyyntö.

Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan. Tämän tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi. Ääni vain jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme metsään. — Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän väsyneenä heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen partaalle. Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan. Silloin hän näki veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä omaksi kuvakseen, vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin silmiin, voimatta kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui istumistaan, räväyttämättä silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän alkoi surkastua; uupuen kallistui pää nurmikolle, silmät painuivat umpeen, ja henki pakeni rinnasta. Seuraavana aamuna oli jäljellä vain vaalean kellertävä kukka, jonka hohtavan valkeat terälehdet kurottautuivat auringon valoa kohti. Narkissoksesta oli tullut ihana narsissi.

Kuva 119.Forum, suunniteltuna semmoiseksi kuin se oli keisariaikana.

● Kuvaamataiteet. Italiasta on löydetty koko joukko kuvanveistoksia ja joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten onnistuneet roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia korkokuvia ovat esim. kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv. 99 ja 117).

Kuva 120. Roomalainen koulu.

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet kreikkalaisilta. Pylväiden runsas käyttäminen esim. on laina Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat holvien rakentamisen, minkä tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita kreikkalaiset alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät rakennuksensa suurella kuvulla eli kupolilla. — Roomalaisilla oli useammanlaisia julkisia rakennuksia kuin kreikkalaisilla.

Temppelit olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa. Tunnetuin kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen rakentama Pāntheon, »kaikkien jumalien temppeli».

Basilikat olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista. Myöhemmin kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä vähitellen tuli kristillisiä kirkkoja.

Amfiteatterit olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä oli hiekoitettu areena, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla puolilla kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin amfiteatteri oli Rooman Colossē´um, joka rakennettiin muutamia vuosikymmeniä Augustuksen kuoleman jälkeen.

Sirkuksia eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin kuin Roomaan. Circus maximus koristettiin entistä muhkeammaksi.

Kuva 121. Roomalaisen vesijohdon rauniot.

Kylpylaitokset eli thermit tulivat keisariajalla Rooman ja muidenkin kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat alaltaan niin laajat, että ne käsittäisivät kokonaisia kaupunginosia meikäläisissä kaupungeissa.

Vesijohdot eli aqvaeduktit [akvēduktit] johtivat jopa monien peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

Kuva 122. Triumfikaari.

Triumfikaaret olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla koristetut.

Hautarakennukset olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä keisari Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa linnoitukseksi. Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.

□ Roomalaisten huvitukset. Kreikkalaiset olivat hartaita näyttämötaiteen ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin miekkailijoita. Miekkailuja ja eläintaisteluja toimeenpantiin varta vasten rakennetussa Colossē´umissa, jossa oli istumasijoja 50,000 hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista leveällä kanavalla, jonka yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan toisessa päässä oli keisarin aitio sekä sen molemmin puolin Vestan neitsyiden ja ulkomaisten lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat senaattorien penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten muun yleisön.

Kuva 123. Hadrianuksen hautamuistomerkki Roomassa.

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus pantiin toimeen suuria metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain kirahveja, strutseja, gaselleja ym. eläimiä.

Kuva 124. Rooman Colosseum.

Mutta eipä tyydytty vain eläintaisteluihin. Myöskin ihmiset mittelivät voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin gladiaattoreiksi, harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve, keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja pitkä kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli haarniska, kilpi ja lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät taistelivat keskenään. Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen kuoliniskun, hän loi katseensa yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa voitetun, se käänsi peukalonsa ylös. Tavallisesti roomalaiset kuitenkin osoittivat maata kohti, ja silloin voittaja upotti miekkansa toisen rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi pukeutunut palvelija, joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja. Jollei tämä mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski häneen koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

Kuva 125. Roomalaiset kilpa-ajot.

Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi Ärsytetyt villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet päästettiin heidän kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti kristittyjenkin täten kärsiä tuskallinen kuolema.

Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet sirkuksissa muuttuivat paljon meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin, sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen kilpa-ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten lähenivät päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat kirouksiin, toiset huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli suunnaton.

Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin kilpa-ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten kesyttäjät, tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen. Roomalaiset rakastivat ylenmäärin kylpyjä ja he vetelehtivät kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä, mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat kauniisti, jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä, mosaiikkilattioilla ja kalliilla taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta valtion orjia, joista toiset toimivat lämmittäjinä, toiset vartioivat kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä hyvänhajuisilla öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua kylpylaitoksen yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen he heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään altaalta altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden aikoina saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla. Muutamat eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat mieluummin ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin. Jokainen voi valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa kylpylaitosten yhteydessä vielä luentosaleja, joissa oppineet pitivät esitelmiä ja runoilijat lukivat julki teoksiaan. Toisin paikoin oli amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas kirjastoja. Useat roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä. Vähitellen niistä tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan veltostuttamaan roomalaisia.

□ Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä. Kaikki roomalaiset, rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien pyhäkköön, lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä. Atriumiin kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä oli joku isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea virkanimityksen tai muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta päästä nuo odottajat olivat klienttejä. Roomassa oli tapana, että rikkaat keräsivät ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat käsiään heidän puheilleen, seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla ja tekivät heille muitakin palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin klienteiksi. Heidän isäntänsä antoivat heille vastalahjaksi vanhoja vaatteita, kutsuivat heidät silloin tällöin aterialle jne. — Isäntä lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja klienttiensä kanssa sekä vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan tilikirjojaan, neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä suorittamaan muita esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.

Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien saattamana. Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti itseään kantotuolissa. Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän lähti johonkin Forumin varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä praetorille. Tasavallan aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta keisarikaudella se enää tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen sijaan kävi yhä edelleen.

Kuva 126. Roomalaista katuelämää.

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme. Se oli useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja jatkaa kauan aterian jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen pani aikaisin levolle, sillä valaistus oli niin huono, ettei haluttanut istua iltaisin ylhäällä.

Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion hallinnossakin.

Kuva 127. Pompejin häviö.

□ Vesuviuksen purkautuminen. Roomalaisten elämästä sekä heidän rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa, haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa Pompē´jin. Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan, vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija Plī´nius nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän kertoo:

Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.

Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.

Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen pakotie.

Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön vaihdokset.

Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa Stabiæn (stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.

Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.

Kuva 128. Leipuri Paquius Proculus ja hänen vaimonsa.
Pompejista löydetty maalaus.

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.

Näin Plinius kirjeessään Tacitukselle. Eräässä toisessa kirjeessä hän täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset pakenivat huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen. Tuhkaa satoi niin tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois vaatteistaan, ettei hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja aurinko pääsi valaisemaan maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon jäljet: koko seutu oli paksun tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen, peitossa. Ja lähellä Vesuviusta oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja soraläjäin alle hautautuneina.

1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran 1700-luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin pylvään kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia, paljastui kokonainen teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu. Rakennukset ovat hyvästi säilyneet; seinien maalaukset ja porttien päällä olevat kirjoitukset näkyvät selvästi.

Kuva 129. Roomalaisia rahoja.

● Elinkeinot. Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. Maanviljelys kehittyi varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. Teollisuus muodostui yhä enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät suurissa leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa. Kauppa kohosi ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman rinnalla oli monta muutakin mahtavaa kauppakaupunkia, ennen muita Aleksandria ja Antiokia. Kaikkialle perustettiin hyviä satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta sai järjestetyn postilaitoksen. Rahat sekä pituus- ja painomitat määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi rahaksi tuli sestertsi.

Tärkein Rooman tuontitavaroista oli vilja. Kaikki ihmiset tarvitsivat leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi. Vilja tuotiin Rooman satamakaupunkiin Ostiaan, josta se pienemmillä aluksilla kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin Roomaan. Mutta Roomaan tuotiin paljon muitakin ruokatavaroita, kuten lihaa, juustoa, kalaa, hunajaa, hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin rakennusaineita, puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta, nahkoja Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja Espanjasta, norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät Intiassa ja Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat kauas Aitiopiaan ja Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he joutuivat tekemisiin niin monen kansallisuuden kanssa, että tarvitsivat toista sataa tulkkia.

ROOMA KEISARIKUNTANA.

● Juliaaniset ja flaaviset keisarit. Augustukselta ei jäänyt poikaa, joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen Tiberiukselle, jonka suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä juliaaniset keisarit (14–68) olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista keisareista viimeinen oli Nĕ´ro, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman. Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.

Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi Flā´vius Vespāsiā´nuksen, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen, teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku eli flaaviset keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.

□ Caligula ja Nero. Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli Calĭ´gula, joka esiintyi enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin; hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi. Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.

Keisari Nĕ´ron ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.

Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.

Kuva 130. Nero ihailemassa Rooman paloa.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita, lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».

Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen. Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.

● Maakuntakeisarit (98–180). Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan sarja voimakkaita maakuntakeisareita, joiden hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli Trajā´nus, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki Daakian provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta Armenian ja Assyyrian, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen hyväntekeväisyys toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja, vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi sivistystä, kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja tiedemiehiä.

Rooman valtakunta laajimmillaan.

Kuva 131. Trajanus.

Rooman valtakunta verrattuna laajuudeltaan vanhan ajan muihin suurvaltoihin.

Trajanuksen seuraaja Hadriā´nus oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa, vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi. Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).

Viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius on tunnettu filosofisena kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.

● Sivistyksen hopeakausi. Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä. Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen hopea-ajaksi.

Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi historioitsijaa, joista toinen, Tă´citus, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan kielellä, toinen, Plū´tarkhos, jätti jälkeensä vanhan ajan kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.

Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi fe´nni, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti: »Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan maa; heidän ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä, välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei heillä ole edes toivomisen tarvetta.»

Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.

● Tämän ajan filosofeista useimmat liittyivät joko stoalaiseen tai epikurolaiseen koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja Sĕ´neca sekä viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius.

□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.

Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»

Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa: tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen, kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»

● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä, mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli lakitiede. Kun Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana päättivät niistä osittain kenturiakokous, osittain tribuskokous, osittain vihdoin senaatti. Keisarivallan aikana taas keisarit antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät lainoppineet. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen mukaisesti.

● Sotilasväkivallan aika (180–284). Maakuntakeisarien jälkeen Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä persialaiset perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa germaanit muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.

● Rooman viimeinen kukoistus (284–395). Keisari Dioclētiā´nus teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti Constantī´nus Suuri (312–337).

Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat hallituksessa ministerit. Kullakin ministerillä oli erityinen hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa, toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne. Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, prefekti. Prefektien alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.

Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen Byza´ntionin paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä Konstantinopoliksi eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.

Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari Theodŏ´sius kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: Itä-Rooman ja Länsi-Rooman keisarikuntiin.

KRISTINUSKO VALLOITTAA MAAILMAN.

● Pakanauskonnot rappeutuvat. Tasavallan loppuaikoina sivistyneet lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.

Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä sammumaton kaipuu.

Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli kuolemalla rangaistava.

● Kristinusko syntyy. Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää, syntyi kristinusko.

Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli Paavalin ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin. Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se lupasi heille kuoleman jälkeen uuden elämän, jossa ei ollut kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä. Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli rakkauden Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan, vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa. Useita miellytti kristittyjen harjoittama hyvän-tekeväisyys, he kun auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin nämä olivat avun tarpeessa.

Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa. Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.

● Vainot. Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle. Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin marttyyreiksi.

Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n. v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa. Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin satunnaisia, tulivat yleisiksi.

Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen, mutta se oli myös viimeinen.

□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä, seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero, tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»

Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa aiemmin mainitun kirjailijan maaherra Plī´nius nuoremman kanssa. Kun Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä[^[1]] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[^[2]]. Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»

---

[1]. Sunnuntaina.

[2]. Mooseksen kymmenen käskyä.

Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»

● Kristinusko pääsee voitolle. Ei kestänyt kauan viimeisen vainon jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui. Keisari Constantinus Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan uskonvapauden. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.

□ Keisari Constantinuksen hallitessa kristinusko vakaantui Rooman valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina

. Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.

Kuva 132. Constantinuksen lippuja.

● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä. Vihdoin keisari Theodosius v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa kuin kristinuskoa.

Kuva 133. Kristuksen kuvalla ja monogrammeilla varustettu lamppu.

● Kristinusko maallistuu. Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös vahingollisia seurauksia.

1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten ulkokultaisuus pääsi vallalle.

2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa puolesta pakanallistui. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan johtajilta, pääsivät vähitellen ahneus ja vallanhimo kirkossa juurtumaan.

4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan papit erosivat erikoiseksi hengelliseksi säädyksi. Hengellistenkin keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin piispoiksi. Aikaa voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi arkkipiispoja. Ja vanhan ajan lopussa olivat patriarkat vielä näitäkin mahtavammat.

5) Jo aikaisin pääsivät myös oppiriidat vallalle kristillisessä kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin sovittaa yleisissä kirkolliskokouksissa, mutta kaikki eivät tyytyneet kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti harhaopissaan. Kirkolle vaarallisin harhaoppi oli areiolaisuus, joka väitti, ettei Kristus ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.

Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn taas arvoon.

● Kristillinen tiede. Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen teologia eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia sanotaan kirkkoisiksi. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli nimeltään Augustī´nus.

Kuva 134. Basilika 300-luvulta. Sisäkuva.

● Kristillinen taide. Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja kristillisaiheisilla kuvilla.

Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu Ambrŏ´siuksen kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten, soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»

Kuva 135. Hauta katakombeissa.

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu, roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli ensimmäisenä atrium, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen uskovaisia pitämään esirukouksia heidän puolestaan. Atriumista tultiin itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli laivaan. Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä oli muutamaa porrasta ylempänä kuori ja alttari. Alttarin takana oli piispanistuin.

Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman katakombit, jotka on koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

Kuva 136. Hyvä paimen. Marmoriveistos 200-luvulta.

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi; usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta olallaan.

SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa muutoksia, jotka johtivat historian kehityksen uudelle uralle.

Ensinnäkin kristinusko, joka vuosisatoja oli taistellut pakanuutta vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti voitolle, ja kristityt seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina katoliseksi kirkoksi.

Samaan aikaan laaja Rooman valtakunta jakaantui kahtia, eikä kestänyt kauan, ennen kuin toinen näistä valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle rajoilla asuvien kansain hyökätessä sen alueelle.

Uudet kansat, joista seuraavan aikakauden historiassa puhutaan, astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin sivistyksen piiri laajeni entistä avarammaksi.

Vanha aika oli päättynyt, keskiaika oli alkamassa.

Keskiaika.
N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr.

I. Kansainvaellusten aika.

GERMAANIEN MUINAISET OLOT.

● Germaanien aiemmat asuinpaikat. Niitä kansoja, jotka v:n 400 tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä germaaneiksi. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia, vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.

Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia puumajoja.

● Germaanien elinkeinot ja tavat. Germaanit harjoittivat metsästyksen ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä. Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille. Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja kylätkin olivat pieniä.

Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat suvun. Saman suvun jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä sanotaan verikostoksi.

Kuva 137. Germaanikylä.

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa heimoiksi. Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät liittokunniksi. Niinpä muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat frankit, Pohjanmeren etelärannalla majailevat saksit sekä Itämeren ja Tonavan alajuoksun välillä asustavat gootit, joista idempänä asuvia sanottiin itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.

Kansan johtajana oli kuningas. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen, sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan jakamisesta, päätettiin käräjissä, joihin kaikki perheenisät saivat ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat. Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä herttua sotajoukon johtajaksi.

Kuva 138. Germaaniperhe.

□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta. Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä, ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.

Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää aseellista seuruetta, jota heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan, saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista. Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin. Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma, he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen, matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne, jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.

● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia: vapaiden rinnalla oli myös epävapaita eli orjia. Orjaa kohdeltiin tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot; vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina. Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän kulutti arpapelissä tai juomingeissa.

Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan, kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja sotapalvelus oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.

□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti. Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta, ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi jumalallisina olentoina.

Kuva 139. Germaanien käräjät.

● Germaanien uskonto. Germaanien muinainen uskonto oli heidän sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien palvelemista. Pääjumala oli Wodan eli Odin. Hän antoi sodassa onnea, ja hänen luokseen Walhallaan pääsivät taistelussa kaatuneet urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli Donar eli Thor. Salamat olivat hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat Freija, rakkauden jumala, sekä kaunis ja siveä Hulda, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan. Valkyyriat taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien intoa sekä kantaen kaatuneita sankareita Wodanin luokse Walhallaan. Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja. Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli kääpiöitä ja tonttuja, näkkejä ja keijukaisia. Niiden vastakohtana olivat jättiläiset, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa, niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.

● Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan riimukirjoitukseksi. Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne kiviin.

Kuva 140. Germaaninen koruraha riimukirjoituksineen.

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana kristinuskokin alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä »goottien Mooses» Wulfila alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli Raamatun kääntäminen gootin kielelle.

● Germaanit pyrkivät Rooman alueelle. Kuta enemmän germaanien luku lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen kaskenpoltolla entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan», jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa, joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.

Suuri germaaninen kansainvaellus oli alkamassa.

ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.

● Hunnit. Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli hunnien, erään mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.

□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä. Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa näkymättömiin, kunnes uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.

● Länsigootit. Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla, jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin, joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät goottien kimppuun. Itägootit joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa alaisiksi; länsigootit pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.

Kuva 141. Alarikin sinetti. Kaiverrettu
jalokivi.

Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja sankaritekoja tavoitteleva Alarik kuningas. Ensi yritys tunkeutua Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari Honō´rius oleskeli toimetonna lujasti linnoitetussa Ravennassa ja kulutti aikaansa hoitamalla siipikarjaa.

Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.

□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan. He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.

● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten sivistyksen ja kielen.

● Vandaalit. Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat. Näitä kansoja olivat myös vandaalit. Vandaalit kulkivat Gallian halki Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla. Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa Itä-Rooman keisarille. Pian he hävisivät jäljettömiin.

□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. Taloja ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.

● Attila. Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli Attila, joka kopeasti vaati Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.

□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut. Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen on tallannut.»

● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan. Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja Katalaunisten kentällä Seinen yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).

Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin. Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa itägootit, vapautuivat.

● Itägootit. Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa; itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. Kun he kuninkaansa Te´odorikin (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen germaaninen palkkasoturien päällikkö Odovakar. Hän oli v. 476 syössyt valtaistuimelta Länsi-Rooman viimeisen keisarin Rōmulus Augu´stuluksen, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi. Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja kohosi yksin Italian valtiaaksi.

□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.

Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia ja oikeutta. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle», kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»

Uskonnoltaan Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä», hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.

Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti rauhaa enemmän kuin sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», hän sanoi. »Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.

Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen sivistyselämän. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin, ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita. Boë´thius kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta», josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu: »Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa. Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi häneltä riistää.»

Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v. 526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o. Veronan Teodorikista.

● Langobardit. Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit menettivät maansa Itä-Roomalle, mutta pian saapui Italiaan uusi germaanikansa, langobardit (568), joista Lombardia on saanut nimensä. He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.

FRANKKIEN VALTAKUNNAN SYNTY.

● Klodovig (481–511). Uudet germaanivaltakunnat olivat enimmäkseen lyhytikäisiä. Elinvoimaisin oli frankkien valtakunta Galliassa.

Viidennellä vuosisadalla Gallia oli jakautunut neljän eri kansan kesken. 1) Frankit, jotka vielä palvelivat vanhoja pakanajumaliaan ja olivat tavoiltaan raakoja, olivat vähitellen siirtyneet Reinin yli Koillis-Galliaan eli nykyisen Ranskan koillisosaan ja jääneet sinne asumaan. 2) Heistä länteen Loire-jokeen saakka oli maa itsenäiseksi hallitsijaksi kohonneen Rooman entisen maaherran hallussa. 3) Loire-joen etelärannalta alkoivat länsigoottien maat. 4) Rhône-joen laaksossa Gallian kaakkoiskulmassa asuivat burgundit.

Kuva 142. Frankkilaispäällikkö.

Kuva 143. Frankkilaissotilas.

Frankkien asuma-ala oli varsin ahdas, ja he olivat jakautuneina moneen pieneen heimoon, joilla kullakin oli oma kuninkaansa. Muuan tällainen heimokuningas oli Klodovig, joka oli merovinkien sukua. Hän oli frankkien kuninkaana samaan aikaan kuin Teodorik hallitsi Italiassa.

Klodovig oli sivistymätön, petollinen ja julma, mutta samalla tarmokas ja ovela. Frankkien valtakunta laajeni suuresti hänen aikanaan. Ensiksi hän valloitti tuon viimeisen jäännöksen Länsi-Roomasta, otti Pariisinkin haltuunsa ja teki sen pääkaupungikseen.

□ Klodovig voitti roomalaiset Soissons´in [suasõ´] kaupungin pohjoispuolella. Oli saatu paljon ryöstösaalista, joka oli jaettava miesten kesken germaanien tavan mukaan arvalla. Ryöstettyjen kalleuksien joukossa oli muuan kaunis kirkonastia, jonka kuningas oli luvannut toimittaa kirkolle takaisin, jos se sattuisi lankeamaan hänen osalleen. Ennen arvanheittoa kuningas pyysi miehiltään astiaa. Toiset suostuivatkin pyyntöön, mutta muuan frankkilainen löi uhkamielisesti tapparallansa astian rikki huudahtaen: »Sinun ei pidä muuta saaman kuin mikä oikeuden mukaan osaksesi tulee!» Kaikki hämmästyivät. Mutta kuningas tukahdutti vihansa ja mietti kostoa.

Kun sotajoukko ensi kerran tämän jälkeen kokoontui aseiden katselmukseen, niin Klodovig, rivejä pitkin kulkiessaan, huomasi, että sillä miehellä, joka Soissons´issa oli lyönyt astian rikki, ei ollut aseet tarpeenmukaisessa kunnossa. Kuningas nuhteli miestä, sieppasi tapparan hänen kädestään ja paiskasi sen maahan. Kun mies kumartui ottaakseen aseensa ylös, kuningas äkisti kohotti miekkansa ja löi sillä miehen pään halki, sanoen: »Näinpä sinäkin teit kirkonastialle Soissons´issa». Mies makasi kuolleena maassa, mutta uskaltamatta nurista kuningasta vastaan muut lähtivät hänen käskyään noudattaen kotiinsa.

● Vuosikymmen näiden tapausten jälkeen Klodovig voitti keskisen Reinin varrella asuvat alemannit, jolloin hän kastatti itsensä kristinuskoon. Hän oli useita vuosia ollut naimisissa kristityn burgundilaisprinsessan kanssa, jonka kertomuksia Jeesuksen elämästä ja kärsimyksistä hän hartaasti kuunteli. Kun hän sitten eräässä taistelussa oli joutumaisillaan tappiolle, hän kutsui avuksensa puolisonsa Jumalaa, luvaten ruveta häntä palvelemaan, jos saisi voiton. Sotaonni kääntyi — niin kerrotaan — frankit voittivat, ja Klodovig sekä joukko frankkilaisia kastatti itsensä.

□ Reimsin [rä̃s] piispa toimitti kasteen Reimsin tuomiokirkossa. Kadut olivat koristetut maalatuilla tapeteilla, kun Klodovig valkeaan kastepukuun puettujen ylimysten saattamana saapui kirkolle, joka myös oli ihanimmalla tavalla koristettu. Kun ovet avattiin ja frankit tunsivat pappien heiluttamista suitsutusastioista lähtevän hyvän tuoksun, niin he luulivat hengittävänsä paratiisin ilmaa. Ilmi ihastuneena Klodovig kysyi piispalta, joka astui hänen rinnallaan: »Pyhä isä, onko tämä se taivaan valtakunta, josta olette minulle kertonut?» »Ei», piispa vastasi, »tämä on vain tie, joka sinne viepi.» Kun kuningas oli lausunut uskontunnustuksensa, kastettiin hänet kastemaljassa, voideltiin pyhällä öljyllä ja siunattiin ristinmerkillä. Ja piispa lausui hänelle: »Kumarru ja kunnioita sitä, jota ennen olet vainonnut, ja vainoa sitä, jota ennen olet kunnioittanut!» Sitten kastettiin Klodovigin kaksi sisarta ja neljättä tuhatta frankkilaista. Taru kertoo, että kastetta toimitettaessa kyyhkynen toi taivaasta voidetta, jolla Klodovig voideltiin, ja enkeli liljoilla kirjaillun lipun. Siitä pitäen kruunattiin kaikki frankkilaiset ja myöhemmin Ranskan kuninkaat Reimsissä ja voideltiin pyhällä öljyllä; ja sotaretkillään he käyttivät liljakoristeista lippua. Mutta kauan kesti, ennen kuin kristinusko tunkeutui syvemmälle frankkien mieliin.

● Useimmat muut germaanikansat tunnustivat areiolaista oppia, mutta frankit yhtyivät katoliseen kirkkoon. Siten he saavuttivat katolisuskoisen roomalaisväestön ja papiston suosion, kun taas areiolaisia vihattiin vääräuskoisina. Gallian väestö näki mielellään, että frankkien valta levisi yhä laajemmalle. Pian Klodovig pakotti burgundien kuninkaan suorittamaan veroa, ja länsigooteilta hän valloitti Etelä-Gallian Garonne jokeen asti.

Näin frankit olivat saaneet haltuunsa melkein koko Gallian. Samalla Klodovig oli raivannut tieltään frankkilaisheimojen muut kuninkaat, niin että hän elämänsä lopulla oli yksin frankkien hallitsijana.

□ Muuan noita frankkilaiskuninkaita, Klodovigin entinen liittolainen, oli heikko ja huonojen tapojensa takia alamaistensa halveksima. Klodovig sai puolellensa muutamia hänen miehiänsä lahjoittamalla heille kullatusta vaskesta tehtyjä koristeita, joiden hän uskotteli olevan puhdasta kultaa. He vangitsivat kuninkaan ja hänen veljensä ja veivät heidät Klodovigin eteen. »Miksi olet», Klodovig virkkoi kuninkaalle, »tuottanut häpeätä suvullemme antamalla sitoa itsesi? Parempi sinun olisi ollut kuolla.» Samassa hän tapparallaan surmasi kuninkaan. Veljelle hän sanoi: »Jos olisit auttanut veljeäsi, ei häntä olisi sidottu», jonka sanottuaan hän löi hänetkin kuoliaaksi. Kun sitten kavaltajat, havaittuaan saaneensa väärennettyjä koristeita, tulivat siitä valittamaan, Klodovig kylmästi virkkoi: »Vääristä töistä annetaan väärää kultaa. Saatte olla iloiset, etten kavalluksestanne ole rääkkäyttänyt teitä kuoliaiksi.»

Samantapaista kavaluutta Klodovig käytti muitakin sukulaiskuninkaita kohtaan. Tours´in [tūr] arkkipiispa Gregō´rius, joka kirjoitti frankkien historian, kertoo näistä tapahtumista sangen avomielisesti, mutta siitä huolimatta hän lisää: »Täten Jumala laski joka päivä hänen vihollisensa hänen jalkainsa juureen ja laajensi hänen valtaansa, sillä hän vaelsi puhtaana sydämestään hänen tietään ja teki mitä Herralle oli otollista». Ja kirkko antoi hänelle nimen »kristillinen majesteetti». Niin löyhä oli sen ajan kirkonmiestenkin siveellinen tunto.

Kauan Klodovig ei saanut nauttia rikoksilla hankkimastaan vallasta. Hän kuoli Pariisissa ainoastaan 45 vuoden vanhana.

● Klodovigin kuoltua hänen jälkeisensä merovinkikuninkaat hallitsivat vielä 2½ vuosisataa frankkien maassa. Mutta vähitellen he irstaassa elämässä veltostuivat siihen määrään, etteivät kyenneet ollenkaan käyttämään kuninkaan valtaa, joka joutui ylimmälle hovivirkamiehelle, hovimestarille eli mājordomūkselle. Tämä sulki lopuksi viimeisen merovinkikuninkaan luostariin ja nousi itse valtaistuimelle. Sinä aikana frankkilaiset sulautuivat yhä enemmän Gallian roomalaiseen väestöön, omaksuen pääasiassa sen kielenkin. Näin sai alkunsa nykyinen Ranskan kansa ja muodostui uusi roomalaisperäinen eli romaaninen kieli, ranskan kieli.

Kuva 144. Merovinkilaiskartano. Piirretty säilyneiden kuvausten perusteella.

ANGLOSAKSIT.

● Britannian kelttiläiset. Keisariajalla roomalaiset ulottivat valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.

● Anglosaksit. Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450 nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja saksit, joita yhteisesti sanotaan anglosakseiksi (Englanti = »anglien maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.

Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin saivat tiedon kristinuskosta, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita benediktiinimunkki Augustī´nus, josta sitten tuli Canterburyn [kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.

□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius, ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä. Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi: »Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto, kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»

Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan, että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa ottikin lähetyssaarnaajat ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.

● Beowulf-laulu. Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan Beowulf sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:

□ Hroar, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven pohjassa asui Grendel jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki seuraavinakin öinä.

Nuori Beowulf sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta. Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen tuloa.

Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä kotilieden ääressä.

Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren. Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme, tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan. Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi, lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen miekan sekä ratsuja kahdeksan.

Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli tart-tunut erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:

»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän korpeen tai meren syvyyksiin!»

Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:

On kukassaan

miehuutes kotvan, mutt’ kohtapa kumoon

voi taittaa tarmosi peitsi ja tauti,

palava tuli tai pauhaava vesi,

kaatava kalpa tai noutava nuoli

tai iän taakka — tai silmies loisto

pimentyy, peittyy; ja pianpa kuolo

sulkee sun, soturi, ruhtovin sylin.

● Beda Venerabilis. Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin anglosaksien maassa: kristitty munkki Bēda Venerā´bilis (»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.

□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!», Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja sairaan raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita, kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua rukousmatolle!»

Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli krusifiksin alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus vaipui oppilaittensa syliin.

SIVISTYKSEN RAPPEUTUMINEN ENTISEN LÄNSI-ROOMAN MAISSA.

● Kauppa ja teollisuus. Se levoton sotatila, joka suurten germaanisten kansainvaellusten aikakaudella jatkuvasti vallitsi entisissä Länsi-Rooman maissa, vaikutti haitallisesti rauhallisten elinkeinojen harjoittamiseen. Enimmän kärsivät kauppa ja teollisuus. Raha katosi liikkeestä, ja maksun välineenä alettiin sen sijasta käyttää elintarvikkeita, kuten viljaa, öljyä, suolaa, karjaa ym. Tiet olivat monin paikoin rappiolla, sillat hävitetyt ja majapaikat tuhotut, joten liikenne pakostakin seisahtui, ja kauppiaat pelkäsivät lähettää tavaroitaan paikasta toiseen, koska ne milloin tahansa saattoivat joutua rosvojen saaliiksi. Se vähäinen kauppa, jota harjoitettiin, oli etupäässä juutalaisten hallussa. Kaupan rappeutuessa väkirikkaat kaupungit joutuivat häviölle.

Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet, kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten talous oli luontoistaloutta. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan voitu kotona valmistaa, vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin erikoisesti arvossa pidetty.

● Maanviljelys. Levoton aika ei voinut olla otollinen maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät orjien avulla, kuten roomalaisetkin.

Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi muoto, maaorjuus. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä, osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.

● Henkinen tila. Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa järjestys hävisi yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat tilalle.

Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, tietämättömyys ja taikausko olivat yleiseen vallalla.

Myös tavat raaistuivat. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan, ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden luonto jo vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa, vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.

□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi frankkilaiskuningatarta, Brunhilda ja Fredegunda, jotka elivät v:n 600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset Kilperik ja Sigebert, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien kuninkaan tyttäret, Galsvintan ja Brunhildan. Sigebert ja Brunhilda elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa Fredegunda. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan. Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda, jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla tavoin valtakunnassaan. Tikaria ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan. Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.

ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.

● Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta. Syrjässä suurten germaanisten kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös Kreikan keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus, sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä valtakuntaa on sanottu myös bysanttilaiseksi, koska sen pääkaupunki Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin paikalle.

Kuva 145. Kilpa-ajot sirkuksessa.

Itä-Rooman keisarikunnan turvissa säilyi myöhemmillekin sukupolville kreikkalais-roomalainen sivistys: vanhat lait, tieteet, runous ja kuvaamataide. Siellä kukoistivat myös teollisuus ja kauppa. Konstantinopoli välitti yhteyttä idän ja lännen välillä, ollen samalla Euroopan etuvartiona Aasiaa vastaan; Kiinasta asti tuotiin sinne karavaaniteitse Aasian halki tavaroita, varsinkin silkkiä. Silkkiä ruvettiin viljelemään kotimaassakin, kun kaksi munkkia oli tuonut ontoissa sauvoissaan silk-kiäisperhosen munia Konstantinopoliin. Mutta kansa eli köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Sitä rasittivat raskaat verot sekä maalla että kaupungeissa, ja virkamiehet tekivät usein vääryyttä, olivat mielivaltaisia ja puolueellisia.

Kuva 146. Bysanttilaisia sotilaita.

Keisarin valta oli rajaton, ja jokaisen, joka lähestyi häntä, oli itämaisen tavan mukaan osoitettava alamaista nöyryyttään heittäytymällä hänen jalkoihinsa. Kansaa hän tapasi sirkusleikeissä, joita Konstantinopolinkin keisarit yhä toimeenpanivat.

Kuva 147. Justinianus seurueineen. Mosaiikkikuva Ravennassa.

● Justinianus. Kansainvaellusten aikana hallitsi Itä-Roomassa kuuluisa keisari Justīniā´nus (527–565). Hän oli talonpojan poika Traakiasta, mutta kohosi kyvykkäänä nuorukaisena enonsa hovissa suureen arvoon ja vihdoin tämän kuoltua keisariksi. Puolisoksensa hän otti kyproslaisen villipetojen vartijan tyttären Theodō´ran, joka oli yhtä kuuluisa älystään kuin kauneudestaan ja usein neuvoillaan vaikutti ratkaisevasti hallitusasioihin. Justinianus tahtoi palauttaa Rooman valtakunnan entiselleen yhdistämällä germaanien valloittamat läntiset maat omaan valtakuntaansa. Hän lähetti oivalliset sotajoukkonsa taistelemaan Pohjois-Afrikkaan vandaaleja vastaan. Heidät voitettiin helposti ja maa yhdistettiin Itä-Roomaan. Pitkällisten sotien jälkeen valloitettiin Italia itägooteilta. Mutta Justinianuksen kuoltua nämä maat menetettiin jälleen: suurin osa Italiaa langobardeille ja Afrikka arabialaisille.

Kuva 148. Sofian kirkko nykyisellään.

Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren lakikokoelman toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä Corpus jūris cīvī´lis. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.

Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen kautta aikojen, on Sofian kirkko Konstantinopolissa. Se on bysanttilaisen rakennustaiteen kuuluisin tuote.

□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli kupoli, joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56 metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta loistivat mosaiikkikuvat, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista. Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu, ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana todistuksena.

MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.

● Erakot. Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa. Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä harjoittavat, askeeteiksi.

Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa. Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä, mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen eremiitta (erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän nimenään on erakko. Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen Antō´nios, joka syntyi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti harvinaisen korkean iän.

□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä. Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle: »Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.

Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, Simeon nimeltään, joka erosi maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta, ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle pyhälle paikalle rukoilemaan.

● Luostarit. Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen pakanallinen sotilas Pakum, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun) alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen erakkoyhdistys eli luostari (ruots. kloster, latin. claustrum = suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa munkeiksi (kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen apotti, joka merkitsee »isää».

Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin nunniksi, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin johtajaa sanottiin abbedissaksi.

Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa Basĭ´leios Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön, jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.

● Pyhä Benedictus. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus juurtui länsimaille. Vasta kun Benedi´ctus Nursialainen v. 529 perusti Monte Cassī´non luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen merkitykseen.

□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen häntä syntiin ja paheeseen.

Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan. Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.

Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529 Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.

Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna, näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta benediktiinit, Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.

● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa elämän, sanotaan Benedictuksen säännöksi. Jokaisen, joka haluaa liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille kuuliainen.

□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta jos hänellä on rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan, hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata noudattamasta säännön määräyksiä.

Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta. Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite. Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen. Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä siitä muiden tointen takia vapauttanut.

Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia. Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.

Benediktiinit ovat tehneet suuren työn lähetyssaarnaajina levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.

Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja hyväntekijöitä ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat voivat turvallisesti käydä luostarissa.

Kuva 149. Luostarin piha.

Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä aineellisen sivistyksen palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä, kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia käsityöläisiä.

Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus henkisen sivistyksen kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia (kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.

Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600 pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot, seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin: »Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus, joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»

KIRKKO JÄRJESTYY.

● Rooma kristikunnan keskus. Kun suuret germaanien kansainvaellukset panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi kristikunnan pääkaupungiksi, siksi paikaksi, josta kristinuskoa levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin paaviksi. Itämainen eli kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.

Kuva 150. Pyhän Pietarin tuoli Pietarin kirkossa Roomassa. Renkaat
kantotankoja varten.

● Gregorius Suuri (590–604). Kirkon sisäisen järjestyksen lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi Gregō´rius Suurella huomattavat ansiot.

□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen, esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa. Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet pian valittiin.

V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen. Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti vihittiin Pietarin kirkossa.

Kuva 151. Gregorius Suuri.

Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa. Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla, hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa uskaltamatta lähestyä alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. servus servô´rum Dĕ´ī).

1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. Paavin valta oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan piispan vaalia, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta, ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa. Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän saattoi rangaistuskeinona käyttää pannaa eli kirkonkirousta. Pannaan julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin silloin interdiktiksi. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.

2) Gregorius järjesti katolisen jumalanpalveluksen entistä loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli kirkkolaulu, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla- ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin messuksi.

□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli alttari, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty. Alttarilla oli hopeinen ehtoolliskalkki sekä astia pyhää leipää varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea vaate, joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen, kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti pyhää vihkivettä seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään kirkonpalvelijat heiluttivat suitsutusastioita, joista hyvänhajuista tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja vastaanottivat pyhän ehtoollisen.

Kuva 152. Pyhäinjäännössäiliö.

● 3) Gregorius opetti, että herranehtoollisen nautitseminen on uhri, se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset taipumukset.

Kuva 153. Suitsutusastia.

Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui kiirastulen vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan. Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat sielumessuja heidän puolestaan.

Oppi pyhimyksistä ja pyhäinjäännösten ihmeitä tekevästä voimasta juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. Konstantinopolista palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen ristin siruja.

Kuva 154. Pyhäinjäännöslipas.

4) Gregorius harrasti myös innokkaasti lähetystointa. Hänen aikanaan areiolaisuuden valta heikkeni. Langobardit hylkäsivät sen ja jo aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on mainittu, pakanain käännyttämistä.

● Bonifatius. Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli Wynfrith [ui´nfriþ] eli Bonifā´tius, »saksalaisten apostoli». Hänen toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.

□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.

Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius nimeen ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.

Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo, kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta.

ISLAM JA ARABIALAISET

● Arabia ja beduiinit. Arabialaiset, jotka kuuluvat seemiläiseen kansanryhmään, olivat aina 7:nnen vuosisadan alkuun asti eläneet omissa oloissaan vaikuttamatta varsinaisesti muiden kansojen kohtaloihin. Heidän maansa, laaja Arabian niemimaa, on suurimmaksi osaksi hiekkaista autiomaata, jossa vuorenharjanteet paikka paikoin katkaisevat tasaisen hiekka-aavikon yksitoikkoisuutta. Aurinko paahtaa kuumasti tätä muutoinkin kuivaa maata. Sade on harvinaista, ja kun joskus sataa, kuiva maa nielee nopeasti veden. Ainoastaan siellä täällä on keitaita, jotka tekevät ihmiselämän mahdolliseksi. Kasvisto on köyhä. Vain merenrannikkoseudut niemimaan lounaisosassa ovat hedelmällisiä. Siellä viihtyvät etelämaiden kasvit, sieltä saatiin jo vanhalla ajalla hajuaineita, siellä kasvaa taatelipalmu, ja se on myös kahvipensaan kotimaa.

Maan luonto painoi leimansa kansaankin. Köyhänä se eleli autiomaassaan, mutta sen luonto oli tulinen kuin auringon polttava paahde. Se oli sotaista, kostonhimoista ja rosvoelämään taipuvaista. Mutta sillä oli myös suurenmoinen mielikuvitus, jolle öiset retket rannattomissa autiomaissa alati antoivat uutta lentoa. Värikkäitä satuja, arvoituksia ja tunnelmallisia runoja oli jo vanhoina aikoina syntynyt Arabiassa. Sellainen oli autiomaan kansa, beduiinit, joka oli suurin ja tärkein osa Arabian asukkaita. He elivät heimokunnittain päällikköjensä johdossa, käyden alituiseen sotaa toisia heimoja vastaan ja ryöstellen autiomaan halki kulkevia kauppakaravaaneja. Uskonnossakin vallitsi suuri hajanaisuus. Useimmat palvelivat aurinkoa, kuuta tai tähtiä; mutta juutalaisten ja kristittyjen uskonnollakin oli tunnustajia Arabiassa. Jonkinlaisena yhdyssiteenä oli pyhä Kaaban temppeli Mekan kaupungissa, jonne Arabian heimot vuosittain saapuivat yhteistä juhlaa ja markkinoita pitämään. Kaabassa oli kuuluisa »musta kivi», tarun mukaan taivaasta pudonnut rubiini, joka ihmisten syntien tähden oli muuttunut mustaksi.

● Muhammed (570–632). Nuo sotaiset, keskenään riitaisat heimot liitti yhdeksi kansaksi uuden uskonnon siteillä arabialaisten profeetta Muhammed.

Muhammed (suom. = Korkeasti ylistetty) syntyi v. 570 Mekassa köyhistä vanhemmista, jotka kuuluivat arvokkaaseen kureišin heimoon. Menetettyään heti syntymänsä jälkeen isänsä ja 6-vuotiaana äitinsä Muhammed tuli setänsä ottopojaksi. Hän tottui aikaisin työhön, ja hänen tehtävänään oli lammas- ja vuohilaumain paimentaminen Mekan lähistössä olevilla laitumilla. Aikuiseksi tultuaan Muhammed joutui äveriään kauppiaanlesken Khadīdžan palvelukseen ja teki karavaanimatkoja kaukaisiin kaupunkeihin. Khadidža ihastui muhkeaan, haaveelliseen nuorukaiseen, ja hän meni naimisiin Muhammedin kanssa, vaikka olikin häntä 15 vuotta vanhempi. Avioliitto oli ikäerosta huolimatta onnellinen, ja Muhammed saavutti arvokkaan yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisesti huolettoman elämän.

Naimisiin mennessään Muhammed palveli vielä vanhoja pakanajumalia kuten useimmat muutkin mekkalaiset. Mutta sitten hän matkoillaan ja myös Mekassa, vieläpä omassa talossaan tutustui kristittyjen ja juutalaisten uskontoon. Hän muuttui mietiskeleväksi ja araksi. Usein hän vetäytyi kotoaan autiomaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Tämä huononsi hänen lapsesta saakka heikkoa terveyttään. Hän vaipui toisinaan omituiseen hurmiotilaan, näki näkyjä ja kuuli ääniä, jotka kehoittivat häntä nousemaan kansansa profeetaksi.

□ Eräänä kevätiltana Muhammed saapui tapansa mukaan Hira vuorelle rukoilemaan. Silloin hän näki näyn: enkeli tuli hänen luoksensa silkkikankainen kirja kädessään ja lausui: »Lue!» Muhammed vastusteli, mutta silloin enkeli tarttui häneen niin kovakouraisesti, että hän luuli viime hetkensä tulleen. Tämä uudistui kolmasti. Kolmannella kerralla Muhammed kysyi: »Mitä minun tulee lukea?» Enkeli lausui: »Lue tämä! Puhu nimessä Herran, joka loi ihmisen! Herrasi on ylevämielinen; hän opetti kynän avulla ihmisille, mitä he eivät ennen tienneet.»

● Ankarien epäilysten jälkeen Muhammed tuli vakuuttuneeksi, että Jumala oli valinnut hänet profeetakseen ja saaden Khadidžalta vahvistusta tälle uskolleen hän päätti ruveta julistamaan uutta uskontoa. Hän oli silloin 40 vuoden ikäinen.

Harvat uskoivat häneen. Enimmät pilkkasivat »omatekoista» profeettaa, ja pian mekkalaiset, jotka pelkäsivät uuden uskonnon vähentävän pyhiinvaeltajain retkiä, joista heidän kaupunkinsa pääasiallisesti eli, rupesivat vainoamaan Muhammedia ja hänen kannattajiaan. Muhammed päätti silloin paeta Medinaan, joka kaupunki Mekan kilpailijana oli hänelle suosiollisempi.

□ Muhammedin kiivaimmat vihamiehet olivat päättäneet yöllä tappaa hänet. He jo vartioitsivat profeetan taloa, kun enkeli Gabriel — niin Muhammed on itse kertonut — ilmoitti vaarasta, ja hänen onnistui pelastua. Hänen orpanansa Alī, joka oli hänen uskollisin kannattajansa, pukeutui profeetan viheriään vaippaan ja laskeutui hänen vuoteelleen sellaiseen paikkaan, josta vartioivat viholliset saattoivat nähdä hänet. Sillä välin kuin nämä lakkaamatta pitivät varalla tuota luultua profeettaa, Muhammed nousi talon vastaisella puolella erään muurin yli ja pakeni yön pimeyteen yhden ainoan miehen saattamana. Keskiyön aikaan profeetan viholliset tunkeutuivat hänen taloonsa ja löysivät Alin vaipuneena teeskenneltyyn uneen. He huomasivat pian juonen. Mutta antamatta Alin viivyttää itseänsä he lähtivät heti ajamaan takaa Muhammedia ja lupasivat hänen päästään sadan kamelin palkinnon.

Pakolaiset olivat piiloutuneet erääseen Mekan ulkopuolella olevaan luolaan. Aamun koittaessa — niin taru kertoo — he kuulivat takaa-ajajien askelia ja ääniä ulkoa. »Meitä on vain kaksi», Muhammedin seuralainen virkkoi pelokkaana. »Niin», Muhammed vastasi, »mutta Jumala on kolmantena». Samassa hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle. Takaa-ajajat, arvellen, ettei kukaan olisi voinut päästä luolaan rikkomatta verkkoa, poistuivat ja pakolaiset olivat pelastuneet.

Kuva 155. Muhammed valloittaa erään linnan.

Muhammedin Medinassa olevat kannattajat olivat joka päivä, häntä odotellen, kulkeneet kaupungistaan kappaleen matkaa Mekkaan päin ottaakseen profeetan juhlallisesti vastaan. Kun hän nyt viimein saapui, vaeltaen polttavassa keskipäivän helteessä, ei yksikään ystävä ollut häntä vastassa. Hän antoi kamelinsa harhailla ympäri kaupunkia odottaen, missä se haluaisi levätä — siinä tahtoi profeetta asua. — Näin päättyi Muhammedin pako. Arabialaiset kutsuvat sitä nimellä hidžra. Heinäkuun 16 p. v. 622, jolloin he arvelevat sen tapahtuneen, on heidän ajanlaskunsa lähtökohta.

● Medinassa Muhammedin uskolaisten piiri nopeasti kasvoi, ja kun hän vähälukuisella joukolla saavutti voiton mekkalaisista, hän kohosi yhä enemmän arvossa. Kahdeksanvuotisen paon jäljestä Muhammed saapui voitokkaana Mekkaan, valloitti kaupungin ja särki epäjumalankuvat Kaabasta. »Totuus on tullut», sanottiin, »hävitköön valhe!» Muhammedin kuollessa (632) koko Arabia oli yhtyneenä yhdeksi valtakunnaksi yhteisen uskonnon siteellä.

● Islam. Muhammedin perustamaa uskontoa sanotaan islāmiksi joka merkitsee »antautumista» Jumalan tahtoon. Se on esitetty muhamettilaisten pyhässä kirjassa koraanissa, joka pantiin kokoon vasta profeetan kuoleman jälkeen. Islamia luodessaan Muhammed sai vaikutuksia, paitsi oman heimonsa pakanauskonnosta, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin ydinlause on: »Ei ole muuta kuin yksi Jumala, Allāh, ja Muhammed on hänen profeettansa». Jumala, joka on iankaikkinen, on luonut taivaan ja maan ja antanut ihmisille kuolemattoman sielun. Profeettoja ovat olleet myös Aatami, Noa, Aabraham, Mooses ja Jeesus, mutta Muhammed on viimeinen ja kaikkia edeltäjiään suurempi — hän on »profetian sinetti». Viimeisenä päivänä hyvä saa palkkansa, paha rangaistuksensa. Tuomion tullessa ihmiset ovat kuin ilmassa leijaileva tomu: se, jonka vaakakuppi on hyvistä töistä raskas, pääsee viettämään ihanaa elämää paratiisissa, mutta jonka vaakakuppi on liian kevyt, se syöstään helvetin syvyyteen ja palavaan tuleen. Paratiisissa on siimestä, vilpoista vettä, maitoa ja säihkyvää viiniä, ja hurskaita odottavat iäti nuoret mustasilmäiset neitoset, jotka ovat »kuni vielä näkinkenkään kätketyt helmet». Ihminen ei voi välttää kohtaloaan, sillä sen Allah on ennakolta määrännyt (fatalismi).

Yhtä tärkeätä kuin opinkappaleihin uskominen, on määrättyjen ulkonaisten menojen suorittaminen. On varsinkin viisi seikkaa, jotka Allahin silmissä ovat ansiokkaita: 1) sotiminen islamin puolesta; 2) rukous; 3) paasto; 4) almut; 5) pyhiinvaellusretki Mekkaan. Joka perjantai uskovaiset eli muslimit kokoontuvat jumalanpalvelukseen moskeijaan, joksi muhamettilaisten temppeliä sanotaan.

Koraani on muhamettilaisten lakikirjakin. Se kieltää muun muassa viinin nauttimisen. Sitä vastoin on monivaimoisuus sallittu, mutta enempää kuin neljä vaimoa ei uskovaisella saa olla; avioero on sallittu pienestäkin syystä. Ulkopuolella kotia tulee naisten esiintyä peitetyin kasvoin. Sitä talonosaa, jossa vaimot asuvat, sanotaan haaremiksi.

Koraani (suom. »lukeminen») jakautuu 114 lukuun eli suraan, jotka ovat niin järjestetyt, että pisimmät ilmestykset ovat kirjan alussa, lyhimmät lopussa. Poikkeuksen tästä tekee ensimmäinen luku, jossa on seitsemän säettä ja jolla islamissa on Isä meidän rukouksen arvo ja asema. Se kuuluu: »Jumalan, armollisen armahtajan, nimessä! Kiitos Jumalalle, maailman herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle! Sinua me palvelemme ja sinulta me rukoilemme apua. Johda meitä oikealle tielle, niitten tielle, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa ja jotka eivät ole eksyksissä!» Kullakin luvulla on oma nimensä, joka ei kumminkaan vähääkään ilmaise sen sisällystä. lystä. Niitä ovat esim. »lehmä», »tähti», »yö», »sarastus», »historia», »liittoutuneet». Esitystapa on usein runollisen lennokasta, vaikka se onkin suorasanaista. Koraani sisältää monta korkeata ajatusta, monta viisasta elämänohjetta, mutta myös monta siveellisesti arvotonta ja monta keskenään ristiriitaista kohtaa.

Kuva 156. Muhamettilaisten rukousasentoja.

Kuva 157. Koraanin alkulehti.

2:sen suran 172:s värssy: »Ei hurskaus ole sitä, että käännätte kasvonne länteen tai itään; hurskas on se, joka uskoo Allahiin ja viimeiseen tuomioon ja enkeleihin ja kirjoituksiin ja profeettoihin ja joka rakkaudesta Häneen antaa rahansa omaisilleen, vaivaisille ja köyhille ja tien pojalle (matkaajalle) ja kerjäläisille ja vangeille; ja joka rukoilee rukouksensa ja maksaa veronsa köyhille; ja joka velvollisuutensa täyttää ja miehuullisena kestää onnettomuuden, hädän ja ahdistuksen aikana; hurskaita ovat ne, jotka ovat puhtaita, ne, jotka ovat Jumalaa pelkääväisiä.» — 265:s värssy: »Hyvä puhe ja anteeksianto on parempi kuin almu, jota seuraa väärä teko; ja Allah on rikas ja lempeä.»

Kuva 158. Arabialaisjoukko.

● »Pyhä sota» (632–732). Muhammedin kuoltua hallitsivat valtakuntaa kalifit (suom. = sijaiset), joiden hallussa oli sekä valtion ja sotaväen että uskonnon johto. Uuden uskonsa innostamina arabialaiset lähtivät pian valloitusretkille oman maansa ulkopuolelle. Ensin hyökättiin Itä-Rooman keisarikunnan omistamiin maihin, Syyriaan ja Palestiinaan. Jerusalem valloitettiin ja Salomon temppelin paikalle rakennettiin muhammettilainen moskeija, jota suurimman valloittajakalifin nimen mukaan sanotaan »Omārin moskeijaksi». Pian hävitettiin myös Persian valtakunta, ja kohta sen jälkeen arabialaiset ottivat haltuunsa Egyptin, edeten sieltä pitkin Pohjois-Afrikan rannikkoa aina Atlantin merelle saakka. Konstantinopolia he ryhtyivät piirittämään, mutta käyttämällä »kreikkalaista tulta», joka paloi vedessäkin, saatiin arabialaiset karkotetuiksi, ja kaupunki pelastui. Mutta Pohjois-Afrikasta he hyökkäsivät päällikkönsä Tarikin johtamina v. 711 Pyreneitten niemimaahan, jossa laskivat länsigootit valtansa alle. Jatkoivatpa he matkaansa Pyreneitten yli frankkienkin maahan, mutta siellä heidät voitettiin Poitiers´n [puatje´] taistelussa v. 732, joten Eurooppa pelastui islamin vallalta. — Sata vuotta arabialaisten voittoretki oli kestänyt. Sinä aikana he olivat muodostaneet valtakunnan, johon kuului maita kolmesta maanosasta ja joka oli Aleksanteri Suurenkin valtakuntaa laajempi.

Voitetut kansat saivat pitää uskontonsa muualla paitsi Arabiassa, jossa vierasta uskontoa ei sallittu. Mutta niiden tuli maksaa veroja voittajalle. Kenraalikuvernöörit hallitsivat kalifin nimessä eri maakuntia. Aluksi oli Mekka, tuo »pyhä kaupunki», arabialaisen maailmanvallan pääkaupunki. Sitten otettiin pääkaupungiksi Syyrian erämaan keitaalla sijaitseva Damasko´s, kunnes kalifit 8:nnen vuosisadan keskivaiheilla muuttivat hoveineen Bagdā´diin Tigriin rannalle.

● Valtakunnan hajoaminen (732–1000). Arabialaisten maailmanvalta ei tullut pitkälliseksi. Jo n. v. 750 Espanja irtausi itsenäiseasi valtioksi, jota pääkaupunkinsa mukaan sanottiin Córdoban kalifikunnaksi. 10:nnellä vuosisadalla Egypti, Pohjois-Afrikka ja Sisiilia muodostuivat eri kalifikunnaksi, jonka pääkaupunki oli Kairo. Aasiassakin syntyi eri valtioita. Niinpä Persia irtaantui v:n 1000 paikkeilla. Bagdadin kalifikunta oli tällöin vähäinen jäännös entisestä.

Mutta valtakunnan hajoamisen jälkeen kukoisti kauan arabialainen sivistys, josta tuonnempana kerrotaan.