II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa.
KAARLE SUURI (768–814).
Kaarle Suuren sukuperä. Frankkilaisten taistellessa arabialaisia vastaan Poitiers´n taistelussa oli heidän johtajanaan frankkilaisvaltakunnan majordomus Kaarle, jolle voiton johdosta annettiin nimeksi Martell, s. o. »Vasara». Tähän aikaan majordomus oli frankkien todellinen hallitsija, sillä Klodovigin jälkeen merovinkikuninkaat olivat veltostuneet ja elivät enimmäkseen toimettomina maakartanoissaan. Kaarle Martellin poika Pipin Lyhyt syrjäytti viimeisen merovinkikuninkaan nousten itse valtaistuimelle. Pipinin poika oli Kaarle, joka historiassa on saanut »Suuren» nimen ja jonka mukaan koko sukua sanotaan karolinkien suvuksi. Hän hallitsi frankkien valtakuntaa vv. 768–814.
Kuva 159. Kaarle Suuri. Pieni pronssipatsas.
● Kaarlen valloitukset. Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa, joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian langobardit turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja Ravennan ympäristöistä Kirkkovaltion, jota paavi hallitsi. Siten paavin maallinen valta sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).
Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia saksilaisia vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30 vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle rakennettiin temppeleitä ja luostareja.
Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi Espanjaan ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti Elben ja Oderin välillä asuvat slaavit sekä pakotti tanskalaiset pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset avaarit, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen, Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.
Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut Rooman keisariksi. Hän oli v. 800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan. Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle rauhaa rakastavalle keisarille».
Kuva 160. Sotilas Kaarle Suuren ajalta.
□ »Rautainen Kaarle.» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:
»Langobardien kuningas Dēsíde´rius päätti linnoitetussa Pavian kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä. Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen frankkilaisruhtinas Otker oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin, josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään, jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi: ’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana: ’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon valtaamana: ’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa, rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään. Rauta täytti tiet ja kedot.
Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti tiedottomana kokoon.»
□ Satu Rolandista. II:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Pohjois-Ranskassa kertovainen runoelma, Rolandi´n [rolā´] laulu, johon aihe on saatu Kaarle Suuren Espanjan retkestä. Kaarlen palatessa hyökkäsivät vuoristokansat Pyreneitten Roncevaux-[rõsvo´] laaksossa jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen. Silloin kaatui mm. Bretagnen kreivi Roland, jonka sankarillista rohkeutta laulussa erittäin ylistetään.
Näin kertoo Rolandin laulu: Paluumatkalla Espanjasta syntyi frankkien leirissä Roland´in ja kiivasluontoisen kreivi Ganelonin [ganlõ´] kesken kiista siitä, kumpi veisi kuninkaan rauhanehdot Espanjan emiirille. Roland tarjoutui lähtemään, mutta kuningas ei tahtonut antaa näin vaarallista tointa kenellekään pääsankareista. Silloin Roland ehdotti kilpailijaansa Ganelonia. Suuttuneena tämä astui satulaan ja ratsasti leiristä. Emiirin hovissa Ganelon ilmaisi vihansa Roland´ia kohtaan, ja ilolla maurit tarjosivat hänelle kultaa ja kallisarvoisia aseita, kunhan hän vain kavaltaisi heille vihatun ja pelätyn Roland´in. Ganelon suostui ja mukanaan sata muulia täyteen sälytettyinä arabialaisten kullalla sekä kokonaiset kuormalliset komeita pukuja ja hohtavia aseita hän palasi frankkien leiriin tuoden kuninkaalleen sen sanoman, että maurit olivat hyväksyneet kaikki hänen rauhanehtonsa. Tyytyväisenä suuri kuningas puhallutti lähtömerkin, ja torvien iloisesti soidessa frankit järjestyivät kulkemaan kotiin. Heidän saavuttuaan Pyreneitten rinteille, ahtaaseen Roncevaux´n laaksoon, Ganelon ehdotti, että Roland saisi jälkijoukon päällikkyyden. Ehdotus hyväksyttiin, ja pääjoukko kulki eteenpäin kadoten pian pilvenkorkuisten vuorten taakse.
Mutta Ganelonin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maurit olivat asettuneet väijyksiin laaksoon ja karkasivat nyt esiin nopein ratsuin. Heidän lukemattomat joukkonsa täyttivät vuoret ja vuorisolat. Kaikkialla vilisi valkoisia haarniskoita, kiiltäviä kypäriä ja säkenöiviä käyräsäiliä.
Roland´illa oli Olifant [olifã´]-niminen norsunluinen torvi, jonka ääni kuului peninkulmien päähän, ja hänen ystävänsä Olivier [olivje´] kehoitti häntä siihen puhaltaen kutsumaan kuninkaan takaisin. Mutta ylpeänä Roland kieltäytyi sitä tekemästä; hän kutsui miehensä kokoon, astui ratsunsa selkään ja vyötti kupeelleen miekkansa Durendalin [dyrãda´l], jolla saattoi paaden kahdeksi halkaista. Urhoollinen arkkipiispa, joka ratsasti hänen rinnallaan, puhui frankkilaissankareille: »Tähän on kuninkaamme asettanut meidät, ja tässä me taistelemme ja kaadumme kristinuskon puolesta. Rukoilkaa siis Jumalalta armoa syntiemme tähden, että pyhinä marttyyreinä pääsisimme taivaan autuuteen!» Ja frankkien langettua polvilleen hän antoi heille synninpäästön ja kehoitti heitä, Jumalan armon saadakseen, taistelemaan uskottomia vastaan.
Syttyi kiivas taistelu. Iskuja vaihdettiin kasvavalla tulisuudella, ja tuhansittain maureja kaatui tappotanterelle. Revittyjä lippuja, särjetyitä kypäriä, runneltuja ruumiita näkyi kaikkialla ruohikossa. Frankkien uljuus oli loistossaan. Ihastuneena piispa huudahti: »Koko maan piirissä ei ole kuningasta, jolla olisi miehuullisempia miehiä. Frankkien aikakirjat tietävät kauan kertoa, kuinka uljaita ovat sankarit suuren Kaarlen.»
Mutta jo saivat maurilaiset lisäjoukkoja. Onni kääntyi, Olivier kaatui, ja pian taisteli Roland´in rinnalla vain piispa ja muutamia urheita sankareja, kaikki veren tahraamina. Piispan kehoituksesta Roland puhalsi torveensa kutsuakseen kuninkaansa kostamaan, ei auttamaan. Puhaltaessa ohimo repesi Roland´ilta ja veri purskahti hänen suustaan. Ääni kulki kuninkaan kuuluviin, ja Kaarle arvasi Roland´in olevan vaarassa. »Eipä olekaan», Ganelon vakuutti, »hän vain huvittelee jäniksen metsästyksellä». Pian kuului uusi torventoitotus. »Kavaltaja se, joka kieltää Roland´in olevan vaarassa!», kaikki huusivat, ja Ganelon vangittiin Kaarlen rientäessä harmistuneena sankarinsa avuksi.
Mutta Roland tunsi loppunsa lähestyvän. Hän otti rakkaan miekkansa, löi sen terän kallioon, josta se särkymättä kalskahti takaisin, ja puhkesi lausumaan: »Surullinen on sinun kohtalosi, kelpo Durendal. En voi sinua enää suojata, meidän on erottava. Pelkuri älköön sinua milloinkaan kantako, ja niin kauan kuin elän, ei kukaan ole sinua minulta riistävä. Sinut omisti sankari, jonka vertaista ei ole oleva vapaassa frankkien maassa.» Hän asetti miekkansa ja torvensa päänsä alle ja paneutui kuolevana pinjapuun juurelle kasvot käännettyinä vihollisiin päin.
Kostettuaan maurilaisille Roland´in kuoleman Kaarle palasi joukkoineen Aacheniin. Siellä nuori, ihana Aude [õd] kysyi kuninkaalta: »Missä on Roland? Hän lupasi pyhästi ottaa minut vaimokseen.» Kyynelsilmin kuningas ilmoitti sankarin kuolleen ja tarjosi poikaansa neidolle puolisoksi. »Puheesi on kummallista», virkkoi Aude. »Jumala ja pyhät enkelit antakoot minun seurata kreivi Roland´ia hautaan!» Hän lausui näin ja vaipui kalveten kuolleena maahan.
● Sisäinen hallitus. Kaarle ei ollut ainoastaan etevä sotapäällikkö, hän oli suuri ennen kaikkea rauhan toimissa. Hänen alituisena huolenpitonaan oli rauhan ja järjestyksen aikaansaaminen tuohon laajaan valtakuntaan. Sitä varten hän sääti monta viisasta lakia. Varsinkin jos ne koskivat koko valtakuntaa, hän esitti ne valtiokokouksen pohdittaviksi. Valtiokokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin. Niihin saapui maallisia ja hengellisiä ylimyksiä. Kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki. Aikaisemmin kaikki vapaat miehet olivat olleet velvolliset palvelemaan sotureina; nyt tämä velvollisuus kuului yksistään maanomistajille. Jos maaomaisuus oli pieni, yhtyi 3–4 tilallista yhdessä asettamaan sotamiehen, siten että yksi lähti sotamieheksi toisten hankkiessa aseet ja ruoan.
Kuva 161. Kaarle Suuren valtaistuin.
Mutta tärkeätä oli myös valvoa, että säädettyjä lakeja noudatettaisiin kaikkialla valtakunnassa. Kun valtakunta oli suuri, se oli hallintoa varten jaettuna piireihin, joissa kuninkaan asettama virkamies hoiti hallintoa. Näitä virkamiehiä sanottiin kreiveiksi. Heidän tehtävänään oli, paitsi yleinen hallinnon hoito, huolenpito kreivikunnassa olevista kuninkaan tiluksista ja verojen kokoaminen. Kreivi oli sitä paitsi tuomioistuimen esimies, ja sodan syttyessä hän toimi kreivikuntansa soturien päällikkönä.
Mutta kreivienkin toimia kuningas vuosittain tarkastutti erityisillä lähettiläskreiveillä. Se olikin tarpeen, sillä usein kreivit harjoittivat laittomuutta kiskomalla liiallisia veroja sekä käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tästä kansa sai valittaa lähettiläskreiville, jotka kuninkaan nimissä ryhtyivät asiaa tutkimaan ja korjaamaan.
□ Kapitulaarit. Kaarle Suuren antamia lakeja ja asetuksia sanotaan kapitulaareiksi. Niitä on toista tuhatta, ja ne koskevat mitä erilaisimpia asioita. Milloin hän niissä vastustaa ylimystön paisuvaa valtaa turvaten pikkutilojen omistajia heidän oikeuksissaan, milloin kieltää kerjäämisen, milloin määrää kaupassa käytettävät mitat ja painot, milloin säätää ankaria rangaistuksia varkaudesta. Otamme tähän osan sitä kapitulaaria, joka v. 785 annettiin saksilaisten noudatettavaksi.
»Ensiksi päätettiin, että Kristuksen kirkkojen, jotka Saksiin on rakennettu ja Jumalalle pyhitetty, ei tule olla vähemmän kunnioitettuja, vaan enemmän ja korkeammasti kuin epäjumalain temppelien.
Jos ken pakenee kirkkoon turvaa etsien, niin älköön kukaan häntä väkivalloin ajako sieltä ulos, vaan hän olkoon rauhassa, kunnes tuomioistuin on hänet langettanut; ja Jumalan kunniaksi ja kirkon pyhäin kunnioittamiseksi lahjoitettakoon hänelle henki ja jäsenet. Mutta hän sovittakoon rikoksensa, siinä määrin kuin hänen voimassaan on ja tuomioistuin hänelle määrää, ja sitten hänet tuotakoon kuninkaan eteen, ja hän lähettäköön hänet sinne, minne armossaan suvaitsee.
Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla.
Jos ken halveksien kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään.
Jos ken tappaa piispan tai papin, niin häntä tuomittakoon kuolemaan.
Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin hänet rangaistakoon kuolemalla.
Jos ken surmaa isäntänsä tai emäntänsä, niin häntä rangaistakoon samoin.»
● Kaarlen toimet henkisen sivistyksen hyväksi. Ennen on mainittu, kuinka alhaisella kannalla henkinen sivistys kansainvaellusten aikakaudella oli frankkien valtakunnassa samoin kuin muissakin entisen Länsi-Rooman maissa. Kaarle Suuri teki voitavansa saadakseen parannusta aikaan. Hänen oma opillinen sivistyksensä samoin kuin muidenkin sen ajan ruhtinaiden ja ylimysten oli puutteellinen, mutta hänessä asui elävä sivistysharrastus. Ikämiehenä hän harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa, ja vielä vanhoilla päivillä hän hallitustointensa lomassa opiskeli latinan ja kreikan kieltä. Hän suosi kirkkoa ja papistoa, sillä papit ja munkit olivat hänen auttajiaan henkisen sivistyksen levittämisessä. Hoviinsa Kaarle keräsi aikansa oppineimmat miehet. Kuuluisimmat heistä olivat frankkilainen Einhard, joka kirjoitti Kaarlen elämäkerran latinan kielellä, sekä oppinut anglosaksilainen munkki Alkuin, joka kirjoitti sarjan oivallisia oppikirjoja sekä järjesti koulut Kaarlen valtakunnassa. Hän pani uuteen kuntoon hovissa olevan koulun ja hänen johdollaan perustettiin kaikkiin suurempiin kaupunkeihin ylempiä ja alempia kouluja. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraali- eli tuomiokoulut. Niihin valmistettiin pääsymahdollisuus köyhänkin kansan lapsille. Opetusta saivat etupäässä papeiksi aikovat, mutta ns. »ulkokouluun» otettiin oppilaiksi muitakin.
Kuva 162. Syntiinlankeemus. Kuva Alkuinin raamatusta.
Aluksi opetettiin oppilaille luku- ja kirjoitustaito, hiukan laulua, luvunlaskua sekä latinan kielen alkeet. Pitemmälle menevässä opetuksessa pantiin oppimääräksi Rooman valtakunnan julkisten koulujen oppisuunnitelmasta lainatut seitsemän vapaata taidetta. Ne jakautuivat kahteen ryhmään. Ensimmäiseen, kolmi-oppiin (trĭ´vium), kuuluivat grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka (väittelytaito); toiseen, nelioppiin (quadrĭ´vium), aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria. Nämä opinnot suorittanut katsottiin kypsyneeksi syventymään pyhiin kirjoihin. — Kaarle tahtoi tehdä jokaisesta pappilasta koulun; ajattelipa hän koulupakolla toteuttaa yleisen kansanopetuksenkin. Tämä supistui kumminkin pääasiassa siihen, että papit velvoitettiin joka sunnuntai- ja juhlapäivä saarnaamaan kirkossa ja kansan käskettiin käydä ahkerasti jumalanpalveluksessa.
□ Kaarle valvoi henkilökohtaisesti koulujen toimintaa, käyden tilaisuuden tarjoutuessa niitä tarkastamassa. Edellä mainittu St Gallenin munkki kertoo eräästä Kaarlen koulussa käynnistä seuraavaa:
»Kun voittoisa Kaarle pitkän poissaolon jälkeen saapui Galliaan, hän kutsui luokseen pojat, jotka oli uskonut irlantilaiselle munkille ja käski heitä näyttämään kirjeitään ja vihkojaan. Käskyä noudattaen köyhemmät ja alempisäätyiset pojat toivat vihkonsa, jotka olivat yli kaiken odotuksen viisauden mausteilla makeoituja, mutta ylhäiset näyttivät tyhjää ja vallan arvotonta tavaraa. Mutta Kaarle, joka oli erittäin viisas keisari, teki ikuisen tuomarin tavoin: hän erotti hyvät työntekijät eroon, pani ne oikealle puolelleen ja lausui heille näin: »Kiitän teitä, poikani, hartaasti siitä, että voimainne mukaan olette koettaneet täyttää käskyni, joka tarkoittaa parastanne. Pyrkikää nyt täyttämään, mitä teiltä vielä puuttuu, niin minä olen antava teille ihania hiippakuntia ja luostareita ja olen aina pitävä teitä suuressa arvossa!» Tämän jälkeen hän kääntyi ankarana vasemmalla puolellansa oleviin, vavahdutti heidän omiatuntojaan leimuavin silmäyksin ja singahdutti heille pelottavan pilkallisesti, pikemmin jyristen kuin puhuen, seuraavat sanat: »Te ylhäissäätyiset, te ruhtinaiden pojat, te hienosteleva, korea väki, jotka luotatte ylhäiseen sukuperäänne ja rikkauksiinne, unohtaen minun määräykseni ja oman kunnianne, olette laiminlyöneet tieteet ja kuluttaneet aikanne ylellisyydessä, pelissä, laiskuudessa ja tyhjäntoimituksessa». Ja tämän sanottuaan hän kohotti ylvään päänsä ja voittamattoman nyrkkinsä kohti korkeutta ja ärjäisi ukkosen tavoin: »Taivaan nimessä! Minä en välitä teidän aatelisesta suvustanne ja kauniista ulkomuodostanne, olkoonpa että muut teitä ihaillen katselevat. Ja siitä saatte olla varmat: ellette nopeasti ahkeroiden korjaa, mitä olette tähän asti laiminlyöneet, niin Kaarlelta teillä ei ole mitään hyvää odotettavana.»
● Kaarle suosi myös runoutta ja kuvaamataiteita. Hänen toimestaan ruvettiin kokoamaan vanhoja sankarirunoja, ja etenkin Kaarlen lempikaupunkiin Aacheniin rakennettiin komeita kirkkoja ja palatseja. Kuuluisaksi on tullut bysanttilaiseen tyyliin rakennettu kupolikattoinen Aachenin tuomiokirkko, joka on säilynyt meidän aikaamme asti.
□ Kaarle Suuren elintavat. Kaarle oli kookas ja muodoltaan ryhdikäs. Toimissaan hän oli nopea ja tarmokas, mutta samalla luonteeltaan kiivas. Einhard kertoo Kaarle Suuren elintavoista mm. seuraavaa:
»Kaarle harjoitti alinomaa ratsastusta ja metsästystä, niin kuin hänen kansansa tapa oli; sillä ei ole helppo löytää toista kansaa, joka näissä taidoissa pystyisi kilpailemaan frankkien kanssa. Hän oli myös ahkera uimaan ja oli siinäkin niin taitava, ettei kukaan häntä voittanut.
Kaarle pukeutui frankkilaiseen tapaan. Hänellä oli liinainen paita ja liinaiset alushousut ja niiden päällä silkkireunainen nuttu sekä housut. Sääriä peittivät siteet ja jalassa hänellä oli kengät. Talvella riippui hartioilta saukon- tai majavannahkainen turkki. Lisäksi oli hänellä sininen vaippa sekä sivullaan aina miekka, jonka kahva ja kannike olivat kullasta ja hopeasta. Juhlatiloissa tai ottaessaan vastaan vieraiden kansain lähettiläitä hän vyötti vyölleen jalokivillä koristetun miekan. Ulkolaisia vaatteita hän ei halunnut, olivatpa ne kuinka kauniita hyvänsä. Vain Roomassa hän pukeutui kerran paavi Hadrianuksen pyynnöstä ja toisen kerran paavi Leon pyynnöstä pitkään tunikaan, keisarivaippaan ja roomalaisiin jalkineisiin. Juhlatiloissa hänellä oli kullalla kirjailtu puku, jalokivillä koristetut kengät ja kultasoljella sidottu vaippa, päässä jalokivillä koristettu kultainen otsaripa. Muina päivinä hänen pukunsa ei suuresti eronnut tavallisesta kansanpuvusta.
Ruoassa ja juomassa Kaarle noudatti kohtuutta, juomassa vieläkin suurempaa, sillä hän inhosi juoppoutta, lankesipa siihen kuka tahansa, puhumattakaan itsestään tai omaisistaan. Ruoassa hän ei voinut olla yhtä pidättyväinen, vaan valitti usein, että paastoaminen oli haitaksi hänen terveydelleen. Harvoin hän piti pitoja, vain joskus juhlain yhteydessä ja silloin suurelle seuralle. Jokapäiväiseen ateriaan kuului paitsi paistia neljä ruokalajia. Aterian aikana hän kuunteli mielellään musiikkia taikka hän luetti ääneen. Luettiin muinaisaikaisista tapahtumista ja sankareista taikka Augustinuksen kirjaa »Jumalan valtakunnasta». Päivällisen jälkeen hän riisuutui ja nukkui pari kolme tuntia. Öisin hän heräsi usein, jopa nousikin. Pukeutuessaan hän otti vastaan ystäviään, ratkaisipa usein tärkeitä riita-asioitakin.»
KAROLINKISEN VALTAKUNNAN HAJOAMINEN.
● Ludvig Hurskas (814–840). Kaarle Suuri oli muodostanut laajan valtakunnan ja luonut siihen sisäisen rauhan ja järjestyksen alamaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin pohjaksi. Pysyväiseksi hän ei kumminkaan saanut luomaansa valtiojärjestystä, sillä kohta hänen kuoltuaan hajanaisuus ja turvattomuus pääsivät vallalle länsimaissa. Tuon laajan valtakunnan jatkuva koossapitäminen ei ollutkaan helppo tehtävä. Siihenhän kuului monta kansaa, joilla oli eri kieli sekä erilaiset tavat ja laitokset. Kukin kansa tahtoi saada oman kuninkaan, jokainen prinssi oman valtakunnan, ja suuret maanomistajat ja ylhäiset virkamiehet, haluttomina tottelemaan ketään, pyrkivät itsenäisiksi.
Kuva 163. Ludvig Hurskas.
Kaarle Suuren kuoltua hänen ainoa elossa oleva poikansa Ludvig peri valtakunnan. Hän oli hyväntahtoinen, hurskas ja tavoiltaan puhdas, jonka takia hän on saanutkin historiassa nimen Hurskas. Mutta hän oli samalla tarmoton ja heikko. Paavi laski keisarinkruunun hänen päähänsä niin kuin aiemmin hänen isänsä päähän, selittäen samalla sen lahjaksi, jonka kirkko antoi hallitsijalle saamiensa vapauksien ja oikeuksien hyvitykseksi.
Poikainsa kanssa Ludvig oli alituiseen riidassa. Kahdesti he erottivat hänet valtaistuimeltakin, mutta paavin ja piispain avulla hänen onnistui saada valtansa takaisin.
● Verdunin sovinto v. 843. Isän kuoltua veljekset riitaantuivat keskenään. Nuoremmat veljet, Kaarle Kaljupää ja Ludvig Saksalainen, vaativat valtakuntaa jaettavaksi, mutta vanhin veli, Lothar, koetti pakottaa molempia toisia tunnustamaan hänet yliherrakseen. Seurauksena oli sota, jossa nuoremmat veljet voittivat. Sen päätyttyä tehtiin v. 843 Verdunin [verdö̃´] sovinto. Valtakunta jaettiin kolmeen osaan. Lothar sai Italian sekä kapean maakaistaleen Reinin länsipuolelta, Kaarle siitä länteen olevat maat eli Länsi-Frankin, Ludvig taas Reinin itäpuolella olevat maat eli Itä-Frankin. Länsi-Frankista muodostui sitten Ranska, jossa kelttiläiset, roomalaiset ja germaanit vuosisatain vieriessä sulautuivat ranskan kieltä puhuvaksi Ranskan kansaksi. Itä-Frankista muodostui Saksa, jossa asui puhdasta germaanista väestöä. Sen puhumaa kieltä sanotaan saksan kieleksi. Lotharin valtakunta hajaantui pian vielä kolmeen osaan: Italiaan, jossa entinen latinan kieli kehittyi italian kieleksi, Lothringeniin ja Burgundiin. Nämäkin jakautuivat vielä useihin pikku valtioihin.
LÄÄNITYSLAITOS.
Säätyluokkien kehitys keskiajalla.
● Läänityslaitoksen synty. Niitä maatiloja, joita germaanit kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin allodiumeiksi. Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä, he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita lääniksi eli beneficiumiksi, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli senjöörin (lat. sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli vasallilla (sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.
Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.
Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu määrävuosiksi, muuttuivat perinnöllisiksi. Tällöin niistä ruvettiin käyttämään nimeä feodum, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös feodaalilaitokseksi.
Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin kruununvasalleiksi eli suurvasalleiksi. He olivat herttuoita, kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman lääninherran vasalli.
Kuva 164. Kuningas vastaanottaa vasallilupauksen.
□ Lääninherra ja vasalli. Kun lääninherra antoi läänin tulevalle vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla hänen miehekseen. Sitä seurasi vala, jossa hän vannoi uskollisuutta ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui investituura (»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen tai suuremmista lääneistä lipun.
Vasallin tärkein velvollisuus oli sotapalvelus ratsain. Sitä oli tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi tuli hovipalvelus: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi. Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta kumminkin hänen tuli maksaa lunnaita lääninherransa vapauttamiseksi, jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä suorittaa apurahoja, kun lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin kauan kuin hän pysyi uskollisena.
□ Valtio hajanainen. Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim. Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät, hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi, jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä estämässä.
● Talonpojat. Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan, ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa, liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan de [də], englanniksi of ja saksaksi von, joka vastaa meidän kielen -sta päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden» luokkaa, viljelivät maaorjatalonpoikina heidän maataan, suorittivat heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan. Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. Naittamisoikeuskin oli herralla. Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen orjuuden rinnalla.
□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot, mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien velvollisuuksia sanotaan feodaalirasituksiksi.
Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät, tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta. Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot, jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.
Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan. Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät enimmän.
VIIKINKIRETKET.
● Skandinavian muinaisuus. Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.
Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä pakanoita.
Yhteiskuntalaitoksessa sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.
Kuva 165. Viikinkilaiva.
□ Sadut kertovat, että Ruotsissa lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas Ingjald. Hän piti pidot isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat; ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen Illråde» (»Pahaneuvo»).
Kuva 166. Muinaisskandinavialainen riimukivi kirjoituksineen.
Norjassa yhdistämistyön suoritti kuningas Harald 9:nnen vuosisadan (800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja oli hänen; hän leikkautti tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti kasvaa, ja sai nimen Harfagri (»Kaunotukka»).
Samoihin aikoihin tapahtui Tanskankin yhdistäminen.
● Viiklnkiretket (800–1000). Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan viikinkiretkiksi. Skandinavian kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n. vuodesta 800 n. vuoteen 1000.
Ruotsalaiset viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.
Kuva 167. Normannilaisia sotilaita.
Norjalaiset purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan. Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin.
Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais- ja sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan Edda-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.
Viikinkiretket.
Tanskalaiset suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka. Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.
● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat, että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla. Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi Odo, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä miehuullisesti puolustaa.
Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi. Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa ja itse piispa haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne, kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.
Kuva 168. Viikinkiläismiekan kahva.
● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän päällikkönsä Rollon sallittiin (v. 911) asettua asumaan Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista Normandian maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja ranskalaiset tavat.
● Alfred Suuri (871–901). Englannissa viikingit saivat suuremman vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas Alfred vapautti maan joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.
Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien kukistamiseksi.
□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.
Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä, yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla, »leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.
● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin koillinen osa jäi heidän haltuunsa.
Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa hallitusta. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna kreivikuntiin, joita johtivat kreivit ja heidän apunaan šeriffit. Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa Englannin valamiesoikeus (jury-oikeus).
Henkisestä sivistyksestä Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm. latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, oli, että »koko kansan vapaa nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».
● Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042). Enemmän kuin sata vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta 11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas Knuut Suuri, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.
● Ansgarius, Skandinavian apostoli. Viikinkien julmat hävitys-retket herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa benediktiinimunkki Ansgarius ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä pohjoisissa maissa.
□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita, valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi, että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä. Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä: »Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti. »Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut.
Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun, ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle. Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita, oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.
Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.
Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa. Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen valtasi syvä ilo.
● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu. Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä. Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran aikaisemmin (n. v. 1000).