III. Keisarit ja paavit.
OTTO SUURI.
● Kuningas ja herttuat. Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v. 911) tämä valtakunta oli jakautuneena moneen lääniin, joissa herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: Saksin herttuakunta Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui; Schwabenin herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja Badenin; Frankenin herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä Baijerin herttuakunta, baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua kuului Saksaan myös Ylä- ja Ala-Lothringenin herttuakunnat. Eri herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa, ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit, olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat Mainzin, Trierin ja Kölnin arkkipiispat.
Saksan läänit.
Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten kokoontuivat Frankfurt am Mainin kaupunkiin. Kuningas oli tosin valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.
● Vasallit kukistetaan. Saksilaisen suvun (919–1024) kuninkaista voimakkain oli Otto I (936–973), joka on saanut nimen Suuri. Hän ei tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien kirkonvirkain haltijat.
● Saksalaisuus leviää itään. Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen slaavilaisia kansoja asui Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä. Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin itäpuolelle muodostui Nordmark, josta sitten Brandenburg sai alkunsa, ja Baijerin itäpuolelle Ostmark, joka oli Itävallan perusmaa. Böömin tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he eivät menettäneet. Puolalaiset, jotka asuivat Oderin ja Veikselin välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen magyarien [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko voitolle vuoden 1000 vaiheilla.
● Otto Suuri Italiassa. Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti osan maata ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan Saksan asioihin.
□ Otto ja Adelheid. Adelheid oli Italian viimeisen karolinkilaiskuninkaan leski, vielä nuori ja kaunis. Muuan Pohjois-Italian kreivi Berengar, joka Paviassa oli huudattanut itsensä Italian kuninkaaksi, koetti taivuttaa Adelheidia poikansa puolisoksi, saadakseen siten karolinkien kruununvaatimukset omalle suvulleen. Kun Adelheid ei tähän suostunut, hän sai osakseen tylyä kohtelua ja viimein hänet pantiin vankeuteen.
Garda järven rannalla olevassa linnassa Adelheid istui neljä kuukautta surussansa ja odotti pelastusta. Muuan hurskas pappi, joka ennen oli ollut hänen palveluksessaan, sääli hänen onnettomuuttaan. Hän kaivoi linnan muurin alitse salaisen käytävän, vapautti Adelheidin ja vei hänet pienessä veneessä Garda järven yli. Monta vaaraa kestettyään pakolaiset saapuivat Canossan lujaan linnaan, jonka muuan Berengarin vihamies omisti.
Pian Berengar tuli sotajoukkoineen Canossaan ja rupesi piirittämään linnaa. Silloin Adelheid lähetti sanan Otolle, Saksan kuninkaalle, pyytäen häntä tulemaan Alppien yli auttamaan vainottua naista. Otto riensikin vasalleineen Italiaan. Pavia antautui, ja Berengar pakeni pelästyneenä erääseen syrjäiseen linnaan. Mutta Otto pyysi ihanaa Adelheidia puolisoksensa ja lähetti veljensä noutamaan häntä juhlallisesti Canossasta. Adelheid suostui, ja Paviassa vietettiin upeat häät. Kuninkaan voima loisti kuin auringon kirkkaus ja kuninkaallisen puolison lempeys kuin ihana valo.
□ Otto Suuri ja paavi. Siihen aikaan kuin Otto Suuri kruunattiin keisariksi, oli paavina 21-vuotias nuorukainen, nimeltä Johannes. Tämä juopotteli päiväkaudet ikäistensä kanssa ja vietti muutoinkin paheellista elämää. Niin oli turmelus saanut valtaa kirkossa.
Berengarin hätyyttäessä Kirkkovaltiotakin paavin oli pakko turvautua Otto kuninkaaseen. Kun Otto sitten voitokkaana saapui Roomaan, otettiin hänet juhlallisesti vastaan. Paavi suuteli ja kätteli häntä, ja yhdessä he menivät Pietarin kirkkoon hartautta harjoittamaan. Otto pelkäsi kumminkin petosta ja virkahti aseenkantajalleen: »Kun minä polvistun apostolin haudalle, on sinun koko aika pidettävä miekkasi pääni päällä, sillä minä tiedän edeltäjieni usein kokeneen, että roomalaiset ovat uskottomia.» Mitään pahaa ei kumminkaan tapahtunut, ja seuraavana sunnuntaina Otto kruunattiin keisariksi.
Tuskin Otto oli poistunut Roomasta, kun paavi Johannes katui, että oli kruunannut hänet keisariksi, ja liittyi hänen vastustajiinsa. Kun Otto sitten saapui takaisin Roomaan, niin paavi säikahtyneenä pakeni Apenniinien vuoriseutuihin. Silloin keisari kristikunnan korkeimpana hallitsijana kutsui koolle Italian piispainkokouksen ja lähetti paaville näin kuuluvan kirjeen: »Otto, Rooman keisari ja Saksan kuningas, Johannes XII:lle, Rooman piispalle. Olen kysynyt piispoiltasi, miksi olet paennut minua Roomasta, ja olen saanut kuulla heiltä sinusta sellaisia asioita, että häpeän luetella niitä. Olet häpäissyt pääkirkon pidoilla ja noppapelillä, juonut paholaisen maljan ja huutanut avuksesi Juppiteria, Venusta ja muita pahoja henkiä. Sen tähden haastan sinut vastaamaan kokouksemme eteen Roomaan.» Kun paavi ei haastetta totellut, hänet julistettiin menettäneeksi virkansa ja toinen paavi valittiin hänen tilalleen.
Keisarin lähdettyä Roomasta Johannes palasi ja ryhtyi jälleen paavin toimiin. Jonkin ajan kuluttua hän äkkiä kuoli, ja roomalaiset kuulivat kauhukseen, että pyhän Pietarin kelvoton seuraaja oli Herran ehtoollisetta mennyt ajasta iankaikkisuuteen.
Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen uudistus.
HENRIK IV JA GREGORIUS VII.
● Henrik IV ja simonia. Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja frankkilaiset keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta (1024–1125). Henrik IV (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.
Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja, näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin, että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin simoniaksi, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun paavinistuimen kanssa.
● Gregorius VII ja kirkonuudistus. Henrikin mahtava vastustaja oli paavi Gregorius VII (1073–1085).
□ Hildebrand oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä jotakin olojen korjaamiseksi.
Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin aikaa sikäläisessä Clunyn [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista. Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti saarnattiin myös jumalanrauhaa. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun, samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita jumalanrauhan.
Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet määrättiin näet kardinaaliksi. Kardinaaleja olivat siihen aikaan Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he muodostivat paavin kuurian eli neuvoskunnan.
● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa. Nyt päätettiin, että paavin vaalin toimittivat kardinaalit. Siten tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi kahtia (v. 1054) roomalais-katoliseen ja kreikkalais-katoliseen kirkkokuntaan.
3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään sanoi — uudisti ankarassa muodossa pappien naimattomuutta eli selibaattia (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat määräykset. 4) Samoin uudistettiin simonian harjoittamista koskeva kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä perustaneet oman valtakunnan, »Molempain Sisiliain kuningaskunnan», jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös kielsi maallikko-investituuran, s. o. antoi määräyksen, että maalliset ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului yksinomaan paaville ja kirkolle.
● Investituurariita. Henrik IV ei ollut halukas tottelemaan paavin määräystä, joka uhkasi riistää suuren osan valtaa hänen käsistään. Ja Saksan piispat, jotka pelkäsivät maallisten etujen menetystä, rupesivat häntä kannattamaan.
Gregorius päätti turvautua vastustajansa lannistamiseksi tehokkaaksi tunnettuun keinoon: hän julisti Henrikin pannaan.
Kuva 169. Kuningas toimittaa piispan investituuran.
Pian näkyivät pannajulistuksen seuraukset. Piispa toisensa perästä luopui Henrikistä, ja ruhtinaat, joita hän oli mielivaltaisesti kohdellut, uhkasivat valita uuden kuninkaan, ellei paavi häntä pian päästäisi pannasta. Henrikin oli pakko nöyrtyä. Hän lähti Pohjois-Italiaan, jossa paavi Canossan linnassa silloin oleskeli.
Kuva 170. Henrik IV Canossassa. »Kuningas rukoilee apottia ja pyytää
Mathildan apua.»
□ Henrik piti kohta riidan puhjetessa Wormsissa piispain kokouksen, joka julisti Gregoriuksen menettäneeksi virkansa. Tuomion loppusanat kuuluivat: »Niin astu siis alas piispojemme kirouksien painamana ja tuomiomme langettamana; lähde siltä apostoliselta istuimelta, jonka olet itsellesi ryövännyt; Pietarin istuimelle on nouseva toinen, joka ei käytä uskontoa väkivallan verhona, vaan opettaa Pietarin väärentämätöntä oppia! Me, Henrik, Jumalan armosta kuningas, ja kaikki meidän piispamme sanomme sinulle: astu alas, astu alas!»
Gregorius istui laskiaisena pääkirkossaan yli sadan italialaisen, ranskalaisen ja burgundilaisen piispan sekä suuren apotti- ja munkkijoukon ympäröimänä, kun Henrikin lähettiläät saapuivat hänen puheilleen. Eräs lähettiläs astui esiin ja ojensi hänelle kuninkaan kirjeen. Seurakuntaan kääntyen lähettiläs virkkoi: »Helluntaiksi saatte kuninkaaltani uuden paavin ja isän, sillä tämä ei ole mikään paavi, vaan raateleva susi». Muuan kardinaali huusi kiukustuneena: »Ottakaa hänet kiinni!» ja kaupunginpäällikkö veti miekkansa tupesta. Vaivoin Gregorius sai pelastetuksi lähettilään hengen. Mutta kuninkaalle hän vastasi singahduttamalla häntä vastaan pannajulistuksen.
Muodoltaan pannajulistus oli juhlallinen rukous pyhälle Pietarille. Se kuului: »Pyhä Pietari, apostolien ruhtinas, kallista korvasi puoleeni, sitä rukoilen, kuule minua, palvelijaasi! Kirkkosi kunniaksi ja suojelukseksi, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, sinun valtuutuksesi voimasta riistän kuningas Henrikiltä, keisari Henrikin pojalta, joka kuulumattoman röyhkeästi on noussut sinun kirkkoasi vastaan, koko Saksan valtakunnan ja Italian hallituksen, vapautan kaikki kristityt siitä valasta, jonka he ovat hänelle vannoneet, ja määrään, ettei kukaan saa häntä kuninkaana palvella.»
Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi. Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.
Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin, katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa, jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.
● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa. Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan, entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin, vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085). Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»
● Wormsin konkordaatti. Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus, Wormsin konkordaatti. Siinä määrättiin, että pappien muodostama tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain jonkinlainen välirauha.
FREDRIK BARBAROSSA.
● Guelfit ja ghibelliinit. Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli Welfien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat, toisella taas Hohenstaufien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa. Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien kannattajia guelfeiksi [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia ghibelliineiksi [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan puolustajia.
Kuva 171. Fredrik Barbarossa. Kiveen hakattu korkokuva eräässä Baijerin luostarissa.
● Fredrik Barbarossan luonne. Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli Fredrik I Barbarossa (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa ja jäntevät jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle nimen Barbarossa (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.
● Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan. Pohjois-Italian eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet. Huomatuimmat olivat Milano, Genova [džē´nova], Venezia ja Firenze. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse hallitusmiehensä, konsulit, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.
Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.
□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin saapuivat taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä. Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.
Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa, mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys. Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.
● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän aikeitaan, ja Legnanon [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.
● Henrik Leijona. Welfin suvun päämies oli tähän aikaan Henrik Leijona. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan. Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet maasta.
● Fredrikin loppuhallitus. Fredrik Barbarossan viimeiset hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että vasalliensa kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla avioliitto poikansa Henrikin sekä Molempain Sisiliain perijättären kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan ristiretkellä Jerusalemiin.
HOHENSTAUFIEN PERIKATO.
● Paavi Innocentius III (1198–1216). Fredrik Barbarossan kuoltua paavin valta oli yhä kohoamassa. Se oli korkeimmillaan Innocentius III:n aikana. Rohkeasti tämä julisti: »Totisesti, Kristuksen käskynhaltija on keskivaiheessa Jumalan ja ihmisten välillä, Jumalaa alempana, mutta ihmisiä ylempänä.» »Samoin kuin aurinko ja kuu ovat sijoitetut taivaalle, suurempi niistä valaisemaan päivää, pienempi yötä, samoin on kirkossa kaksi valtaa, paavinvalta, joka on suurempi, koska se pitää sieluista huolta, ja kuninkaan valta, joka on pienempi, koska sen ei ole huolehdittava muusta kuin ruumiista.»
Kuva 172. Innocentius III.
Pannaa ja interdiktiä käyttämällä voimakas paavi pakotti Euroopan ruhtinaat tottelemaan tahtoansa. Saipa hän Englannin kuninkaan luovuttamaan maansa paaville ja ottamaan sen häneltä lääninä takaisin. Kun Saksassa Welfit ja Hohenstaufit taasen taistelivat kruunusta, hän aluksi asettui Welfien puolelle. Mutta Welfien päästyä voitolle Innocentius antoikin kannatuksensa nuorelle Hohenstaufi-ruhtinaalle, edellä mainitun Henrikin pojalle Fredrikille, joka niin tuli Saksan keisariksi.
● Fredrik II (1215–1250). Fredrik Barbarossan rinnalla on Fredrik II henkilöllisten ominaisuuksiensa ja hallitustointensa takia Hohenstaufi-keisareista huomattavin. Hän harrasti tieteitä ja taiteita, mutta ei laiminlyönyt hallitustehtäviäkään.
Molempain Sisiliain kuningaskunnasta hän muodosti ensimmäisen uudenaikaisen valtion. 1) Hän hävitti tästä maasta mahtavain lääninherrain vallan kohoten melkein itsevaltiaaksi kuninkaaksi. 2) Erilaiset hallitustoimet hän antoi varta vasten valmistuneille virkamiehille. 3) Hän määräsi maksettaviksi säännölliset verot ja 4) piti palveluksessaan palkattua sotajoukkoa.
Kuva 173. Fredrik II:n keisarisinetti.
Mutta Saksan oloihin Fredrik ei suuresti puuttunut; siellä mahtavat suurvasallit tulivat kukin läänissään entistä itsenäisemmiksi.
□ Fredrik oli kasvanut äitinsä perintömaassa, Molempain Sisiliain kuningaskunnassa, ja keisariksi tultuaankin hän mielellään oleskeli rakkaassa, ihanassa Palermossa. Siellä hän oli hankkinut hienon sivistyksen; pidetäänpä häntä eräänä aikansa oppineimpana miehenä. Hän kutsui luoksensa ajan kuuluisimmat ranskalaiset ja arabialaiset runoilijat sekä italialaiset ja juutalaiset oppineet, osoittaen heille uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta suosiota. Itse hän osasi useita kieliä ja luki ahkerasti sekä Aristoteleen että arabialaisten ajattelijain teoksia. Luonnontieteisiinkin hän oli perehtynyt; hän keräili harvinaisia eläimiä ja avasi ihmisruumiita tutkiakseen ruoansulatusta. Salernon yliopisto tuli hänen aikanaan eteväksi opiskelupaikaksi lääketieteilijöille. »Tieteen tulee käydä rinnan lakien ja aseiden kanssa», sanotaan hänen lausuneen. Mutta tällaiset harrastukset sekä seurustelu vierasuskoisten kanssa saattoivat hänet munkkien ja pappien vihoihin. Ja kun Fredrik kirkkoa halveksien virkkoi, että »paaviuden pohjana on ihmisten typeryys», niin hän kohtasi paavin ja kirkon taholta suuttumusta ja vainoa.
● Taistelu paaveja vastaan. Fredrik II oli aluksi ystävällisissä suhteissa paavinistuimen haltijoihin. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin riita paavin ja keisarin välillä leimahti ilmi liekkiin, tuhoten lopulta koko Hohenstaufien suvun. Fredrikhän ei ollut mielipiteiltään kirkon ystävä. Sitä paitsi paavin maallinen valta oli alituiseen uhattuna, niin kauan kuin Hohenstaufit hallitsivat sekä Saksaa että Etelä-Italiaa.
Fredrik oli aluksi voitolla taistellessaan samoin kuin isoisänsäkin paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Mutta kun paavinistuimelle nousi Innocentius IV ja taistelu kävi entistä kiivaammaksi, hänen voimansa uupuivat.
□ Fredrik virkkoi kyllä saatuaan tiedon paavin pannajulistuksesta: »Paavi on siis kirkonkokouksessaan pannut minut viralta ja ryöstänyt minulta kruunun. Mistä tämä rohkeus? Mistä moinen julkeus? Missä ovat kannettavat kalleuteni?» Kun ne tuotiin lippaissa ja lippaat hänen käskystään avattiin, hän virkkoi: »Katsokaammepa, ovatko kruununi vielä tallella!» Kun hän oli saanut yhden käteensä, hän pani sen päähänsä ja virkkoi jyrisevällä äänellä silmät säihkyen: »Vielä ovat kruununi tallella, ja ennen kuin ne menetän, on veri virtanaan vuotava.»
Sillä välin Innocentius lähetti joukon kerjäläismunkkeja Saksaan ja Italiaan saarnaamaan kapinaa keisaria vastaan. Samaan aikaan hänen legaattinsa houkuttelivat kullalla ja hopealla kaupunkeja ja ruhtinaita luopumaan keisarista. Kaikkialla guelfit ja ghibelliinit taistelivat toisiaan vastaan. Fredrik ei taistellut yksin miekalla, vaan myös, mikä tähän aikaan oli harvinaista, kirjoituksilla. Hän lähetti kirjeitä Euroopan kuninkaille kehoittaen heitä tekemään liiton »rikasta kirkkoa vastaan, joka kurottaa kättänsä anastaakseen kaikkien hallitsijain kruunut». »Kuka on antanut papeille oikeuden», hän kysyy, »yllyttää kristittyjä aseisiin kristittyjä vastaan, pukeutua haarniskaan messupuvun sijasta ja kantaa miekkaa paimensauvan sijasta? Lähtivätkö Kristuksen opetuslapset sotaan päällikköinä ja lipun-kantajina? Mutta papit eivät enää olekaan paimenia, vaan raatelevia susia, jotka runtelevat Kristuksen kansaa.»
● Kun Fredrikin lempipoika oli joutunut taistelussa vangiksi ja voittajat kieltäytyivät päästämästä häntä vapaaksi suurista lunnaistakaan, niin Fredrik murtui ja kuoli kesken taistelua. Sen jälkeen sota jatkui, kunnes viimeinen Hohenstaufi mestattiin Napolin torilla jouduttuaan ranskalaisen Anjoun [ãžū´] herttuan Kaarlen vangiksi, jonka paavi oli kutsunut Molempain Sisiliain hallitsijaksi.
● Saksan ja Italian tila. Nuo monta vuosisataa kestäneet taistelut keisarien ja paavien välillä olivat painaneet syvät jäljet sekä Saksan että Italian valtiollisiin ja taloudellisiin oloihin. Saksa oli saanut henkisesti edistyneemmästä Italiasta sivistysvaikutuksia, mutta se pysyi valtiollisesti hajanaisena, kun hallitsijain huomio ja tarmo oli kiintyneenä Italiaan. Italia pysyi niin ikään hajanaisena guelfien ja ghibelliinien taistellessa keskenään. Taloudellisesti näistä sodista kärsi varsinkin Italia, jota raa´at saksalaiset soturit alinomaa hävittivät.