Keskikoulun Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika / Oppi- ja Lukukirja Keski- ja Tyttökouluille Sekä Seminaareille

by Oskari Mantere; Gunnar Sarva

IV. Ristiretket (1096–1270).

ENSIMMÄINEN RISTIRETKI (1096–1099).

● »Pyhä maa. Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä, pyhäinjäännöksiä, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima. Erittäin arvokkaina pidettiin toivioretkiä sellaisille paikoille, joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän» asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus, maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli »pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä maista.

□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä, Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.

Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki muuttui ansiotyöksi.

● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun seldžukit, muuan islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.

Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.

● »Se on Jumalan tahto.» Niinpä paavi Urbanus II päätti ryhtyä toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. Clermont´in [klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian »Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »Se on Jumalan tahto.»

Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan» tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle punaisen ristin merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä aiottiin ristiretkeä. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan ristiretkeä.

□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja Amiens´in [amjā´] Pietarille. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt, mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa hänen pukuansa taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat arvokkaina pyhäinjäännöksinä.

● Matka Jerusalemiin. Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua Bouillon´in [būjō´] Gottfried. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat Nī´kean ja Antiokian kaupungit.

● Jerusalemin valloitus v. 1099. Vaivalloisen matkan jälkeen ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!» huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099 Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.

Kuva 174 Ristiritareita matkalla.

□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä. Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. Mutta kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.

Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm. seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä, jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan. Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»

Tätä kristityt pitivät »ihmeellisenä Jumalan tuomiona». Murhatyöt suoritettuaan he menivät nöyrinä ja itkien, avojaloin ja aseettomina rukoilemaan pyhälle haudalle. Julmuus ja hartaus asuivat rinnakkain hyvässä sovussa heidän mielissään. Niin heikko oli heissä kristinuskon oikea henki.

● Jerusalemin kuningaskunta. Valloittamistaan maista kristityt muodostivat pieniä ruhtinaskuntia. Tärkein oli Jerusalemin kuningaskunta, jonka ensimmäinen hallitsija, »pyhän haudan suojelija», oli Bouillonin Gottfried. Länsimaiden läänityslaitos pantiin täälläkin voimaan. Jerusalemin kuningas oli kaikkien muiden ruhtinasten lääninherra. Pian syntyi kuitenkin eripuraisuutta läänien omistajain kesken. Se heikensi kristittyjen voimaa muhamettilaisia vastaan käydyissä jatkuvissa taisteluissa.

Kuva 175. Temppeliherra.

● Hengelliset ritarikunnat. Jerusalemin kuningaskunnan parhaana tukena olivat hengelliset ritarikunnat, joita täällä ristiretkien aikana perustettiin. Ensiksi perustettiin johanniittain ritarikunta. Sitten syntyi temppeliherrain ritarikunta, joka sai nimensä siitä, että heidän asuinpaikkansa oli likellä entistä Salomon temppeliä. Myöhemmin perustettiin saksalainen ritarikunta. Ritarikuntain jäsenet vannoivat tavallisen munkkivalan ja lupasivat lisäksi taistella pyhän maan puolustamiseksi. Heidän päämiestänsä sanottiin suurmestariksi. Varsinkin temppeliherrain ritarikunta keräsi suunnattomia rikkauksia, se kun sai lahjoja ruhtinailta ja hurskailta ihmisiltä. Ei ainoastaan itämailla, vaan Euroopassakin, varsinkin Ranskassa, oli sillä runsaasti maaomaisuutta. Ritarien lukumäärä ritarikunnan ollessa mahtavimmillaan nousi 30 000:een.

MYÖHEMMÄT RISTIRETKET.

● Jatkuva retkeläisvirta. Lähes 200 vuotta ensimmäisestä risti-retkestä lukien kulki Euroopasta alinomainen ristiretkeläisten virta Palestiinaan ja sieltä takaisin. Enimmäkseen kuljettiin meritse Pohjois-Italian kaupungeista, jotka retkistä suuresti hyötyivät.

Kuva 176. Venezialaisia laivoja toivioretkeläisiä kuljettamassa.

□ Venezian, Genovan ja Pisan laivurit ansaitsivat hyvät rahat retkeläisten kuljetuksella. Eräästä säilyneestä sopimuksesta saamme tietää, että matka meren yli Syyrian rannikolle maksoi lääniylimykselle valtavan summan, jolloin hänellä oli laivalla hyttipaikka. Aseenkantaja, joka matkusti kannella, maksoi n. kolmannen osan, tavallinen retkeläinen vielä vähemmän. Satamakaupungissa retkeläiset usein saivat odottaa viikkomääriä, ennen kuin tuli lähtöpäivä. Majapaikoissa ja kapakoissa elämä silloin oli vilkasta ja meluisaa. Merimatka kesti tavallisesti kuukauden. Mutta vastatuulet ja myrskyt usein hidastuttivat laivan kulkua. Mieluimmin matkustettiin niin likellä rantoja, ettei maa häipynyt näkyvistä. Myrskyn raivotessa papit rukoilivat ja panivat toimeen kulkueita Jumalan lepyttämiseksi.

● Neljäs ristiretki. Toisinaan oli retkeläisten lukumäärä tavallista suurempi ja järjestys retkellä lujempi. Siksi puhutaan useista eri ristiretkistä. Seurauksiltaan erittäin huomattava oli neljäs ristiretki (1202–1204).

Kristityt olivat menettäneet Jerusalemin. He olivat turhaan yrittäneet valloittaa sitä takaisin. Paavi Innocentius III saarnautti silloin uutta ristiretkeä. Joukko ranskalaisia ritareita noudattikin paavin kehoitusta. He kokoontuivat Veneziaan purjehtiakseen sieltä »pyhälle maalle». Mutta venezialaisetpa ohjasivatkin laivat Konstantinopoliin, jossa ristiretkeläisten piti auttaa muuatta prinssiä taistelussa setäänsä vastaan, joka oli riistänyt valtikan hänen isältään. Karkotetun keisarin he asettivatkin jälleen valtaistuimelle, mutta kun eivät saaneet luvattua maksua, he valloittivat Konstantinopolin, ryöstivät kaupunkia ja ottivat koko valtakunnan haltuunsa. Itä-Rooman eurooppalaisista maista muodostettiin Latinalainen keisarikunta, jossa läänityslaitos saatettiin voimaan, mutta venezialaiset ottivat haltuunsa saaret ja rannikot. Puolen vuosisadan kuluttua Itä-Rooman keisarikunta palautui kuitenkin pääasiassa entiselleen.

Tämänkin jälkeen tehtiin vielä useita ristiretkiä Palestiinaan. Mutta ne olivat jotenkin tuloksettomia. »Pyhä maa» joutui vähitellen uudestaan islaminuskoisten haltuun. V. 1270 kristityt menettivät viimeisenkin varustuksensa siellä.

Kuva 177. Kristuksen sotureita. Osa van Eyck-veljesten
maalaamaa alttarikaappia.
(Vrt. kuv. 223!)

● Ristiretkiä Eurooppaan. Samaan aikaan kuin Lännen kristityt taistelivat Palestiinassa, käytiin »pyhää sotaa» Espanjan muhamettilaisia vastaan, jotka työnnettiin yhä kauemmas etelään. Mutta käytiinpä myös ristisotaa Euroopan pakanallisia kansoja vastaan. Niinpä ruotsalaiset tekivät 12:nnella ja 13:nnella vuosisadalla kolme ristiretkeä Suomeen, minkä johdosta tämä maa joutui Ruotsin yhteyteen. 13:nnen vuosisadan alussa perustettu kalpaveljesten hengellinen ritarikunta levitti miekalla valtaansa ja kristinuskoa Liivinmaan, Vironmaan ja Kuurinmaan asujainten keskuuteen. Saksalainen ritarikunta taas käännytti Itämeren etelärannalla asuvat pakanalliset preussilaiset.

● Euroopan olot muuttuvat. Vaikka Palestiina uudestaan joutui vääräuskoisten haltuun, ristiretket eivät kuitenkaan jääneet vaille seurauksia. Ne vaikuttivat uudistavasti Euroopan kansojen elämään, niin taloudellisiin kuin henkisiinkin oloihin.

Varmaan voidaan laskea miljooniin niiden ihmisten lukumäärä, jotka noina vuosisatoina lähtivät toivioretkelle tai ristiretkelle Palestiinaan. He oppivat matkallaan tuntemaan uusia maita ja uusia kansoja, mikä oli omansa vaikuttamaan heihin herättävästi. Sekä Konstantinopolissa että Vähän-Aasian, Syyrian ja Egyptin kaupungeissa he tutustuivat sivistykseen, joka oli Länsi-Euroopan kansain silloista sivistystä tuntuvasti korkeammalla. Sekä retkien aikana että niiden jälkeen rauhallinen liikeyhteys idän ja lännen välillä vilkastui. Kaikki tämä sai aikaan, että niin kauppa ja teollisuus kuin tieteet ja taiteet alkoivat Euroopassa mitä kauneimmin versoa ja kukoistaa.

V. Ristiretkien ajan sivistysolot.

ARABIALAINEN SIVISTYS.

● Kauppa ja teollisuus. Arabialaiset olivat vanhastaan innokkaita kaupan harjoittajia. Mekan etevimmät suvut pitivät kauppa-ammattia arvossa, ja Muhammed itse kuului kauppiasten säätyyn. Karavaanit, joissa oli lukuisasti kameleja, »autiomaan laivoja», kuljettivat tavaroita autiomaiden halki seudusta seutuun.

Arabialaisen maailmanvallan muodostuttua kauppa suuresti vilkastui. Arabialaiset kauppiaat välittivät tavaraliikettä Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren maihin, Venäjälle ja Pohjois-Eurooppaan asti. Kulkeutuipa arabialaisia tavaroita Venäjän jokia myöten Suomeen saakka. Egyptin Aleksandria oli Välimeren kaupan keskus, ja Bagdā´dissa yhtyivät monet vilkkaat karavaanitiet.

Kuva 178. Arabialainen kypärä 12:nnelta vuosisadalta.

□ Bagdad kohosi suurimpaan loistoonsa vuoden 900 vaiheilla. Siellä oli komeita palatseja ja suihkulähteitä, 100,000 puutarhaa, 10,000 moskeijaa, 600 kanavaa ja 100 Tigriin yli johtavaa siltaa. Joen rannalla oli lukemattomia pienempiä ja suurempia laivoja, joilla oli meritse tuotu Idän tavaroita. Kussakin kaupunginosassa oli oma katettu kauppakatunsa eli basaarinsa myymälöineen ja tavarasuojuksineen, mutta rikkaimmat olivat Tigriin rannalla. On laskettu Bagdadissa olleen 1200 myymälää. Niissä oli kaupan kaikenlaisia itämaiden teollisuuden tuotteita, aseita, hienoja kulta- ja hopeakaluja, nahkatavaroita, kankaita ja mattoja.

● Kaupan ohella kukoisti teollisuus. Siinä arabialaiset oppivat paljon persialaisilta. Kuuluisia olivat hienot damasti-, musliini- ja silkki kankaat sekä komeat matot, joiden taiteikkaat kuviot ja loistavat värit hivelivät silmää. Koristuksia käytettiin ja valmistettiin runsaasti. Erään kalifin puolisolla sanotaan olleen juhlatiloissa niin viljalti koristuksia puvussaan, ettei jaksanut seistä ilman nojaa. Kultasepän ja jalokiventahkoojan taito oli korkealle kehittynyt. Mutta myös raudasta valmistettiin erittäin kelvollisia ja aistikkaita esineitä, varsinkin aseita. Paperin valmistuksen arabialaiset oppivat kiinalaisilta.

Kuva 179. Bagdadin basaarielämää.

● Maanviljelys. Tultuaan Niilin sekä Tigriin ja Eufratin joki-laaksoihin, jossa maanviljelystä vanhastaan menestyksellä harjoitettiin, arabialaiset kehittyivät eteviksi ja innokkaiksi maanviljelijöiksi. He oppivat keinotekoisen kastelumenetelmän, jota sitten ilahduttavalla menestyksellä käyttivät myöskin Espanjassa. Vielä meidän päivinämme käytetään Valenciassa niitä kastelulaitoksia, joita maurilaiset, Espanjan muhamettilaiset, sinne rakensivat. He alkoivat viljellä riisiä Egyptissä, josta riisinviljelys sitten levisi Lombardiaan ja Espanjaan. Sokeriruo´on viljelyksen, jonka he oppivat Intiasta, he toivat Sisiliaan. Kahvin, puuvillan ja hedelmäin viljelys oli hyvällä kannalla, ja kukkien hoito oli heidän mielityötään. Arabialaiset käyttivät itse runsaasti suitsutus- ja hajuaineita, mutta kauppasivat niitä muillekin kansoille.

Tieteet. Varallisuuden lisääntyessä kohosi henkinenkin elämä rikkaaseen kukoistukseen. Tieteistä arabialaiset harjoittivat etenkin matematiikkaa, luonnontieteitä ja filosofiaa.

Matematiikan tutkimuksen alalta on mainittava algebra, mutta ennen kaikkea on arabialaisten ansiota nykyisen numerojärjestelmämme siirtäminen Intiasta Eurooppaan. Vähitellen se työnsi syrjään vanhan hankalan roomalaisen numerojärjestelmän.

Luonnontieteistä viljeltiin ensinnäkin a) tähtitiedettä. Arabialaiset astronomit harjoittivat myös tähdistä ennustamista eli astrologiaa, joka sitten levisi Eurooppaankin. Arabialaisilla tutkijoilla oli tähtitorneja, joista kaukoputkella tarkastettiin taivasta. Osasivatpa tähtitieteilijät valmistaa koneita, joiden avulla merenkulkijat laskivat taivaankappalten asennosta, millä leveys- ja pituusasteella he olivat. Myös b) fysiikan alalla he tekivät keksintöjä. He käyttivät tavallisia kelloja ajan mittaamiseksi. Kiinalaisilta he oppivat tuntemaan kompassin. He harrastivat myös c) kemiaa eli oikeammin alkemiaa (kullan-valmistamista). He koettivat näet keksiä ns. »viisaitten kiveä», jonka avulla voisi epäjaloista metalleista valmistaa kultaa ja hopeaa ja jolla ikuinen nuoruus saavutettaisiin. Korkealle kehittyi d) lääketiede. Siihen aikaan, kun lääkäritoimi Euroopan kristityissä maissa oli parranajajain ja kylvettäjäin käsissä, oli arabialaisilla ammattitaitoisia lääkäreitä eri tauteja varten sekä monin paikoin oivallisia sairashuoneita.

Huomatuimmat lääkärit olivat usein myös etevimpiä filosofeja. Tutkittiin ja selitettiin etenkin kreikkalaisen Aristoteleen teoksia.

Arabialaisten rinnalla heidän keskuudessaan asuvat juutalaiset olivat taitavia tiedemiehiä, varsinkin lääkäreitä ja filosofeja.

Tieteiden harjoittamista varten perustettiin yliopistoja. Arabialaisilla oli myös suuria kirjastoja. Niinpä mainitaan Córdoban kirjastossa olleen n. 600 000 kirjanidettä. Luku- ja kirjoitustaito olivat maurilaisten keskuudessa yleiseen tunnettuja.

● Runous. Arabialaisen eepillisen runouden tuotteista on mainittava satukokoelma »Tuhat yksi yötä». Nämä sadut, jotka osoittavat etevää kertojakykyä sekä rikasta mielikuvitusta, on käännetty monille sivistyskielille. Arabialaiset sepittivät niin ikään kauniita tunnelmarunoja. Draamallinen runous oli sen sijaan heille vieras.

Kuva 180. Alhambrasta.

● Kuvaamataiteet. Koraani kielsi ihmisruumiin kuvaamisen, jonka vuoksi kuvanveisto- ja maalaustaide jäivät kehittymättömälle kannalle. Sitä korkeammalle kohosi rakennustaide. Arabialaisten palatsit ja moskeijat osoittavat kehittynyttä rakennustaitoa ja taiteellista aistia. Arabialaiseen rakennustaiteeseen on tuntuvasti vaikuttanut bysanttilainen tyyli. Sen tunnusmerkkejä ovat moskeijojen yhteydessä kohoavat kapeat minareetit, bysanttilainen kupukatto, sirot pylväät, hevosenkengän muotoiset kaariholvit sekä värikkäät kasvimuotoja ja kirjainmerkkejä kaavailevat koristeet, arabeskit. Valtaisimpia rakennustaiteen tuotteita on Córdoban moskeija, mutta ihanuudesta kuuluisammaksi on tullut Alhambran [ala´mbra] palatsi Granadassa lukemattomine saleineen, leijonapihoineen ynnä ruusu- ja myrttipensaineen.

KAUPPA JA KAUPUNGIT.

● Tarpeet lisääntyvät. Varhaisempana keskiaikana ihmiset tulivat yleensä toimeen niillä tuotteilla, joita valmistettiin omalla maatilalla tai likeisimmässä ympäristössä. Kauppa eli tavarainvaihto supistui näin ollen sangen vähään. Mutta vähä vähältä ihmisten tarpeet lisääntyivät. Alettiin kaivata moninaisempia ja hienommin valmistettuja tavaroita. Varsinkin sen jälkeen, kun Euroopan kansat ristiretkien aikana tulivat likeiseen kosketukseen kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa ja oppivat tuntemaan heidän korkeammalle kehittyneet sivistysolonsa, heräsi heissä halu saada Idän tuotteita Eurooppaankin sekä pyrkimys valmistaa samantapaisia tuotteita kotimaassa. Näin kauppa ja teollisuus entistä nopeammin alkoivat edistyä.

● Kaupunkien synty. Kaupan ja teollisuuden vilkastuessa kaupungit vaurastuivat. Entiset Rooman vallan aikaiset kaupungit, joita oli säilynyt etenkin Italiassa, kohosivat jälleen kukoistukseen, ja uusia perustettiin Euroopan eri maihin. Niitä syntyi tietenkin sellaisiin paikkoihin, jossa vanhastaan oli käyty kauppaa taikka joista oli helppo matkata vieraille seuduille. Suurten jokien varsille ja meren lahdelmiin kohosivat vauraimmat kaupungit. Samalla oli katsottava, että paikka oli turvallinen, koska ajat edelleen olivat levottomat ja ihmiset väkivaltaisia. Niinpä perustettiin kaupunki monesti jonkun mahtavan lääniylimyksen linnan lähistöön. Usein valittiin myös kaupungille paikka rauhoitetun kirkon tai luostarin likeltä. Tällainen paikka oli edullinen senkin takia, että sinne varsinkin suurina kirkollisina juhla-aikoina, »messuina», kerääntyi joukoittain ihmisiä, jotka ostivat ja myivät tavaroita: juhla-ajat olivat samalla markkina-aikoja.

Kuva 181. Carcassonnen kaupunki Ranskassa.

● Kaupunkien ulkomuoto. Turvallisuuden takia täytyi kaupungit varustaa vahvoilla muureilla ja korkeilla torneilla.

Tästä johtui, että keskiajan kaupungit yleensä olivat alaltaan pieniä ja ahtaita. Ne olivat myös likaisia ja pimeitä. Usein raivosi niissä kulkutauteja. Toisinaan tulipalo hävitti kokonaiset kaupungin-osat, varsinkin niissä kaupungeissa, joissa enimmät rakennukset olivat puusta ja sammutuskeinot huonot.

□ Väkiluku keskiajan kaupungeissa ei ollut suuri. Kölnissä, joka oli Saksan suurin kaupunki, oli keskiajan lopussa 40,000 asukasta. Kumminkin mainitaan Alankomaiden suurten kaupunkien väkiluvun nousseen 100,000:een, ja Pariisin asukasmäärän sanotaan olleen vuoden 1400 paikkeilla 300 000.

Kuva 182. Keskiaikaisia porvaristaloja pohjoissaksalaisessa kaupungissa.

Kun kaikkien asukkaiden tuli asua muurien sisäpuolella, tila kävi ahtaaksi väkiluvun vähänkin lisääntyessä. Sen tähden rakennettiin talot korkeiksi. Italian ja Ranskan kaupungeissa ne olivat tavallisesti kivestä. Seinät olivat valkeiksi maalatut ja katot laakeat, niin että vilpoisina kesäiltoina perheen jäsenet saattoivat siellä joutohetkensä viettää. Saksan ja Pohjoismaiden kaupungeissa oli enimmäkseen puurakennuksia. Ne olivat usein korkeita ja suipot päädyt käännettyinä katuun päin. Ylemmät kerrokset rakennettiin alempia ulommaksi, niin että talojen välitse tuskin sai nähdä taivasta ollenkaan. Kahden vierekkäisen talon asukkaat saattoivat melkein kukottaa kätensä toisilleen. Kullakin varakkaalla porvarilla oli talonsa, ja kun ne rakennettiin ilman ennakolta valmistettua yhteistä suunnitelmaa vain paikan laadun mukaan, niin kadut tulivat ahtaiksi ja mutkaisiksi.

Kussakin kaupungissa oli avoin tori. Sen keskellä oli kaupungin kaivo, jota tavallisesti koristi kaupungin suojeluspyhimyksen kuva. Torin varrella oli raatihuone, joka usein oli kaupungin komein rakennus. Siellä pitivät kaupungin virkamiehet kokouksiaan, mutta siellä viettivät usein myös varakkaat kauppiaat perhejuhliaan. Raatihuoneen kattoakin korkeammalle kohosivat monien kirkkojen tornit.

Torin ja katujen varsilla olevat myymälät olivat enimmäkseen yksinkertaisia avonaisia suojia. Kauppias tavaroineen oli myymälän sisällä, mutta ostajat olivat ulkona alas lasketun luukun edessä kauppojaan tekemässä. Käsityöläiset asuivat useimmiten siten, että saman ammatin harjoittajat olivat saman kadun varrella. Sen vuoksi alettiin katuja sanoa seppien kaduksi, kankurien kaduksi, räätälien kaduksi, oluenpanijain kaduksi j. n. e. Italian kaupungeissa käsityöläiset usein tekivät työtä ulkosalla, mutta pohjoisemmissa maissa oli kullakin omat työhuoneensa.

Kuva 183. Ypernin kaupungin goottilaistyylinen raatihuone Belgiassa.

Puhtaus oli keskiajan kaupungeissa perin huonolla kannalla. Italiassa kadut oli katettu tiilillä tai kivilaatoilla, mutta muissa maissa ne yleensä olivat kiveämättömät. Sen takia ne poudalla hirveästi pölysivät, ja sateella ne olivat loan peitossa. Kaduille ja pihoille viskattiin taloista arvelematta lika-aineet, eikä niitä korjattu pois, vaan jätettiin siihen sateen huuhdottaviksi. Puhtaudesta huolehtivat siat, joita makaili talojen edustalla tai kuljeskeli pitkin katuja ruokaa etsien.

Kuva 184. Kauppaholvi.

Yön aikaan kaupungissa oli pimeä, ellei sattunut kuu taivaalla kumottamaan. Katuja näet ei siihen aikaan valaistu. Ainoastaan milloin kuningas oli kaupungissa vieraana taikka suuri vaara oli uhkaamassa, piti jokaisen talon edustalla palaa lyhty. Ihmisten oli vallitsevan pimeyden takia pakko mennä aikaiseen maata ja nousta varhain aamulla töitänsä toimittamaan. Jos jonkun oli pakko pimeässä liikkua, jota hän rosvojen pelossa ei mielellään tehnyt, hänellä oli lyhty kädessä.

Kuva 185. Keskiaikainən asiakirja. (Kaupungin vapauskartta.)

● Kaupunkien hallitus. Oikeus perustaa kaupunkeja oli kuninkaiden ohella myös maallisilla ja hengellisillä ylimyksillä. Monet ylimykset käyttivät ahkerasti tätä oikeutta, koska he siten saattoivat lisätä tulojaan. He kantoivat veroja kaupunkien asukkailta ja ottivat tullia kauppiailta, jotka saapuivat niihin tavaroitaan myymään.

Mutta mikäli kaupunkien varallisuus karttui, ne vapautuivat lääninherrain vallasta. Toiset ostivat vapauskirjan eli kartan, toiset hankkivat vapauden asevoimin. Tämän takia ja turvatakseen vastedeskin itsenäisyyttään kaupungeilla oli aseellisia joukkoja, niin kuin mainittiin Hohenstaufien ja Lombardian kaupunkien välisistä sodista kerrottaessa. Kun kuningasvaltakin useimmissa maissa oli heikko, kaupungit saivat jotenkin täydellisen itsehallinnon. Tulivatpa Lombardian kaupungit vallan itsenäisiksi.

Kaupunkien asukkaat valitsivat omat virkamiehensä yhteisistä asioista huolehtimaan. Eri maissa virkamiesten arvonimet olivat erilaiset ja heidän tehtävänsäkään eivät aina olleet samat. Italiassa sanottiin heitä konsuleiksi. Saksassa ja Pohjoismaissa pormestari ja raati eli neuvosto muodostivat kaupungin hallituksen, mutta myös kaupungin asukkaat eli porvarit saivat raastuvan kokouksessa olla päättämässä tärkeimmistä asioista.

● Ammattikunnat. Käsityönharjoittajat liittyivät ammattikunniksi, siten että saman ammatin harjoittajat kussakin kaupungissa muodostivat oman ammattikunnan. Ammattikunnan jäsenet jaettiin oppipoikiin, kisälleihin ja mestareihin. Ammattikunnan johtajaa sanottiin ammatinvanhimmaksi. Ammattisäännöissä oli määrätty, montako oppipoikaa ja kisälliä mestarilla sai olla. Ammattikunta valvoi myös tavarain laatua ja määräsi hinnat. Yksityisen ammattilaisen vapaus oli siis perin rajoitettu; mutta samalla hän oli taloudellisesti turvattu. Pian käsityöläiset kohosivat arvossa ja pääsivät osallisiksi kaupungin hallitukseen, jossa aluksi kauppiaat yksin vallitsivat.

□ Oppipojasta mestariksi. Ammattikunnan ahtaissa rajoissa keskiajan käsityöläinen eli elämänsä. Nuorena hänet pantiin oppiin mestarille, joka määräsummasta opetti hänelle tarpeellisen ammattitaidon sekä antoi ruoan ja vaatteet. Todistajain, mieluimmin kahden mestarin läsnäollessa tehtiin tästä juhlallinen sopimus. Hän oli nyt oppipoika. Oppiajan pituus vaihteli jossain määrin, tavallisesti se oli 9–12 vuotta. Jos mestari kuoli ennen oppiajan päättymistä, oppipoika sai uuden mestarin. Voitiinpa hänet myydäkin mestarilta toiselle. Jos oppipoika karkasi, tuotiin hänet väkivalloin takaisin; jos karkaaminen uudistui kolmasti, niin hänet suljettiin ammattikunnasta, ja hänen tulevaisuutensa oli mennyttä. Mutta mestarillakin oli velvollisuutensa. Hänen tuli huolellisesti opettaa oppipoikaa sekä antaa hänelle riittävästi ravintoa ja vaatteita.

Kuva 186. Ranskalaisia käsityöläisiä 14:nneltä vuosisadalta.

Kun oppiaika oli päättynyt, tuli oppipojasta kisälli. Kisälli sai työstään määrätyn palkan. Hänellä oli oikeus vaihtaa mestaria, jopa vaeltaa kaupungista kaupunkiin. Tätä oikeutta kisällit mielihalulla käyttivätkin. Heillä tuli kumminkin olla todistus edelliseltä mestarilta eivätkä he olleet oikeutettuja poistumaan työpaikoistaan, ennen kuin sovittu aika oli mennyt umpeen.

Kun kisälli tahtoi tulla mestariksi, hänen myöhemmaltä keskiajalta alkaen tuli osoittaa taitonsa suorittamalla näyte, jota sanottiin mestarinnäytteeksi. Joskus häneltä vaadittiin lisäksi tutkinto, jossa hänen oli tehtävä selkoa ammattinsa ja työnsä perusteista. Sen jälkeen hänet otettiin juhlallisesti ammattikuntaan, ja hän vannoi ammattivalan luvaten kaikessa noudattaa ammattikuntansa sääntöjä.

Ero mestarin ja kisällin välillä ei ollut suuri. Jokainen mestari oli itse kerran ollut kisälli. Mestari teki työtä samassa ahtaassa huoneessa kuin hänen kisällinsä ja oppipoikansakin, jakaen heidän kanssaan yhteiset ilot ja surut. Keskiajan lopulla juopa kumminkin leveni. Muutamat mestarit tulivat muita varakkaammiksi ja alkoivat harjoittaa ammattia monine kisälleineen ja oppipoikineen tehdasmaisesti.

● Kaupunkiyhtymät. Keskiajan tärkeimmät kaupungit olivat seuraavat:

Italiassa: Amalfi Venezia Genova Pisa Firenze Milano Ranskassa: Marseille [marse´j] Pariisi Alankomaissa: Gent Brügge Antwerpen Saksassa: Lübeck Hampuri Köln Danzig Englannissa: Lontoo Pohjoismaissa: Visby Tukholma Bergen Tallinna Venäjällä: Novgorod.

Kuva 187. Rosvojoukko metsässä saaliinjaossa.

Useissa maissa kaupungit yhtyivät liittokunniksi voidakseen paremmin valvoa kauppaetujaan. Se olikin tarpeen, sillä keskiajalla kauppiaalla oli elinkeinonsa harjoituksessa monta vaikeutta voitettavana. Maantiet olivat edelleen huonot, siltoja oli vähän ja rosvoja liikkui teiden varsilla kauppamatkueita väijymässä. Siksi kauppiaat kulkivat kaupungista toiseen mieluimmin suurissa joukoissa. Usein mahtavat lääninherratkin harjoittivat rosvousta sekä maanteiden että vesiväylien varsilla. Kuuluisaksi on tullut aatelisherrojen ranta-oikeus, jonka nojalla he ottivat haltuunsa haaksirikkoutuneiden laivojen tavarat. Haaksirikkoja taas sattui usein, kun ei ollut merikortteja, ei majakoita eikä luotseja. Lisäksi lääninherrat vaativat tulleja kauppiailta, jotka kuljettivat tavaroita heidän alueittensa läpi. Pitkällä matkalla kauppias joutui maksamaan tullin useita kertoja. On laskettu, että esim. Rhônejokea kuljettaessa oli maksettava 60 kertaa tulli.

Kuva 188. Kauppamatkue lähdössä Lübeckin portilta.

Yhteen liittymällä kaupungit saattoivat ponnekkaammin toimia kauppateiden korjaamiseksi sekä etujensa valvomiseksi lääninherroja vastaan.

Kuuluisin kaupunkiyhtymä oli Pohjois-Saksan Hansa. Se sai alkunsa vuoden 1100 paikkeilla ja pysyi voimassa kauas uudelle ajalle saakka. Se oli kukoistavimmillaan 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla, jolloin siihen kuului monta kymmentä kaupunkia, muun muassa Lübeck, Hampuri, Visby ja Tallinna. Rahalla ja sopimuksilla, myöhemmin myöskin sodalla Hansa hankki toisen kauppaoikeuden toisensa perästä: vapautuksia rantaoikeudesta, tullivapautta, pääsyn kaikille markkinapaikoille sekä kauppiailleen oikeuden kantaa aseita vieraissa maissa. Lopulta koko Itämeren ja Pohjanmeren kauppa tuli Hansan yksinoikeudeksi. Hansalla oli kauppakonttoreja Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa. Suomenkin kaupungeissa hansakauppiaat, »kestit», harjoittivat ahkerasti kauppaa. Eri kaupunkien edustajat kokoontuivat Lübeckiin hansapäiville, joilla yhteiset asiat ratkaistiin.

Kuva 189. Venezialainen kauppakaleeri 1400-luvulla.

Kuva 190. Tavaroita lastataan jokimatkaa varten.

● Kauppatavarat. Keskiajan kauppatavarat olivat etupäässä ylellisyystavaroita. Syyrian ja Egyptin kaupungeista Italian kauppiaat toivat itämaiden tuotteita: silkki- ja musliinikankaita, hienoja mattoja ja vaippoja, erilaisia koristeita sekä mausteita ja sokeria. Saksan ja Ranskan jokia pitkin kuljetettiin tavarat Alppien pohjoispuolella oleviin maihin. Paitsi kaukaisen Idän tavaroita kulki kaupassa Italian ja Alankomaiden kaupungeissa valmistettuja kankaita, Reinin ja Ranskan viinejä sekä Saksassa valmistettuja aseita. Englannista tuotiin villoja Alankomaiden kaupunkeihin kankaiksi valmistettaviksi. Norjan rannikoilta tuotiin silliä. Venäjältä saatiin vuotia ja meidän maastamme turkiseläinten nahkoja ja kaloja.

● Rahaliike. Kaupan vilkastuessa raha tuli yhä yleisemmin vaihdon välineeksi; luontoistaloudesta siirryttiin rahatalouteen. Rahan käyttäminen oli kumminkin hankalaa, koska liikkeessä oli monenlaista rahaa, esim. Ranskassa 80 eri lajia. Jokaisella feodaaliherralla oli näet oikeus lyödä rahaa. Sen vuoksi täytyi olla rahanvaihettajia. He olivat aluksi etupäässä juutalaisia, jotka samalla harjoittivat rahanlainausta korkoa vastaan. Mutta jo 13:nnella vuosisadalla Italian ja Etelä-Ranskan kauppiaat rupesivat harjoittamaan rahanlainausta, ja vuoden 1300 vaiheella sanotaan Firenzessä, joka keskiajan lopulla oli rahanlainausliikkeen keskus, olleen monta kymmentä pankkia. Ne lainasivat rahoja myös kuninkaille ja ruhtinaille Euroopan eri maihin. Pankkilaitos oli niin täydellisesti italialaisten käsissä, että kaikkia rahamiehiä sanottiin lombardilaisiksi ja pankkeja lombardilaitoksiksi.

Kuva 191. Matkustava kauppias linnan portilla.

Vielä nykyäänkin useat rahaliikkeessä käytetyt sanat ovat italiankielestä saatuja.

RITARISTO.

● Ritarit. Ritarilla tarkoitettiin aikaisemmin aatelista ratsusotilasta. Mutta myöhemmin kaikki aatelismiehet eivät enää kohonneet ritareiksi. Ristiretkien aikana saavuttivat ritariarvon vain ne, jotka olivat saaneet ritarikasvatuksen ja jotka sen jälkeen erikoisia menoja noudattaen oli lyöty ritareiksi.

□ Aatelispojasta ritariksi. Elämänsä seitsemän ensimmäistä vuotta aatelispoika oli etupäässä naisten hoidossa. Hän oleskeli lastenkamarissa ja kulutti aikansa tavallisissa lastenleikeissä. Kun hän oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa, hän siirtyi miesten kasvatettavaksi. Kirjalliseen opetukseen ei nyt enempää kuin myöhemminkään yleensä pantu huomiota. Moni ritari ei osannut edes kirjoittaa.

Urheilulla ja ruumiinharjoituksilla sitä vastoin oli tärkeä sija aatelispojan kasvatuksessa. Häntä opetettiin juoksemaan, kiipeämään ja uimaan, heittämään keihästä ja ampumaan nuolella, käyttämään miekkaa ja ohjaamaan hevosta. Näissä taidoissa hän kehittyi toisinaan ihmeteltävän pitkälle. Samalla häntä totutettiin hyvään ryhtiin ja kauniisiin ruumiinliikkeisiin, aivan kuin ennen muinoin Kreikassa.

Kuva 192. Englantilainen ritari. Veistokuva hauta-arkun
kannesta.

Mutta hänen tuli oppia myös hienoja käytöstapoja ja kohteliasta esiintymistä. Häntä totutettiin kaikissa tiloissa hillitsemään itseään. Tässä vaikeassa taidossa häntä opasti vanhempi ritari, monesti joku vieras, jonka perheeseen nuorukainen oli lähetetty kasvatettavaksi. Hän sai auttaa ritaria satulaan ja satulasta alas sekä palvella pöydässä ja makuusuojassa. Linnan rouvalle ja linnan neideille hänen tuli osoittaa kohteliasta palvelevaisuutta kaikissa tiloissa. Häntä sanottiin silloin paašiksi eli hovipojaksi.

Isommaksi vartuttuaan hänestä tuli aseenkantaja. Hän sai pitää huolta ritarin ratsuista sekä seurata häntä metsästysretkille ja turnajaisiin. Ja lopuksi hänet otettiin sotaretkellekin, jossa sotaiset urotyöt ja sankarimaine häntä odottivat. Aatelisnuorukaisen kasvatus oli päättynyt, hän oli valmis saamaan ritarilyönnin.

Ritariksi lyöminen tapahtui tavallisesti jossakin juhlatilaisuudessa, esim. ruhtinaallisissa häissä. Se tapahtui eri maissa ja eri aikoina eri tavalla. Aluksi siihen kuului vain lyönti miekanlappeella, minkä joku vanhempi ritari toimitti. Mutta myöhemmin, kun kirkko pyrki vaikutukseen tälläkin alalla, ritariksi lyömiseen kuului monta, osittain uskonnollista menoa. Kylpy, sielun ja ruumiin puhtauden vertauskuva, oli ensimmäinen valmistustoimi. Sitten ritariksi lyötävän tuli paastota ja valvoa yö kirkossa. Aamulla hän tunnusti syntinsä ja sai papilta synninpäästön. Valkeihin vaatteisiin puettuna hänet saatettiin nyt alttarin luo, pappi luki rukouksen ja siunasi hänen miekkansa. Sen jälkeen joku vanha ritari löi häntä miekan lappeella sanoen: »Teen sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.» Ritariksi lyöty teki valan luvaten käyttää asettansa heikkojen ja sorrettujen puolesta. Sitten hänet puettiin ritariasuun: rautakypärään, rautapaitaan, rautasäärystimiin, rautakintaisiin ja kultaisiin kannustimiin. Miekka sidottiin hänen vyötäisilleen. Käteensä hän sai kilven, jossa oli suvun vaakunamerkki, tavallisesti leijonan, karhun, hirven, kotkan tai jonkin muun eläimen kuva.

Kuva 193. Ritariksi pukeminen.

Kaikki aseenkantajat eivät kumminkaan tulleet ritareiksi. Siihen arvoon kohosivat enimmäkseen vain varakkaimmat ja ylhäisimmät sekä ne, jotka olivat erikoisesti kunnostautuneet.

● Ritarillisuus. Ritarit muodostivat suljetun kansanluokan, ritarisäädyn. Säätyyn kuuluvat tunsivat läheistä yhteenkuuluvaisuutta; yhdistipä säätyside toisiinsa eri maidenkin eri kieliä puhuvat ritarit. Yhtä tarkasti he taas pyrkivät erottautumaan toisista kansanluokista.

Kuva 194. Nainen ritarin suojeluksessa.

Ritarien keskuudessa kehittyi ominainen katsomustapa, joka jo kuvastuu ritariksi lyötäessä noudatetuista menoistakin. Ritarin tuli olla rohkea. Hän ei saanut suurimmankaan vaaran hetkellä paeta taistelusta; vaikka varma kuolema oli vastassa, tuli hänen komentaa ratsuansa eteenpäin. Ritarin tuli olla uskollinen »Miehen velvollisuus on kärsiä herransa puolesta kaikkea, kuumaa ja kylmää, puutetta ja surua, tarpeen tullen uhrata henkensäkin», sanotaan Rolandin laulussa. Ritarilla tuli olla voimakas kunniantunto. Hän ei saanut »tahrata kilpeään» epärehellisellä menettelyllä, kunniattomilla teoilla. Ritarin tuli kunnioittaa ja palvella naista. Naissydämen voittaminen oli melkein yhtä arvokasta kuin jonkin linnan tai maan valloittaminen. Vielä tuli ritarin olla antelias, antaa almuja kerjäläisille ja toivioretkeläisille sekä auttaa pulaan joutuneita säätyveljiään.

Nämä ominaisuudet, joita sanotaan ritarihyveiksi, muodostavat ritari-ihanteen. Jos ritarilla oli nämä hyveet, pidettiin häntä ritarillisena.

● Ritarilinna. Feodaaliherra asui perheineen ja palvelijoineen lujasti varustetussa asunnossa, jota sanottiin ritarilinnaksi. Se oli samalla kertaa asunto ja linna. Noina levottomina aikoina täytyi aatelisenkin olla alinomaa varuillaan vihollisen hyökkäystä vastaan.

Kuva 195. Ritarilinna 13:nnella vuosisadalla.

□ Tavallisimmin sijaitsi linna, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, korkealla kummulla tai kallion kielekkeellä, joka kohosi jyrkkänä ja jonne vain kaitainen tie johti. Sitä kiersi ympäriinsä veden täyttämä kaivanto, vallihauta. Vallihaudan sisäpuolella kohosi linnan ympärysmuuri, joka oli harjalla ja torneilla varustettu. Muurissa oli yksi ainoa aukko, jonka sulki paksuista, raudoitetuista tammilaudoista tehty portti. Nostosilta, joka vallihaudan ylitse johti porttiaukolle riippui rautavitjoista ja sen saattoi kohottaa ylös porttiholviin.

Kuva 196. Elämää keskiajan ritarilinnassa.

Ympärysmuurin sisäpuolella oli ensin avoin ala, ulompi linnanpiha. Sen takaa kohosi useita rakennuksia, joiden keskelle muodostui sisempi linnanpiha. Sieltä kohosi myös linnan torni muita rakennuksia korkeammalle. Tornin sisäänkäytävä saattoi olla 10 metriä pihamaata korkeammalla, niin että sinne pääsi vain siirrettävillä tikapuilla.

Tämmöisen linnan valloittaminen oli sen ajan aseilla vaikea tehtävä. Äkkirynnäköllä se oli miltei mahdotonta, jos linnan vartiosto oli valpas. Tikapuita pitkin saattoi yrittää kiivetä muurille. Mutta sieltä linnan puolustajat valoivat tulikuumaa vettä tai pikeä uhkarohkeitten niskaan. Heittokoneita, joilla viskattiin suuria kiviä muureja vastaan, sekä korkeita hyökkäystorneja myös käytettiin. Mutta useimmiten oli pakko turvautua linnan piiritykseen. Jos se saatiin tehokkaaksi ja jos sitä jatkettiin tarpeeksi kauan, oli linnan pakko antautua, ellei ulkoapäin tullut apua.

Asumuksena linna oli kolkko ja epämukava. Kun seinät olivat paksut ja ikkuna-aukot pieniä, pääsi huoneisiin niukalti valoa. Ne olivat pimeitä ja kosteita. Lasia ei ollut, vaan ikkunoissa käytettiin pergamenttia tai sarveislevyä; usein ikkuna-aukko suljettiin vain luukulla. Komein huone oli ritarisali, jossa ikkunat olivat suuremmat ja jonka seinille oli ripustettu kuvia ja vaakunoita. Siinä vietettiin suuret juhlat.

Huonekaluja oli vähän ja nekin enimmäkseen epämukavia. Pitkin seiniä oli raheja, joille oli levitetty peittoja ja patjoja, joten niillä saattoi nukkua. Suuria tuoleja oli joitakin sekä kaappeja ja isoja tammiarkkuja, joissa vaatteita säilytettiin. Työhuoneissa, joissa linnanrouva johti tyttäriensä ja palvelijoittensa töitä, oli rukkeja ja kangaspuita.

Kuva 197. Saksalaisia naispukuja.

Kuva 198. Ateria sekä ruokia ja pöytäkaluja.

Aatelisten puku sitä vastoin oli komea, varsinkin sen jälkeen kun Idän tavaroita alkoi runsaammin saapua Eurooppaan. Ne valmistettiin hienoista, monivärisistä kankaista ja koristettiin soljilla ja muilla helyillä. Sekä miehillä että naisilla oli liinainen, villainen tai silkkinen paita. Sitten kuului miesten pukuun ruumiinmukaiset housut sekä mekko. Myöhemmin vaihdettiin mekko edestä napitettavaan takkiin, joka vaatekappale siis tuli käytäntöön keskiajan loppupuolella. Kylmänä vuodenaikana käytettiin turkkia ja juhlatilaisuuksissa hihatonta viittaa. Ylhäisillä naisilla oli paidan päällä väljä pukuvaate, joka vaihdettiin hameeseen ja röijyyn samoihin aikoihin kuin miehet alkoivat käyttää takkia. Talviaikana naisetkin käyttivät nahkavuorista päällysvaatetta. Naineilla naisilla oli pää katettuna, naimattomilla vain metallirengas tai seppele päässään. Jalassa oli sukat ja nauhakengät. Muutoin vaihtelivat muodit useasti. Toisinaan käytettiin litteäteräisiä »turpakenkiä», toisinaan suippokärkisiä »kärsäkenkiä». Välistä miehet letittivät partaansa kulta- ja hopealankoja, välistä ajoivat leukansa sileäksi. Joskus olivat hihat niin pitkät, että vain sormenpäitä näkyi, tai leikattiin vaatekangas kapeiksi suikaleiksi, joiden alta kirjava vuori näkyi.

Kuva 199. Haukkajahdilla.

Aterioilla syötiin ja juotiin runsaasti. Erittäin haluttuja olivat liharuoat, jotka olivat runsaasti maustettuja. Paaston aikana oli pakko syödä kalaa. Paljon nautittiin olutta ja erilaisia viinejä varsinkin juhla-aterioilla. Silloin monet humaltuivat ja rupesivat meluamaan, syntyipä tappeluitakin. Veitsi ja lusikka olivat käytännössä, mutta haarukan sijasta käytettiin sormia.

Elämä ritarilinnassa oli yleensä yksitoikkoista, varsinkin naisväellä, joka vuodet läpeensä oleskeli kotosalla. Parhaana ajankuluttajana oli ahkera työ talouspuuhissa. Mutta vaihteluakin kaivattiin. Tervetulleita olivat sen vuoksi kiertävät ritarilaulajat, joita Ranskassa sanottiin trubaduureiksi. He lauloivat uljaista ritareista, heidän sankariteoistaan ja lemmenseikkailuistaan. Monet näistä laulajista olivat itsekin ritareja. Jollei tällaista huvia ollut tarjolla, pelattiin linnassa šakkia tai dammia taikka lyötiin korttia, jotka ajanvietteet oli arabialaisilta opittu. Hyvin usein lähdettiin metsästysretkille mukana koirat ja kesytetyt haukat, joita oli opetettu lintuja pyydystämään. Suurimmat juhlatilaisuudet olivat häät, joissa juhlallisten vihkiäisten jälkeen seurasi komeat juhla-ateriat, piiritanssit ja seuraleikit.

● Turnajaiset. Suurten juhlatilaisuuksien yhteydessä pantiin usein toimeen aseleikit, joita sanottiin turnajaisiksi ja joita varakkaat suurvasallit tuon tuostakin järjestivät.

□ Kun turnauspäivä oli määrätty, linnanherra lähetti airuensa linnasta linnaan kutsumaan vieraita juhlaan. Samalla alettiin laittaa turnauskenttää tarpeelliseen kuntoon. Jokin soikea kenttä linnan lähistössä ympäröitiin aitauksella. Toiselle sivustalle rakennettiin katsojalava telttakattoineen, kukkaseppeleineen ja mattoineen. Siihen asettuivat jalosukuiset naiset upeissa puvuissaan sekä arvokkaimmat ritarit; keskellä seisoi linnanherra itse turnausta katselemassa. Vastaisella puolella, loitommalla tungeksi rahvas katseluhaluisin joukoin.

Kuva 200. Turnajaiset 13:nnella vuosisadalla.

Turnauspäivänä on linnassa eloa ja liikettä. Aseenkantajiensa auttamina ritarit pukevat ylleen varustuksensa. He ovat kiireestä kantapäähän raudan peitossa, kasvojakin suojelee kypärän silmikko, joten heidät tunnetaan vain kilpeen maalatusta vaakunasta. Hevosenkin pää sekä rinta ovat raudan peittämiä; koristettu satulaloimi liehuu taakse yli selän.

Parittain ratsastavat turnaajat aitauksen sisään ja tekevät kierroksen kentän ympäri kohteliaasti tervehtien katselijoita. Ensin nuoret ritarit koettelevat voimiaan kaksinottelussa. Peitsi tanassa he ratsastavat täyttä laukkaa toisiaan vastaan, yrittäen työntää vastustajansa satulasta. Toiselta taistelijalta katkeaa peitsi, ja hän kaatuu taaksepäin; aseenkantajat ja ritarit rientävät hätään. Sillä välin toinen sukkelasti kääntää pystyyn kavahtaneen ratsunsa, ylpeänä suosion huudoista. Pian toinen pari karkaa samalla lailla vastakkain. Ratsujen loimet liehuvat, kypärätöyhdöt heiluvat, ja pari seuraa paria, kunnes airuet ilmoittavat leikin loppuneen ja yhteisottelun alkavan. Silloin kaikki ritarit järjestyvät kahteen joukkoon ja iskevät täyttä laukkaa yhteen, vaskirumpujen, säkkipillien ja torvien soidessa. Peitset taittuvat, kilvet kalahtavat yhteen, ratsut hirnuvat taisteluinnosta, ja meteliin hukkuvat haavoittuneiden tai hevostensa selästä kaatuneiden huudot. Kilpailua jatketaan, kunnes toiselta puolueelta niin monta ritaria on voitettu, että sen on pakko lakata taistelemasta. Airuet ja soittajat antavat silloin merkin, että turnaus on päättynyt siksi päiväksi, mutta sitä voidaan jatkaa seuraavina.

Viimeiseksi tapahtuu palkinnon jako. Katselijain huutaessa suosiotaan voittajat ratsastavat lavan eteen, missä ritarinaiset istuvat. Sen naisen eteen, jonka värejä voittaja kantaa, hän laskee peitsensä, ja tämä saa ojentaa palkinnon ritarilleen. Voittajat saatetaan sitten linnan ritarisaliin, jossa turnajaiset päättyvät loistavaan juhlaan.

TALONPOJAT.

Kuva 201. Keskiajan neljä säätyä toimissaan.

● Maanomistus. Talonpojat olivat kaikissa Euroopan maissa kansan suurena enemmistönä. Vapaita talonpoikia, jotka itse omistivat viljelemänsä maan, oli Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Tirolissa ja Sveitsissä sekä muutamissa osissa Saksaa ja Englantia. Mutta suurimmassa osassa Eurooppaa talonpojat elivät maaorjuudessa. Aateliset tilanomistajat viljelivät itse ainoastaan osaa omistamaansa maata, ns. päätilaa; muun osan he antoivat talonpoikain viljeltäväksi, jotka suorittivat siitä veroa luonnontuotteina ja päivätöinä. Varsinkin päivätyöt päätilan viljelmillä olivat rasittavia ja niitä vaadittiin runsaammin kiireellisinä työaikoina, kylvön ja elonkorjuun tapahtuessa, jolloin talonpojan työvoimia olisi kipeimmin tarvittu omilla pelloilla.

Kuva 202. Saksalaisia talonpoikia markkinoilla.
Dürerin puupiirros.

Ristiretkien aikana talonpoikien tila kävi yleensä paremmaksi. Kun raha tuli yleisemmin liikkeeseen, niin aateliset tilanomistajat mielellään ottivat veron rahana, jolloin rasittavat päivätyöt lakkasivat. Ranskassa monet talonpojat ostivat itsensä vapaiksi ja Englannissa maaorjuus kokonaan lakkasi.

Tämä talonpoikain vapautuminen ei kuitenkaan saanut rauhassa jatkua. Keskiajan lopulla feodaaliherrat menettivät merkitystänsä sotilassäätynä, kun jalkaväki jälleen tuli tärkeäksi ja ruutia ruvettiin käyttämään. Silloin he kiinnittivät enemmän huomiota maanviljelykseen, hankkivat itselleen suuria tiloja ja rasittivat talonpoikia raskailla veroilla. Sen johdosta syntyi useissa maissa talonpoikaiskapinoita, mutta talonpoikain tila jäi pääasiassa entiselleen.

Kuva 203. Ritari talonpoikien ahdistamana.

● Yhteisviljelys. Metsä-ja laidunmaat olivat kylän yhteisiä, mutta peltomaa oli jaettu talojen kesken. Kumminkaan talon pellot eivät olleet yhtenä palstana, vaan monessa eri paikassa, sarka siellä, toinen täällä, toisten talojen peltopalstojen välissä. Niiden viljeleminen oli sen vuoksi hankalaa. Jokaisen talollisen täytyi aina sopia naapurinsa kanssa työajoista, joten hänen oli mahdotonta itsenäisesti ja vapaasti toimia.

Kuva 204. Maalaistöitä.

● Viljelystavat. Viljelystavoissa ei keskiajalla tapahtunut sanottavaa edistystä. Kolmijakoisviljelys oli vallitsevana läpi koko keskiajan: viljelty maa-alue oli kolmena osana, joista yksi vuoroonsa kasvoi syysviljaa, yksi kevätviljaa, yhden ollessa kesantona. Kaskenviljelystäkin harjoitettiin vielä monin paikoin Eurooppaa. Maanmuokkaaminen oli yleensä kehnoa. Aura oli kömpelötekoinen ja niin raskas, että toisinaan oli neljäkin härkäparia sitä vetämässä. Auran lisäksi käytettiin äestä. Näin ollen sato oli vähäinen, ja sellaisina vuosina, joina sää oli epäsuotuisa, tuli kato. Kun viljan kuljettaminen muilta seuduilta oli ylen hankalaa, uhkasi talonpoikaa nälkäkuolema.

Karjanhoito oli edistyneimmällä kannalla alppimaissa ja alavilla niittymailla, kuten Alankomaissa. Lehmien ohella pidettiin paljon sikoja, jotka hakivat ravintonsa metsistä — arvioitiinpa metsän arvo sen mukaan, montako sikaa siitä voi saada ravintonsa. Alankomaissa ja Englannissa oli suuria lammaslaumoja. Härkä oli tavallisempi vetojuhta kuin hevonen, jota käytettiin etupäässä matkoilla sekä sotaratsuna.

Kuva 205 ja 206. Englantilaista talonpoikaisväestöä.

● Elintavat. Kaikissa maissa oli talonpoikain asunto sangen yksinkertainen. Se rakennettiin joko puusta tai savesta, ja siihen kuului iso tupa ja jokin pienempi huone. Toisin paikoin eläimet olivat saman katon alla kuin ihmiset, mutta toisin paikoin karja-huoneet rakennettiin erikseen. Ikkunoita ei ollut, vaan näiden sijasta neliskulmaisia aukkoja, jotka yöksi suljettiin luukuilla.

Huonekaluina oli karkeatekoinen suuri pöytä ja raheja sekä suuri kirstu, jossa säilytettiin kalliimpia tavaroita. Puku valmistettiin kotona kudotusta kankaasta, johon langat oli kehrätty kotilampaiden villoista. Jos varallisuus salli, hankittiin myös heleänvärisiä ostovaatteita.

Kuva 207. Talonpoikaiselämää Pariisin ulkopuolella.

Talonpojan elämä kului enimmäkseen yhtämittaisessa, ahkerassa työnteossa. Naiset puuhasivat kotiaskareissa, miehet peltotöissä. Perhejuhlat ja kirkolliset juhlapäivät toivat kumminkin vaihtelua yksitoikkoiseen työnaherrukseen. Saksassa oli tapana viettää kevätjuhlaa, joka kirkon toimesta siirrettiin helluntaiksi. Silloin pystytettiin koivuja talon edustalle ja kylän keskelle pitkä riuku, joka juhlasaatossa oli tuotu metsästä ja kirjavilla nauhoilla koristettu. Sen ympärillä sitten tanssittiin piiritanssia. Juhannuksena poltettiin tulia, ja syksyllä elonkorjuun päätyttyä oli taas juhlia. Syöminen oli juhlissa tärkeintä. Mutta juhlaohjelmaan kuului myös monimutkaisia tansseja, ja usein pidettiin rajua, vallatonta menoa.

Kuva 208. Saksalainen talonpoikaistalo keskiajan lopulla. (Dürer: Tuhlaajapoika.)

Ihmisten henkinen näköpiiri oli keskiajalla yleensä ahdas. Varsinkin maaorjuudessa elävä talonpoika pysyi henkisesti kehittymättömänä. Hän ei tuntenut maailmasta juuri muuta kuin lähimmän ympäristönsä. Kirkko jumalanpalveluksineen oli hänen opettajansa. Mutta pappienkin puheet rajoittuivat etupäässä pyhimyskertomuksiin, jotka eivät vaikuttaneet valistavasti. Ne vain lisäsivät sitä taikauskoista ajatustapaa, joka oli vallalla keskiajan ihmisissä, jatkuen kauas uudellekin ajalle.

KERJÄLÄISMUNKIT.

● Ylellisyys kirkon piirissä. Ristiretkien aikana paavin ja kirkon valta oli korkeimmillaan. Kirkko vallitsi ihmisten mieliä kaikissa säätyluokissa. Pappi kastoi lapset, vihki pariskunnat avioliittoon ja hautasi vainajat siunaamaansa maahan. Mutta lisäksi kirkko siunasi ritarin miekan, antoi ammattikunnille suojeluspyhimyksen ja lahjoitteli pyhäinjäännöksiä ihmisten turvaksi ja suojaksi. Papit ja munkit antoivat opetuksen kouluissa, tieteellinen tutkimus samoin kuin taide oli heidän hoivissaan.

Mutta kirkko keräsi myös suuria rikkauksia. Kaikkialla maksettiin kirkolle veroa, ja ihmiset tekivät sille lahjoituksia niin kuin aikaisemmin on kerrottu. Varsinkin ristiretkien aikana, jolloin taloudellinen elämä vilkastui, kirkon omaisuus suuresti eneni. Varallisuus oli omansa yhä lisäämään kirkon vaikutusvaltaa maallisissakin asioissa. Mutta se synnytti myös turmelusta. Kirkko alkoi yhä enemmän maallistua unohtaen ne korkeat hengelliset tehtävät, jotka sille alun perin kuuluivat. Tämä synnytti tyytymättömyyttä, ja moni harras uskonnollinen ihminen toivoi tässä kohden parannusta.

● Franciscus Assisilainen. Aikaisemmin on kerrottu siitä uudistusliikkeestä, joka sai alkunsa Clunyn luostarista. Mutta siitä oli vain ajaksi apua; pian turmelus taas sai jalansijaa kirkon piirissä. Silloin italialainen Franciscus, jota syntymäkaupunkinsa Assisin mukaan sanotaan Assisilaiseksi, alkoi 1200-luvun alussa voimakkaasti saarnata köyhyyttä ensiarvoisena kristillisenä hyveenä.

□ Franciscuksen isä oli rikas kauppias. Pojasta kasvoi iloinen ja kevytmielinen nuorukainen, joka mielellään tahtoi herättää huomiota. 20-vuotisena hän oli mukana syntymäkaupunkinsa tekemällä sotaretkellä muuatta naapurikaupunkia vastaan. Franciscus joutui sotavangiksi, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hän kerran vielä laskisi koko maailman jalkainsa alle. Kun paavi Innocentius III jonkin ajan kuluttua keräytti sotamiehiä joukkoonsa, Franciscus ilmoittautui toivoen kohoavansa »suureksi ruhtinaaksi». Hän hankki itselleen loistavat varustukset ja lähti matkalle. Mutta äkkiä hänessä tapahtui mielenmuutos. Hän lahjoittikin varustuksensa eräälle köyhälle ritarille ja palasi kotiin. Hän oli muuttunut mieleltään. Entisistä ystävistään hän ei välittänyt, kuljeskeli vain tuntikausia vuorilla ja laaksoissa. Kerran hän kuitenkin vielä pani toimeen kemut, ja hilpeät assisilaiset luulivat jo saaneensa hänet takaisin. Mutta kun kemujen loputtua seurue lähti meluten kulkemaan katuja, niin Franciscus vetäytyi syrjään. Toverit lähtivät häntä hakemaan ja tapasivat hänet syvissä mietteissä. Joku ystävistä huomautti Franciscuksen varmaan miettivän naimisiin menoa. Hän vastasi: »Oikein arvattu. Aion ottaa morsiamen, joka on jalompi ja kauniimpi kuin osaatte ajatellakaan.» Hän tarkoitti köyhyyttä.

Kuva 209. P. Franciscus saarnaa paavi Honorius III:lle.

Tästä alkaen Franciscus etsi vain niiden seuraa, jotka olivat joutuneet köyhyyteen ja vajonneet kurjuuteen monien sotien, tautien ja huonojen vuosien takia. Hän jakoi heille, mitä hänellä oli, ja lohdutti ja vahvisti heitä rakastavan sydämensä sanoilla. Hän ei karttanut spitaalitautistakaan, vaan antoi hänellekin hoitoa ja lohdutusta.

Pian hän riitaantui isänsä kanssa ja ilmoitti luopuvansa kaikesta perinnöstään. Hänestä tuli vaeltava saarnaaja. Avojaloin, ilman sauvaa, pukeutuneena nuoralla vyötettyyn mekkoon hän kulki ihmisten parissa puhuen köyhyyden ja luonnon ihanuudesta. Hänen luonnonihailuansa kuvaa mainiosti hänen runollinen »Aurinkolaulunsa»:

»Ole kiitetty, Herra ja kaikki Sinun luodut olentosi, ennen kaikkea armollinen veli aurinko, joka tuo meille päivän ja joka on osoitus Sinun valostasi!

Ole kiitetty, Herra, sisar kuun ja tähtien takia; Sinä olet pannut ne taivaalle kirkkaina ja ihanina kimmeltämään!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit meille veli tuulen ja avaruuden ja pilvet sekä kirkkaan taivaan ja ilman, josta luodut olentosi saavat ravintoa!

Kuva 210. Franciscus ja Dominicus.

Ole kiitetty, Herra, kun annoit sisar veden, joka on niin hyödyllinen, nöyrä, hyvä ja puhdas!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit veli tulen, joka valaisee yön; se on kaunis ja iloinen, rohkea ja väkevä!

Ole kiitetty. Herra, kun annoit äiti maan, joka meitä ylläpitää ja elättää, joka kasvattaa monenlaisia hedelmiä, värikkäitä kukkia ja ruohon!»

● Monet ihastuivat Franciscuksen toimintaan ja yhtyivät häneen. Näin syntyi uusi munkkikunta, jota perustajansa nimen mukaan sanottiin fransiskolaisveljeskunnaksi. Harmaan pukunsa takia veljeskunnan jäseniä sanottiin myös harmaiksi veljiksi. Kerjäläismunkeiksi heitä myös on sanottu, koska he elivät kerjuulla. Paavi vahvisti veljeskunnan säännöt antaen sen jäsenille luvan saarnata, lukea messua ja harjoittaa muuta sielunhoitoa kaikkialla. Pian fransiskolaiset perustivat joukon luostareita, etupäässä kaupunkeihin, ja saavuttivat suurta suosiota. He harjoittivat menestyksellä jumaluusopin tutkimusta ja olivat katolisen kirkon hyvänä tukena. Meidänkin maassamme oli veljeskunnalla luostareita.

● Dominikolaiset. Samaan aikaan syntyi toinenkin kerjäläismunkkikunta: dominikolaisveljet, joita pukunsa takia sanottiin myös mustiksi veljiksi. Tämän veljeskunnan perustaja oli oppinut espanjalainen pappi Dominī´cus. Näihin aikoihin oli eri tahoilla ilmaantunut lahkolaisia, jotka esittivät kirkon opista poikkeavia mielipiteitä. Niinpä oli Etelä-Ranskassa syntynyt albigensien lahkokunta, joka vaati kirkon palauttamista apostoliajan yksinkertaisiin oloihin. Dominicus pani elämänsä tehtäväksi katolisesta kirkosta luopuneiden »harhaoppisten» vastustamisen. Siinä tarkoituksessa hän perusti munkkikunnan, jolle paavi antoi vahvistuksen. Dominikolaiset elivät almuista ja kulkivat kansan seassa saarnaamassa. Mutta kaikkialla he etsivät harhaoppisia ja koettivat hyvällä taikka pahalla saada heidät palaamaan kirkon yhteyteen. Dominikolaisten parhaana aseena harhaoppisia vastaan oli inkvisitiotuomioistuin (lat. inquisī´tio = tutkiminen). Sen eteen haastettiin, nimettömienkin ilmiantojen perusteella, jokainen, jota epäiltiin lahkolaiseksi. Käyttämällä julmia kidutuskeinoja dominikolaiset tuomarit koettivat saada syytettyä tunnustamaan rikollisuutensa. Ken nopeasti tunnusti ja ilmoitti katuvansa, voi toisinaan pelastaa henkensä. Useimmissa tapauksissa inkvisition uhrit polttoroviolla päättivät päivänsä.

TIETEET.

Kuva 211. Keskiajan opetusta.

● Yliopistot. Keskiajan ensimmäisinä vuosisatoina luostarien ja kirkkojen yhteyteen perustetut luostari- ja katedraalikoulut huolehtivat etupäässä papeiksi aikovien opillisesta sivistyksestä, kuten aikaisemmin on kerrottu. Nämä koulut säilyivät ristiretkien ajallakin, ja niitä perustettiin kaikkiin niihin maihin, joihin katolinen kirkko valtansa levitti. Mutta 12:nnella vuosisadalla syntyi korkeampia oppilaitoksia, yliopistoja, joissa opetus tavoitteli suurempia päämääriä. Kuuluisimmat olivat Pariisin, Bolognan ja Salernon yliopistot. Niissä harjoitettiin useita eri tieteitä, mutta Pariisin yliopistossa oli etualalla jumaluusoppi, Bolognassa lakitiede ja Salernossa lääketiede.

Kuva 212. Professori luennoimassa.

Yliopisto sai alkunsa siten, että etevän opettajan ympärille kerääntyi lukuisa joukko oppilaita. Kun hän ei lopulta voinut pitää huolta kaikkien opetuksesta, ilmestyi hänen rinnalleen toisia opettajiksi valmistuneita, jotka myös saivat oikeuden opettaa. Lopuksi opettajat (lat. magister) oppilaineen liittyivät eräänlaiseksi opinharjoittajain ammattikunnaksi (unive´rsitās magistrō´rum = opettajain yhdyskunta). Ne opettajat, jotka harjoittivat samaa tiedettä, liittyivät lähemmin toisiinsa ja muodostivat oppilaineen tiedekunnan. Tiedekuntia oli suurimmissa yliopistoissa neljä aivan kuin nykyisissäkin yliopistoissa: jumaluusopillinen, lakitieteellinen, lääketieteellinen ja taiteiden (seitsemän vapaan taiteen) tiedekunta. Oppilaat taas jakaantuivat kotiseutunsa perustuksella kansakuntiin, jotka vastasivat meidän yliopistomme osakuntia. Yliopistoa edusti sen päämieheksi valittu rehtori.

□ Koulupojasta tohtoriksi. Keskiajalla ei pidetty ylioppilastutkintoa. Kuka hyvänsä saattoi ruveta yliopistossa opiskelemaan, kun vain sai maisterien joukosta opettajan. Kumminkin oli latinan kielen taito välttämätön, ja sääntönä oli, että yliopistoon saapunut oli sitä ennen suorittanut kotiseutunsa katedraalikoulun oppimäärän. Katedraalikoulussa hän oli koulupoika: istui permannolle levitetyillä pahnoilla ja kuunteli, mitä munkkipuvussa tuolilla istuva opettaja vitsa kädessä hänelle kertoi. Opiskeltuaan näin kolmisen vuotta ja opittuaan etupäässä latinan kieltä hän lähti, jos halua ja tilaisuutta oli, jatkamaan opinnoitaan yliopistossa. Hän saattoi tulla ylioppilaaksi jo 13 tai 14 vuoden ikäisenä, joskus nuorempanakin. Häntä sanottiin aluksi »beaaniksi», joka merkitsee samaa kuin nykyajan »keltanokka». Vanhemmat ylioppilaat pitivät beaaneja ankarassa kurissa, kohdellen heitä monesti kovakouraisesti. Beaanit ja iäkkäämmätkin ylioppilaat käyttäytyivät usein vallattomasti, jopa ilkivaltaisesti — meidänkin vanhassa virsikirjassamme valitettiin, kuinka »beaanit nyt elävät ilkiäst´». Tappelut kaduilla ja kapakoissa eivät olleet harvinaisia.

Mutta ylioppilaan varsinainen tehtävä oli tietenkin opiskelu. Hän meni aluksi »taiteiden» tiedekuntaan, koska hän siellä sai tieteellisen opin alkeet. Hän kuunteli valitsemansa maisterin luentoja ja teki muistiinpanoja. Kun ylioppilas oli hankkinut tarpeelliset tiedot, hän sai suorittaa tutkinnon asianomaisille tutkijoille. Puolustettuaan vielä asettamaansa väitöslausetta opettajansa huomautuksia vastaan hän oli baccalaureus eli kandidaatti. Erityisillä menoilla hänet voitiin sitten 21 vuotta täytettyään vihkiä maisteriksi, jolloin hän sai mustan pyöreän maisterinhatun päähänsä.

Kuva 213. Tohtorinvihkiäiset.

Hän saattoi nyt ruveta joko opettamaan taiteiden tiedekunnassa tai jatkamaan opintojaan jumaluusopillisessa, lainopillisessa tai lääkeopillisessa tiedekunnassa. Jos hän halusi tulla jumaluusopin tohtoriksi, täytyi hänen jatkaa opintojaan 15 vuotta.

● Jumaluusoppi. Arvokkaimpana tieteenä pidettiin keskiajalla jumaluusoppia. Jumaluusoppi otti avukseen filosofian, ja koko tätä tutkimusalaa sanotaan usein skolastiikaksi eli kouluviisaudeksi. Se otti tehtäväkseen järjen avulla todistaa kirkon hyväksymät oppilauselmat oikeiksi. Keskiajan kuuluisimmat jumaluusoppineet olivat Canterburyn arkkipiispa Anselm (k. 1109), Abélard [abelā´r] (k. 1142) sekä Aqvinon Tuomas (k. 1274), joista Anselm ja Tuomas olivat italialaisia synnyltään, Abélard taas ranskalainen.

□ Tuomas puolusti pontevasti katolisen kirkon käsitystä leivän ja viinin muuttumisesta pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sen vuoksi oli varovaisinta, että pappi yksin nautti ehtoollisviiniä, koska siitä ehtoollisvieraille jaettaessa saattoi läikkyä jokin pisara maahan. Hän puolusti myös oppia anekaupasta; paavilla oli muka oikeus jakamalla aneita päästää ihmiset heidän synneistään. Hän esitti edelleen suurella varmuudella, että paavi oli koko maailman erehtymätön opettaja ja että hänellä oli oleva ehdoton herruus kirkossa. Suuresti aikalaiset ihailivat Tuomasta ja sanoivat häntä »enkelimäiseksi tohtoriksi». Vielä tänä päivänä katolinen kirkko pitää häntä uskon voittamattomana varustuksena.

Kuva 214. Aqvinon Tuomas.

Kuuluisaksi tuli Abélardin rakkaus Héloïseen [eloï´z]. Tämä oli aluksi Abélardin oppilaana. Mutta heidän välilleen syntyi rakkaussuhde, joka päättyi onnettomasti, kun Abélard hengellisen säädyn miehenä ei voinut mennä julkiseen avioliittoon Héloïsen kanssa. Abélardin kehoituksesta Héloïse rupesi nunnaksi Pariisin lähellä olevaan luostariin, josta hän kirjoitti syvää rakkautta huokuvia kirjeitä Abélardille. Tämä vastasi niihin kylmästi sanoen katuvansa rakkauttaan ja kehoittaen Héloïsea tekemään samoin. Säilyneitä Abélardin kirjeitä pidetään kuitenkin hänen myöhemmin väärentäminään. Luultavasti alkuperäisissä oli sama ajatustapa kuin Héloïsenkin kirjeissä. Héloïse tuli sittemmin abbedissaksi Abélardin perustamaan luostariin, ja sen hautuumaahan heidät kuoltuaan haudattiin toistensa viereen.

● Muut tieteet. Skolastisen jumaluusopin rinnalla alettiin innokkaasti harjoittaa lakitiedettä. Justinianuksen tunnetun lakikokoelman pohjalla tutkittiin roomalaista oikeutta, joka vaikutti, kuten kohta saamme nähdä, valtiollisten olojen kehitykseen kuningasvaltaiseen suuntaan. Matematiikan ja luonnontieteiden tutkimus sai virikettä arabialaisilta. Ne olivat kumminkin edelleen alhaisella kannalla. Tähtitiede oli etupäässä tähdistä ennustamista ja kemia yritystä muuttaa epäjalot metallit jaloiksi. Maan-tieteelliset tiedot lisääntyivät, kun ristiretkillä ja kauppa-matkoilla opittiin paremmin tuntemaan vieraita maita ja kansoja. Kumminkin oli ihmisillä varsin hämärä käsitys etäisemmistä maista, esim. Intiasta, jossa kerrottiin tavattavan kaikenlaisia ihmeellisiä kasveja ja olentoja. Lääketiede oli niinikään alhaisella kannalla. Käsitys ihmisruumiista oli kovin puutteellinen. Niinpä luultiin aivojen kasvavan ja pienenevän kuun vaihdosten mukaisesti. Parhaita lääkeaineita oli sammakon ja rotan veri. Yleisenä parannuskeinona käytettiin suonen iskemistä. Kaikenlaiset loitsijat ja poppamiehet olivat ihmisten mielestä luotettavia tautien parantajia.

Kuva 215. Tähtitieteellinen luento 15. vuosisadalla.

□ Aqvinon Tuomas selittää maailmankaikkeuden tällaiseksi: Maa on maailmankaikkeuden keskus, Jerusalem maan keskuspaikka. Maan ympäri kiertävät liikkuvat taivaat: likinnä kiertotähtien, etäämpänä kiintotähtien ja kauimpana kristallitaivas. Niiden ulkopuolella on Jumalan liikkumaton taivas, autuaitten asuinpaikka.

Eräässä ristiretkien aikana kirjoitetussa kirjassa on mm. tällainen kappale: »Maan eteläosissa on ihmeellisiä esineitä, ja erittäinkin ovat kivet eriskummallisia. Siellä on kivi, joka kasvaa ja pienenee joka kuukausi aivan niin kuin kuu. Siellä on myös kivi, joka tekee omistajansa näkymättömäksi; niin ikään kivi, jonka omistajan sanotaan voivan oleskella, missä haluaa. Vielä on siellä kivi, joka polttaa käteen otettaessa; jos pistää sen suuhunsa, niin saa tietää, mitä tapahtuu naapurin kotona. Muuan kivi on sellainen, että se joutuessaan neidon tai jonkun muun viattoman naisen käteen, kiiluu keltaiselta; mutta jos epäsiveellinen mies tai nainen ottaa sen käteensä, niin se käy harmaaksi. Siellä on myös hikoava kivi, ja siitä ovat kaikki jalokivet saaneet alkunsa.»

RUNOUS.

● Nibelungenlaulu. Aikaisemmin on mainittu keskiajan kuuluisista sankarirunoelmista Rolandin laulu ja Edda. Vuoden 1200 vaiheilla sepitettiin Etelä-Saksassa säilyneiden kansanrunojen pohjalla saksalaisten kansaneepos Nibelungenlaulu, jossa kerrotaan ihanan burgundilaisen prinsessan Kriemhildin ja alankomaalaisen kuninkaanpojan Siegfriedin onnettomista kohtaloista.

Siegfried, kuninkaanpoika Alankomaista, on kylpenyt voittamansa lohikäärmeen veressä, joka on tehnyt hänen ihonsa haavoittumattomaksi, yhtä kohtaa lukuunottamatta. Hän on myös taistellut Nibelungien kääpiökansaa vastaan saaden haltuunsa verrattoman Nibelungen-aarteen sekä näkymättömäksi tekevän viitan. Siegfried kuulee maineen Kriemhildin kauneudesta, päättää voittaa hänet morsiamekseen ja lähtee komeasti varustettuna Wormsiin, jossa Kriemhild asuu veljensä burgundilaiskuninkaan Guntherin luona.

Wormsiin tultuaan Siegfried antautuu Guntherin palvelukseen ja osoittaa uljuuttaan sodassa saksilaisia ja tanskalaisia vastaan. Sotaretkeltä palattua vietetään 12-päiväiset juhlat, ja nyt Siegfried ensi kerran näkee Kriemhildin. Neito astuu kuin aamurusko pilvestä; kuin kuu tähtien joukosta hän loistaa muitten neitojen seasta. Tervehtäen sankaria hän astuu tämän rinnalle. Ei kevään eikä kesän kukkeimmillaan ollessa Siegfried ole ennen tuntenut sellaista riemua. Mutta Gunther ei anna sisartaan Siegfriedille puolisoksi, vaan vaatii tältä yhä uusia palveluksia.

Vihdoin Siegfriedille tarjoutuu tilaisuus suorittaa uroteko, joka hankkii hänelle Guntherin suostumuksen.

Kaukana merentakaisessa Islannissa hallitsee Brunhilde kuningatar. Sen, joka mielii saavuttaa hänen rakkautensa, tulee voittaa hänet kiven- ja keihäänheitossa. Gunther haluaa saada hänet omakseen, mutta Brunhildellä on yliluonnolliset voimat, ja Gunther tietää joutuvansa tappiolle ottelussa hänen kanssaan. Hän turvautuu sen tähden Siegfriedin apuun. He lähtevät matkalle ja saapuvat Islantiin. Siegfried pukeutuu taikaviittaansa ja käy näkymättömänä Guntherin rinnalla kilpailuun Brunhilden kanssa. Kuningatar joutuu häviölle ja antaa kätensä ja maansa luulotellulle voittajalleen, Guntherille. Palataan Wormsiin, jossa vietetään kaksoishäät, sillä Siegfried saa ystävyytensä palkinnoksi Kriemhildin puolisokseen. Kuitenkin hänen täytyy lunnaiksi maksaa Nibelungenaarre, joka näin joutuu burgundilaiskuninkaan haltuun. Sen jälkeen Siegfried matkustaa puolisoineen Alankomaihin, jossa hän hallitsee onnellisena 10 vuotta.

Saapuvatpa sitten Siegfried ja Kriemhild kerran kevätjuhlaan Wormsiin. Siellä syntyy kuningatarten kesken kiista heidän miestensä etevyydestä. Suuttuneena Brunhilde lausuu, että Kriemhild on orjan vaimo. Silloin Kriemhild ilmaisee salaisuuden: Siegfried se aikoinaan kilpaottelussa voitti Brunhilden eikä Gunther.

Suuttunut Brunhilde päättää kostaa Siegfriedille, koska tämä ei ollut ottanut häntä puolisokseen, vaikka olikin voittanut hänet kilpailussa. Kostotyön hän jättää erään palvelijansa Hagenin suoritettavaksi. Tämä saa Kriemhildiltä viekkaasti urkituksi, mihin kohtaan Siegfriediä voi haavoittaa, ja eräällä metsästysretkellä hän lävistää takaapäin Siegfriedin, joka on kumartunut lähteestä juomaan.

Kriemhildin suru on kuvaamaton, kun hän aamulla kirkkoon lähtiessään löytää puolisonsa ruumiin ovensa edestä, jonne ilkeä Hagen on sen laahannut ja heittänyt virumaan.

Kriemhild puolestaan ei nyt ajattele muuta kuin kostoa. Voidakseen sen paremmin suorittaa hän suostuu menemään hunnilaiskuninkaan Etzelin puolisoksi. Jonkin ajan kuluttua hän taivuttaa miehensä kutsumaan burgundilaisruhtinaan muka vierailemaan hoviinsa. Pahaa aavistaen Gunther saapuu miehineen. Pian syntyy Kriemhildin ja Hagenin välillä sanakiista, joka muuttuu hirveäksi taisteluksi. Miehiä kaatuu molemmin puolin. Lopulta burgundeista on jäljellä vain Gunther ja Hagen. Hagen tuodaan sidottuna Kriemhildin eteen, ja kuningatar vaatii häneltä Nibelungenaarretta. Kun Hagen sanoo vannoneensa, ettei ilmaise sitä niin kauan kuin yksikin burgundilaiskuningas on elossa, niin Kriemhild hakkauttaa veljeltään pään poikki. Mutta nytpä vasta Hagen tahtookin salata aarteen: hän on ainoa, joka sen tietää. Kriemhild tempaa silloin miekan Hagenin vyöltä ja surmaa hänet omalla kädellään. Muuan vanha uros, Hagenin vastustaja, ei saata nähdä tällaisen kostamatta tapahtuvan: hän syöksyy kuningattaren kimppuun ja lyö hänetkin kuoliaaksi.

Näin sai ylpeys, kateus ja kostonhalu alkuaan jalot ihmiset tuhoamaan toisensa.

● Trubaduurirunous. Kauniissa, rikkaassa ja iloisessa Etelä-Ranskassa, jossa roomalainen sivistys säilyi läpi keskiajan myrskyjen ja henkisen pimeyden, virisi ristiretkien aikana eloon rikas trubaduurirunous. Sieltä se levisi Pohjois-Ranskaan ja naapurimaihin. Trubaduurilla tarkoitetaan runoilevaa ritaria. Usein sepittäjä itse esitti runonsa laulaen ja kielisoittimella säestäen, toisinaan taas erityiset laulajat »jonglöörit» (lat. joculā´tor = ilonpitäjä) kulkivat niitä esittämässä. Toisinaan trubaduuri innostu ylistämään taistelun huumaavaa telmettä, toisinaan hän taas leimuavan ivan ja pilkan terävillä aseilla hyökkäsi valtiollisten vastustajain kimppuun. Mutta yhtä usein trubaduuri lauloi rakastetun naisen ylistykseksi. Trubaduurirunous käsittää siis sotalauluja, valtiollisia pilkkarunoja ja lemmenlauluja. Ranskan kuuluisin trubaduuri oli Bertrand de Born [bertrã´ dəbo´rn].

□ Bertrand de Born otti innokkaasti osaa suurvasallien alinomaisiin taisteluihin. Usein hän siirtyi puolelta toiselle ja näyttää taistelleen vain taistelun itsensä takia. Kuvaavaa on, että hän vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Hänen taisteluintoaan kuvailee mainiosti tähän suomennettu runo.

Kun etujoukko pakoon lyö

kaikk’ eestään — se on riemunain —

ja jälkeen vankka teräsvyö

pääjoukkoin siirtyy marssivain.

Ja ilo yhtä soma

on nähdä tuho linnojen

murtuissa lujain muurien,

kun armeija on oma

keskellä kentän avoimen

suojassa hautain, paalujen.

Ei vuodetta niin viehtävää,

ei herkkua niin mieluista

kuin käsky: kimppuun iskekää!

ja ratsut väijyspaikasta

miest’ ilman karkajavat.

Soi huudot: Apuun! Tännepäin!

Kaikk’ — ruhtinas tai renki — näin

yl’ hautain kannustavat,

ja monen peitsi ryntääjäin

lyö kenttään, rinnan lävistäin.

Hyvin tavallisia olivat tähän aikaan munkeista ja papeista laaditut pilkkalaulut. Ne osoittavat, kuinka kirkon arvo oli ihmisten silmissä laskemassa. Niinpä muuan trubaduuri laulaa näin:

Mit’ ylemparvoinen,

sen kerkeemp’ syntinen;

mìt’ todentietävämpi

sen valheensietävämpi;

mit’ oudomp’ tiedon valossa,

sit’ alttiimp’ himon palossa;

mit’ ontomp’ alla rinta,

sen hurskahampi pinta.

Ei herjaa julkeempaa

viel’ vastaan Jumalaa

muut koskaan lingonneet

kuin paavin joukkueet.

● Walther von der Vogelweide. Saksalaisista laulurunoilijoista kohosi suurimpaan arvoon eteläsaksalainen Walther von der Vogelweide vuoden 1200 vaiheilla. Hän rakasti lämpimästi saksalaista isänmaataan ja oli keisarivallan ehdoton kannattaja. Runoissaan hän ylistää omaa maataan maailman ihanimmaksi maaksi, taistelee paaveja vastaan ja laulaa luonnon ja naisten kunniaksi.

Kuva 216. Walther von der Vogelweide.

□ »Elbestä Reiniin, Reinistä Unkariin vallitsevat jaloimmat tavat, mitä tunnen. Ken tahtoo nähdä kuntoa ja puhdasta mieltä, hän tulkoon meidän maahamme! Siellä ovat miehet kelpo miehiä, naiset ihania kuin enkelit.» — Eräässä runossa hän valittaa paavin rahanahneutta. Hän antaa paavin itsensä sanoa: »Saksalaiset saavat hellittää rahansa, koko heidän omaisuutensa kuuluu minulle, saksalainen hopea kuuluu minun italialaiseen arkkuuni. Kuulkaa, papit: syökää kananpaistia ja juokaa viiniä ja antakaa mokomain saksalaisten paastota!» — Kauan Walther sai vaeltaa pääsemättä oman katon alle asumaan. Kun sitten Fredrik II lahjoitti hänelle pienen läänityksen, niin hän puhkesi riemuissaan laulamaan: »Minulla on lääni, hurraa, minulla on lääni; jalo, antelias kuningas on pitänyt murheen minusta!»

● Graalin tarina. Monet tämän ajan runoilijat käsittelivät runoissaan vanhaa tarinaa Graalista. Graal oli keskiajan uskon mukaan se malja, josta Jeesus opetuslapsineen nautti viimeisen ehtoollisensa ja johon Joosef Arimathialainen kokosi ristiinnaulitun Vapahtajan veren. Tällä maljalla luultiin olevan erinomainen voima, jonka kuitenkin vain puhdassydämiset havaitsivat. Sitä luultiin säilytettävän kaukaisessa maassa, jossa hengelliset ritarit, Graalin kuningas etupäässä, sitä vartioivat. Siitä sepitti mm. saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach Parzival-nimisen runoelman vuoden 1200 vaiheilla.

□ Parzival kuuluu, itse siitä tietämättään, Graal-kuninkaan sukuun. Hän kadottaa aikaisin isänsä, ja äiti tahtoo kasvattaa pojan kaukana maailmasta. Kerran nuorukainen saa kuulla vierailta ritareilta Artus kuninkaasta ja hänen hovistaan. Hänessä herää paikalla halu lähteä sinne, ja hän sanoo jäähyväiset surevalle äidilleen. Mutta äiti pukee hänet narrin kaapuun, jotta maailma pilkkaisi häntä ja hän haluaisi takaisin kotiin. Tästä huolimatta Parzival suoriutuu hyvin matkallaan ja saapuu Artus kuninkaan hoviin. Viisas Gurnemanz opettaa hänelle ritarillista käytöstä, johon ennen kaikkea kuuluu, ettei saa kysellä liian paljon.

Mentyään naimisiin kuningatar Kondwiramurin kanssa Parzival lähtee ritariretkelle. Hän tulee ihanaan linnaan, jossa vallitsee suuri suru. Mutta Parzival on vaiti, ei kysy mitään eikä ota osaa onnettomain suruun. Hän ei tiedä, että hän on Graalin linnassa ja että hänen tarvitsisi vain sanoa oikea sana saavuttaakseen korkeimman kuninkaallisen arvon. Kun hän ei kestä koetta, ajetaan hänet pois linnasta, ja kun hänet sittemmin aiotaan lyödä Artus kuninkaan ritariksi, ilmaantuu Graalin airut julistaen hänet siihen arvottomaksi.

Nyt Parzival luopuu palvelemasta Jumalaansa, omaan sankarivoimaansa luottaen hän päättää anastaa toivomansa Graalin kuninkaan arvon. Hän ei tahdo nähdä vaimoaankaan, ennen kuin on päämääräänsä päässyt. Mutta turhaan. Vasta kun hän on uudelleen käynyt koulua, tällä kertaa hurskaan erakon luona, ja oppinut nöyryyttä ja katumusta, hänen onnistuu päästä Graal-linnan salaisuuden perille. Kovien koettelemusten ja nöyrän itsetuntemuksen kautta kulkee tie korkeimpaan. Graalin airut kutsuu hänet kuninkaan arvoon. Kondwiramur tulee hänen luokseen kaksoispoikineen, joista Lohengrin on nouseva isänsä seuraajaksi korkeassa Graalin kuninkaan arvossa.

KUVAAMATAITEET.

● Rakennustaide. Kuvaamataiteista edistyi ennen muita rakennustaide. Rakennettiin varsinkin komeita, taiteellisesti arvokkaita kirkkoja. Aluksi oli vallalla romaaninen rakennustyyli. Se kehittyi vuoden 1000 vaiheilla vanhasta basilikamuodosta saavuttaen korkeimman kukoistuksensa 12:nnella vuosisadalla. Tunnusmerkillisenä muotona oli pyörökaari, jota käytettiin oviaukoissa eli portaaleissa sekä ikkunoissa ja holvikatossa. Kirkon pääosan muodosti kuten basilikassakin keskilaiva, jonka molemmin puolin olivat pilarien erottamat matalammat sivulaivat. Etusivu oli länteen ja sen kohdalta kohosi yksi tahi kaksi tornia.

Pohjois-Ranskassa kehkeysi 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla uusi rakentamistapa, goottilainen tyyli, leviten sieltä seuraavina aikoina Euroopan muihinkin maihin. Kaaret muodostuivat nyt suipoiksi, jonka tähden kirkkoa sanotaankin suippokaariseksi. Kapeat tornit näyttävät tavoittelevan taivasta. Koristelu on goottilaisessa kirkossa harvinaisen rikas ja yksityiskohtia myöten huolekkaasti suoritettu. Kuvapatsaat, joita runsaasti käytettiin, ovat korkean solakoita. Goottilaiset katedraalit ovat rakennustaiteen todellisia mestariteoksia.

□ Kuuluisimpia goottilaiskirkkoja ovat Pariisin Nôtre-Dame [nōtr-da´m] eli Neitsyt Maarian kirkko sekä Kölnin tuomiokirkko. Edellisen päätyseinä upeine portaaleineen, jonka yläpuolella on kokonainen sarja Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita sekä ihmeen kaunis pyöreä ruusu-ikkuna, tekee erinomaisen sopusuhtaisen ja taiteellisen vaikutuksen. Kölnin tuomiokirkko, jota rakennettiin yhteen menoon 250 vuotta ja joka vasta meidän päivinämme lopullisesti valmistettiin, on keskiajan suurenmoisimpia rakennuksia. Se on 135 m pitkä ja sen tornit (160 m) ovat enemmän kuin kaksi kertaa niin korkeat kuin Helsingin Suurkirkko. Tällaiset rakennukset vaativat suunnattomia summia ja taitavia rakentajia. Mutta kirkko oli tähän aikaan rikas, ammattitaito oli korkealla, ja kaupunkien porvaristo oli sekä itsetietoista että uskonintoista. Paitsi kirkot rakennettiin myös raatihuoneet (katso kuvaa 183!) ja ammattikuntain talot goottilaiseen tyyliin.

Kuva 217. Mainzin katedraali. Romaanista tyyliä.

Kuva 218. Kölnin tuomiokirkko Goottilaista tyyliä.

Kuva 219. Fredrik Barbarossan keisarilinna Reinin varrella.
Romaanista tyyliä.

Kuva 220. Rheimsin katedraali. Goottilaista tyyliä.

● Kuvanveisto ja maalaus. Rakennustaiteen yhteydessä kehittyi kuvanveistokin, varsinkin goottilaisen tyylin valtaan päästyä, pysyen kuitenkin kokonaan rakennustaiteen palveluksessa. Jokainen vähänkin huomattavampi kirkko koristettiin runsaasti kuvapatsailla ja korkokuvilla. (Katso kuvaa 237!) Ne eivät esittäneet yksinomaan raamatullisia henkilöitä ja tapahtumia, vaan kaikilla ihmisluokilla ja ammateilla on niissä edustajansa. Nôtre-Damen kirkkoa koristavat eläinkuvat ovat harvinaisen luontevia.

Maalaustaidekin oli edelleen, kuten aikaisemminkin keskiajalla, kirkollisen rakennustaiteen palveluksessa. Goottilaisella ajalla tuli lasimaalaus kirkkojen ikkunoissa tärkeäksi; alttaritauluja niin ikään maalattiin. Maalaustaiteen kuuluisin tuote oli alanko-maalaisten van Eyck [fane´ik] veljesten vuoden 1400 vaiheilla maalaama Gentin alttari.

Kuva 221. Westminster Abbey sisältä.

Vielä keskiajan puolivälissä oli piirustustaito varsin alkeellisella kannalla. Maalaustaidetta harjoittavat munkit yrittivät vain piirtää kauniisti kaareutuvia viivoja eivätkä pitäneet näköisyyden aikaansaamista niinkään tärkeänä.

Kun tällaisen taiteilijan piti maalata ihminen, hän saattoi tehdä pään yhtä suureksi kuin koko ruumiin tai hän venytti käsivarret nilkkoihin saakka. Sormet voivat olla puolen metrin pituiset; joskus niitä oli kuusi tai neljä. Perspektiivistä taiteilija ei ymmärtänyt mitään; hän ei siis käsittänyt, että esine näyttää sitä pienemmältä, kuta kauempana se on. Päinvastoin hän saattoi kuvata kauempana olevat esineet suuremmiksi kuin lähempänä olevat, jos hän jostain syystä piti edellisiä tärkeämpinä. Kun keskiajan taiteilija esim. tahtoi kuvata kuningasta hovinsa ympäröimänä, ei se riittänyt, että hän varusti kuninkaan kruunulla ja valtikalla, vaan hän teki hänet kahta kertaa suuremmaksi kuin muut henkilöt. Halpasäätyiset ihmiset taas kuvattiin aivan kääpiöiksi (katso esim. kuvaa 229!). Tavallista oli myös, että ratsastaja oli kahta kertaa suurempi kuin hevonen, jonka selässä hän istui (katso kuvia 146 ja 164!). Härät, jotka vetivät auraa, saattoivat olla ajajaan verrattuina kooltaan kuin lammaspari. Kun kuvattiin laivamatkaa, piirrettiin ihmiset niin suuriksi, että neljän tai viiden henkilön päät, jotka kurottautuivat yli laidan, olivat yhteensä saman kokoiset kuin koko laiva (katso kuvaa 176!); yksi ainoa mies on saman suuruinen kuin kokonainen linnantorni (katso kuvaa 234!).

Kuva 222. Kyntävä talonpoika.

Kuva 223. Gentin alttari. (Vertaa kuvaan 177!)

Goottilaisen taidesuunnan päästessä valtaan maalaustaidekin melkoisesti kehittyi. Gentin alttaritaulu esimerkiksi on jo huomattava taideluoma. Alla olevassa kuvassa näkyy alttarikaapin sisäpuoli. Se käsittää kaikkiaan 12 eri kuvaa, ylärivissä 7 ja alarivissä 5. Ylärivissä näkyy keskellä Jumala ylhäisessä korkeudessaan. Hänen toisella puolellaan on neitsyt Maaria, toisella apostoli Johannes. Maarian vieressä on joukko laulavia enkeleitä ja Johanneksen toisella puolen pyhä Cecilia soittamassa urkuja enkelikuoron säestämänä. Äärimmäisinä ovat Aatamia ja Eevaa esittävät kuvat. Alarivissä näkyy keskellä Kristuksen uhrikuolema; Vapahtaja on kuvattuna karitsaksi. Tämän kuvan toisella puolen on kaksi ryhmää ristiretkeläisiä ja toisella kaksi ryhmää erakoita.