VI. Katolisen kirkon rappeutumisen aika.
KUNINKAAN VALLAN KASVAMINEN RANSKASSA.
● Ranskan läänit. Kun karolinkien hallitsijasuku sammui Ranskassa v. 987, nousi valtaistuimelle Capetinkien suku (987–1328), joka sai nimensä suvun ensimmäisestä kuninkaasta Huugo Capet´sta [kape´]. Kuninkaan valta oli Ranskassakin vähäinen. Maa oli jakautuneena moniin isompiin ja pienempiin lääneihin, joiden haltijat vähän välittivät kuninkaasta. Hänen valtansa rajoittui aluksi melkein yksinomaan Pariisin ympärillä olevaan Francian eli Isle de Francen [īldəfrā´s] kreivikuntaan, jonka capetingit omistivat. Kun Huugo Capet kysyi eräältä Etelä-Ranskan vasallilta: »Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?», tämä vastasi kysymällä: »Kuka sinut on tehnyt kuninkaaksi?» Ranskan mahtavimmat lääninherrat olivat Normandian, Aquitanian ja Burgundin herttuat sekä Flanderin, Champagnen [šāpa´nj] ja Toulousen [tulū´z] kreivit.
Ranskan suurvasallien valta kasvoi senkin johdosta, että Normandian herttua kohosi Englannin kuninkaaksi, josta kohta tarkemmin kerrotaan. Ranskalaissukuisilla Englannin kuninkailla oli yhteen aikaan kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa lääninä, joten vasalli oli tuntuvasti lääninherraansa mahtavampi.
● Läänejä palautetaan. Vähä vähältä kuninkaitten valta kuitenkin kasvoi. Capetinkikuninkaat ottivat välittömästi hallintoonsa ne läänit, joista vasallisuku sammui; niitä ei läänitetty uudelleen, kuten Saksassa. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa kuninkaat turvautuivat väkivaltaankin vasallien kukistamiseksi. Niin teki Filip II August (1180–1223). Hän oli päättänyt kukistaa Englannin kuninkaiden vallan Ranskassa. Kauan hän kumminkin turhaan taisteli heitä vastaan. Mutta Juhana Maattoman ollessa Englannin kuninkaana Filip II August pääsi tarkoitustensa perille. Kun Juhana surmautti vanhemman veljensä pojan, jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin hänellä, hänet tuomittiin menettäneeksi maansa. Jonkin ajan kuluttua Juhana yritti asevoimin saada takaisin menetetyt läänit, ja häntä auttoivat useat Pohjois-Ranskan vasallit. Mutta Filip II August voitti heidät Bouvines´in [buvi´n] taistelussa. Täten Englannin kuninkaat olivat menettäneet melkein kaikki ranskalaiset maansa, ja Pohjois-Ranskan vasallien mahtavuus oli murrettu. Pian sen jälkeen Filip II August pakotti Etelä-Ranskankin vasallit kuuliaisuuteen.
Ranskan huomattavimmat läänit.
□ Kuten aikaisemmin mainittiin, pääsi Etelä-Ranskassa näihin aikoihin lahkolaisuus vallalle. Albin (albi´) kaupungin mukaan lahkolaisia sanottiin albigenseiksi. Näitä »kettuja vastaan, jotka hävittävät Herran viinimäkeä», paavi Innocentius lähetti joukoittain munkkeja, jotka innokkaasti saarnasivat harha-oppia eli kerettiläisyyttä vastaan. Mutta kun tämä ei auttanut, paavi turvautui mahtikeinoihinsa. Hän julisti Toulousen kreivin, joka oli ottanut kerettiläiset suojelukseensa, pannaan ja saarnautti ristiretkeä albigensien kukistamiseksi. Moni Pohjois-Ranskan vasalli lähtikin mielellään ryöstöretkelle rikkaaseen etelään, ja Ranskan kuningas käytti tilaisuutta hyväkseen laajentaakseen välittömiä alueitaan.
Niin alkoivat albigensisodat, joissa kristityt taistelivat kristityitä vastaan. Ristijoukon etunenässä näkyi paavin lähettiläitä eli legaatteja sekä munkkeja ristiinnaulitun kuvat kädessä. Hävitys oli kauhea. Eräässä kaupungissa murhattiin 20 000 asukasta; 7 000 oli paennut erääseen kirkkoon, niistä useimmat katolilaisia. Heitä kehoitettiin luovuttamaan albigensit ristijoukolle, jolloin muut armahdettaisiin. Mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. »Hakatkaa heidät kaikki kuoliaiksi!», huusi silloin paavin lähettiläs, »Herra kyllä tuntee omansa». Ne vangitut albigensit, jotka eivät luopuneet uskostaan, poltettiin roviolla, usein monta sataa yhdessä. Hirmutöiden kauhistuttamana etelän väestö, katolilaiset samoin kuin albigensit, teki raivokasta vastarintaa. Vihdoin albigensien vastustusvoima murtui. Toulousen kreivi menetti maansa, joka joutui Ranskan kuninkaalle. Pohjoisranskalaiset paronit asettuivat ryöstetyille tiluksille. Etelä-Ranskan vapaa sivistys oli saanut ankaran iskun, trubaduurien iloinen laulu oli vaiennut.
● Pariisin parlamentti. Filip II August menetteli usein viekkaasti ja väkivaltaisesti toimiessaan kuninkaanvallan kohottamiseksi maassaan. Hänen pojanpoikansa Ludvig IX Pyhä (1226–1270) pyrki rauhallisin ja rehellisin keinoin samoihin päämääriin.
Vanhastaan oli Ranskassa suurvasallien tuomioistuin, jossa olivat tuomareina keskenään samanarvoiset ylimykset eli päärit (lat. pārēs = »samanarvoiset»). Sitä sanottiin päärien oikeudeksi ja siinä ratkaistiin ainoastaan kruununvasalleja koskevia oikeuskysymyksiä. Ludvig Pyhän hallitessa tämän tuomioistuimen jäseniksi alettiin ottaa porvarissäätyisiä lainoppineita, joita sanottiin legisteiksi (lat. lex, lēgis = laki, lain). Siten alkuperäisestä vasallien tuomioistuimesta muodostui Pariisin parlamentti, joka nyt oli ylin kuninkaallinen oikeusistuin; siinä ratkaistiin muitakin kuin kruununvasalleja koskevia asioita.
Kuva 224. Ludvig IX Pyhä valtaistuimella.
Legistit olivat tutkineet vanhaa roomalaista oikeutta eli roomalaista lakia. Sen mukaan hallitsijalla oli valtiossa rajaton valta. Kun tämän periaatteen mukaisesti korkein tuomiovalta oli kuninkaalla, niin kaikkien feodaaliherrain tuli alistaa läänissään lausumansa tuomiot kuninkaallisen tuomioistuimen lopullisesti ratkaistaviksi. Siten kuninkaan valta tuntuvasti kasvoi niissäkin lääneissä, jotka vielä olivat lääninherrain hallussa.
□ Ludvig Pyhä käytti kasvanutta valtaansa oikeudenmukaisesti. Erittäin hän koetti suojella köyhäin ja heikkojen oikeutta. Hänen elämäkertansa kirjoittaja kertoo, että hän kesän aikana usein istui linnan puistossa suuren tammen juurella oikeutta jakamassa. Sinne, niin hän arveli, köyhätkin paremmin uskaltavat tulla häntä puhuttelemaan. Pojalleen hän kirjoitti: »Jos rikas ja köyhä saapuvat tuomioistuimeesi, niin asetu mieluummin köyhän kuin rikkaan puolelle, kunnes olet päässyt totuuden perille! Jos joudut riitaan toisen kanssa, niin sinun on ennen kaikkea tehtävä niin kuin oikein on eikä kysyttävä, mikä olisi itsellesi edullista.» — Kun sanoma Ludvigin kuolemasta oli saapunut, kirjoitti muuan runoilija: »Oikeus ja vanhurskaus ovat kuolleet, kun se hyvä kuningas, se pyhä Jumalan mies kuoli. Kenen puoleen köyhä kansa voipi nyt valituksineen kääntyä, kun hyvä kuningas, joka sitä suuresti rakasti, on kuollut?»
● Valtiopäivät. Filip II August ja Ludvig IX Pyhä olivat kukistaneet lääninherrain mahtavuuden; heidän jälkeläisensä Filip IV Kaunis (1285–1314) taisteli voitokkaasti paavia ja katolista kirkkoa vastaan. Puolta vuosisataa aikaisemmin paavi oli perin juurin kukistanut Hohenstaufien vastarinnan; nyt Ranskan kuningas pakotti tuon mahtavan kirkon päämiehen alistumaan tahtoonsa.
Vanhastaan oli katolisella kirkolla kaksi tärkeätä etuoikeutta Ensiksikin oli kirkko omaisuuksineen vapaa veroista. Toiseksi kirkolla oli oma tuomiovalta: »hengellisen tuomiovallan» alaisia eivät olleet ainoastaan papit, joita maallinen tuomioistuin ei ensinkään saanut tuomita, vaan myöskin kirkon tiluksilla asuvat alustalaiset; haastettiinpa kaikki maallikot sellaisissa asioissa, jotka koskivat siveellisyyttä tai kirkollista järjestystä, hengellisen tuomioistuimen eteen.
Ludvig Pyhä oli rajoittanut kirkon tuomiovaltaa. Filip IV Kaunis rupesi verottamaan kirkon omaisuutta. Mutta silloin hän joutui ankaraan riitaan paavi Bonifatius VIII:n kanssa, jolloin paavi joutui täydellisesti tappiolle.
□ Bonifatius oli kopea ja vallanhimoinen ja vaati samaa arvoa ja valtaa kuin Innocentius aikoinaan. »Minä olen Cæsar, minä olen imperator!» hän kirjoitti Saksan keisarille. Kun Ranskan kuningas rupesi verottamaan kirkkoa, Bonifatius julkaisi paavillisen kirjeen eli bullan, jossa hän pannan uhalla kielsi hengellisiä paavin luvatta maksamasta veroa ja uhkasi samalla kirouksella jokaista, »ken ikinä hän lieneekin», joka kirkolle veroa määrää. Kotvaksi saatiin sovinto aikaan paavin ja kuninkaan kesken. Mutta pian riita syttyi uudelleen. Bonifatius julkaisi uuden bullan, jossa mm. sanottiin: »Niinkuin kirkko on yksi ainoa ruumis, niin sillä on myös yksi ainoa pää. On olemassa kaksi miekkaa, hengellinen ja maallinen. Toista käyttää kirkko, toista tosin kuninkaat, mutta ainoastaan kirkon hyväksi: maallisen miekan tulee olla hengelliselle alamainen. Hengellisellä vallalla on oikeus tuomita maallista, mutta Jumala yksin tuomitsee hengellisen vallan tekoja. Jokainen, joka vastustaa hengellistä valtaa, hän vastustaa Jumalaa.»
Kuva 225. Bonifatius VIII.
Bonifatius oli juuri aikeissa julistaa Filipin pannaan, kun hän joutui syntymäkaupungissaan, josta pannajulistus piti annettaman, pahoinpitelyn alaiseksi. Filip oli lähettänyt Roomaan lähettiläänsä, erään lainoppineen, ja tämä liittoutui paavin vastustajiin. Varhain eräänä aamuna he tunkeutuivat paavin asuntoon huutaen: »Kuolema paaville! Eläköön Ranskan kuningas!» Surmattuaan joukon paavin palvelijoita ja kannattajia he hyökkäsivät paljastetut miekat kädessä itse paavia vastaan. Mutta valtaistuimellaan istui Bonifatius juhlapuvussaan, pitäen Pietarin avaimia toisessa kädessään, kultaista ristiä toisessa, Vaikka hän jo oli 86 vuoden ikäinen, oli hänellä ylpeä ja kunnioitusta herättävä ryhti, ja hänet nähdessään sotamiehet vetäytyivät arasti taaksepäin. Mutta joukon johtaja astui paavia kohti, puhkesi solvauksiin tempasi hänet istuimelta ja löi häntä sotahansikkaalla kasvoihin. Paavi vangittiin. Pian kaupungin asukkaat kumminkin vapauttivat hänet, mutta muutaman päivän kuluttua Bonifatius kärsimästään loukkauksesta kuoli.
● Kun Bonifatiuksen seuraaja paavinistuimella Filipin vaatimuksesta muutti asumaan Ranskaan paavin omistamaan Avignonin [avinjō´] kaupunkiin, paavit tulivat kokonaan riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista. Tätä paavien nöyryytyksen aikaa (1309–1377) on sanottu paavien Baabelin vankeudeksi.
Taistelussaan kirkkoa vastaan Filip IV Kaunis vetosi kaupunkien porvariston kannatukseen. Asemansa lujittamiseksi kuningas kutsui v. 1302 aateliston, papiston ja porvariston edustajia valtiopäiville Pariisiin. Siten Ranskan säätyvaltiopäivät saivat alkunsa.
ENGLANNIN KEHITYS PERUSTUSLAILLISEKSI VALTIOKSI.
● Vilhelm Valloittaja. Tanskalaisvallan päätyttyä Englannissa nousi kotimainen mies kuninkaan istuimelle. Mutta pian maahan jälleen hyökkäsi vieras valloittaja. Normandian herttua Vilhelm väitti, että Englannin kruunu oli luvattu hänelle. Kun sitä ei annettu hänelle suosiolla, hän päätti anastaa sen asevoimin. Saatuaan paavin kannatuksen aikeelleen hän kokosi Ranskasta suuren sotajoukon ja purjehti Kanaalin ylitse Englantiin. Hänen rautapukuiset ritarinsa voittivat huonommin aseistetut vastustajansa Hastingsin [he´istiŋz] kentällä v. 1066 ja valtasivat maan.
□ Taistelu alkoi aamun valjetessa. Muuan normannilainen ritari Taillefer, [te´iləfə̄] ratsasti ranskalaisten edellä laulaen kaikuvalla äänellä tunnettua laulua Kaarle Suuresta ja Roland´ista. Toisten yhtyessä lauluun saavuttiin anglosaksien leirille. Pian oli käymässä raivokas taistelu. Vilhelmin joukot taistelivat ratsain, pukeutuneina rautaan kiireestä kantapäähän. Mutta anglosaksilaiset jalkamiehet seisoivat järkkymättöminä, kilpi kilvessä, ja torjuivat hyökkäyksen kerta toisensa perästä. Silloin Vilhelm käytti viekkautta. Hän levitti miestensä keskuuteen huhun, että hän oli kaatunut. Monet kääntyivät jo pakoon, ja anglosaksit avasivat rivinsä ajaakseen heitä takaa. Mutta nyt herttua sieppasi kypärän päästänsä ja huusi: »Minä elän ja olen Jumalan avulla voittava!» Silloin normannit uudistivat hyökkäyksensä, tunkeutuivat anglosaksien auenneiden rivien läpi ja saavuttivat voiton. Ja Vilhelm sai nimen Valloittaja.
● Vilhelmin mukana tuli maahan joukko normannilaisia ylimyksiä. Heidän haltuunsa joutui suurin osa anglosaksien maata, ja läänityslaitos pantiin täälläkin toimeen. Kuninkaan valta pysyi kumminkin lujempana kuin mannermaan valtioissa, sillä Vilhelm vaati kaikki alavasallitkin tekemään uskollisuuden valan kuninkaalle. Kuitenkin normannit muodostivat tästä lähtien Englannin mahtavan ylimysluokan, joka erosi anglosaksilaisesta kansasta sekä tapojensa että kielensäkin puolesta, ja kesti kauan, ennen kuin nämä kaksi kansallisuutta sulautuivat toisiinsa.
Kuva 226. Normannilaisritari.
● Henrik II ja Tuomas Becket. Normannilaisen suvun jälkeen sai Englannin kruunun Henrik II (1154–1189), joka niinikään oli ranskalainen ylimys ja kuului Plantagenetin [pläntä´džinet] sukuun (1154–1485). Hänellä oli lääninä enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa, ja Englannissa hän kohotti kuninkuuden suureen voimaan.
Henrik antoi feodaaliherroille erityistä maksua vastaan vapautuksen sotapalveluksesta. Maksua sanottiin kilpiveroksi. Verosta saaduilla varoilla hän palkkasi sotureita, jotka olivat taidoltaan parempia ja samalla luotettavampia kuin aatelissotilaat.
Henrik tahtoi myös määrätä kirkon asioista. Hän nimitti piispoja ja julkaisi kirkkoa koskevia lakeja, joissa mm. säädettiin, että pappien rikosasioissa tuli vastata maallisissa tuomioistuimissa. Mutta silloin hän joutui taisteluun kirkon kanssa, jota Englannissa tähän aikaan ylimpänä edusti arkkipiispa Tuomas Becket [be´kit]. Tässä taistelussa Henrik joutui tappiolle.
Kuva 227. Henrik II puolisoineen.
□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.
● Suuri vapauskirja. Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu Juhana Maaton, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu, kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. Juhana joutui riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas oli siis paavin vasalli.
Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset, normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti Magna chartan [karta] eli suuren vapauskirjan, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle itsehallinnolle.
Tästä lähtien laki oli Englannissa määräämässä kuninkaankin toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka näin määrää kuninkaanvallan rajat, on perustuslaki.
Kuva 228. Henrik III.
□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa: häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»
Kuva 229. Lordien huoneen istunto Edvard I:n aikana.
● Englannin parlamentti. Magna chartan mukaan verojen myöntäminen kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi. Juhanan pojan Henrik III:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja. Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli parlamentin, jonne ylimysten lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien maanomistajain ja kaupunkien porvariston edustajia. Täten muodostui ylimysten kokous kansaneduskunnaksi.
On huomattava, että Ranskassa parlamentti oli ylituomioistuin, Englannissa kansaneduskunta.
Henrik III:n poika Edvard I piti voimassa Magna chartan säännökset. Hän kävi sotia Walesia ja Skotlantia vastaan liittäen ensiksi mainitun maan Englannin kuningaskuntaan. Näihin sotiin hän tarvitsi varoja, mutta ne oli pyydettävä parlamentilta. Parlamentti kokoontui sangen usein ja sen toiminta alkoi vakaantua. Parlamentti jakaantui kahteen osastoon: ylähuoneeseen ja alahuoneeseen. Ylähuoneen muodostivat hengelliset ja maalliset ylimykset, joita sanottiin lordeiksi [lōd]. Alempi aatelisto sekä aatelittomat maaseudun ja kaupunkien valitut edustajat taas muodostivat alahuoneen.
Alempana mainitun satavuotisen sodan aikana anglosaksit ja normannit sulautuivat toisiinsa yhdeksi eheäksi Englannin kansaksi. Samoin muodostui englannin kieli siten, että anglosaksien kieleen siirtyi paljon ranskalaisia sanoja.
SATAVUOTINEN SOTA.
● Sodan aihe. 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla Englanti ja Ranska joutuivat keskenään sotaan, joka, välillä keskeytyen, kesti toista sataa vuotta (1339–1453). Siinä taisteltiin Ranskan kruunusta.
Kuva 230. Edvard III.
Kun capetinkisuvun vanhin miespuolinen haara sammui 1328, syntyi epätietoisuutta siitä, oliko kruunu menevä Filip IV Kauniin veljenpojalle, Valois´n [valua´] kreiville Filipille, vaiko hänen tyttärenpojalleen, Englannin kuninkaalle Edvard III:lle. Suurvasallit ratkaisivat asian Filipin eduksi. Näin nousi Ranskan valtaistuimelle Valois´n suku (1328–1589), joka siis oli capetinkisuvun sivuhaara.
Kuva 231. Jousi- ja keihäsmies.
● Crécyn taistelu (1346). Edvard III päätti asevoimin anastaa Ranskan kruunun. Hän sai aikeelleen vilkasta kannatusta Englannissa, ja Alankomaiden porvarit, jotka saivat kutomoihinsa villat Englannista, menivät hänen puolelleen. Englannin väkiluku oli tosin Ranskan väkilukua pienempi, mutta Edvardin sotajoukko oli taistelukuntoisempi kuin Ranskan. Aatelisen ratsuväen lisäksi hänellä oli hyvin harjoitettua jalkaväkeä, josta toisilla oli aseina keihäät, toisilla hyvätekoiset jouset. Ja kaiken lisäksi hänellä oli tykkejä, joita nyt ensi kerran mainitaan taistelussa käytetyn. Tärkeintä oli kuitenkin se, että englantilaiset taistelivat säännöllisin joukoin, jotka suorittivat taisteluliikkeet komennuksen mukaan. Tämän taistelutavan he olivat oppineet sotiessaan Walesin ja Skotlannin kelttiläisiä vastaan. Ranskan sotajoukossa taistelivat aateliset ratsumiehet, jotka tosin olivat sotaanharjaantuneita, mutta joilta puuttui tarpeellinen järjestys ja kuri; kukin suoritti kamppailun oman harkintansa mukaan. Jousimiehiäkin oli, mutta ne eivät kyenneet kilpailemaan englantilaisten kanssa nopeudessa ja tarkkuudessa. Niinpä ranskalaiset kärsivät, vaikka heidän joukkonsa oli paljoa lukuisampi, täydellisen tappion Crécyn [kresi´] taistelussa Pohjois-Ranskassa v. 1346.
Kuva 232. Heittokone.
□ Kuningas Filip tahtoi antaa sotamiestensä levätä ennen taistelun alkamista, koska he olivat marssineet aamusta asti sateessa. Mutta voitonvarmoina ranskalaiset ruhtinaat ja ritarit tahtoivat heti taistella. Kuningas suostui ja antoi genovalaisille jousimiehille, jotka olivat hänen palveluksessaan, käskyn hyökätä. Turhaan genovalaiset huusivat, että heidän jousenjänteensä olivat sateesta höltyneet — heidän täytyi rynnätä. Mutta pian he kääntyivät toivottomina pakoon, kun englantilaiset jousimiehet, jotka olivat pitäneet jousensa koteloissa, alkoivat ampua. »Nuo heittiöt», urhoolliset Ranskan ritarit huusivat omista jousimiehistään, »miksi he sulkevat meiltä tien?» »Hakatkaa ne maahan!» kuningas komensi. Ja sillä aikaa kuin ranskalaiset ritarit kävivät turvattomien jousimiesten kimppuun, englantilaiset lakkaamatta ampuivat joukkoon.
Kuva 233. Musta prinssi.
Vihdoin ranskalainen ritarijoukko ratsasti rynnäkölle. Englantilaiset odottivat hyökkäystä tyynesti ja äänettöminä. Edvard oli asettanut joukkonsa mäen rinteelle kolmeen linjaan. Ritarit olivat astuneet maahan ratsujensa selästä ja taistelivat yhdessä jalkamiesten kanssa. Rintaman edustalle oli sijoitettu jousimiehet. Jouset olivat teräksestä ja niin raskaat, että ne oli viritettävä erityisellä vääntimellä. Ampujan vieressä oli sen takia hänen kumppanillaan leveä kilpi molempien suojana. Hyvällä jousella saattoi ampua puhki vahvan ritarivarustuksen. Toista linjaa johti kuninkaan 15-vuotias poika Edvard, jota tumman varustuksensa takia sanottiin mustaksi prinssiksi. Kolmannen linjan ja koko taistelun ylin johto oli kuninkaalla.
Ranskan aatelin kiivaasta hyökkäyksestä englantilaisten jousimiesten rivit särkyivät. Musta prinssi joutui ahdinkoon ja pyysi isältään apua. »Onko poikani pudonnut hevosen selästä?» kuningas kysyi, »ja onko hän haavoittunut tai kuollut?» »Ei», sanantuoja vastasi, »viholliset ovat ylivoimallaan voittamaisillaan hänet.» Kuningas, joka paikaltaan näki, että prinssi hyvin saattoi suoriutua, vastasi: »Sitten hän ei saakaan apua. Olkoon päivän kunnia hänen, niin hän voipi ansaita ritarikannuksensa!» Tämä vastaus kiihotti prinssiä. Niin kuin muuri hänen lujat rivinsä vastustivat Ranskan ritariston hyökkäyksiä. Ja kun englantilaisten kolmaskin linja marssi rinnettä alas, oli heidän voittonsa täydellinen.
● Kansa kapinassa. Crécyn taistelun jälkeen oli useita rauhan vuosia. Euroopassa raivosi silloin hirveä rutto, »musta surma», johon kuoli tuhansittain ihmisiä. Mutta kun ruton aika oli päättynyt, sota alkoi uudelleen. Ranskalaiset olivat nytkin häviöllä, vietiinpä heidän kuninkaansa vankina Englantiin.
Silloin puhkesi Ranskassa kapina. Hallitusta johti kruunun-prinssi, jota sanottiin daufiniksi [dof̃ä´], koska hänellä oli Dauphinén [dofine´] maakunta lääninä. Porvaristo tahtoi supistaa kuninkaan valtaa, ja talonpojat, jotka sodan johdosta olivat paljon kärsineet, liittyivät joukoiksi ja kulkivat ryöstämässä ja polttamassa aatelin linnoja. Mutta kapina kukistettiin, ja olot jäivät entiselleen.
● Jeanne d´Arc. Sota leimahti usean kerran ilmiliekkiin. Voitolla olivat milloin englantilaiset, milloin ranskalaiset. Näin kului ainaisissa levottomuuksissa 80 vuotta. Lopulta Ranskaa kohtasi suuri onnettomuus: kuningas tuli heikkomieliseksi, ja mahtavat suurvasallit jakautuivat kahteen keskenänsä vihamieliseen puolueeseen. Samaan aikaan englantilaiset uudistivat hyökkäyksensä. Kun Kaarle VII, heikkomielisen isänsä kuoltua, v. 1422 nousi valtaistuimelle, oli hänellä hallussaan ainoastaan Loire [luā´r]-joen eteläpuolella oleva osa maata. Mutta englantilaiset tahtoivat valloittaa koko Ranskan ja rupesivat piirittämään Orleans´in [orleã´] kaupunkia. Ranska näytti olevan hukassa, mutta silloin 17-vuotias talonpoikaistyttö Jeanne d´Arc [žanda´rk] tuli maansa pelastajaksi.
□ Kotiseudullaan Champagnessa Jeanne d´Arc oli kuullut kertomuksia vain sodista ja pyhimyksistä. Eräänä päivänä hän oli näkevinään suuren valon, ja ihana olento, jolla oli siivet, virkkoi hänelle: »Vapauta kuningas ja anna hänelle takaisin hänen maansa ja valtakuntansa!» Mutta tyttö vastasi: »Minä olen vain heikko tyttö enkä osaa johtaa aseellisia miehiä». Ääni vastasi taas: »Pyhimykset auttavat sinua». Vuosikausia hän kuuli näitä ääniä kertomatta niistä kenellekään. Vihdoin hän ilmoitti asiasta isälleen. Isä sanoi mieluummin hukuttavansa tyttärensä kuin päästävänsä hänet raakojen sotamiesten joukkoon. Sitten Jeanne kertoi asiasta eräälle upseerille. Tämäkin nuhteli häntä. Mutta tyttö oli itsepäinen. Hän lausui: »Lähden kuninkaan luo, vaikkapa jalkani kuluisivat polvia myöten.»
Ja Jeanne lähti kuninkaan luo. Hän leikkasi lyhyeksi pitkän tukkansa, pukeutui miehen pukuun ja saapui onnellisesti siihen kaupunkiin, jossa kuningas oleskeli. Tuntematta ennakolta kuningasta Jeanne meni suoraan hänen luokseen, vaikka kuningas tavalliseen hovi-miehen pukuun pukeutuneena oli suuressa seurassa. »Jos annat minulle sotaväkeä, niin minä vapautan Orleans´in ja vien sinut kruunattavaksi Reimsiin», tyttö rohkeasti virkkoi kuninkaalle, »sillä Jumalan tahto on, että englantilaiset on karkotettava kotimaahansa ja että Ranska on oleva vapaa». Aluksi moni epäili, olisiko suostuttava tuon merkillisen talonpoikaistytön pyyntöön, mutta hänen älykkäät vastauksensa ja varma esiintymisensä herättivät luottamusta.
Kuva 234. Jeanne d´Arc erään linnan edustalla.
● Ranskalaiset pitivät Jeanne d´Arcia Jumalan lähettämänä pelastajana. Yleinen innostus syntyi. Tehtiin voimakkaita hyökkäyksiä englantilaisia vastaan. Vihollisten voima murtui. Orleans oli pelastettu, ja Jeanne d´Arc sai Orleans´in neitsyen nimen. Sen jälkeen Kaarle VII vietiin Reimsiin kruunattavaksi.
Jeanne d´Arc oli herättänyt ranskalaisissa yleisen isänmaallisen innostuksen ja lujittanut heidän itseluottamustaan. Heillä oli tämän jälkeen parempi menestys taistelussa. Ja kun sota päättyi (1453), ei Englannilla ollut Ranskan alueista jäljellä muuta kuin Calais´n kaupunki.
□ Kun Jeanne d´Arc oli lupauksensa täyttänyt, hän tahtoi mennä kotiinsa. Mutta hänet houkuteltiin vielä jäämään sotajoukkoon. Silloin onni petti hänet. Hän joutui englantilaisten vangiksi. He syyttivät häntä noituudesta ja tuomitsivat hänet noitana elävältä poltettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön Rouen´in [ruã´] torilla v. 1431. Kun liekit jo ympäröivät häntä, vakuutti hän viattomuuttaan: »Äänet puhuivat minulle Jumalan luota, ne äänet eivät ole minua pettäneet.» Ja kun hänen päänsä kuoleman hetkellä vaipui rinnalle, niin hän huudahti: »Jeesus!» Mutta polttorovion ääressä seisoi tuhansia ihmisiä silmät kyynelissä.
SODAN JÄLKEINEN AIKA RANSKASSA JA ENGLANNISSA.
● Kuninkaan valta kasvaa Ranskassa. Pitkällinen sota Englantia vastaan teki välttämättömäksi pitää sotajoukkoja alinomaa aseissa. Näin sai alkunsa vakinainen sotajoukko, joka oli kokonaan kuninkaan komennettavana. Siten kuningas tuli sodankäynnissä riippumattomaksi aatelisherroista. Samaan aikaan tulivat eräät verot, joita aluksi oli myönnetty sotatarkoituksiin, pysyväisiksi. Siten valtiopäiväin merkitys kuninkaan rinnalla väheni.
Kuva 235. Ludvig XI.
Kaarle VII:n jälkeisen Ludvig XI:n hallitessa kuninkaan valta yhä kohosi, kun viimeinen mahtava suurvasalli, Burgundin herttua Kaarle Rohkea, kukistui. Kaarle omisti paitsi Burgundia useita muita alueita, niiden joukossa Alankomaat. Hänen tarkoituksensa oli muodostaa Ranskan ja Saksan välille itsenäinen kuningaskunta. Huolimatta Ludvig XI:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaanXII:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaan. Mutta kun hän yritti valloittaa Sveitsiä, kohtasi hän sitkeätä vastarintaa tuon vapaan kansan taholta, ja Nancyn [nãsi´] taistelussa hän kaatui (1477). Ludvig otti hänen maistaan Burgundin herttuakunnan, mutta Burgundin kreivikunnan eli Franche-Comtén [frãškõte´] ja Alankomaat sai Saksan keisari Maksimilian, joka oli naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa.
Näin kuninkaan valta oli Ranskassa vahvistumistaan vahvistunut. Lääniaateli oli masennettu, katolinen kirkko oli heikko, porvaristo kannatti kuningasta. Hänen käytettävänään oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.
● Sisällissota Englannissa. Pian sen jälkeen kun 100-vuotinen sota oli päättynyt Englannin tappioksi, syttyi Englannissa sisällissota kahden kuninkaallisen sukuhaaran välillä, jotka taistelivat kuninkaan kruunusta. Molemmin puolin käytettiin satavuotisesta sodasta vapautuneita levottomia ammattisotilasjoukkoja. Sotaa sanotaan ruusujen sodaksi (1455–1485), toisella sukuhaaralla, Lancasterin [lä´ŋkästə] suvulla, kun oli lipussaan punainen ruusu, toisella, Yorkin [jōk] suvulla, taas valkoinen ruusu. Kansa jakaantui kahtia sukujen mukaan. Sota oli ylen verinen, ja puolueet taistelivat vaihtelevalla onnella. Monta kammottavaa murhaa tehtiin itse kuningasperheessä. Viimein (1485) Henrik VII Tudor [tjū´də], joka polveutui kummastakin taistelevasta suvusta, kohosi Englannin valtaistuimelle. Tudorin suku hallitsi sitten Englantia enemmän kuin sata vuotta (1485–1603).
Kuva 236. Henrik VII.
Englannissakin oli kuninkaan valta vahva keskiajan lopussa. Ruusujen sodassa oli kaatunut paljon ylhäisaatelia. Se vaikutti heikontavasti parlamentin ylähuoneeseen, joka tähän aikaan oli varsinaisena kuninkaan vallan vastapainona. Porvaristo oli kyllä taloudellisesti vaurastunut, mutta sen valtiollinen merkitys oli vielä suhteellisen vähäinen. Vasta uudella ajalla parlamentin alahuone kohosi Englannissa suureen merkitykseen.
SAKSAN VALTAKUNTA.
● Nyrkkivallan aika. Hohenstaufien kukistumista seurasi Saksassa täydellinen sekasorron eli nyrkkivallan aika (1254–1273). Maassa oli kyllä kuninkaita, mutta heitä ei kukaan totellut. Mahtavat lääninherrat olivat pikku kuninkaita kukin alueellaan, ja alavasallitkin menettelivät, miten parhaaksi näkivät. Linnoistansa monet aatelisherrat harjoittivat suoranaista rosvousta ryöstellen rauhallisten kauppiaiden ja talonpoikain omaisuutta. Eikä kukaan heitä siitä rangaissut, sillä laki ja järjestys olivat maasta kadonneet.
● Rudolf Habsburgilainen. Vihdoin kokoontui Saksan seitsemän etevintä hengellistä ja maallista ruhtinasta, joita sanottiin vaaliruhtinaiksi, valitsemaan maalle sellaista kuningasta, joka palauttaisi järjestyksen valtakuntaan. Valituksi tuli Habsburgin kreivi Rudolf (1273–1291). Siten nousi valtaistuimelle kuuluisa Habsburgin suku. Se sai nimensä Sveitsissä sijaitsevasta Habsburgin linnasta.
Kuva 237. Rudolf, Habsburgin kreivi.
Rudolfilla oli valtaistuimelle noustessaan vähäiset tilukset, mutta hän laajensi ne pian varsin huomattaviksi. Kun Böömin kuningas ylpeästi kieltäytyi vannomasta läänivalaa vasta valitulle kuninkaalle, Rudolf aloitti sodan häntä vastaan ja anasti hänen maistaan Itävallan, Steiermarkin, Kärntin ja Krainin. Ne jäivät sitten perinnöksi Habsburgin suvulle ja niitä sanottiin Itävallan perintömaiksi.
Pontevasti Rudolf toimi myöskin järjestyksen ja sisällisen rauhan palauttamiseksi valtakuntaan. Hän ahdisteli lakkaamatta rosvoritareja, rankaisi heitä ankarasti ja hävitti heidän linnojansa.
□ Thüringenissä Rudolfin sanotaan yhtenä vuotena hävittäneen seitsemättäkymmentä rosvolinnaa. Sen jälkeen hän puhdisti Reinin seudut. Siellä hän eräästä linnasta pelasti joukon kauppiaita, jotka rosvoritarit olivat ryöstäneet puti puhtaiksi ja joita he pitivät vangittuina kiskoakseen lunnaita heidän kotiseudultaan. Rudolf vangitutti ritarit ja tuomitsi heidät kaikki hirtettäviksi. Muuan kuninkaan seurueessa oleva aatelismies huomautti, että moinen rangaistus häpäisisi koko aatelissäätyä. Mutta Rudolf vastasi: »Aateli ei siitä kärsi häpeätä, sillä nämä eivät ole mitään ritareita, vaan varkaita, rosvoja ja murhamiehiä. He ovat käyneet rauhallisten kansalaisten kimppuun, rikkoneet maan rauhan ja pilkanneet tuomioistuimia. Oikea aateli pitää uskollisuutta kunniassa, harrastaa hyviä tapoja, ei tee kenellekään vääryyttä ja suojelee heikkoja.» Kun linna oli hävitetty maan tasalle, pystytettiin sen raunioille hirsipuut, joihin vangit ripustettiin. Vuoren laelle asetettiin marmoritaulu, johon piirrettiin hirtettyjen nimet ynnä seuraavat sanat: »Niin rankaisee Habsburgin Rudolf rauhanrikkojia, rosvoja ja murhamiehiä sukuun tai säätyyn katsomatta».
Kuva 238. Maksimilian I.
● Maksimilian. Rudolfin jälkeen oli Saksan keisarinistuimella erisukuisia ruhtinaita, kunnes v. 1437 kruunu joutui pysyväisesti Habsburgin suvulle. Keskiajan päättyessä oli valtaistuimella Maksimilian I, joka oli, kuten edellä on mainittu, naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa ja liitti valtakuntaansa Alankomaat ja Franche-Comtén.
● Sveitsiläisten vapaustaistelu. Rudolfin seuraajain aikana Itävallan habsburgilaiset herttuat koettivat alistaa valtaansa Sveitsin vuorimaiden vapaita talonpoikia. Herttua Leopold päätti pakottaa talonpojat alamaisuuteen ja lähti loistavan ritarijoukon johdossa Sveitsiin. Mutta valppaat, vapautta rakastavat talonpojat olivat häntä vas tassa Morgarienin vuorisolassa Schwyzin kantonin rajalla. Siinä syntyi taistelu (1315), jossa Leopoldin ritarijoukko täydellisesti tuhottiin. Sveitsiläisillä oli kuten englantilaisillakin järjestyneet jalkaväkijoukot, jotka toimivat suunnitelmallisesti, jota vastoin Leopoldilla oli kurittomia ritarijoukkoja.
□ Sveitsiläisten vapaustaistelujen ajoilta kerrotaan mm. tarina urhoollisesta jousimiehestä Wilhelm Tellistä.
Altdorfissa, Urin kantonissa, pidettiin markkinoita. Nöyryyttääkseen seudun asukkaita Gessler vouti pystytti kaupungin torille pitkän riu´un, jonka päähän hän panetti Itävallan herttuan hatun. Jokaisen ohikulkijan tuli tervehtiä hattua yhtä kohteliaasti kuin itse Itävallan herttuaa. Monet olivat jo kulkeneet ohitse, uskaltamatta olla tervehtimättä, kun Wilhelm Tell, taluttaen pientä poikaansa kädestä, saapui torille ja astui hatun ohi tervehtimättä. Silloin sotamiehet, jotka lähimmässä kadunkulmassa vartioitsivat ohikulkijoita, vangitsivat hänet ja veivät hänet Gesslerin eteen.
Gessler tuomitsi Teliin ampumaan omenan poikansa pään päältä. Tell, vaikka olikin tarkka jousimies, kalpeni ja pyysi päästä kokeesta. Mutta siihen ei suostuttu. Poikanen asetettiin, omena pään päällä, selin erästä puuta vastaan torin toiseen laitaan, kun Tell toisessa laidassa nosti joustaan. Nuoli suhahti ilmassa, ja palasina omena putosi maahan. Kansa riemuitsi, ja iloisena Tell syleili poikaansa, jolle ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Samassa Gessler huomasi Tellin vyötäisillä toisen nuolen ja kysyi, kenelle se oli aiottu. Hetken epäröityään Tell vastasi synkästi: »Sinulle se oli aiottu, jos olisin tappanut lapseni. Ja se nuoli olisi varmasti osunut maaliin.» Suuttuneena Gessler panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä Vierwaldstätter järven halki linnaansa.
Mutta järvellä nousi ankara myrsky. Vene oli hukkumaisillaan, ja kaikki huusivat, että Tell, joka oli taitava purjehtija, yksin voi sen pelastaa. Silloin Gessler irroitutti Tellin kahleista ja asetti hänet peräsimeen. Tell ohjasi veneen lähelle rantaa, tarttui sitten äkkiä jouseensa ja hyppäsi kallion kielekkeelle, kadoten pian hämmästyneiden vihollisten näkyvistä.
Gessler pääsi miehineen kumminkin onnellisesti maihin. Kun hän seuraavana päivänä ratsasti tietä pitkin linnaansa, sattui ahtaalla rotkotiellä nuoli hänen rintaansa, ja hän putosi hevosen selästä taaksepäin sotamiestensä syliin. Kuollessaan hän kädellään viittasi nuoleen ja virkkoi: »Se on Tellin nuoli, minä tunnen sen.» Samassa sotamiehet näkivät tuon rohkean jousimiehen nousevan väijytyspaikastaan ja katoavan puiden taakse. Vielä tänä päivänä on sillä kallion kielekkeellä, jolle Tell hyppäsi Gesslerin veneestä, nimenä »Teliin paasi».
Leopoldin sanotaan uhanneen »kurittaa kapinoitsijat ja hevosillaan maahan tallata nuo röyhkeät talonpojat». Hänellä oli 2000–3000 miehen suuruinen ritarijoukko, kun talonpoikia oli 3000–4000. Viimeksi mainitut leiriytyivät ahtaan Morgartenin solan taakse: toisella puolen oli pieni sisäjärvi, toisella metsäinen vuori. He olivat varustautuneet tapparakeihäillä, sotakirveillä ja seipäillä. 50 miestä oli miehittänyt erään kallion kielekkeen, johon oli vaikea päästä. Sen reunalle he vierittivät joukon isoja kiviä ja puunrunkoja. Tuskin itävaltalaiset ratsumiehet olivat ratsastaneet ahtaaseen solaan, kun nuo viisikymmentä ylhäältäpäin vierittivät kiviä ja puunrunkoja heidän päällensä. Monta ritaria kuoli tai haavoittui, hevoset säikähtyivät. Syntyi yleinen sekasorto ja hämminki. Nyt solan suulla olevat sveitsiläiset tekivät hyökkäyksen, ja rautapukuiset ritarit kärsivät musertavan tappion. Toiset tungettiin järveen, jonne he hukkuivat, toiset putosivat satulasta voimatta raskaine varustuksineen liikkua paikaltaan, toiset kaatoi talonpoikain tapparakeihäs tai kirves. Leopold hädin tuskin pelastui pakenemalla. Näin Sveitsin vapaus pelastui; Morgartenin voittoa ei ole suotta sanottu »sveitsiläisten Marathoniksi».
● Morgartenin voiton jälkeen kolme maakuntaa eli kantonia teki keskenään »ikuisen» liiton, luvaten yksissä voimin puolustaa vapauttaan. Myöhemmin liittoon yhtyi Sveitsin muitakin kantoneja. Se olikin tarpeen, sillä Habsburgit eivät luopuneet valtausaikeistaan, ennen kuin heidät oli uudestaan perin pohjin voitettu. Kun Kaarle Rohkeankin aiemmin mainittu yritys sveitsiläisten kukistamiseksi oli rauennut tyhjiin, niin Sveitsin talonpoikain vapaus oli turvattu. Keskiajan lopulla (1499) Habsburgit tunnustivat Sveitsin Itävallasta riippumattomaksi itsenäiseksi valtioksi, jolla kuitenkin oli keisari yliherranaan.
Sveitsin vapaussodan aikana Habsburgit saivat Tirolin liitetyksi perintömaihinsa.
● Kirkon hajaannus ja Juhana Hus. Vuoden 1400 vaiheilla huomio alkoi kääntyä erikoisesti kirkon asioihin. Paavit olivat kauan asuneet Avignonissa ja olleet Ranskan kuninkaiden nöyriä käskyläisiä. Vihdoin Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi italialaisen miehen, joka asettui Roomaan. Mutta Ranskassa valittiin toinen paavi Avignoniin. Näin oli katolisella kristikunnalla kaksi paavia, jotka kumpikin julistivat toisensa kannattajineen pannaan. Kirkolliskokouskaan ei voinut asiaa auttaa. Se kyllä tuomitsi kummankin paavin erotettavaksi, ja uusi valittiin tilalle. Mutta edelliset eivät totelleet kirkolliskokouksen päätöstä, joten kahden sijasta saatiin kolme paavia. Tämä sekaannuksen aika kesti useita vuosikymmeniä ja sitä sanotaan hajaannuksen eli suuren skisman ajaksi. Se päättyi vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa (1414–1418). Siellä päätettiin, että kirkolliskokous oli paavia ylempi. Sitten nuo kolme paavia erotettiin virasta ja tilalle valittiin uusi paavi.
Suuri skisma.
Täten kirkon ulkonainen yhteys saatiin aikaan. Mutta kirkon arvo oli pahasti kärsinyt. Kirkko oli sitä paitsi sisällisesti heikko, sillä ilmaantui henkilöitä, jotka arvostelivat sen oppia ja järjestystä ja perustivat lahkokuntia, jotka osoittivat tyytymättömyyttä kirkkoa kohtaan.
Englannissa oli jo aikaisemmin, 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla, kuuluisa yliopiston professori Wycliff [ui´klif] arvostellut kirkon eräitä oppeja ja vaatinut, että Raamattu oli pantava uskonnon ylimmäksi ohjeeksi. Hän sai monta kannattajaa Englannissa; mutta muissakin maissa hänen mielipiteensä saavuttivat suosiota, ja uudistusliike jatkui kirkon vastarinnasta huolimatta. Tämän liikkeen pelkäämättömin johtaja oli böömiläinen talonpojanpoika Juhana Hus.
Harhaoppisena Hus kutsuttiin Konstanzin kirkolliskokoukseen vastaamaan opistaan. Kirkolliskokous julisti Husin opit vääriksi, tahtoen väkivalloin tukahduttaa hänen johtamansa uskonnollisen uudistusliikkeen. Hus tuomittiin elävänä poltettavaksi.
□ Hus oli professori samoin kuin Wycliff ja opetti Prahan yliopistossa. Mutta samalla hän saarnasi tšekin kielellä kaupungin kirkossa. Husin saarnoilla oli syvä vaikutus kuulijoihin, sillä hän oli etevä puhuja ja hänen sanoistaan virtasi syvän uskonnollisen vakaumuksen voima. Wycliffin tavoin hän hylkäsi eräät kirkon opit ja nousi pontevasti vastustamaan anekauppaa, jota kirkko tähän aikaan julkisesti harjoitti, niin että ihmisissä se käsitys pääsi valtaan, että rahalla voi ostaa synninpäästön. Hus samoin kuin Wycliff rupesi vastustamaan tätä väärinkäytöstä selittäen, että Jumalan armo annetaan katuvaiselle ilmaiseksi. Mutta seurauksena oli, että Hus julistettiin kirkonkiroukseen ja hänen täytyi paeta Prahasta. Kun Hus sitten kutsuttiin Konstanziin vastaamaan opistaan, monet ystävät varottivat häntä sinne menemästä. Mutta Husilla oli palava halu puhua vakaumuksensa puolesta. Pelottomasti hän puolustikin mielipiteitään, vedoten Raamattuun. Siitä huolimatta hänet julistettiin kerettiläiseksi ja tuomittiin poltettavaksi.
Kuva 239. Juhana Husin kuolema.
Kuva 240. Husin muistoksi lyöty raha.
Kun tuomio lausuttiin Konstanzin tuomiokirkossa, oli Hus polvillaan rukoillen, kädet ylöspäin ojennettuina. Yltympäri kirkon penkeissä istuivat kokouksen jäsenet. Eräs piispa luki julki tuomion, jonka mukaan kaikki Husin kirjoitukset oli hävitettävä. Hus itse oli parantumattomana kerettiläisenä poltettava. Husin yltä riisuttiin nyt hänen papillinen pukunsa ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Muuan piispa lausui kiroussanat: »Kirkko on työntänyt sinut keskuudestaan. Me jätämme sinun ruumiisi maallisille virastoille, sinun sielusi perkeleelle.» »Ja minä», Hus virkkoi tähän, »jätän sen Vapahtajani Kristuksen haltuun.» Hänen yllensä puettiin nyt tavallinen kerettiläispuku, väljä pitkäliepeinen viitta ja puolen metrin korkuinen paperilakki, johon oli kuvattu pahoja henkiä ja tulenliekkejä ja johon oli kirjoitettu: pääkerettiläinen. »Vapahtajani», Hus sanoi, »on minun tähteni kantanut orjantappurakruunua; ilolla kannan kerettiläiskruunua hänen pyhän totuutensa tähden.»
Näin puettuna Hus vietiin roviolle, joka oli pystytetty Konstanzin torille. Kun rovio sytytettiin, Hus alkoi veisata virttä. Mutta tuuli ajoi savua ja tulenhehkua hänen kasvojansa vasten, niin että hän pian tukehtui. Kun rovio oli palanut loppuun, koottiin tuhka ja siroteltiin Rein-jokeen.
● Kun Hus oli poltettu, Böömin tšekit, jotka olivat slaavilaista kansaa ja joiden kieltä ja kansallisia oikeuksia Hus oli puolustanut, nousivat kapinaan uskontonsa ja kansallisuutensa puolesta. Kapina kukistettiin kuitenkin ennen pitkää.
ITALIAN OLOT.
● Valtiollinen hajanaisuus. Keskiajan kahtena viimeisenä vuosisatana Italia kohosi yhä suurempaan taloudelliseen vaurauteen ja henkiseen kukoistukseen, mutta maa oli valtiollisesti hajalla. Saksan keisarien yritys saada Italia valtaansa oli lopullisesti epäonnistunut. Sen jälkeen ei liioin muodostunut yhtenäistä Italian valtiota Ranskan ja Englannin tapaan, vaan maa oli jakautuneena moneen pikku valtioon. Etelä-Italiassa oli Napolin kuningaskunta, Keski-Italiassa Kirkkovaltio ja Firenze, Pohjois-Italian valtioista olivat tärkeimmät Milano, Venezia ja Genova.
Kuva 241. Kondottieri Colleonin muistomerkki Veneziassa.
Kaikkialla oli vilkasta valtiollista toimintaa. Kansa oli jakautuneena edelleen puolueisiin, guelfeihin ja ghibelliineihin, jotka kävivät keskenään kiivasta taistelua valtion ylivallasta. Tavallista oli, että voitolle päässyt puolue karkotti vastapuolueen johtavat miehet valtion piiristä. Niinpä kuuluisa firenzeläinen runoilija Dante, josta tuonnempana kerrotaan, vietti suuren osan elämäänsä maanpaossa. Sodan johto uskottiin palkkajoukkojen päälliköille, joita sanottiin kondottiereiksi. He taistelivat vain palkan takia ja menivät usein puolelta toiselle. Toisinaan he taas anastivat valtiossa yksinvallan, jota ylläpitivät asevoimin, menetellen usein ylen väkivaltaisesti. Yksinvaltiaita sanottiin sen tähden tyranneiksi, ja tällaisen hallitusmiehen murhaa pidettiin luvallisena, jopa ylistettävänä tekona. Tikarin ja myrkyn käyttäminen olikin hyvin tavallista tämän ajan Italiassa.
Mutta monessa Italian valtiossa järjestettiin hallinto oivalliselle kannalle. Valtion palkkaamat virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja, kansalaisten maksettavaksi määrättiin vakinainen vero, valtiolle laadittiin tarkka tulo- ja menoarvio, ja hallitus piti velvollisuutenaan huolehtia elinkeinojen edistämisestä rakentamalla maanteitä, parantamalla satamia jne. Monet tyrannitkin osoittivat valpasta huolenpitoa alamaisten hyvinvoinnista ja olivat samalla väkivaltaisuudestaan huolimatta lämpimiä tieteen ja taiteen suosijoita.
● Napolin kuningaskunta. Kaarle Anjoulainen, jonka paavi oli kutsunut karkottamaan Hohenstaufeja Molempain Sisiliain kuningaskunnasta, menetti pian Sisilian, joka joutui Aragonialle. Etelä-Italiaa sanottiin tämän jälkeen Napolin kuningaskunnaksi. Sekin liitettiin Aragoniaan v. 1504.
● Kirkkovaltio. Paavien ollessa Avignonissa yritti muuan alhaissukuinen haaveilija Cola di Rienzi uudistaa Rooman muinaisen tasavallan ja saada aikaan Italian yhteyden. Kaunopuheisuudellaan ja tulisella innostuksellaan hän sai kansan puolelleen ja hänestä tuli »tribuuni», jolla oli kaikki valta käsissään. Pian hän alkoi kumminkin käyttäytyä tyrannimaisesti, jolloin hänet kukistettiin ja tapettiin. Paavit hallitsivat Roomaan palattuaan jälleen Kirkkovaltiota, pitäen loistavaa hovia ja esiintyen anteliaina tieteiden ja taiteiden suosijoina. Heistä oli kuuluisimpia Aleksanteri Borgia [bordža], joka häikäilemättä myi aneita saadakseen varoja tuhlaavaiseen elämäänsä, monille lapsilleen ja taideharrastuksiinsa.
● Firenze. Firenze sai haltuunsa läheisen ympäristönsä kaupungit, mm. Pisan. Valtion johto oli kaupungin varakkailla teollisuudenharjoittajilla. Puolueet taistelivat ankarasti vallasta, ja runoilija Dante vertasi kaupunkia kuumetta sairastavaan henkilöön, joka saadakseen hiukankaan helpotusta heittelehti vuoteellaan kyljeltä toiselle. Kun guelfit, jotka olivat etupäässä porvarispuolue, pääsivät voitolle, tehtiin sellainen päätös, etteivät aateliset saisi valtionvirkoja; saadakseen täydet kansalaisoikeudet heidän tuli liittyä porvarillisiin ammattikuntiin. Määrättiinpä toisinaan, kuten muinoin Ateenassa, arvalla virkamiehiä.
Kuva 242. Lorenzo de’ Medici.
15:nnellä vuosisadalla valtion johto joutui varakkaalle ja lahjakkaalle Medicin [mē´ditši] kauppiassuvulle. Varsinkin Lorenzo de’ Medici, jota sanotaan »loistavaksi», esiintyi Perikleen tavoin yksinvaltiaana. Taiteiden harrastus oli silloin korkeimmillaan, ja Firenzessä vietettiin iloista, huoletonta elämää. Lorenzon kuoltua (1492) dominikaanimunkki Savonarola [-rō´-], jonka uskonnollista mieltä muinaisaikaisen taiteen harrastus ja iloisten juhlain pito syvästi loukkasi, aloitti ankarat parannussaarnansa. Hetkeksi hän tempasi kansan puolelleen, mutta pian hän jälleen menetti sen suosion ja hänet poltettiin harhaoppisena. Valta joutui uudelleen Mediceille, jotka nyt nimellisestikin tulivat hallitseviksi herttuoiksi.
Kuva 243. Savonarola.
● Venezia. Venezia kilpaili kauan Genovan kanssa kauppaherruudesta saaden voiton 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Sillä oli sen jälkeen pitkät ajat kaupan ja meriliikkeen johto Välimerellä. 1) Doge [dō´dže] (lat. dux = johtaja, herttua) edusti valtion päämiehenä tasavaltaa. Mutta varsinainen toimivalta oli 2) neuvoskunnalla, johon paitsi dogea kuului kuusi jäsentä. Lainsäätäjävalta oli ylimyssukujen jäsenistä kokoonpannulla 3) suurella neuvostolla. Näiden rinnalla toimi 4) kymmenmiehistö, jonka tehtävänä oli valvoa, että hallitusmuoto pysyi muuttumatta voimassa. Sen käytettävänä oli suuri joukko urkkijoita, jotka ilmiantoivat voimassa olevan valtiojärjestyksen vastustajat. Monet kansalaiset saivat kitua Venezian kammottavissa vankiloissa, joita lyijykattojensa takia sanottiin lyijykamareiksi. Lyijy teki vankilat talvella tavattoman kylmiksi, kesällä sietämättömän kuumiksi.
Kuva 244. Dogen palatsi Veneziassa.
PYRENEITTEN NIEMIMAAN OLOT.
● Taistelu maureja vastaan. Ristiretkien aikana ja niiden jälkeenkin Pyreneitten niemimaan kristityt jatkoivat herkeämätöntä taisteluaan sekä islaminuskoisia maureja että juutalaisia vastaan. Vähä vähältä he tunkivat vastustajansa yhä kauemmas etelään. Ratkaiseva voitto saavutettiin Tolosan [-lo´-] luona v. 1212. Pian sen jälkeen valloitettiin Córdoba, jonka jälkeen maureilla oli hallussaan ainoastaan Granada [-na´-] ympäristöineen.
□ Laulu el Cidistä. Näissä taisteluissa tuli kuuluisaksi muuan kastilialainen ritari Rodrigo Diaz [dia´þ], jota maurit sanoivat el Cidiksi [sid], herraksi. Hän riitaantui kuninkaansa kanssa ja karkotettiin maasta. Pian hän keräsi ympärilleen vapaajoukon ja ryhtyi omin päin käymään sotaa, taistellen milloin maureja, milloin kristittyjä vastaan. Hänen onnistui valloittaa Valencian [vale´nþia] kaupunki, jota hän piti hallussaan kuolemaansa asti.
12:nnella vuosisadalla syntyi Diazin taistelujen pohjalla sankarirunoelma, Laulu el Cidistä, jossa ihastuksella kerrotaan hänen uroteoistaan ja ylistetään hänen vasalliuskollisuuttaan.
● Valtiollinen tila. Taistelujen kestäessä muodostui Pyreneitten niemimaalle useita kristittyjä valtioita, joista tärkeimmiksi tulivat Portugali länsirannikolla sekä Kastilia keskellä maata ja Aragonia itärannikolla. Aateli oli sotaista ja väkivaltaista, ja kirkon vaikutusvalta kansaan kasvoi taisteluissa »uskottomia» vastaan. Mutta kaupunkien porvaritkin hankkivat aikaiseen itselleen oikeuksia: he saivat valita virkamiehensä ja heillä oli omia sotajoukkoja. Muodostuipa mainituissa valtioissa jo 12:nnella vuosisadalla, varhemmin kuin missään muualla, valtiopäivätkin, cortes, joilla hengelliset ja maalliset ylimykset, alempi aateli sekä kaupunkien porvarit olivat edustettuina. Ne säätivät lait, määräsivät verot, olipa niillä oikeus valvoa hallituksenkin toimia. Kuninkaan valta oli näin muodoin heikko, mutta se kohosi keskiajan lopulla.
Kuva 245. Ferdinand.
Kuva 246. Isabella.
● Ferdinand ja Isabella. Nykyinen Espanjan kuningaskunta sai alkunsa, kun Aragonian kuningas Ferdinand ja Kastilian kuningatar Isabella solmivat avioliiton v. 1469. He olivat lahjakkaita ja tarmokkaita hallitsijoita.
Heidän aikanaan a) Espanja laajeni. V. 1492 valloitettiin Granada, maurien viimeinen varustus, joten islamin valta, kestettyään lähes kahdeksan vuosisataa, lakkasi Espanjassa. Samana vuonna Columbus purjehti löytöretkelle Amerikkaan, pannen alulle Espanjan siirtomaavallan. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa. Napoli liitettiin Espanjaan v. 1504. Espanjan menestykseen sotatanterella vaikutti sotalaitoksen uudistus. Sveitsiläisten esimerkin mukaan pantiin pääpaino jalkaväkeen, joka järjestettiin kolmeksi suureksi jopa 20.000 miestä käsittäväksi neliöksi. Neliöiden keskustan muodostivat piikkimiehet ja tapparamiehet ja niitä reunustivat muskettimiehet. Nämä neliöt muodostivat kuin eläviä linnoituksia, joita vastaan ratsujoukkojen hyökkäykset kilpistyivät, tulivatpa miltä taholta tahansa.
Samalla b) kuninkaan valta kasvoi. Kuninkaan neuvoskuntaan, jossa ennen oli ollut pelkästään suuraatelin jäseniä, kutsuttiin aatelittomiakin lakimiehiä, jotka alistuivat kuninkaan tahtoon. Kirkon tärkeimpiin virkoihin hallitsija nimitti hoitajat, ja kaupunkien itsehallintaoikeutta supistettiin. Valtiopäiväinkin arvo aleni: säädyt osoittivat lausunnoissaan suurta nöyryyttä, ja ne kutsuttiin koolle entistä harvemmin. Kuninkaan valtaa lisäsi myös se, että hallitsijan käytettävänä oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.
Huolehtiessaan lujan kuninkuuden aikaansaamisesta Ferdinand ja Isabella koettivat saada voimaan myös c) yhden ainoan uskonnon valtakunnissaan. Niin aloitettiin synkkä taistelu sekä vääräuskoisia että maureja vastaan. Katolisen kirkon kerettiläistuomioistuin, inkvisitio, toimi täällä hirvittävällä ankaruudella. Polttoroviot roihusivat, ja kymmenet tuhannet ihmisraukat saivat niillä uskonsa takia surmansa. Myöskin valtiollisesti epäillyt vedettiin inkvisition tuomittaviksi.
□ Autodafee. Espanjan inkvisitio toimi kuninkaan nimittämän yli-inkvisiittorin johdossa. Hänellä oli kokonainen lauma ylempiä ja alempia apulaisia. Uskonnollisesti tai valtiollisesti epäilty tuotiin inkvisitiotuomioistuimen tutkittavaksi. Ellei hän tunnustanut syyllisyyttään, alettiin häntä kiduttaa varta vasten keksityillä kidutuskoneilla tai suljettiin hänet maanalaisiin vankikomeroihin nääntymään. Todistajiakin kidutettiin. Tämän takia moni puhui vasten parempaa tietoaan säästyäkseen hirveiltä kärsimyksiltä.
Kuva 247. Autodafee.
Rangaistuksena oli omaisuuden menetys tai elinkautinen vankeus taikka kuolema polttoroviolla. Polttaminen tapahtui usein suurten kirkollisten juhlain yhteydessä. Tuomioistuimen jäsenet sekä joukko maan ylimyksiä ja pappeja olivat saapuvilla, ja uteliaat kansanjoukot seisoivat ympärillä. Saapuipa toisinaan itse kuningaskin noihin juhlatilaisuuksiin, joiden nimenä oli autodafee [fē], »uskontoimitus».
Näin juurtui kansan mieleen yhä syvemmälle uskonnollinen kiihko, joka hävitti kaiken jalomman inhimillisen tunteen.
POHJOIS-EUROOPPA.
● Tanska Valdemarien aikana (1157–1375). Knuut Suuren kuoltua Tanska joutui pitkiksi ajoiksi valtiollisen heikkouden tilaan. Englanti ja Norja vapautuivat sen yliherruudesta, ja maassa oli verisiä valtaistuinriitoja. Sisäiset taistelut lakkasivat, kun Valdemar Suuri nousi valtaistuimelle v. 1157. Valdemarin ja hänen seuraajansa Knuut VI:n aikana valloitettiin Holstein, Mecklenburg ja Pommeri. Knuutin seuraaja Valdemar Sejr (Voittaja) ylläpiti aluksi Tanskan mahtavuutta. Tekipä hän v. 1219 retken Viroonkin, valloitti maan ja pakotti virolaiset kasteeseen. Mutta myöhemmin Valdemar Sejr menetti Mecklenburgin ja Pommerin ja hänen kuoltuaan Viro luovutettiin v. 1346 kalpaveljesten ritarikunnalle. Edellä mainittujen sotien aikana oli maassa muodostunut aatelissääty, kun varakkaat talonpojat olivat ruvenneet tekemään sotapalvelusta ratsain ja siten vähitellen kohonneet säätyveljiensä yläpuolelle. Samaan aikaan katolinen kirkkokin järjestyi Tanskassa. Maassa oli monta piispaa ja arkkipiispaa, ja kirkon omaisuus lisääntyi lisääntymistään. Papisto ja aatelisto saavuttivat kuninkaan rinnalla vaikutusta valtioasiain johdossa, kaupunkien porvaristo sitä vastoin oli heikko, sillä kauppa oli melkein kokonaan Hansan hallussa.
Valdemarien valtakunta laajimmillaan.
Kuva 248. Valdemar IV Atterdag.
Aluksi kuningas ja ylimykset pysyivät hyvässä sovussa, mutta Valdemar Sejrin kuoltua (1241) syntyi kiivaita riitoja kuninkaan ja ylimyskunnan välillä. Sen johdosta Tanska vaipui jälleen heikkouden tilaan. Sen kohotti siitä myöhemmin Valdemar Atterdag kukistamalla suuraatelin vallan. Valdemar Atterdagin kuoltua joutui kruunu hänen tyttärelleen Margareetalle, josta tuli myös Norjan ja Ruotsin hallitsija.
● Norja. Samoin kuin Tanskassa riehui Norjassakin kauan ankaroita valtaistuinriitoja, kun monet kuningassukuun kuuluvat prinssit, »kuninkaanalut», pyrkivät kannattajiensa avulla saamaan Norjan kruunun. Vasta 13:nnen vuosisadan alkupuolella taistelut taukosivat, ja maahan tuli sisäinen rauha. Norjan kruunu joutui joksikin aikaa Ruotsin Folkunga-kuninkaille, mutta v. 1380 Norja yhdistettiin vuosisadoiksi Tanskaan. Sisällisten riitain aikana Norjan papisto kohosi suureen mahtavuuteen. Vaikutusvaltaista aatelissäätyä Norjassa sitä vastoin ei muodostunut, ja talonpojat pysyivät vapaina. Kauppa oli Hansan hallussa.
● Ruotsi Folkungain hallitessa (1250–365). Ruotsissakin oli sisällistä rauhattomuutta, kunnes Folkunga-suku nousi valtaistuimelle v. 1250. Suvun kantaisä oli Birger-jaarli, joka vanhimman poikansa Valdemarin nimessä hoiti hallitusta kuolemaansa asti. Heikon Valdemarin hänen nuorempi veljensä Maunu Ladonlukko syöksi valtaistuimelta. Suvun viimeinen hallitsija oli Maunu Liehakko.
Folkungain aikana Suomen yhdistäminen valtakuntaan saatiin lopullisesti päätetyksi.
Folkunga-suvun hallitsijat ovat muistettavat etenkin etevinä lainlaatijoina. Näihin aikoihin ei Ruotsin valtakunnalla ollut yhteistä lakia, vaan kussakin maakunnassa tuomittiin sen omien lakien mukaan. Tästä oli haittaa varsinkin sen jälkeen, kun liike eri maakuntien välillä vilkastui. Folkungat alkoivatkin säätää koko valtakunnalle yhteisiä lakeja. Birger-jaarli sääti rauhanlait, joissa kiellettiin tekemästä toisille väkivaltaa kirkoissa, käräjillä ja kodissa sekä kohtelemasta naisia väkivaltaisesti. Hän kielsi myös raudankannon. Siksi sanottiin vanhaa perinnäistapaa, että syytetyn oli todistettava syyllisyytensä tai syyttömyytensä kantamalla kuumaa rautaa käsissään tai kävelemällä avojaloin sitä pitkin. Joka suoritti kokeen vioittumatta, oli syytön. Katsottiin Jumalan tulleen hänelle avuksi. Maunu Liehakko kielsi orjuuden Ruotsin valtakunnassa. Hän julkaisi myös v. 1347 ensimmäisen yleisen maanlain, jota koko valtakunnan tuli noudattaa.
Näihin aikoihin syntyi Ruotsissakin aatelinen säätyluokka, ns. maallinen rälssi. Syy sen syntymiseen oli sama kuin Tanskassakin ja muissa Euroopan maissa: valtakunta tarvitsi ratsumiesjoukkoja. Sen tähden Maunu Ladonlukko määräsi v. 1280, että kaikki, jotka palvelivat sotajoukossa ratsain, pääsivät vapaiksi veronmaksusta. Niin saattoivat tehdä vain varakkaammat tilalliset, joista siten muodostui rälssimiesluokka. Koska papistokin oli veroista vapaa, sanottiin sitä hengelliseksi rälssiksi. Maalliset ja hengelliset rälssimiehet muodostivat siten ylimysluokan. Heidän keskuudestaan kuninkaat valitsivat jäsenet valtaneuvoskuntaan, jolta kysyttiin neuvoa hallitusasioissa, ja he kokoontuivat kuninkaan kutsusta herrainpäiville, milloin erittäin tärkeitä asioita oli pohdittavina. Varsinaista läänityslaitosta ei Ruotsissa kumminkaan syntynyt, vaikka ylimyksillä toisinaan olikin suuret alat valtakunnan maata hallussaan ja vaikka he linnanisäntinä hoitivat hallintoa valtakunnan eri osissa. Siten Ruotsin talonpojat säilyivät vapaina maanomistajina.
● Kalmarin unionin aika (1397–1523). Ruotsissakin ylimyskunta tuli pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun Tanskan ja Norjan kuningattarelle Margareetalle (1389–1412), joka kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.
Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli varsinaista liittoa eli unionia kolmen pohjoisen valtakunnan välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä Kalmarin kaupunkiin v. 1397. Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.
Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa Eerik Pommerilaisen hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat Engelbrekt Engelbrektinpojan johtamina kapinaan.
Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 valtiopäivät Arbogassa, jonne kutsuttiin maallisten ja hengellisten rälssimiesten lisäksi kaupunkien porvareita sekä muutamia talonpoikia. Siten säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin »valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.
Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa syntyi kaksi puoluetta: unionipuolue ja kansallinen puolue. Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan kuningas Kristian II Tyranni päätti kaikiksi ajoiksi musertaa ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän Tukholman verilöylyn (1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan. Kustaa Vaasa, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi.
ITÄ-EUROOPAN OLOT.
● Itä-Euroopan kansat. Euroopan itäisissä maissa asui useita eri kansoja. Enimmät niistä olivat 1) slaaveja. Ennen on jo mainittu, että heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka lännessä. Heitä olivat puolalaiset ja venäläiset Veikselin ja Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat tšekit. Tonavan maissa etelässä asuivat bulgarialaiset ja serbialaiset. Itämeren rannikolla Veikselistä Väinäjokeen asui 2) liettualais-lättiläisiä, joihin myös preussilaiset kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) suomensukuisten kansain hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös magyarit eli unkarilaiset. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) turkkilais-tataarilaisten kansain asuttama.
Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.
● Puola. Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon, 10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen.
Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan Saksalaisesta ritarikunnasta, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa voimakkaampi, mutta suuressa Tannenbergin taistelussa v. 1410 puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle Länsi-Preussin, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi Itä-Preussia, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt Itä-Euroopan mahtavin valtio.
● Venäjä. Vanhan aikakirjan mukaan viikinkipäällikkö Rurik v. 862 kohosi venäläisten hallitsijaksi ja asettui Novgorodiin. Hänen sukunsa jäi sitten pysyväisesti Venäjän valtaistuimelle. Rurikin seuraajat levittivät valtaansa etelään slaavilaisten heimojen keskuuteen. Pian tehtiin Kiova hallituskaupungiksi, ja hallitsijat ottivat suuriruhtinaan arvonimen. Mutta Novgorod pysyi edelleen mahtavana kauppakaupunkina, josta sitten muodostui itsenäinen vapaavalta, »Suuri Novgorodin herra», niin kuin sen kansa sitä sanoi.
Vladimir Suuren hallitessa vuoden 1000 vaiheilla kristinusko levisi yli koko valtakunnan. Kreikasta tulleet papit sitä levittivät tuoden mukanaan kristillisen sivistyksen siemenet: kirkkoja ja luostareita perustettiin, kirjakieli ja kirjallisuus saivat alkunsa. Kreikkalais-katolinen kirkko tuli Venäjällä vallitsevaksi, ja maa jäi siten yhä täydellisemmin länsi-eurooppalaisen sivistyspiirin ulkopuolelle.
V. 1240 Venäjää kohtasi kova onnettomuus. Kun maa moniin keskenään riidassa oleviin ruhtinaskuntiin jakaantuneena oli heikko, Aasiasta tulleet mongolit eli tataarit alistivat sen valtaansa. Ainoastaan Novgorod säilytti vapautensa. Mongolien valtakunta oli Džingis kaanin perustama; se ulottui Isosta valtamerestä Saksan rajoille saakka. Kun valtakunta myöhemmin hajosi, Venäjälle siirtyneet tataarit muodostivat »Kultaisen hordin» (s. o. leirin) valtakunnan, jonka pääkaupunki Sarai oli Volgan alajuoksun varrella. Maa oli edelleen jakautunut lukuisiin pikku ruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat nöyrästi tavoittelivat kaanin suosiota. Vihdoin Moskovan ruhtinaan onnistui saada suuriruhtinaan asema.
□ Raskas aika koitti nyt Venäjän kansalle. Maa oli laajalti hävitetty, ja kansan täytyi entisten rasitustensa lisäksi suorittaa suuret verot kaanille, joka lähetti virkamiehensä niitä kantamaan. Usein veronkantajat tekivät julkeata väkivaltaa turvattomalle kansalle. Kansanlaulu kertoo:
»Sata ruplaa ruhtinaalta otti,
viisikymmentä vei pajarilta,
talonpojalta vei viisi ruplaa,
kell’ ei rahaa ollut, raastoi lapsen,
kell’ ei lasta, siltä otti vaimon,
kell’ ei naista, itsensä sen otti».
Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa. Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat vallassaan.
Kuva 249. Uskonnollinen juhlakulkue.
Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen, että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä, pahin rikos.
● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta (1240–1480). Se lakkasi vasta Iivana III:n hallitessa. Iivana teki myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.
Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään tsaarin, s. o. Caesarin, nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta; kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja henki vallassaan.
Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin aateli, pajarit. Heitä kuului suuriruhtinaan neuvoskuntaan eli duumaan, jonka neuvoa hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun; talonpojista tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa solmittaessa.
● Unkari. Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen, retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria. Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia» vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies Hunyady [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään kuuluisa Matias Corvī´nus, valittiin Unkarin kuninkaaksi.
Kuva 250. Matias Corvinus.
ITÄ-ROOMAN KEISARIKUNNAN HÄVIÖ.
● Keisarikunta pienenee. Jo arabialaiset valloittivat Itä-Rooman keisarikunnalta laajoja maita. Myöhemmin seldžukit ottivat suurimman osan Vähää-Aasiaa. Venezialaiset anastivat monta Välimeren saarta, ja neljännellä ristiretkellä hävitettiin koko keisarikunta, vaikkakin se pian jälleen uudistui. Mutta 1300-luvulla tuli Aasiasta turkkilainen kansa, joka teki lopun Itä-Rooman keisarikunnasta.
● Osmannit. Osmā´n-nimisen sulttaaninsa eli päällikkönsä mukaan tätä kansaa sanottiin osmanneiksi. He tunnustivat islamin oppia. Aluksi he valloittivat Vähän-Aasian, mutta sieltä he tunkeutuivat Balkanin niemimaalle ja tekivät aluksi Adrianopolin pääkaupungikseen.
Kuva 251. Kristittyjä vankeja turkkilaisleirissä.
● Konstantinopolin valloitus. V. 1453 vihdoin osmannien sulttaani Muhammed II valloitti Konstantinopolin. Keisari Constantinus XI puolusti kaupunkia urhoollisesti. Mutta se voitettiin väkirynnäköllä ja tehtiin osmannien pääkaupungiksi.
Kuva 252. Muhammed II.
□ Useita kuukausia turkkilaiset olivat piirittäneet Konstantinopolia ja tehneet rynnäkköjä sitä vastaan, mutta yhä kaupunki piti puoliaan urhokkaan keisarinsa johdolla. Vihdoin alkoi yleinen rynnäkkö. Kellot soivat kaupungissa, ja kirkoissa naiset, lapset ja vanhukset rukoilivat maaten kasvoillaan maassa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat muureilla, ja keisari johti puolustusta. Kaksi ensimmäistä rynnäkköä torjuttiin, eikä turkkilaisten kolmaskaan hyökkäys onnistunut. Mutta sitten haavoittui genovalaisten apujoukkojen päällikkö, aiheuttaen hämmingin kristityissä puolustusjoukoissa. Sitä hyväkseen käyttäen turkkilaiset kiipesivät muurille ja syöksyivät kaupunkiin. Taistelu jatkui kaduilla. Constantinus taisteli jalan niin kuin halpa sotamies, kunnes kaatui tuntemattomana muiden joukkoon.
Puolenpäivän aikaan taistelu oli lopussa. Turkkilaiset sotamiehet hajaantuivat ryöstämään kaupunkia. Mutta sulttaani kiiruhti Sofian kirkkoon. »Allah on taivaan ja maan valo», hän huudahti ja astui sisään. Kultaristi otettiin alas keskikuvun katolta ja puolikuu asetettiin tilalle. Sofian kirkko oli muuttunut muhamettilaiseksi moskeijaksi.