VII. Uuden ajan sarastus.
VARHAISRENESSANSSI ITALIASSA.
● Italia uuden sivistyksen maa. Renessanssi on ranskan kielestä lainattu sana ja merkitsee uudestaan syntymistä eli elpymistä. Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan varhaisrenessanssiksi.
Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa, monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä, muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen suuruuteen.
Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain teoksia.
Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen ja taiteen harjoituksena.
● Runous ja tiede. Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija oli Dante (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.
Danten kuuluisin teos on Jumalallinen näytelmä (Divī´na Commē´dia). Se on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat. Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan mielikuvituksen synnyttämä.
Kuva 253. Dante.
□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan, sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön, Beatriceen [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v. 1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v. 1321.
Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi, että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden kolmen henkimaailman kautta.
Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»
Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän kohtalonsa näin:
»Et kysy,
keit’ ovat henget, jotka täällä näet?
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
nää ettei tehneet syntiä, mutt’ riitä
ei hyvät työnsä, koska kaste heiltä,
sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
Ne, jotka ennen Ristin aikaa eli,
osanneet palvella ei oikein Herraa;
ja minä itse olen niistä yksi.
Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta
olemme tuomitut, mutt’ ainoastaan
toivotta ikävöimään iäisesti.»
Dante jatkaa:
»Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
näät monta tunsin miestä arvokasta,
jotk’ empi partailla tään esipihan».
Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä monta muuta maineikasta henkeä.
Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki, miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta. Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset, jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.
Kuva 254. Dante ja Vergilius kolmannessa helvetin piirissä.
Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa, hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen, hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.»
Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta kuu-luisaa henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.
Kuva 255. Petrarca.
● Toinen suuri italialainen runoilija oli Petrarca (k. 1374), mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan latinankielisen kirjallisuuden tutkija.
Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa säilyttäneet hänen italiankieliset Sonettinsa Lauralle.
□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä, mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen runot.
Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja, jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle inhimilliselle.
Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen humanisti (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.
Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.
Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten. Hänestä runoilija laulaa:
Niin ihanana vielä loistossansa
en nähnyt aurinkoa keväimen,
en sateen konsa lomaan pilvien
väikettä moista luovan kaarestansa
kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa,
kun Amor taivutti mun ikeesen;
ei päällä maan — en puhu kerskuen —
vois’ mikään kilpailla tuon loisteen kanssa.
Näin Amorin, kun hymys silmin hän
niin sulosti, ett’ yöksi kaikki jääpi
muut näyt tuon rinnalla, min silloin näin.
Näin Amorin ja nuolen terävän,
min vielä polte rintaa kirveltääpi —
mutt’ sentään soisin taas sen näkeväin.
● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli Boccaccio [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta hänen mainioin teoksensa oli Decamerō´ne, sata jutelmaa sisältävä novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca runokielelle.
Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen runouteenkin alettiin tutustua.
□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman» aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin. »Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!» »Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue, johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät 10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä, joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).
Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten kevytmielisyyttä.
● Kuvaamataiteet. Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös entistä vireämpi kuvaamataiteiden harrastus. Siinäkin opittiin paljon muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia; jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.
Rakennustaide synnytti muutamia mahtavia kirkkoja sekä komeita palatseja, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä renessanssityyliä. Kirkoissa tuli basilika-muoto käytäntöön, ja ne varustettiin usein mahtavalla kupolilla. Palatsit, joita kaupunkien, varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen, olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.
Kuva 256. Palazzo Ricardi Firenzessä.
Kuvanveisto muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen perustaja, oli Donatello [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on kuuluisimpia pronssinen David-patsas, joka siinäkin suhteessa on huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen esitetään täysin alastomana.
Kuva 257. Donatello: David.
Maalaustaide vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin ns. fresko-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset, freskot, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin temperavärejä, jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt öljyvärit käytäntöön.
Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen ihanat kuvansa Botticelli [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Kevät, jossa taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös monta etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa toiminut Mantegna [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Voiton madonna, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.
Kuva 258. Botticelli: Kevät.
Kuva 259. Osa Mantegnan maalauksesta Voiton madonna.
KEKSINNÖT.
● Paperi. Egyptiläisten käyttämä papyrus oli haurasta ja helposti särkyvää, myöhemmin keksitty pergamentti sangen kallista. Mutta keskiajan lopussa alettiin Euroopassa käyttää liinalumpuista valmistettua paperia, jonka käytäntöön otto suuresti halvensi kirjojen valmistamista. Paperin valmistamisen taito oli Kiinasta käsin arabialaisten välityksellä levinnyt Eurooppaan.
Kuva 260. Juhana Gutenberg.
● Kirjapainon keksiminen. Keskiajan lopulla tehdyistä keksinnöistä oli kirjapainon keksiminen tärkein.
15:nnen vuosisadan alussa oli ruvettu valmistamaan pelikortteja ja pyhimysten kuvia leikkaamalla puulaatalle kohokuvia, jotka jäljennettiin paperille painamalla. Pian liitettiin pyhimysten kuviin myös selityksiä, jolloin kirjaimetkin leikattiin puuhun. Lopuksi leikattiin puulaatalle pelkästään kirjaimia ja siten ruvettiin entisten käsinkirjoitettujen kirjojen rinnalla valmistamaan kirjoja myös painamalla niitä puulaatoilla.
Kuva 261. Kirjapaino.
Tämä oli kumminkin hankalaa, jokainen kirjansivu kun oli puulaatalle leikattava. Silloin Juhana Gutenberg teki 15:nnen vuosisadan puolivälissä yksinkertaisen, mutta tärkeän keksinnön. Puulaattojen sijasta hän rupesi käyttämään metallista valmistettuja irtonaisia kirjasimia. Ne voitiin asetella eli latoa rivi riviltä ja sivu sivulta tarpeen mukaiseen järjestykseen. Kun sitten tarpeellinen määrä sivuja oli valmiina, painettiin ne paperille niin monena kappaleena kuin oli tarpeen. Sen jälkeen saatiin latous purkaa, ja kirjasimet voitiin latoa uuteen järjestykseen. Kirjan valmistaminen kävi silloin paljoa nopeammin, kirjat tulivat entistä huokeammiksi, niitä voitiin valmistaa suurissa määrin, ja ne levisivät paljoa laajemmalle kuin ennen. Siten kirjapainon keksiminen vaikutti edistävästi henkiseen sivistykseen.
□ Juhana Gutenberg. Kirjapainotaidon maineikas keksijä oli saksalainen, syntyisin Mainzin kaupungista. Hän harjoitti nuoruudessaan taideteollisuutta, valmisti peilejä ja hioi timantteja sekä suoritti erilaisia metallitöitä. Keksittyään irtokirjasimet hän alkoi tehdä kokeita kirjain valmistamisessa. Kokeet kuluttivat hänen vähäiset varansa, joten hänen oli pakko etsiä henkilö, joka kiinnittäisi varoja uuteen yritykseen. Muuan varakas mainzilainen kultaseppä Fust, jolle Gutenberg kertoi keksinnöstään, rupesi hänen liikekumppanikseen antaen tarvittavat varat. Voitto jaettaisiin tasan. Työmiesten, jotka otettiin kirjapainoon, täytyi vannoa, etteivät kenellekään ilmaisisi uutta menettelytapaa. Ensimmäinen huomattava kirja, joka Gutenbergin painossa valmistettiin, oli latinankielinen Raamattu (v. 1455).
Mutta Fust oli omanvoitonpyyteinen mies. Saatuaan kylläksi tietoa keksinnöstä hän vaati yhtäkkiä Gutenbergiltä rahojansa takaisin. Kun Gutenberg ei voinut niitä suorittaa, tuomittiin hänet luovuttamaan kirjapaino Fustille. Mutta jonkin ajan kuluttua syttyi Mainzissa suuri tulipalo, jossa kirjapaino paloi. Suuri keksijä kuoli köyhänä.
Kirjapainon työmiehet hajaantuivat nyt ympäri Saksan ja perustivat uusia kirjapainoja. Saksasta Gutenbergin hyödyllinen keksintö levisi nopeasti muihinkin maihin. Vuoden 1500 vaiheilla oli kirjapainoja jo kaikkialla Euroopassa. Meidän maahamme perustettiin ensimmäinen kirjapaino kuitenkin vasta v. 1642.
Uudet aatteet pääsivät nyt nopeammin leviämään, ja kansanvalistus rupesi kohoamaan.
● Ruuti. Jo ennen kirjapainotaidon keksimistä ruvettiin käyttämään ruutia ampuma-aseissa. Sekä kiinalaiset että bysanttilaiset ja arabialaiset tunsivat ruudintapaisia räjähtäviä aineita. Olipa niitä ristiretkien aikana käytetty taisteluissakin. Länsi-Euroopassa tavataan tykkejä ensi kerran, kuten aikaisemmin on mainittu, Crécyn taistelussa (1346). Ne olivat aluksi kömpelötekoisia ja tavattoman raskaita, joten niitä oli vaikea kuljettaa. Vähän myöhemmin ruvettiin myös valmistamaan pyssyjä, joista kuula pantiin liikkeelle ruudin avulla. Pyssytkin olivat ensi aikoina niin raskaita, että niillä ammuttiin erityisen haarukan nojassa.
Vähitellen uudet ampuma-aseet paranivat ja tulivat yleisesti käytäntöön. Silloin tapahtui muutos sodankäynnissä. Ritariratsujoukot ja varustetut linnat menettivät suuresti merkitystänsä; ne eivät pystyneet pitämään puoliaan uusia »tuliaseita» vastaan. Tykki- ja jalkaväki, jota hallitsijat valtion varoilla palkkasivat, tuli nyt sodassa ratkaisevaksi. Mutta samalla kun aatelin sotilaallinen arvo aleni, heikontui sen valtiollinenkin mahti.
● Kompassi. Kompassin keksijää ei tunneta. Tiedetään vain että kiinalaiset käyttivät kompassia, aluksi maamatkoilla, sitten myös merimatkoilla, pitkiä ajanjaksoja, ennen kuin se Länsi-Euroopassa opittiin tuntemaan. Länsi-Euroopan kansat tutustuivat siihen 13:nnella vuosisadalla. Kompassi teki mahdolliseksi aavoilla ulapoilla purjehtimisen sekä suuret löytömatkat.
LÖYTÖRETKET.
● Ensi löydöt. Jo 14:nnellä vuosisadalla italialaiset, jotka olivat sen ajan etevimpiä merimiehiä, purjehtivat Välimereltä Atlantin merelle, jatkaen matkaa aina Kanarian saarille, Madeiraan ja Azoreille saakka, jotka nyt tulivat tunnetuiksi. Se kiihotti löytöretki-intoa. Yhä hartaammaksi kasvoi halu löytää meritie rikkaaseen Intiaan, josta niin monta kallisarvoista tavaraa oli saatavana, mutta joiden kuljetus Aasian halki oli kovin hankalaa.
□ Marco Polo. Jo 13:nnen vuosisadan lopulla oli venezialainen kauppias Marco Pōlo tehnyt matkan maitse Aasian itäosiin, käyden Kiinassa, Tibetissä ja Intiassa. Hän oli 17 vuotta mongolilaisen suurkaanin palveluksessa ja oppi hyvästi tuntemaan Kiinan silloiset olot. Kotiin palattuaan hän julkaisi matkakertomuksen »Maailman ihmeet», jossa hän ihastuneena kuvailee idän oloja. Siellä oli suuria ja vauraita kaupunkeja, kultaa ja silkkiä runsaasti, maantiet oivallisia ja paperiraha kaupan välineenä. Kaupungeissa oli katuvalaistus, ja järjestystä valvoivat poliisit, jotka samalla toimivat palosammutuskuntana. — Polon kertomusta luettiin ahkerasti, ja se lisäsi intoa löytää meritie noihin »ihmeiden maihin».
● Meritie Intiaan. 15:nnellä vuosisadalla portugalilaiset alkoivat innokkaasti etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla Afrikan ympäri. Prinssi Henrik Merenkulkija lähetti retkikunnan toisensa jälkeen purjehtimaan pitkin Afrikan länsirannikkoa. Madeira ja Azorit löydettiin uudelleen. Vuosisadan puolivälissä saavuttiin Guinean lahteen, ja rannikolta tuotiin kotiin kultahiekkaa ja neekeriorjia. Se luulo, että täällä tukahduttavan kuumuuden ja kammottavien merihirviöiden takia olisi mahdoton purjehtia, oli osoittautunut vääräksi.
V. 1486 Bartholomeus Diaz [-ē´os diä´š] saapui Afrikan eteläkärkeen, jolle annettiin »Hyvän toivon niemen» nimi, koska nyt oli olemassa hyviä takeita Intiaan purjehtimisesta. 12 vuotta myöhemmin, v. 1498, onnistuikin Vasco da Gaman [gā´ma] purjehtia mainitun niemen ohitse ja saapua onnellisesti Etu-Intian läntiselle rannikolle, Kalikutin kaupunkiin. Tämän jälkeen toinen portugalilainen laivasto toisensa perästä lähti Intiaan, ja tuottava kauppa tämän etäisen, mutta rikkaan maan kanssa joutui suureksi osaksi portugalilaisten haltuun.
● Amerikan löytö. Kuutta vuotta ennen Intian meritien löytöä tehtiin seurauksiltaan vieläkin merkillisempi löytömatka, joka johti eurooppalaiset aivan tuntemattomaan uuteen maanosaan. V. 1492 Kristoffer Columbus löysi Amerikan.
□ Columbus syntyi Genovassa. Isä oli varaton villankehrääjä. Poika sai ainakin jonkin verran koulukasvatusta, mutta jo neljäntoista vuoden ikäisenä hän lähti merimatkoille, joilla hän nuoruutensa kulutti. Matkoilla hän kulki Englannissa ja luultavasti Islannissa asti. Viimein hän lähti Portugaliin, samoin kuin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Siellä hänessä rupesi kypsymään se ajatus, että Intiaan saattoi päästä purjehtimalla suoraan länteen.
Tähän aikaan näet jo tiedettiin, että maa on pallonmuotoinen. Lisäksi luultiin, että maapallo oli verraten pieni. Siksi Columbuskin arveli, että matka Euroopasta Intiaan ei olisi varsin pitkä. Se käsitys oli mm. ajan ehkä etevimmällä maantieteen tuntijalla, firenzeläisellä lääkärillä Toscanellilla [-ne´lli], joka piirsi Atlantin meren kartan ja kirjeessä Portugalin hallitukselle ehdotti läntistä merimatkaa Intiaan.
Kuva 262. Kristoffer Columbus.
Niinpä Columbus esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Mutta hänen ehdotuksensa hylättiin. Silloin hän lähti Espanjaan, jossa teki saman ehdotuksen Isabellalle. Kuningatar halusi kuulla varta vasten asetetun valiokunnan lausunnon asiasta. Se oli suorastaan masentava, ja Columbus joutui naurunalaiseksi. Innokas purjehtija päätti silloin lähteä Ranskaan, saadakseen sieltä avustusta aikeelleen. Mutta nyt Isabella oli vakuuttunut yrityksen suuresta merkityksestä, ja kun muut epäröivät, niin hän lupasi antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei muutoin varoja saataisi. Columbus kutsuttiin matkaltaan takaisin ja hänen kanssaan tehtiin sopimus löytöretkestä.
Elokuun 3 päivänä 1492 Columbuksen pieni laivasto nosti ankkurinsa ja lasketti meren ulapalle. Ilma oli lauhkea ja suopea. Purjehdittiin Kanarian saarten sivuitse ja saavuttiin pasaatituulten piiriin laivain kiitäessä herkeämättä länttä kohti. Kun näin oli purjehdittu viikkokausia, merimiehet kävivät levottomiksi: tällä tuulellahan ei päästäisi takaisin milloinkaan. Toiset pelkäsivät jouduttavan kiirastulivuorelle ja Jumalan rankaisevan julkeita purjehtijoita. Merilintuparvia lenteli silloin tällöin laivojen ympärillä, mutta ne katosivat jälleen, ja joka ilta aurinko laski ihanana ehyen vedenrajan taakse läntiselle taivaanrannalle. Ei merkkiäkään maasta. Rauhoittaakseen laivaväkeä Columbus ilmoitti kuljetun matkan joka päivä lyhyemmäksi kuin miksi oli sen laskenut. Hän osoitti järkähtämätöntä luottamusta ja vakuutti, että Jumalan avulla pian saavuttaisiin Intiaan.
Lokakuun alussa nähtiin ensimmäiset todelliset merkit maan läheisyydestä. Raskaasti lentäviä lintuja matkasi lounatta kohti. Eräänä päivänä nähtiin vihantaa kaislaa ajelehtivan meressä. Eräästä toisesta laivasta tuotiin laudanpätkä sekä keppi, jossa oli ihmiskäden tekemiä leikkauksia. Laivoissa vallitsi nyt mitä suurin ilo. Illalla riippaluoti tavoitti pohjan. Ja kun Columbus tähysteli tarkasti eteenpäin, hän huomasi säännöttömästi liikkuvan valon taivaanrannalla. Muuan merimies huusi riemuissaan: »Maata, maata!» Kun kuu sitten nousi, ranta näkyi selvästi. Oli lokakuun 12 päivä. Columbus oli saapunut Amerikan saaristoon.
● Kolmatta kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen Columbus oli päässyt Bahama-saaristoon Guanahanin saarelle, jolle suuri purjehtija riemuissaan antoi nimen San Salvador [sansalvadō´r], »Pyhä Vapahtaja». Hän luuli tulleensa Intian edustalla oleville saarille, ja siinä uskossa hän kuolikin. Siksi saaria vieläkin sanotaan Länsi-Intian saariksi ja Amerikan alkuasukkaita intiaaneiksi. Matkaa jatkettiin vielä eteenpäin ja löydettiin Cuba ja Haiti. Seuraavan vuoden alussa saavuttiin takaisin. Columbus sai kunnioittavan vastaanoton. Tämän jälkeen hän teki vielä kolme matkaa Amerikkaan, saapuen eräällä matkallaan Etelä-Amerikan manterellekin. Mutta iloa hänellä ei enää ollut löydöistään. Löytämiensä maiden varakuninkaana hänen piti huolehtia niiden hallinnosta. Se oli kumminkin vaikeata, espanjalaiset kun koettivat nopeasti koota määrättömiä rikkauksia ja sortivat alkuasukkaita. Columbus ei olisi sitä sallinut. Syntyi levottomuuksia, ja Espanjasta lähetettiin henkilö asioita tutkimaan. Hän vangitutti Columbuksen ja lähetti hänet kahleissa Espanjaan. Suuri löytömatkailija pääsi kyllä kohta vapaaksi, mutta entiseen asemaansa hän ei enää kohonnut. Masentuneena ja yksinäisenä Columbus kuoli v. 1506.
Seuraavina vuosikymmeninä jatkettiin löytömatkoja Amerikkaan. Niinpä portugalilaiset saapuivat Brasiliaan ja valtasivat sen. V. 1522 suoritettiin loppuun ensimmäinen maan ympäri purjehdus. Silloin kävi täysin selville, että maa on pallonmuotoinen ja että Columbus oli löytänyt uuden maanosan.
Kuva 263. Columbuksen laivat.