VI.
Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan, höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen tulijoita vastaan.
Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti, johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"
— Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouva
Malmi.
Särkkä avasi portin ja virkkoi:
— Se on naisten karsina.
Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet. Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset lakanat ja viltit päällystivät.
— Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.
— Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori tyytyväisenä.
Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat. Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari — ja sitten ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla, tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä. Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä asumaan!
Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja, sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta elämästä.
Mutta olisipa nyt — niin Laura päätteli — oma nurkka, missä saisi mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.
Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin pienen veneen.
— Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.
He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.
— Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.
— Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord. — Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan ole tuntenut tällaista.
— Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.
— Olen tietysti… tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten kysyjän erityisen ilmeen.
— Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?
Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies. Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä. Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi aina osakseen virkistävää myötätuntoa.
Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen. Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä, kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen — siten Emmi-rouva mietti — niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi elää ainoastaan toisilleen!
Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi:
— Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?
— En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.
— Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies.
Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.
— Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat — ja sopisinko minä sitten hänelle?
— Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa täyttää?
— Ei minulla mitään vaatimuksia ole.
— Niitä — ainakaan itsekkäitä vaatimuksia — sinulla ei saisi ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen, että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto. Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi "akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan, vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.
— "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.
— Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva Malmi. — Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?
— Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, — ja osaan minä kieltäytyäkin.
Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi tämän hurmaavan luonnon keskellä — eikä hän ollut viime aikoina edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?
Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.
— Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten possakka tulee pian tehdyksi.
— Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä? kyseli Anna-Maija.
— Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen, vastasi Särkkä.
Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki nopein askelin maantielle.
Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan. Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.
Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla, varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen entistään paremmalta.
Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä. Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu; sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa. Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.
— Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi lehtori.
— Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat, onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.
— Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.
— Alicen päivä, se on toinen nimeni.
— No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.
— Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?
— Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".
— Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla, että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.
— Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.
— Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.
— Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta tarjoa.
— Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.
— Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.
Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja vehnäsiin.
— Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura uteliaasti.
— Nämä ovat erinomaisia!
— Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio, sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.
— Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa! virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.
— Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin ihannenainen.
Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:
— Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon, että riittää pyhän ylikin — ja ellei riitä, niin leipokaa uutta. Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.
— Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti Särkkään avomielisyyttä herättävästi.
— On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa, joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. — Minä kutsun parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä pidätte.
— Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!
— Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut. "Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"
Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden, siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!
Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin, mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat: olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä — ja: jos nyt sopisi tehdä niin ja niin ja niin — —", kehasteli Anna-Maija myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia; Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.
Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin, niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja poiminut — mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti — ja kun se oli täynnä, kaatoi hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta, vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty — se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin, Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.
— Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.
— Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.
— Niin — ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.
— Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen vuoteen, virkkoi Malmi. — Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.
— Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.
— Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.
— Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.
Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat kykenemättömät itse sitä tekemään.
Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen. Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.
Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.
— Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen sormellaan Lauraa.
— Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyi
Särkkä vuorostaan.
— No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.
— Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori, vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.
Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä.
Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.
— Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.
Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.
— Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.
Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian paljon totta. Lehtorska jatkoi:
— Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan, minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.
Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä tekisi. Lopuksi hän virkkoi:
— Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!
— Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtori
Malmi.
— Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin luodut toisilleen.
— Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.
Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus; hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet. Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen toisiaan lähempänä.