VII.
Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on, poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!" tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi yksinäisyyteen päiväkausiksi.
Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi sormea — ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin kotiin.
Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi, että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä. Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.
Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.
Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:
"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin kahdeksan edestä."
Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:
"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"
Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.
— Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa, virkkoi hän vanhemmilleen.
Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle, missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.
Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.
Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo yht'äkkiä:
— Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.
— Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin levolliselta kuin mahdollista.
— Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.
Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa mutaiseen maantien ojaan.
— Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. — Odotapas, senkin hupsu, kun et leikkiä ymmärrä!
Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin; toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.
— Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteli
Paavo kiukuissaan.
— Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta ole
Proteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.
Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään.
Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.
— No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.
— Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti Tuunainen. — Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse sitä ehkä runsaammin.
— Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.
Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.
— Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.
— Jaa historianko? Onkos se päässä jo?
— Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin ryhtyä, niin hän tokaisi:
— Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän heinäntekonsa. Eikös niin?
Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut! Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta, jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä, kiiruhti lehtori pois torpasta.
Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se soiden suhahti — ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi toiseen suuntaan… ja sitten taas…
— Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.
Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi. Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen työtoveriensa jälkeä.
— Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä, lohdutteli hän. — Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat eteykset, ettei rupea väsyttämään.
Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti, että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin, mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen paperossin hän kysyi:
— Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.
— Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin nuorena. — Poltatteko te paljonkin?
Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut asioita kaunistellakaan.
— Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen vihdoin. — Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla, missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa kouluaikana.
— Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.
— Niin taitaa olla, myönsi Paavo.
— Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?
— No enpä juuri.
— Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti työtä — ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.
— Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästä
Pekasta, vastasi Paavo virnistellen.
Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.
— Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.
Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.
— Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään, kun se on niin vähäverinen.
— Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin voimakkaasti — ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte, mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.
Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa. Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi. Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.
— Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi selitykseksi.
— Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti. Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä — ja otan teidät mukaani, selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt kuultuaan Paavon sanat.
Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä täynnä — niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:
— Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen. Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina säästää viimeiseksi — tai jättää ne tekemättä, talon on saatava omansa ajoissa.
— Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.
— Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. — On vielä ehkä toinen mokoma tekemättä.
— Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti, unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua lehtorin luokse koko iäkseen.
— Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä, myönsi lehtori.
— Eikö mitä! vastasi Pekka.
Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.