VIII.
Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan; että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".
— Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa omalla maaperällään.
— Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.
— Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.
— Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.
— Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa maahan.
Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt. Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin. Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.
— Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivaili
Paavo edelleen.
— Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. — Kuka sinulle on mokomia loruja uskotellut?
Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi seisoalleen.
— Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. —
Mitä sinä siellä teet?
— Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden välitse hänen luokseen.
— Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteli
Aini.
— Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!
— Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.
— Niin, sinulla… Paavon kanssa… sopersi Pekka.
Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:
— Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.
Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.
— Tule nyt, tule! kehoitti Aini. — Tai… olisiko sinulla jotain sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.
— Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.
— Mitä?
— Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?
— Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.
Tule nyt, meitä odotetaan.
Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.
— Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan, virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.
He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille.
Aini asettui portin eteen ja virkkoi:
— Tätä porttia sinä et osaa aukaista.
Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli edessä.
— Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.
— Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.
— Enhän näe sitä.
— Katsele tarkemmin.
Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.
— Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.
— Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!
— Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi kiivetä portin yli.
— Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. — Jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki.
Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen haka.
Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä "jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki", kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai ainoastaan katsella.
— Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän piilossa ollessaan.
— En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan nimeään kirjaan merkitsemään.
Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.
Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai — kuten itse huomautti — mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä olevien kanssa.
Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan. Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli tullut ilkeän näköiseksi.
— Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli hän yhtämittaa.
— Arvon neiti, sanoi Särkkä, — teillä pitäisi olla aina varalta toinen lakki mukananne.
— Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.
— Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.
Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren ylioppilaslakin kohtaloa.
Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.
Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen ja poistunut.
— Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko vaihtaa? kysyi ruustinna.
— Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.
— Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.
— En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.
— Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.
— Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. —
Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.
— Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.
— Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.
— Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. — Ihmiskunta menee tuhoansa kohti.
— Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.
— Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.
— Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna lyöden käsiään yhteen. — On se villitystä!
— Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti pastorska.
— Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä samasta syystä, virkkoi rovasti.
— Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät, lisäsi kappalainen.
— Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, — mutta onkohan yksinomaan tanssi — ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa — pätevä syy ripiltä pidättämiseen?
— Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy! kummasteli ruustinna.
Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän tehtäväksi.
— Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta, siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.
— Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten ilmoilla, puolusteli Särkkä.
— Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä halveksumisen merkkejä. — Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?
— Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi. Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen mukana myötäsyntyinen; — nuoret tarvitsevat välttämättömästi tanssintapaista liikettä — ja se tapahtuu helpoimmin musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi edes ajatella.
— Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi kappalainen.
— On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu — tai me olemme itse sen koonneet — aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä, uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan kultaisesta keskitiestä. Sellaista — ainakaan tunneasioissa — ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä; esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton — ja joka ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.
— Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti rovasti.
— Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.
— Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi rovasti.
— Mutta useimmissa — melkeinpä kaikissa — tapauksissa tämä opastus rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.
— Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.
Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai valssi.
— Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —.
Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin kynnykselle.
— Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —, kaikui entistään äänekkäämpänä.
Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle. Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää, vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui vähän pahaan aikaan".
Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuin
Särkkä.