IX.
Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten. Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi, siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!
Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!
Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen rahaa.
Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä. Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään. Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.
Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa, jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista, lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin, voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.
Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin" asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.
— Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura palvelijattarelta.
— Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.
— Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!
— Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.
Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä. Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.
Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti. Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!
Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.
Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän luonteesta.
Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia, useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille, niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn touhinassa.
Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia, joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin — ja lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden. Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen taakseen; jos taas — —, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä? Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä — niistä ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma syvällä hänen sisimmässään.
Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "— — esitti epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" — — "tempossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta — —" j.n.e.
— Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. — Äänijänteet kurkussani olivat ihan epäkunnossa.
— Miksi? kysyi rehtorska.
— Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik' on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.
— Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma konserttikaan, lohdutteli rehtorska.
Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna, koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.
Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut. Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä lähtenytkin.
Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet täytyi hommata sairaalaan.
Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.
Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.
Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa — jos näkyvissä oli — useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi, — lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille, asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan raskaassa unessa.
Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.
— Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. — Oi, olenko minä nukkunut tänne? Minua niin väsytti.
— Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.
— Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin uninen lapsi.
Lehtori asettui hänen viereensä penkille.
— Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän — ja tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: — Haluaisitteko siinä levätä useamminkin?
— Niin… mutta… sopersi Laura.
— Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.
— Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään, oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin valeunia.
Malmit — varsinkin rouva — iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän saisi hallita oman mielensä mukaan.
Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord, hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa, niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa, niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.
Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena on tietysti täydellisyyden — onnen — saavuttaminen. Keinot, joilla siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista? Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä, mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein sangen rumatkin syntinsä — ja saa synninpäästön sen tähden, ettei toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!
Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä nähden.
Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään saanut tuulet ja myrskyt soutaa — sen mukaan kuin rehtorska Malmi oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.
Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia, miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.
Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset olisivat sopivimmat.
— Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata, siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska mielipiteenään.
Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat. Onneksi hän — vaikka vastenmielisesti — puhui tästä tuumastaan rouva Malmille, joka häntä varoitti:
— Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä siitä sanoisi pahaa — jollei hyvääkään —, mutta pahoillaan hän siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.
Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.
Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa ja ylistyspuheiden huminassa.