X.
On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin. Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.
Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain harvoin nähty esine oli perille saapunut.
Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa "sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja; hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen pikku Helviä polvellaan.
Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli? Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti uneen iltaisin — ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!
Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut? Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan lahdelta tulevia laineita — ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä, kun vain huomasi sitä kuunnella.
Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä, missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja. Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku Helvin hoidossa.
Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.
Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.
— Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella reippaalla tavallaan.
— Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään kohottamatta.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen palasi vaimonsa luokse.
— Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, — meidän pitäisi tänä kesänä edes vähän matkustella.
— Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän vastenmielisesti.
— Kyllä… mutta… olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.
— Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin kalliiksi.
Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:
— Mihinkä me sitten osaisimme mennä?
— Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.
— On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.
— Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.
— Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. — Mutta minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä tahtoisi sanaani syödä.
— Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi
Laura-rouva tiukanpuoleisesti.
— Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi, autan muita ja hyödytän itseäni. — Kuulepas, Laura kulta, seuraa sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.
— Ei se minulle sovi.
— Miks'ei sovi?
— Minä tulen siitä kipeäksi.
— Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo — ja terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin et tunne vähintäkään haittaa.
— Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.
— Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten kanssa saat seurustella koko ajan.
— Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.
Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi. Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.
Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen. Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli päässyt ylioppilaaksi.
— Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.
— Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.
— Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo sananlasku.
— Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.
— Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.
— No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.
— Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.
— Hyvä. Niin se pitääkin.
— Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen, mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.
— Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. — Sinusta tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos. Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti — ja se on se, joka antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.
— Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin, paitsi että minä olin lisää — ja työaika lyheni minun osuudellani tuntuvasti.
— Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran menee. Muut seuraavat esimerkkiä.
Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo ollut ylioppilaana kaksi vuotta.
— Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.
— En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä…
— Kylpemässä itseään sairaaksi?
— Siellä on hauska olla.
— Mutta se tulee kalliiksi myöskin.
— Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.
— Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. — Minä olen häntä parin viime vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?
— Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.
— Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.
— Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan, ehdotti Pekka.
— Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, — mennäänkö Ollinjuhlaan Savonlinnaan?
Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan. Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.
— Mennään vaan! huudahti Laura.
— Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme kirkkomiesten kanssa matkaan.
Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.
Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.
Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!
Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan vaimoaan.
Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:
— Ohhoh!
— Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.
— Sinä olet liian korea!
— Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.
Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti viimeisen muodin mukaan — ja se oli niin "tyköistuva" ja niin "alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.
— Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.
— Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.
He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä — kaikki osanottajia päivän ja illan ohjelman suorituksessa.
— No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen, pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. — Tekö… neiti… rouva — oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän rouvanimeänne, hoki tulija.
— Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.
— Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui pitkähivuksinen.
— Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.
— Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun sepän kanssa.
Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski. Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.
— Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski Lauran puoleen jälleen kääntyen. — Te varmaankin kaikessa hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?
— Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää moneen vuoteen vastasi Laura.
— Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?
— Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.
— Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, — eihän teillä toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman suoritukseen?
Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:
— Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse — oma ehto ahvenella ottaa onkeen jos tahtoo!
— No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. — Mennäänpä salonkiin edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!
Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän, joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?
Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken säestämänä.
— Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. — Me voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.
Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.
Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m. Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion seurassa.
— No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.
Paavo hymähti:
— Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.
— Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?
— Pari viikkoa.
— Otatko kylpyjä?
— En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.
— Eikö se ole vähän liian kallista huvia?
— Niin tahtoo olla.
— Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen käyttäneen.
— Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.
— Työllä — niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.
Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli toivonutkin.
— Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.
Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille kannalle pitäisi asettua.
— Tietysti… sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette… että setä on ollut opettajani… alkoi Paavo luetella.
— Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä, vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet lehtori.
Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta, hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:
— Olisiko sedällä jotain erityistä…?
— On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.
Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.
— Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti, saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä nytkin saattaisi sana olla paikallaan.
— No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, jos vain pidät varasi.
Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä, kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.
— Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.
— Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?
— En. Päinvastoin kiitän siitä!
— Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.
— Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?
— Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.
Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa. Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten, opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku tanssia esittämään, j.n.e.
Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.
— Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin lavalta.
Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.
— Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs arvostelija, — te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa, niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.
Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä. Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset. Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.
Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä, milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.
— Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen ohimennessään.
— Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori hyväntahtoisesti.
Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja katseli kummeksuen vaimoonsa.
— Terve, Samuli! virkkoi Laura.
— Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat, silmät välkkyivät.
— Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?
Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä istujille.
— Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä vilkaisten samalla ympärilleen.
— Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura itsepintaisesti.
— Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa vakava ilme.
Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen nauruun.
— Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti tanssisaliin.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.