XII.
Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä onneton kuin mikä muu herra tahansa.
— Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.
Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan. Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta. Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.
Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus, mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.
Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli sairaanhoitajatarkurssilla.
Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän ilmoitti Ainille tulonsa — ja silloin matkaa ei enää mikään voinut pidättää.
"Suloista on neitoansa kohdata."
Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme, miten se kuva oli hempeä ja ihana — ja se oli tuossa kuin ilmi elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se hymyili — ja sitten niin herttaisesti!
Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt — yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin Pasila.
Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita — sitten aukeni Töölön lahti —. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme… Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen — kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli ikkunasta — ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset — inhoittavat ihmiset matelivat kuin kärpänen tervassa.
Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena, sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian suloisen piston.
— Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.
— Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.
— Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui
Pekasta hyvältä.
Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi ajatus: nyt hän on varmasti minun!
Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.
— Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.
— Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.
— Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.
Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia. Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.
— Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.
— On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän kysyi kuin epäillen: — Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?
— En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan muualla saan olla, vastasi Aini.
Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan rakennushommistaan.
— Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt "soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?
Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä, sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin, vieraskamarin ja —. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui. Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat heidän yhteistä kotiaan.
— Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.
— En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.
— Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.
— Miten niin?
— Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.
— Eikö sinulla ole yhtään velkoja?
— Ei, jumalan kiitos!
— Sepä on hyvä!
— Onko sinunkin mielestäsi, Aini?
— On toki!
Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan. Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti ymmärsivät toisiaan.
— Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.
— Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.
— Miksi naurat?
— Ilman vain.
— Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.
— Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen taito vielä tallella.
— En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.
— Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli — humalassa.
— Juoko se vain yhä?
— Sitä kuuluu tekevän.
— Sepä ikävää — ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.
Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he häntä vielä muistivat.
— Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.
Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta puolestaan sanoi:
— En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua tulemaan kanssaan tänne.
— Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin luonnolliselta, että satuin kysymään.
— Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.
— Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. — Naiset tahtovat aina asioita kaunistella.
— En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini hämillään, naurahdellen. — Jospa sitä paljon kaikista muista asioista onkin puhuttu, niin ei — —
— Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. — Hyvä onkin, että ensin selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.
Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien, pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"
Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän — jos se on hyvä — sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää, että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen mieltään.
Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus. Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.
Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden. Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät kuulut taiteilijat j.n.e.
Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä, missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut — ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?
Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä, kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen huoneeseensa.
— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi hän.
Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.
— Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.
— Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!
— Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.
Muistaisit niitä.
— Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka hoida lapsiani?
— Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.
— Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. — Siitä ei ole syytä soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.
— Uskonhan minä.
Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti osaa tähän hommaan.
Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä kertaa oli saanut tahtonsa läpi.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen huoneeseensa.
— Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.
Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.
— Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin välttämätöntä? Antaisit nuorempien.
— Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä, että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta rikkaat sinne saapuisivat.
— No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene! pyyteli Särkkä.
Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin, että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin…
— Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen. — Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä, silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus ja huomenna itse iltama — siinä kaikki, jotavastoin sinulta — —
— Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa? kysyi Särkkä miettiväisenä.
— Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin avustaa minä.
— Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?
— Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.
— Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua hävettää tällainen elämä.
— Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.
— En mitään sen enempää kuin sanoin.
— Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin — —
— Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi Särkkä. — Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin — —
— Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.
Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava ovi — ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.
Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä — vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" — hyi… Raaka oli sellainen mies, sivistymätön raak — —
Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi — hän oli vapaa — nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan vain halutti — eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.
Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.