XIII.
Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä. Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan, kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli — mutta niin pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa, kun hänelle ei oltu ystävällisiä.
Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".
Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa — tai jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.
Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa. On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät, hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla — kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin piirissä. Siellä — tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, — siellä taistellaan usein aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan — siellä taistellaan sydämillä.
Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta, varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti. Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä! Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta — eikä sellaista onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.
Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."
Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila, mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään, oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta. Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä vääryyttä — taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin kuin muut kuolevaiset —, niin hän iski vastaan, antoi niin että tuntui.
— Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä vaimoltaan kerran päivällispöydässä.
Laura ei vastannut.
— Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. — Eiköhän meissä ollut syytä kummassakin?
— Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, — panna esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!
— No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?
— Se on minun asiani! vastasi Laura.
— Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.
— Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.
— Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.
— Aion!
— Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.
— Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun ruikutuksiasi!
— Vai niin.
Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura lähtevän.
Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään. Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja, joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena, joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski, joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään vastarintaan Särkkää kohtaan.
Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana. Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi. Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta, siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä. Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.
Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa etsimässä.
Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti hänet.
— Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.
— Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.
— Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. — Minulla olisi yhtä ja toista juttelemista.
— Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.
Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi — ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa — tarvitsisi hänen apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua — hän ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi — antoi lehtori hänelle viitosen.
— Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.
— Ei, en minä nyt.
— Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?
— Voin kyllä.
Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä, ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää, ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.
Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti. Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin hän lupautui.
Muuttopäivä läheni. Se ei ollut, kuten edellisinä vuosina, kesäkuun ensimmäinen, vaan oli siirtynyt viidenteen. Laura-rouvalla oli paljon hommaa, kaupungilla hän liikkui päivät päästään, tilasi pukuja ja kävi niitä koettamassa. Särkkä odotti kärsivällisesti, vaikka Pilke niin usein pilkistelihe houkuttelevana hänen sielunsa silmissä.
Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja. Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä — hän oli sairas, hän ei voinut maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa — muutamia nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin päästiin lähtemään.
Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää, että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa, — ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.
Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut, niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt. Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla. Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin hampain sitä ehkäistä.
Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen. Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.
— Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.
Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista välittämättä käytiin uimassa.
Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä. Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään, oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen — mietti Särkkä — tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.
Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.
— Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai pari, niin oja on pian valmis.
Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat. Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli sen suunnitellut.
Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan reunustat kasvoivat rehevää heinää — ja varmaan moni ruohonkorsi oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi, taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana — ja Paavon täytyi jälleen ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa iloisten lintusten kera.
— Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein kehoittanut vaimoaan.
— Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.
Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.
— Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. — Et antaisi vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi olla aina kiinninaulattu kotiin.
— Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomautti
Särkkä.
— Vai huvittelin? Työtä minä tein!
Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää kokonaan huvitteluna.
— Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.
— Mikä sinua oikein vaivaa?
— Minä olen liiaksi rasittanut itseäni.
— Mutta eihän sinulla ole ollut siihen vähintäkään pakkoa.
— Ja tuo nykyinen piika sinun on heti kuskattava meiltä pois, sillä minä en ole täällä päivääkään, jos se pysyy talossa, sanoi Laura päättävästi, muuttaen puheen suuntaa.
Särkkä oli usein kuullut vaimonsa tuskastuneen äänensävyn palvelijatarta puhutellessa. Olipa tämä välistä vastaillut koppavastikin, joten seurauksena oli ollut ankara sanasota.
— Voithan sinä sen itse tehdä, jos hän on mahdoton.
— Sinulle ei tietysti kuulu mikään, mikä kuuluu vaimollesi?
— Minusta tällaiset asiat kuuluvat emännälle.
— No hyvä, ole sitte hänen kanssaan, jos toimeen tulet. Mutta minun on päästävä kylpemään.
— Jos se on tarpeellista, niin voithan mennä, myönsi Särkkä.
Laura matkusti Savonlinnaan.