XIV.
Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.
Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut? mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!
Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja — jos ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!
Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai olla sidottu mieheen, joka näytti — — —, niin, kaikki oli yhtä kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!
Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin. Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä — eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. — Miksi hän olikaan esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu. Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!
Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle:
"Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle:
"Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa.
Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän.
Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."
Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta.
Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.
Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä — ja kaukaa useimmat nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se Lauraa lohdutti.
Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin. Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin konsertti kasinolla. Laura Nordin — hän käytti nyt yksinomaan Nord-nimeä — ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten — olivatpa nämä sitten taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia — keskus ja sydän.
Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero illalliset muutamille tuttavilleen — niiden joukossa oli pari sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin; muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin…"
— Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. — Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta — siinä ei ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä… Minä vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää… Minä vihaan, minä halveksin sen aiheuttajaa…!
Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen mielessään…
— Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.
— Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. — Pidetään muutoin hauskaa!
Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui paikoilleen.
— Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin ajat, muistutteli Antero.
— Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.
— Mennään vain, mikä meitä estää — kippis! virkkoi Antero.
— Sama se, mennään!
Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta", "vapaata" seurustelua jatkui yhä.
Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt, jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti, että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.
Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin seuraan.
— Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!
— Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.
Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka lähti kaupunkiin.
Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.
— Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.
Hän riippui Anteron varassa kokonaan.
— Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi silmiin.
— Et, et!
Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä heittäytyi Laura sänkyynsä.
— Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.
Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän samalla itsekseen vakuutteli:
— Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en ainakaan Pilkkeessä!
Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi — ja mitä hänen oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten piiriin?
Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?
Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme, etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua — kun ne olivat muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!
Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaa
Lauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita.
Ja niinpä hän kirjoittikin.
"Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19… Rakas Laura!
Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin, paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin, milloin se äiti kulta kotiin tulee.
Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa — ikäväpä minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen kotosalla iltapäivät.
Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin, nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään, jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa. Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.
Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme. Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia: Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin — ehkä sisustukseltaan entistään upeampi. Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin, paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen — nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.
Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä, on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja, jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut — tunnustan sen suoraan — laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian paljon — ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.
Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan — ja siitähän on jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan, joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. — En tahdo suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä, jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän kanssaan.
Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen Sinua noutamaan — ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. — Meidän pitäisi tukea toisiamme — minä tahtoisin sitä tehdä, mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.
Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isä
Samuli."
Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.
— Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita muka oli kaksi — ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.
— Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.
— Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. — Hahhah —, naurahti Laura katsellen kirjettä sieltä täältä, — kuulehan, kun se luulottelee, että hänelläkin on maailmankatsomus; — joka ei osaa muuta kuin puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen varjopuolista.
— Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.
— Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?
— Ei tiedä.
— Kyllä sen melkein tietää. — Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, — "minä pidän sinusta paljon", hyh — kaikkea vielä, on se sellainen ollut pitämistä — —. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.
— Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.
— Pyh — ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!
Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää, on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa. Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:
— Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?
— Ettäkö karkaisimme, sinä tarkoitat? kysyi Antero kuin ohimennen.
— Me lähdemme vain.
— Sellaista lähtöä sanotaan karkaamiseksi.
— Samapa se, miksi sitä sanottaneen.
— Samapa minunkin puolestani. Yksi tuttavistani pujahti viime viikolla.
— Kuka? kysyi Laura uteliaasti.
— Alfons af — — vieden erään rouvan mukanaan.
— Niinkö? Kenen rouvan?
— Erään agronoomin ja tilanomistajan.
— Onko hän kaunis?
— Rouvako vai — —?
— Niin, niin, rouva.
— Onpa hän sitäkin. He ovat jo kauan tuota matkaa valmistelleet.
— Oi kuinka onnellisia! äännähti Laura kuin itsekseen, tähystellen sinertäviä pilvenhattaroita, jotka tuulen kuljettelemina harhailivat taivaalla. — Meidän on myöskin lähdettävä! virkahti hän sitten kuin ääneen ajatellen.
— Mutta mistä saamme matkarahat? kysyi Antero.
— Ansaitsemme, annamme tusinan konsertteja, ellei muutoin, selitti
Laura.
— Siihen kuluu koko elokuu.
— Kulukoon!
— Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla mahdollisesti saisimme runsaasti kuulijoita.
— Matkustetaan sinne.
— Samantekevä.
— Mutta me emme saa kenellekään ilmaista ulkomaanmatkaamme, sen täytyy sittenkin tapahtua salassa.
— Miten luulet pääseväsi konserttimatkalle, eikö Särkkä pane vastaan?
— Pankoon! Minä menen vaan.
— Mutta hänpä estää sinua saamasta passia ulkomaille. Sitä et saa ilman hänen suostumustaan.
Laura ei virkkanut mitään pitkiin aikoihin. Hän aprikoi ja pohti mielessään, miten hänen pitäisi passinsaantiin nähden menetellä. Kun hän ei näyttänyt sellaista keinoa keksivän, virkkoi hän:
— Kylläpähän sekin pulma selvenee aikanaan. Pääasia on se, että nyt päätämme, milloin konserttikierto aloitetaan.
— Siihen on ryhdyttävä heti, jos mieli Pariisiin tekee.
— Neljän, viiden päivän perästä olen minä puolestani kunnossa, virkkoi Laura päättävästi. — Minä pistäydyn Pilkkeessä ja selvitän siellä asiani.
Koko keskustelun ajan he olivat istuneet näkötornin juurella penkillä. Sitten he lähtivät illalliselle.