III.
Historiallisia aineosia Kalevirunoistossa.
Edellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että virolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia laulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten ajatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja kohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä laveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin yhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja lumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen ilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita, tavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain kansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa jäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä käytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen tapaisia.
Ennenkuin käyn selittämään niitä historiallisia alkuaineita, joita erittäin Kalevipojassa voipi löytää, suotanee minun tässä tarkastaa sitä yleisempää kysymystä virolais-suomalaisen jumalaistiedon alkuperäisyydestä ylehensä. Nykyisissä sankari-runoissa olevat kansantarut, näet, sisältävät ainoastaan yhden osan Wirolaisten uskonnollisia käsitteitä, ja jos näiden muodostumisen aika likimainkaan voidaan määrätä, niin se on tarkastuksen-alaiselle aineelle suurimman arvoinen alkukohta.
Missä oli tämän hengellisen elämän yhteinen kätkyt, sen sivistyksen, joka Suomalaisissa ja Virolaisissa on muodostunut määritettyyn ja muista kansoista eriävään muotoon? Epäilemättä kansan omalla syntypaikalla Aasiassa. Herra Santo, silloinen Wiron kirjallisuuden seuran esimies, lausui v. 1854 kertomarunoista, että paljon niissä "ulottuu ensimmäisellä synnyllänsä niihin vuosisatoihin, joina näiden ranteiden periasukkaat eivät olleet yhteydessä Saksan ritarein eikä kristinuskon kanssa";[59] ja Kreutzwald sanoo: "tämä jättiläiskätkyt lienee etsittävä Aasiassa".[60] Viimeksi mainittu ajatus näyttää todenmukaisemmalta. Jo ennen yhdeksättä vuosisataa Wirolaiset ja Liiviläiset olivat levenneet yli koko Wiron-, Liivin- ja Kuurinmaan; Vasta sen ajan jälkeen rupeavat Lettiläis-Littovialaiset kansat ja nykyiset Kuurit heitä poistamaan.[61] Joukko paikannimiä jerv- ja kül-päätteillä todistaa että suomalaisia kansoja ennen on asunut Kuurinmaalla; maansa oli jaettu kihlakuntiin, kilegundæ.[62] Tässä näkyy että suomalaiset kansat Itämeren maakunnissa olivat ennättäneet samalle valtiollisen ja yhteiskunnallisen edistyksen kannalle, joka kolmannellatoista vuosisadalla tavataan Suomenmaassa olevilla. Se tapa että he kuivattavat elonsa riihissä ennen puituansa, ja että kytömaata viljelevät, — heidän kotoperäinen aatransa ja astuvansa eli äkeensä, sanalla sanoen kaikki omituiset maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja sodankäynninkalut ja aseet ynnä niiden kotonaiset nimitykset tavataan molemmilla puolin Suomen lahtea ja vieläpä edempänäkin etelässä. Sellaista yhtäläisyyttä ei millään tavalla voi muutoin selittää, kuin niin että molemmat kansat aikaisemmin ovat alinomaisessa vuorovaikutuksessa luoneet tämän yhteisyyden hengellisessä ja maallisessa elämässään. Ainoastaan aavistamalla voipi arvata sen mahdottoman pitkän ajan, jota on tarvittu tämän perinpohjaisen yhtäläisyyden synnyttämiseksi, kun noin 800 vuotta jo on ennättänyt kulua, vaikuttamatta mitään varsinaisia muutoksia siinä yhteisessä perinnässä, vaikka molemmat kansat siitä lähtien ovat eläneet erillänsä.
Kohtuullisestikin arvaten lienee vähintäkin yhtä monta vuosisataa kulunut suomalais-virolaisen sivistyksen muodostumiseen ja sillä tavoin tulemme takaisin kansanliikkeiden edelliseen aikaan tahi kristillisen ajanluvun alkuun. Niin kyllä on sanottu, "että nämä molemmat suomensukuiset kansat luultavasti ovat tuoneet vähemmän omituisia jumalais-taruja aikaisemmilta asunnoiltansa idässä, vaan että yhdessä muiden sivistys-esineiden kanssa myöskin jo valmiita jumalais- ja satu-kuvailuksia on heihin tullut siitä germanilaisesta sivistyneestä kansasta, jonka kanssa he joutuivat läheiseen keskeyteen",[63] ja tämä ajatus on erinomattain perustettu moninaisiin yhtäläisyyksiin germanilaisten sadustoin kanssa, ja erittäin luultuun yhtäläisyyteen saksalais-skandinavilaisien Thor-satujen ja Wirolaisten Taaran-jumaloitsemisen välillä. Edelliset ovat hyvin hämäräiset ja epätietoiset ja jälkimmäisistä sanoo Fählmann kilvoituksessaan: Wie war der heidnische Glaube der alten Ehsten beschaffen?[64] että niissä ei ole mitään yhteistä. Thor kyllä on ukonjyryn jumala, niinkuin toisinansa Taarakin, mutta häneltä puuttuu peräti se yksijumalaisuus, joka on niin monen suomalaisen kansan ylimmän jumalan omituisuuksia. Kunnioituksesta hänen oikeata nimeänsä ei tahdota mainita; Wirolaiset mainitsevat häntä nimillä vana isa, vana taat, Suomalaiset nimittävät häntä ukoksi, ukoksi ylijumalaksi, pilvien pitäjäksi; Samojeedeilla taas on oikeastaan yksi jumala, Num, mutta häntä pelkäävät pohjoiset Samojedit niin, että silminnähtävällä pelolla mainitsevat hänen oikeata nimeänsä, vaan mieluisemmin käyttävät liikanimiä; Tomskin Samojedit taas kutsuvat häntä nimellä Ildscha, ukko, äijö, sanoo Castrén.[65] "Hän näkee ja tietää kaikki, mutta on liian yleväinen tahtoaksensa katsella alas ihmissuvun onnen vaiheisin".[66] Aivan samalla lailla Ostjakit käsittivät ylimmäisen jumalansa Türm. Hän "puhuu ihmisille ainoastansa ukkosen ja myrskyn vihaisella äänellä. Häneltä ei ole maailmassa tapahtuvat hyvät eikä pahat teot salassa, ja hän tekee välttämättömästi jokaiselle oikeutta, mutta sittenkin hän on ihmisille lähestymätön ja hyvin pelättävä olento".[67] Sekä nimitys että käsitys tässä on yhtä kuin Virolaisten Taara ja vielä likemmin kuin Tora, joka Tshuwaschin kielellä merkitsee koko maailman jumalata; tähän kuuluu Lappalaisten Tiermes, eräs taivaan jumala.[68] Virolaiset käyttävät lauseen vana taat torises,[69] vanhus torua, ukkosen jyrinästä, ja tämä johdattaa meidät siihen, että suomalainen tora, torua, kieliopillisesti on heimoa mainitulle. Schott lausuu että Tschuwaschien Tora, heidän kielensä äänisääntöjen jälkeen, aivan hyvin on voinut johtua tuosta melkein kaikissa Turkkilaisissa kielissä yhteisestä sanasta Tangry.[70] Selvimmin tavataan kaikkien näiden nimien juuri Karagasseilla, jotka sanalla têre tarkoittavat taivasta, sanalla dêr, ukkosen jyryä. Edellä munitussa lienee siis oiva todistus siitä, että suomalaiset kansat olopaikoillaan Aasiassa ovat tuoneet kanssansa suuren joukon jumalaistarullisia ajatuksia, koska sellaisia vielä voipi niin kaukana toisistansa olevissa kansoissa löytää. Mutta muitakin yhteisiä ajatuksia löytyy, esim. pyhästä suuresta puusta, elämän vedestä, jolla eräs Samojedi voitelee vanhempiansa, niin että ne jälleen virkoovat eloon, tavataanpa yksin muinaisrunojemme kerto ja alku-sointu, jota seikkaa erinomattain on tahdottu pitää todistuksena lainasta läheisiltä Germaneilla. Mongolien heikoissa runoyrityksissä, niinkuin Pallas ne esittää, näytäksen lävitsensä kertoa ynnä alkusoinnun ja yksin loppusoinnunkin eli riimin jälkiä. Voimatta ratkaista kysymystä näiden runojen alkuperäisyydestä, pidän enemmän lukua siitä, että myöskin tatarilaisien Koibalein urosrunoissa tavataan vielä suurempaan määrään kertoa ja alku-sointua, sekä, ja se on paljoa painavampi, heidän kertomarunon ja rakennus näyttää tehdyltä pitkälyhyen nelimitan pohjalle, samoilla runojalkain vaihtelemisilla kuin suomalaisessa kansanrunossa.[71] Tässä lienee yksi tukevimpia todistuksia itsenäisestä, jo Aasiassa aljetusta, Altailaisten kansain jumalaistarujen ja satujen kehkiämisestä, vaikkapa tekoaineita on kerättävä paljon, ennenkuin niiden laveutta ja ensimmäistä alkuperää voinee selittää.
Toiselta kannalta näyttävät jumalaistarulliset tutkinnot Saksassa johdattavan samaan päätökseen. Kuhn on huolellisesti toimitetussa teoksessaan: "Die Herabkunst des Feuers und des Göttertranks", osoittanut sitä eroa, joka Aasialaisessa kansasuvussa on muinaisuudessa mahtanut tapahtua, jolloin Indian ja Persian kansat erkenivät toisistansa, edelliset yhäti enemmän kehittäen ulkokohtaista luonnonnäkemystänsä, Persialaiset taas itsekohtaista. Germanilaisten esi-isät heidän eretessään olivat lähempänä Persialaisia, ja heidän kaksisuuden (dualismon) kaltainen maailmannäkemys oli sentähden periaatteellinen vastakohta suomalaisten kansain tarkasti merkitylle kaikkijumalaisuudelle (pantheismolle). Se on kaikissa Altailaisissa kansoissa niin juurtunut koko heidän ajatuspiirihinsä ja kieleenkin, että ne sen kautta selvästi rajoitetaan germanilaisista kansoista. Ja kuitenkin kumottaa etempää se salainen perustus, se hämäräinen yliolento, jonka nimeä, niinkuin Juutalaisillakin, ei rohjettu mainita, — mukava liitoskohta pian tulevalle kristinuskolle. Vaikeus, jolla, tuossa Altailaisten kansain muinaisuutta peittävässä hämärässä, selviä piirteitä voidaan keksiä, enenee siitä, että heimokansain jumalaistarut ja perivanha sivistys häviää vieraiden uskontoin vaikutuksesta. Unkarilaisissa on kristinusko, Turkkilaisissa Islam, ja useimmissa Aasian kansoissa on Buddhanusko hävittänyt heidän alkuperäisen uskontonsa. Kenties vastedes vielä onnistuu löytää merkittäviä muinaisen luonteen jälkiä.
Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että suomalaiset kansat olisivat täydellisesti olleet vapaat kaikesta vaikutuksesta niiltä kansoilta, joiden kanssa he ovat olleet yhteydessä. Päinvastoin voidaan sellainen vaikutus löytää kaikkialla ja mahdotonta on ajatellakaan, että joku mannermaan kansa muinoinkaan olisi kiinalaisella muurilla voinut sulkea luotansa kaikki sivistysaineet läheisistä kansoista. Niinkuin vieraita rahoja otettiin vastaan, niin seurasi jokaista yhteyttä myöskin uudet sanat ja ajatukset, jotka viimeiset olivat vielä suuremman arvoiset, sillä ne voitiin enentää moninvertaisesti.
Hyvin selviä jälkiä sellaisesta keskuudesta Skandinavian kanssa voidaan nähdä Virolaisten jumaluusajatuksissa ja erittäin tässä tutkitussa runoistossa. Edellä olen maininnut uudemmasta Eddasta lainatun kertomuksen Thorista ja jättiläisvaimosta, joka on muutettu Kalevipojan osaksi. Jo Lencqvist mainitsee suomalaisessa jumalaistarustossa olevan nimityksen tonttu, kotijumalan, joka toimitti kaikellaisia etuja;[72] Virolaisissa siihen vastaa tont. Molemmat ovat lainattuja Skandinaveilta, joilla häntä kutsutaan tomtegubbe, tomt.[73] Tässä en pidä mitään lukua sellaisista ajatuksista, jonka kaltaisia kyllä tavataan germanilaisissa ja romanilaisissa kansoissa, mutta joihin vastaavia ajatuksia myös löydetään Virolaisten heimokansoissa Aasiassa tahi Etelä-Euroopaasa. Niin esim. pitävät Virolaiset horkkaa eli vilutautia harmaana tahi valkoisena hevosena, jolla potilas ratsastaa; Tatarit ja Kalmukit kuljettavat sairasta ratsain täyttä laukkaa, kunnes hevonen tulee vaahteen; sitten hänet peitetään hyvästi ja hän paranee tavallisesti.[74] Saksalaiset ajattelevat kuumeen ratsastuksena hurjalla hevosella.[75] Sellaiset ajatukset voivat joko itsenäisesti syntyä useissa kansoissa, tahi, niinkuin niiden muutamain sanojen on laita, jotka ovat Lättiläisten ja Virolaisten kielissä yhteisiä, ovat tulleet aikaisemmasta keskeydestä ja ovat niinmuodoin jäännöksiä ennenhistoriallisesta aikakaudesta, etten sano alkuperäisestä yhteydestä.[76] Mutta Virolaisilla tavataan paljo ajatuksia, jotka silminnähtävästi ovat syntyneet vasta keskeydestä Skandinavein kanssa myöhemmällä ajalla, jolloin kristillisiä näkemystapoja jo oli juurtunut kansoihin. Sellaisiin kristillisiin alkeisin on luettava nimitykset Sarvik ja Tühi. Ylimalkain on virolaisissa saduissa maanala muodosteltu paljon toisenmoiseksi, jouduttuansa keskeyteen helvetinopin kanssa. Suomalaisissa taruissa vielä on ainoastaan maanalan hallitsijan nimi jolloinkulloin muuttunut kristilliseksi, nim. Pahaseksi, mutta muutoin on pakanuuden ajatustapa kaikessa voimassaan säilynyt ja elämä maanalassa on melkein samallaista kuin maan päällä. Kristinusko on vaikuttanut muutoksen, on tehnyt perkeleen paljoa pirullisemmaksi, ja se omaisuus tavataan selvempänä Suomen lahden eteläpuolella. Sentähden onkin Virolaisten pirulla sarvet, jota koristusta Suomalaiset eivät vielä ole hänessä huomanneet. Kumminkin on erinomaisen vaikeata tarkoin eroittaa niitä alkeita kansantarustossa, jotka kuuluvat kristinoppiin, pakanallisista, ja vielä vaikeampi on määrätä mitkä viimemainituista ovat alkuperäisiä. Kalevipojan matkoja maanalaan tutkittansa kohtaa sama vaikeus, sillä samanlaisia matkoja jossakin tarkoituksessa tavataan melkein kaikilla kansoilla. Suomalaisilla ja Kreikkalaisilla, Indialaisilla ja Roomalaisilla tapaamme sellaisia kertomuksia. Kiinalaiset kertovat nuorukaisesta, joka sieltä vapauttaa äitinsä;[77] Mongolit ja Tibetiläiset antavat mainion urhonsa, Gesar Khan, sotatapparallansa särkeä helvetin portit ja sieltä vapauttaa äitinsä, sekä lähettää hänet taivaasen.[78]
Tässä suhteessa valaisevia ovat ne sadunkatkelmat, jotka ovat kerätyt Viron saarien muinaisruotsalaisissa asukkaissa. Worms-saarella, jossa asuu osaksi Ruotsalaisia, osaksi Virolaisia, kertovat edelliset merimiehestä, joka niinkuin Kalevipoeg matkusti syvässä holvissa ja sieltä toi muassansa kolme säkillistä rahoja. Vanha Jakob de la Gardie, Hiiomaan eli Päiväsalon ja Wormsin herra, sanotaan kerran, kun vihollisia äkisti karkasi hänen päällensä, juosneen alastomana saunasta, ainoastaan polstari kädessä, jonka höyhenistä hän ravisteli sotilaita, niinkuin "Soomen tuuslar"; puhutaan myös jätinkokoisista munkeista, viroksi munga rahvas, jotka paljaalla vainullaan etsiskelevät kristittyjä niitä tappaakseen, jotka kaikki luulot ynnä monta muuta samallaista kohtaavat meitä Kalevirunoissa.[79] Ovatko nämä alkuperäisin virolaisia vai ruotsalaisia, sitä ei kuitenkaan tästä nähdä. Sellaiset kertomukset kulkivat enimmäksensä suusta suuhun, mutta kirjoittamallakin tieto niistä leveni. Hyvin huvittava taas, ja todistava miten Euroopan useimmissa maissa tutut kertomukset pyhistä miehisiä myös tunkeutuivat suomalaisiin kansoihin, on Russwurmin ilmoittama tieto, että useissa Länsi-Wiron pitäjäissä käsikirjoituksina kulkee virolaisia kertomuksia Jesuksen lapsuuden historiasta, evangelium infantia. Toinen virolainen käsikirjoitus, joka on löydetty Nucköön Ruotsalaisissa, sisältää monta esitelmää, joista ensimäinen, Jesuksen pyhän äidin unennäkö, on meille tärkeä. Kun sadut Kalevipojasta eivät näy kärsineen mitään erinäistä vaikutusta Jesuksen lapsuuden historiasta eikä muista viimemainitussa käsikirjoituksessa olevista esitelmistä, tavataan tässä esitelmässä melkein kuva kuvaltaan samaa, mikä Kalevipojan matkassa Manalaan on merkillistä. Tässä kirjoituksessa nimittäin, joka muutamissa osissa pitää yhtä Nikodemon evangeliumin kanssa, sanotaan: Sinä laskeuit alas helvetin hautaan, syvyyteen, põrgo haua, sügavusse sisse, ja mursit helvetin kaikki rautaveräjät ja ukset, keik põrgo raudaväravad ja uksed — lochurás tás túlas tás chalkéas, kai tous móchlous tous sidaerous — otit pois kaikki helvetin siteet, võitsid keik se põrgo vöö ära, — oi dedeménoi kántes nekroi éluthaesan ton desmon — ja sidoit ikuiseksi ylimmäisen saatanan, seda edina saadanad — ton árchisatrataen satán. Sitte sinä veit kaikki hurskaat sielut ja vainajat pyhät helvetistä j.n.e. Siihen lisätään, että se, joka väärentämättä säilyttää luonaan tämän unen, varjellaan sen kautta kaikellaisesta pahasta, ja joka kirjoittaa sen, sille annetaan syntinsä 40 kertaa yhtenä päivänä anteeksi.[80] Viimemainitut lisäykset osoittavat kertomuksen kuuluvan katoliseen aikakauteen.
Mutta vielä merkillisempi on eräs loihturuno, joka katolisuuden ajalla on kulkenut Saksasta ja Skandinavian maista Wiron ja Suomen kaukaisimpiin osiin. Kreutzwald on tutkijoille huomauttanut mikä eroitus ylimalkain on loihturunojen ja loihtutavan välillä Germanilaisissa ja Suomalaisissa kansoissa. "Germanilaisten loihtimisissa pitää noita itsensä taudin eli vian herrana, ainoastaan sen vuoksi että hän osaa johtaa parannustapansa, loihtunsa takaisin johonkin alkuperäisin jumalasta lähteneesen tekoon." Tämän teon arvellaan vieläkin jatkauvan ja loihtija asettaa esilläolevan tapauksen sen alle. Tahi hän yhdistää taudin johonkin luonnon ilmiöön ja toivottaa sen kulkevan samaa tietä. Suomalaisissa loihtimisissa sitä vastoin osoitaksen tunto siitä, että loihtija tietonsa nojassa, sen sanan avulla, joka on esineelle antanut alun, hallitsee sitä, yksinpä henkiäkin.[81] Edellistä laatua on se kappale, jonka tahdon vertailemisen vuoksi tähän ottaa, vaikka se oikeastaan ei kuulu tämän tutkistelmuksen alaan, koska sitä ei ole Kalevirunoistossa. Kutshinan kylässä Pihkowan lääniä on nimittäin Kreutzwald tavannut seuraavat sanat niukahtumista vastaan:
Jeesus kirike mineksi
Eeruselle, aaruselle,
Lõhe musta moorusella.
Kala iirikarvaselle
Nikastes obuse jala.
Jeesus maha rattaalla
Obo jalga lausumaie:
Siit on liige nikastanud
Siit on soone songatanud,
Siit on joose jongatanud.
Mingo liige liigete vasto,
Mingo sooni soonte vasto,
Mingo joose joosete vasto,
Mingo luu luude vasto,
Liha lihade vasto:
Maarja määrgo märga peale!
Isa meie etc.
Toisinto samoilta paikoilta kuuluu:
Ehk on viltind, ehk on vältind,
Viltind, vältind väänula:
Taara tarkus, Marja märkus,
Sinisega siduda,
Punasega punuda
Kollasega koko panna,
Ehk on, isand Jumal,
Sino ja mino tahtmine!
Kolmas toisinto, jonka myös Kreutzwald on kerännyt P.
Pietarin pitäjästä Järwa-maalla, kuuluu seuraavaisesti:
Jeesus kiriko minnija lljuselle, aljuselle, Maa musta mudasella. Sohvia ei soovitamaie, Maarja jäi maale rattaalla: "Koko nahk, koko liha, Koko sooned, koko luud, Koko liikmed, koko jäkkud!" Siis niksus; siis naksus. Abi keel, abi meel, Abi armas Jumalalta! Aita Maarjat! Tagane vaenlased ja vastosed![82]
Kreutzwald asettaa tämän kanssa yhteyteen ne loihtusanat jalkansa nyrjähdyttäneen hevosen yli, jotka Grimm kertoo tuosta mainiosta Merseburgin käsikirjoituksesta, ja jonka Grimm luulee olevan syntyjään 10:nestä vuosisadasta. Alkuperäiset pakanalliset jumalat ovat siinä vielä jälillä, niinkuin ruotsalaisessakin toisinnossa, norjalaisessa ja skottlannilaisessa niiden sijaan sitä vastoin on asetettu kristittyin Jumala. Tähän minä ne panen toisen toisensa jälkeen. Toiset sanat Merseburgin käsikirjoituksessa kuuluvat näin:
Phol ende Wodan vuorun zi holza, do wait demo Balderes volon sin vuoz birenkit; do biguolen Sinthgunt, Sunna era suister, do biguolen Frua, Folla era suister, do biguolen Wodan, so he wola conda, Sose benrenki, sose bluotrenki Sose lidirenki,… ben zi bena, bluot zi bluoda, lid zi giliden, sose gelimida sin.
Wodan on parantanut Balderin sälön lausumalla (bigalen); tämän laulun lausuminen nyt parantaa toisia; ja mitä muut eivät mahda, sen mahtaa Wodan. Lyhyemmältä lauletaan vielä moniaissa Ruotsin maakunnissa, flåg-nimistä hevostautia paranneltaessa:
Oden står på berget, han spörjer efter sin fole, floget har han fått. — Spotta i din hand och i hans mun, j.n.e. han skall få bot i samma stund.
Eräs toisinto alkaa näin:
Frygge frågade frå: huru skall man bota den floget får?
Norjalainen laulu on, kuten sanottiin, jo muuttunut kristityksi, vaan käytetään kuitenkin. Siinä nähdään se vanha, tuttu tapaus, että pakanallisten jumalain nimet häviävät, vaan heidän tekonsa muutetaan uudelle nimelle, joka nyt pidetään suurena ja pyhänä:
Skottlannilainen laulu kuuluu:
The Lord rade, and the foal slade; he lighted, and he righted. Sent joint to joint, bone to bone, and sinew to sinew. Heal in the holy ghost's name!
Norjassa vielä lauletaan:
Jesus reed sig till hede, da reed han sönder sitt folebeen. Jesus stigade af og lägte det: Jesus lagde marv i marv, Been i been, kjöd i kjöd, Jesus lagde derpaa et blad, att det skulde blive i samma stad.
Grimm, joka on verrannut nämä germanilaiset sanat,[83] syystä tarkastuttaa mieleen, kuinka parantaminen heissä kerrotaan melkein samoilla sanoilla, joka on todistuksena heidän vanhuudestansa Germanilaisissa. Ne mahtanevat perustautua mahtavaan tarustoon, koska ne ovat voineet sellaisella tarkkuudella säilyä moninaisten sivistyskausien läpi. Germanilaisten kanssa, heidän sotiessansa kristinuskon levittämiseksi, leveni tämä ja luultavasti moni muu samanlaatuinen loihturuno muihin kansoihin. Sitä tietä Wirolaisetkin lienevät oppineet sitä tuntemaan, ja se on, luultavasti samalla lailla, — levinnyt suurimpaan osaan Suomenmaata. Lencqvistin tutkistelmuksesta: De superstitione veterum Fennorum (siv. 90) Kreutzwald jälkilauseessa äskenmainittuun teokseensa, julkaisee seuraavan loihturunon:
Kiesus kirkkohon menepi,
Maria Messuhun matapi,
Hevoisella hirvisellä,
Kala hauvin karvaisella,
Lohen mustan muotoisella.
Ajoit sildoa kivistä,
Nousit vuorta korkiata:
Niveltyi hevoisen jalka.
Maria maahan rattahilta
Suonia sovittamahan,
Pahoja parantamahan.
Jost' on liha liipahtanut,
Siihen liha liittyköhön.
Jost' on suonet sortunehet,
Siihen suonet solmikkohon
Ehommaksi ennellistä,
Paremmaksi muinohista.
Kanslianeuvos Lönnrotin hyvyydestä olen saanut tilaisuutta tähän liittää vielä kolme muuta saman loihturunon toisintoa, jotka ovat kerätyt viideltä eri seudulla maatamme, ja toistaiseksi säilytetyt Suomalaisen Kirjallisuuden keräyksissä, 22:nnessä siteessä.
Toisinto Ikaalisista, B.A. Paldanin keräämä:
Jesus ajo hevosella,
Hevosella hiirikolla,
Kivisellä kirkkotiellä;
Hivelty hevosen jalka.
Jesus maahan ratsahilta,
Suonia sovittamahan,
Lihoja liittelemähän,
Suuret suonet suutasuin
Pienet suonet päätäpäin.
Jos on ennen pahoin käynyt,
Tehköön Jesus terveheksi,
Sisältä kivuttomaksi,
Päältä tuntumattomaksi,
Paremmaksi entistänsä.
Sit. 22: 20.
Toisinto Honkojoelta, B.A. Paldanin keräämä:
Jesus ajo kirkkohon
Hiirikolla hevosella,
Kalan hauven karvaisella,
Lohen mustan muotosella.
Hiveltypä hevosen jalka
Kivisellä kirkkotiellä:
Lähde Maaria maahan,
Suonia sovittamahan,
Jäseniä jatkamahan,
Sisältä kivuttomaksi,
Päältä tuntumattomaksi.
Sit. 22, siv. 52.
Melkein sanalta sanaan näin kuuluvan on sama keräilijä saanut
Karvialtakin.
Toisinto Kuhmoisista, melkein sanalta sanaan yhtäkuuluva kuin toinen Sotkamolta, O. Pettersonin saama, sit 22: 86, ja kuin yksi, joka on otettu Suomen kansan vanhoihin runoihin S. Topeliukselta, V, 47.
Kuhmoisista saatu kuuluu:
Jesus kirkkoon meneepi
Hevosella hirvisellä,
Kalahauvin karvasella,
Lohen mustan muotosella.
Hivelty hevosen jalka,
Tarttu hevosen seäri-varsi
Kivisellä kirkkotiellä,
Vaskisella vainiolla.
Jesus maahan rattahilta:
Mist' on suoni solkahtannu,
Mist' on liikunnu lihoa,
Siihen liittele lihoa,
Siihen pane palliota.
Neitsy Maaria emonen!
Tuopa silkkisi sininen,
Paitasi tulipunanen.
Sit. 22: 105.
Tälle loihturunolle olen antanut jotenkin lavean tilan tässä tutkistelmuksessa, mutta se oli tarpeellista siksi että saataisiin yleinen katsaus sen äärettömästä yleisyydestä eri kansojen taruissa, ja että voitaisiin vertailla sen monet toisinnot keskenään. Heti näytäksen, että kaikista näistä toisinnoista suomalaiset ja virolaiset likimmin ja useimmissa lauseissaan pitävät yhtä, ja niiden kanssa samanlaatuisimmat ovat Norjassa vielä tunnetut sanat. Suomalaiset ja Wirolaiset siis ovat mahtaneet oppia sitä tuntemaan joko silloin kun heidän yhteytensä vielä oli suurempi, kun kansan virtailus Suomenlahden molemmille puolille ei vielä ollut la'annut, vaan kun sittemmin jakautuneiden Hämäläisten parvia vielä asuskeli Laatokan ja Äänisjärven rannoilla, s.o. viimeistäkin noin 12:lla vuosisadalla, tahi voivat he sen oppia kanssakäynnin kautta saman kansan keralla, tahi myöskin on tämä yhteys voinut tapahtua myöhemmin kummassakin kansassa erikseen. Missä hyvänsä johtaa meitä lähimmäinen yhtäläisyys toisintoin välillä Skandinavialaisiin, ja niistä olivat Ruotsalaiset se kansa, jonka kanssa sekä Suomalaiset että Wirolaiset olivat kanssakäymisessä. Kolmannellakin lailla olisi se voinut tapahtua, nimittäin sen kanssakäynnin kautta, joka vanhemmilta ajoilla on Suomenlahden poikki ollut Wirolaisten ja Suomalaisten välillä, ja josta Kalevipoeg itse monessa kohden todistaa. Ainakin on tämä vaikutus Ruotsista mahtanut tapahtua katolisuuden ensimmäisen ilmestymisen ajoilla näille paikoin. Wirolaisissa, sekä Pihkovasta että Järvalta saaduissa kappaleissa, tavataan nimittäin lla-päätteinen adessivomuoto; ja vaikka kyllä on merkillistä, että Wirolainen runoudessaan useasti käyttää täydellisempiä muotoja kuin puhekielessä, niin tätä sijaa ei kuitenkaan tavata. Se kohta, että kaksi toisintoa on saatu Pihkovan seuduilta, jo itsessään näyttää todistavan vanhempaa ikää. Se seutu on, mitä laulurikkauteen tulee, niinkuin saari erillään muista osista maata, sillä tavoin että Tarton piiri on aivan ilman runoja ja taruja. Kielessäkin tavataan se omituisuus, että se vanhemmissa runoissa on enemmän Räävelin, puheessa Tarton murteen tapaista, ja erittäin sanotaan sen olevan Suomen kielen tapaista Kutshinan kylässä. Kummastuttava on myös viimemainitun seudun runoissa tieto paikkakunnista Suomenlahden rannoilla, vaikka yhteys niiden kanssa on hyvin vähäinen. Tämän kaiken johdosta on syytä Kreutzwaldin mukaan päättää tämän kansan Pihkovan ympärillä tuoneen runonsa muassaan entisiltä asuinsijoiltaan Suomenlahden rannoilla.[84] Muutos on mahtanut tapahtua hyvin aikaisin, koska nyt ei enää ole mitään yhteyttä entisten asuinpaikkojen kanssa, ja koska muinaistarutkaan eivät siitä säilytä mitään kertomusta. Varmana taidettaneen pitää, että runotaito on perintö muinaisilta ajoilta, mutta milloin mainitut loihtusanat lienevät levinneet ympäri Pihkovan, Järvan ja Suomenmaiden, siitä ei tämä anna selkoa. Ehkä se lienee tapahtunut silloin kun Ruotsalaisilla katolisuuden aikana oli Wironmaassa suurempi valta kuin sittemmin, ja kun Inkerinmaa pidettiin ikäänkuin välikkönä Suomen- ja Wironmaiden välillä. Historia tietää, näet, kertoa moninaisista Ruotsalaisien retkistä syvään Liivinmaahan vielä 13:llakin vuosisadalla, ja ruotsalaisten siirtolaisten asuminen ainakin länteisessä Wirossa on samasta ajasta asti historiallisesti todistettu.[85]
Sen vertaa niistä ajatuksista, jotka osaksi kristinuskon kanssa, tunkeutuivat Wirolaisiin heidän kanssakäyntinsä kautta Skandinavialaisten kanssa. Toinenkin tärkeä lisäys Wirolaisten ja Suomalaisten aikaisemman sivistyksen historiaan on niissä monissa sanoissa, jotka he ovat ottaneet kielehensä Ruotsista. Yleinen syy tähän on se, että uusien esineiden ja käsitysten kanssa myöskin niiden nimet lainattiin, ja kun Wirolaiset ja Suomalaiset olivat melkein samalla sivistyksen portaalla, olivat lainatkin samalaiset. Siinä on kuitenkin se omituinen seikka, että paitsi näitä tavataan molemmin puolin Suomen lahtea paljo lainattuja sanoja, joiden merkityksille ainakin Suomen kirjakielessä on syntyperäisetkin nimet. Tässä luettelen paremman vertauksen vuoksi ne vieraat sanat, jotka Kalevirunoistosta olen kerännyt:
Vir. = Suom.
agan = akana, Vatjan kieleksi akana[86] adra = aura, Vat. adra õlut = olut ohverda = uhrata kambri = kammari kaku = kakku (leipänen) kaape = kaapu kampi = kampa kannu = kannu (haarikka) katel = kattila, Vat. kattila klaasi = klasi, lasi kepi = keppi (sauva) Vat. keppi kelderi = kellari kilinki = killinki kinga = kenkä kiriko = kirkko, Vat. cerikko kööki = kyökki humal = humala, Vat. umala taaleri = taaleri tantsin = tansin talli = talli tarbe = tarve, tarpehen tooli = tuoli torni = torni turku = turku tükki = tykki (ruukki y.m.) tünderi = tynneri (pulkko) paari = pari panti = pantti peekeri = pikari Vat. pikari penningi = penninki piiga = piika Vat. piika piipu = piippu püksi = pöksyt (housut) prõua = rouva, frouva vangi = vanki viina = viina värvita = värjätä võlvi = holvi saagi = saha sadula = satula sammeti = sammetti siidi = vertaa silkki soola = suola, Vat. soola sänki = sänky riida = riita (taistelu) riigi = riikki (valtakunta) raamat = raamattu moori = muori marssi = marssi müüri = muuri nööri = nuora? lampi = lamppu tüüra = tyyrätä, laskea, ohjata literi = liiteri, vaja, katos lodja = lotja, saima, soima looti = luoti, puntti, punnukka, paino lusti = lysti, halu, huvitus.
Sanoja, jotka ovat yhteisin, mutta joilla Suomessa on syntyperäiset imitykset:
ämbri = ämpäri, sanko kaupa = kaupata, ostaa kiilu = kiila, palkki, telkin, küüran = kuurata, pestä (laattiaa) kruusi = ruusi, kivi-astia, pottu tinga = tingata, tilata, pyhittää paadi = paatti, vene piina = piinata, vaivata, kiduttaa, rääkätä prundi = prunti, runti, tulppa vilti = viltti, huopa märki = merkki, jälki mütsa = myssy, lakki narra = narrata, vietellä, houkutella röövel = ryöväri, rosvo, voro.
Erittäin saksalaisia sanoja ovat:
arsti = arzt undruka = unterrock kooki = kuchen krabista = krabbeln kuninglik = königlich krammike = schramme lövi = löwe meister = meister tressid = tressen.
Venäjän kielestä lainattuja sanoja ei ole tässä otettu tulkittaviksi.
Mitenkä tämä yleinen yhtäpitäväisyys sellaisissakin nimityksissä, jotka näyttävät suotta lainatuilta, on selitettävä? Etenkin kun tiedetään että ne Suomalaisilla paraittain tavataan Hämeen murteessa. Sitä ei voi luulla että Hämäläiset enemmän kuin Karjalaiset olisivat tarvinneet niitä, s.o. että olisivat olleet ilman niitä käsityksiä, jotka jälkimäisillä oli, ja niinmuodoin olisivat olleet alemmalla sivistyksen portaalla. Tahi jos ne taas ovat mielivaltaisesti ja ikäänkuin tottumuksesta ilman tarkempaa ajatusta säilytetyt, kun muukalaisten useammin kuultiin niitä käyttävän, miksi ne silloin olisivat yhteisiä? Ja mistä se tulee että tässä luetellut sanat molemmissa kansoissa tavallisimmasti käytetään? Kaikkiin näihin kysymyksiin saataneen tyydyttävä vastaus, jos ajatellaan että länsisuomalaisen suvun Jämiläinen osa, johon kuuluu Wirolaiset, Liiviläiset, Watjalaiset, Wepsäläiset ja Hämäläiset, aikaisemmilla asuntapaikoillaan Laatokan, Äänisjärven ja Walget-järven seuduilla ovat olleet pitkällisen vaikutuksen alaisina siellä asuvain Skandinavilaisten puolesta. Alkulauseessa Watjalaiseen kielioppiinsa on Ahlqvist antanut erinomaisen valaisevan esittelyn mainittujen kansain yhteydestä.[87] Sekä sananjohto- että muoto-oppinsa osoittavat nimittäin, että ne jo ennen eroamistansa olivat muodostaneet ne omituisuudet, jotka nykyjään selvimmin ovat nähtävät Wirolaisissa. Mutta jo 12 ja 13 vuosisadalla he olivat levinneet yli Liivinmaan ja länteisen Suomen, sentähden on puheenalaisen Skandinavilaisten vaikutuksen täytynyt jo sitä ennen tapahtua. Tällä tavoin me johdumme siihen aikaan, jona Warägein valta kukoisti Pohjois-Wenäjässä. Tuskin lienee yhtään aikaa, jolloin Skandinavialla olisi ollut niin suuri valta koko Euroopan asioihin kuin silloin. Wiron ja Liivin maat olivat jo 9 vuosisadalla sen yhteydessä, Skandinavian kauppiaat harjoittivat pitkin Wäinäjokea (Düna) Ostrogard'in ja Kiev'in poikki vilkasta kauppaa Konstantinopolin ja Kreikanmaan kanssa; toinen kauppatie kulki Laatokkaa, Welhojokea (Wolchov), Dnieperiä ja Wolgaa myöten; Rurik veljinensä ja Rôskansan kanssa perusti v. 862 Novgorodin mahtavan valtakunnan; Skandinavialainen Rogvolod perusti v. 980 ruhtinakunnan Polotzk'iin, joka kesti aina vuoteen 1129, jolloin Warägit sieltä ajettiin Byzantioon.[88] Mihinkä arvoon he siihen aikaan olivat nousneet, todistaa historioitsija Nestor, kun kutsuu Itämerta Warägien mereksi.
Aivan epäilemättä tulivat heimokansamme, jotka asuivat mahtavain vikingein itäisen vallan keskuspaikan likitienoilla, juuri tällä Skandinavialaisten loistoisalla ajalla heidän kanssa yhteyteen. Paitsi sitä mitä jo ennen on mainittu, osoittaa nimittäin vielä se maatieteellinen tieto, jonka Wirolais-Suomalaiset runoudessaan ovat säilyttäneet, että he siihen aikaan, jolloin heidän kansain-nimityksensä syntyivät, asuivat aivan rinnattain. Kaikki vieraiden ja omienkin maapiirien nimet ovat nimittäin yhteisiä. Wirossa ei mainita ainoasti Kuura ja Läti maa, vaan myös Poola, Wenä ja Saksa, Viru ja Soome, yksinpä Turjakin. Vaan näiden nimitysten synnyn-aikan valaisee enimmin Rootsi, Ruotsi = Rôs, Rûs, jolla Wirolaiset ja Suomalaiset vieläkin osoittavat Ruotsalaisia. Syynä ei voi olla muu kuin että nämä silloin nimittivät itsensä samanlaisella nimellä, ja historiasta saamme tietää että Warägit juuri 9 ja 10 vuosisadoilla olivat nimellä Ros avaralla tunnetut, etenkin itäisessä Euroopassa. Mitä runo itse kertoo siitä ankarasta taistelusta, jossa Wiron kansa näkyy kukistuvan Saksan ritarien ja päälletunkeutuvien Wenäläisten alle, koskenee moniaissa osissa hyvin kaukaista muinaisuutta, jolloin Jämein suku Wirossa ja se osa sitä, joka oli vetäynyt Suomeen vielä pitivät itsiänsä veljeksinä, joilla oli samat edut puolustettavana. Kun nimittäin Kalevipoeg Emajoen rannoilta kutsuu sotilaat kokoon vastustamaan ritareita, riaitlitega, jotka ovat rautaan puetut raudariides, niin ne kokoutuivat, ei ainoastaan Wiron (Virust 500) ja Liivinmaiden eriosista, vaan myöskin Kurjensaarelta, Kuresaare, tuli 600 ja Suomesta 700. Sotajoukko kulki itään, jossa se monenpäiväisen tappelun jälkeen voitettiin. Vaikea on päättää kuinka paljon erityisiin ilmoituksiin on luotettava ja mitkä niistä ovat toisihinsa verrattavat. Kokonaisuudessaan ne kumminkin näkyvät osoittavan jälkiä aikakaudesta, jolloin Jämein kansasuku Suomen lahden itärannalla ja eteläpuolella joutui kanssakäyntiin Warägein valtakunnan kanssa ja sen sotaisia hallitsijoita vasten koetti varjella itsenäisyyttään.
Talla viimeisellä seikalla tahdon lopettaa tämän historiallisen tutkistelmuksen, jonka hajalliset eriosat vaan ovat näkyneet odottavan tätä johtopäätöstä, tullaksensa oikeaan valoon. Minä menen ohitse tuon kertomuksen 16:nessa runossa, joka silminnähtävästi juttelee merimatkasta pohjaiseen Turjaan, Lappiin ja Islantiin. Eriasiat etenkin viimemainitusta maasta ovat niin tarkasti kerrotut, ettei siitä voi pettyä. Kertomus jättiläisvaimosta — Hiigla tütar = Hekla — joka ottaa uroot esiliinaansa, tavataan Skandinavein saduissa. Tarkemmat tutkinnot luultavasti tässäkin ovat saattavat tyydyttävään johtopäätökseen. Tahdon ainoasti vielä sanoa, että kun 8 eli 9 vuosisataa on ennättänyt kulua, matkaan saattamatta mitään varsinaisempia muutoksia Jämein murteiden kieliopillisessa rakennuksessa; kun koko tällä aikakaudella niin suuri osa heidän kertoma-urostarujaan ja jumalaistarullisia luulojansa on tarkassa muistissa säilynyt, osaksi melkein sanasta sanaan, niin eikö siinä ole suurin syy, josta voipi päättää asianlaidan olleen saman entisinäkin aikoina? Suomen suvun karjalainen osa oli paljon etempänä, melkein tykkänään ulkopuolella Warägein maailmaa. Vielä paljon myöhemmin yhdistyivät sekä Ruotsalaiset että Wenäläiset Jämein kanssa heitä vastaan. Ja kuitenkin on laulurikkaus ollut suurinna Karjalaisissa. Eikö tässä ole osoitus, että heidän tietonsa runoissa ja saduissa ulottuu monta sataa vuotta taaemmaksi sitä aikaa, josta tässä on ollut puhe? Vai voisiko kukaan uskoa jonkun kansan sisimmässä sydämessä syntyvän niin tarkan runollisen käsityksen ja tämän kansan voivan luoda runollisen kielen sekä eläviä kuvia, ainoastaan niistä muruista, jotka hänelle tarjotaan vihollistensa keihäistä tahi jotka kerätään paljaana kaupanvoittona muilta? Minä en sitä usko.
Viiteselitykset:
[1] Verhandl. der Estnischen Gesellschaft I, 1: 15.
[2] Alkulause Kalevipoikaan, Verhandl. IV. 1. kd. Verhandl. III. 78.
[3] Katso toisintoa Europæus'en kirjassa "Pieni Runoseppä" 19.
[4] Kalevipoeg 2; 816.
[5] Kal.poeg 3: 530.
[6] Kal.poeg 3: 570, 767.
[7] Kal.poeg 3: 827.
[8] Kal.-poeg 4: 229.
[9] Vertaa Kal.-poeg 4. Kalevala 29.
[10] Kertomus hänen kuolemastansa, Kal. p. 4: 616, on monessa kohden samallainen kuin Ainon kuolemasta, koska tämä tahtoi välttää naimista Wäinämöisen kanssa.
Muun muassa hän laulaa:
*Neiu läks merda kiikumaie,
Laenetesse laulemaie,
Pani kingad kivi peale,
Paatrid pikila pajula,
Siidi lindid liiva peale,
Sõrmuksed sõmera peale.
Kalevalassa 4: 305 sanotaan Ainosta:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä,
Aino neiti neljänneksi.
Heitti paitansa pajulle,
Kenkänsä vesikivelle,
Helmet hietarantaselle,
Sormukset somerikolle.
[11] Kal.-poeg 5: 404.
[12] Kal.-poeg 5: 682.
[13] Kal.-poeg 6: 60.
[14] Kalevala 34: 70.
[15] Vertaa Kal.p. 6: 640.
[16] Kal.poeg 7: 233.
[17] Kal.-p. 7: 310.
[18] Kal.-poeg 7: 391.
[19] Kalevala 27: 382.
[20] Kalevipoeg 4: 414, 448.
[21] Fählmann, Verh. d. gel. Ehstn. Gesellschaft II, 2, 63.
[22] Ganander, Mythologia Fennica, 29, 86. Lencqvist, De superstitione vet. Fennorum, 27.
[23] Kal.poeg, 5: 222 y.m.
[24] Kal.poeg 1: 126 seur.
[25] Kanteletar 3, 1.
[26] Kalevala 11 runo.
[27] Kal.poeg 1: 834.
Oh Linda, minu omane!
Mia sina koeo unustid?
Kolmed sa koeo unustid:
Kuu jäi koea lävele,
Se sinu vana isada,
Pääv jäi peale aida viilu,
Se sinu vana onuda.
Oi, Linda minun omani!
Mitäs unhotit kotihin?
Kolmet unhotit kotihin:
Kuu se jäi kodin ovelle,
Se on sun vanha isäsi,
Aurinkoinen aidan päälle,
Se on sun vanha enosi.
Vertaa siihen Kal.poeg 15: 767.
[28] Kal.poeg 17: 110.
[29] Kal.poeg 17: 85.
[30] Kal.poeg 4: 570 seur.
[31] Kal.poeg 5: 222.
[32] Kal.poeg 5: 235.
[33] Kal.poeg 6: 775.
[34] Kal.poeg 6: 895.
[35] Kalevala 2: 201.
[36] Kal.poeg 6: 850 "Kalevi poigia pikuseks".
[37] Kreutzwald u. Neus. Myth. u. Magische Lieder der Ehstn. 28.
[38] Verh. d. Ehstn. ges. II. 2, 64.
[39] Myth. u. Mag, Lieder d. Ehstn. 24, 26.
[40] Kal.poeg 6: 927.
[41] H. Neus, Ehstn. Volkslieder, I: 48.
[42] Vertaa O. Donner, Indernas forest. om verldskapelsen jemf. m. Finnarnes, 51-54.
[43] Ahlqvist, Mokscha-Nordvinische grammatik, 133.
[44] Kal.poeg 10: 111.
[45] Kal.poeg 12: 526. Saksalainen kääntäjä on asettanut tämän tapauksen Manalaan, vaikk'ei runo anna siihen mitään oikeutta.
[46] Topelius, Suom. kans. vanh. runoja 5, 35.
[47] Kal.poeg 13: 350 seur.
[48] Kal.poeg 13: 569.
[49] Kal.poeg 13. 660-1000.
[50] Kal.poeg, 14: 40-1000; 15: 52-260.
[51] Kal.poeg, 17: 310-754, 18: 30-899, 19: 1-312.
[52] Vertaa Stier, Ungarische Mährchen u. Sagen, 28 y.m.m.
[53] Kal.poeg 15: 386.
[54] Kal.poeg 19: 313.
[55] Kalevala 20: 39.
[56] Satuja ja tarinoita, 1. 179.
[57] Satuja ja tarinoita, 2: 156.
[58] Vertaa kokonansa: Mythische und Magische Lieder der Ehsten, von Kreutzwald und Neus; Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten, herausg. von Kreutzwald; Ehstnische Volklieder, von Neus.
[59] Verhandl. d. estn. Gesellschaft III. 1, 83.
[60] l. c. 87.
[61] A. v. Richter, Geschichte der deutschen Ostseeprovinzen, I. 37.
[62] l. c. 34, vertaa 50.
[63] A. Schiefner, Über die Estnische Sage vom Kalevipoeg, Bulletin d. l'acad. d. Sciences d. S:t Pét. II, 4.
[64] Verhandl. d. Estnischen Gesellschaft, II, 2, 63. ks. 66.
[65] Reseanteckningar i Sibirien, Suomi 1846 siv. 36.
[66] Castrén, Nordische Reisen und Forschuungen, V, siv. 142.
[67] M.A. Castrén, Ethnologiska föreläsningar, 116.
[68] M. Castrén, Finsk Mythologi, siv. 51, vertaa O. Donner, Indernas förest. om verldsk. jemf. m. Finnarnes, 42.
[69] Fählmann, Verhandl. d. Estn. Gesellschaft, II, 2, 66.
[70] Schott, Die Ehstn. Sagen vom Kalevipoeg, in Abhandl. d. Berliner Akademie, vuonna 1862, siv. 459.
[71] Vertaa Castrén, Koibelische Heldensagen, koibal. u. karag. Sprachehre, siv. 169.
[72] De superstitione veter. Fennorum siv. 50.
[73] Vertaa Castrén, Finsk Mythologi, 167, 179, ja Kreutzwald, u. Neus, Myth. u. mag. Lieder der Ehsten, 78.
[74] Kreutzwald u. Neus, Myth. u. mag. Lieder, 92.
[75] J. Grimm, Deutsche Mythologie, 1107.
[76] A. v. Richter, Geschichte d. Ostseeprovinzen, I, 317.
[77] Schott, Die Estn. Sag. vom Kal.poeg, in Abh. d. Berl. Acad. 1862, 472.
[78] I.I. Schmidt, Die Thaten Bogda Gesser Chans. 282 vertaa E. Schlegintweit, die Heldensage der Mongolen, sanomalehdessä Das Ausland v. 1864, N:o 26.
[79] C. Russwurm, V. Eibofolke od. d. Schweden an den Kusten Ehstlands, II, 257, 270, 273, 275.
[80] C. Russwurm, V. Eibofolke II, 184.
[81] Kreutzwald u. Neus, myth, u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 5.
[82] Kreutzwald u. Neus, Myth. u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 97.
[83] J. Grimm, Deutsche Mythologie. II. 1181, 1182.
[84] Kreutzwald, Mittheil. über d. Pleskau. Esten, Verhandl. II, 2, 46, 49.
[85] Vertaa Russwurm, V. Eibofolke, I, 30, 37, 64, ja Verhandl. d. estn. Ges. III, 1, 69.
[86] Vatjalaiset sanat ovat Aug. Ahlqvistin Vatjan kieliopista, Acta societ. scient. Fen. Tom. V. 1.
[87] Acta Societ. scient. Fenn. V. 1.
[88] Richter, Geschichte der Ostseeprovinzen, I, 1: 34, 39, 42-44.