II.
Jumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.
Virolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän haihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan harvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin yhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on tähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka kuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin runsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan alkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan kohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten kansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot, mutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku, jos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.
Laulun omat sanat kertovat, että "vana isa kuulsad poead" Kalevalassa yhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi "Kalevide kuulus sugu". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää. Toisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta sukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat Wanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] Ganander ja Lencqvist taas mainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen Kalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa Soiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo, jonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan eroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on käytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän käsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita, jotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen muinaisrunoissa mainitaan välistä Kalevan miekka, tähtikihermä jota myös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, Kalevan tulet, valkeat. Vaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet asemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan ja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä ajatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin ukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen tähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien vihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä teettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen taivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä vahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause Kalevan kuusi mahtaa tarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen taivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin tamme, milloin kuuske yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]
Jos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan merkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle ajatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista sanaa kallio, viroksi kalju; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka juuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen juurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä vastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja vä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme hyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri kal, johon on liitetty merkitys jostakin kolisevasta, kiiltävästä. Tästä juuresta johdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. kalisen, kolisen, kolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea. Myöskin sanan kallio voipi lukea näihin. Tämän johdosta Kaleva merkitsee kolisevaa, rämyävää, jylisevää, mutta sen ohessa kiiltävää, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle, joka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus virolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka on syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää, kun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen satukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen itsensä tekemä.
Kaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön hallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan häistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto runosta "Suomettaren kosijat" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26] Sama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat — kuu, aurinko ja pohjantähti —, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito lausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin yhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä "Põhjanaela vanem poega", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi heinillä ja kauroilla:
*Talli vilge lähe hobune,
Heitke ette heinasida,
Kandke ette kaerasida.
Suomettaren sanat samassa paikassa ovat:
Viedähän tähän hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän
Kauravakka kannetahan.
Molemmin paikoin asetettuaan olutkannun kosijalle, lausuu Salmen ja Lindan äiti: "sööge, tähte, jooge, tähte!" Suomettaren äiti taas: "syöpä, juopa, tähti kulta!" Kummassakin runossa tähti vastaa yksillä lauseilla:
Kalevipojassa:
*Ei taha süa, eidekene,
Ei taha jua, eidekene;
Tooge mo omane tubaje,
Saatke Salme põrandalle.
Kantelettaressa:
En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar sorea?
Ja kun morsian itse vastaa siihen, pitävät Lindan sanat vielä ihmeteltävämmällä tavalla yhtä Suomettaren sanojen kanssa.
Linda lausuu:
*Anna aega ehtidessa!
Kaua ehib se isata,
Kaua ehib se emata;
Ei ole eite ehtimassa
Vanemad valmistamassa,
Küla eided ehitavad,
Vanad naised valmistavad,
Küla annab külma nõuu,
Rahvas raudessa südame.
Suometar:
Anna aikoa vähäisen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju mieron vaatehtima.
Yhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri suomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat virolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja tähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus Kalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään silminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo siitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he pyytävät saadakseen "uus udusärki", joka yhtä hyvin voipi merkitä pilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä viimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he rukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa — too mulle teine tähteline — ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa koristetuina ulos:
*Kas se kuu on, ehk kas pääva,
Ehk kas eha-tütar noori?
Onkos kuu, vai onkos päivä,
Vai on Illatar ihana?
Näissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden kanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä kauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa kohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa "Koit ja Ämarik". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala, on tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen sanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä pilvi taha, muutettava eha-neiuks ja kiiltävä taeva alla. Ja kun hän uudesta kodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade, jotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo Lindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: kuun, joka on hänen isänsä, auringon, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä katselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]
Jos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on merkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan, muutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä sotaorhillansa sotaan.
*Hobo alla kui se ahju,
Täkku alla kui se tähte,
Ise peale kui se pääva
Ebitatud ehana riides,
Kübar pääs kullakirja.
Kus ta läheb, taevas läigib,
Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]
Hepo alla niinkuin ahjo,
Orit alla niinkuin tähti,
Itse päällä niinkuin päivä
Ihanoissa vaattehissa,
Päässä kultainen kypäri.
Kussa lähtee, taivas läikkyy.
Kussa käypi, taivas kaikkuu.
Ja toisessa paikassa:
*Mees puhub tule meressa,
Lõetsub lõkkeid laenetesse;
Teeb toa tuule tiivule,
Kambri vikkerkaareesse,
Parred pilved paisudesse.[29]
Mies puhuu tulen merehen,
Lietsoo liekit lainehesen;
Tekee tuulehen tupansa,
Taivaankaareen kammarinsa,
Paisupilvihin parret.
Edellisessä olemme löytäneet selityksen Kalevipojan sukuperästä ja nähneet runon syystä sanovan häntä Taaralaiseksi, taivaan jumalan sikiöksi. Samalla tapaa nähdään kaikkialla sanoissa, jotka näyttävät vähäarvoisilta ja ilman yhteydettä olevilta, olevan unhottuneiden satujen tähtehiä. Tässä tarkoituksessa voipi sanoa kansantaruissa ei olevan yhtään sanaa, jolla ei ole suurta merkitystänsä. Jokaiseen sanaan on kokonainen maailma ajatuksia sidottu, ja tuo tärkeä sana on ikään kuin niiden tunteiden ja katsantolaatujen edustajana, jotka tässä suunnassa muinoin ovat eläneet. Sellainen edustaja, mutta edellä lausutun kanssa lähimmäisessä yhteydessä oleva edustaja, on se vanha ukko meren saaressa, tavallisesti saaren isännäksi kutsuttu. Edellisessä olen osoittanut hänen olevan Kalev'in, vaikka runo ei enää lausu hänen nimeänsä, kentiesi ennen mainitusta syystä, että sillä puhdistaisi sankarinsa Kalevipojan urostöitä. Se on selvä, että saaren isäntä ja emäntä ovat hyvin läheisessä yhteydessä jumalallisten voimain kanssa. Kun viimemainittu merestä haravoipi kadonnutta tytärtänsä, niinkuin Lemminkäisen äiti Tuonen joesta poikaansa, tapaa hän siellä tammen, kuusen ja kokon munan, jotka hän viepi kanssansa kotiin, missä puut istutetaan kartanolle.[30] Siinä ne kasvoivat:
Tamme tõusis, kuuske kerkis,
Tamme tõusis taevaasse,
Kuuske kasvis pilvetesse,
Ladvad taevast lõhkumaies,
Oksad pilveid pillutamas.[31]
Tammi nousi, kuusi kasvoi,
Tammi nousi taivahasen,
Kuusi kasvoi pilvilöihin,
Latvat taivon lohkaisevi,
Oksat pilvet puhkaisevi.
Niinkuin Kalevalan pyhä tammi ne kohoavat halki pilvien;
*Tam tahab taevast jagada,
Oksad pilveid pillutamas.[32]
Tammi taivahan jakavi,
Oksat pilvet puhkaisen,
*Tamme tungis taevaasse,
Pikad oksad pilvetesse,
Ladva päik'se ligidalle.
Tam teeb taeva tumedaksa,
Peidab valgust pimedasse,
Katab kuu ja katab pääva.
Varjab tähed valgustamas,
Matab maa mustakarva
Pimeduse peituselle.[33]
Tammi taivaasen tapaavi,
Pitkät oksat pilvilöihia
Latva päivän lappeahan.
Tammi taivahan pimenti,
Valon peitti pimeäksi,
Peittää kuun ja peittää päivän,
Varjoo tähtien valonkin,
Maankin mustaksi tekevi
Pimeällä peitteellänsä.
Saaren isäntä kulkee turhaan etsien miestä kaatamaan pilviin ylettyvää tammea; hän palajaa ilman semmoista tapaamatta. Silloin kertoo emäntä kotkan siiven alla löytäneensä pienen miehen; tämä lupaa työn toimittaa, kasvaa jättiläiseksi ja kaataa tammen. Rungosta tehtiin saareen mahtava silta, jonka toinen pää oli Viru-maalla ja toinen ulottui Suomeen, ja se oli tuo kuulu Soomesilda; pirstoista tehtiin kaikellaisia aluksia:
*Oksadest sai orja laevu,
Laastudesta laste laevu.[34]
Eli niinkuin Kalevalassa sanotaan:
Lastuja — tuuli tuuitteli
Venosina veen selällä,
Laivasina lainehilla.[35]
Nämä kaikki ovat meille tuttuja taivaanpuusta, jotka meitä kohtaa Kalevalan toisessa runossa. Wäinämöinen siinä on luojana, joka maalle antaa kasvut, aivan niinkuin eräässä virolaisessa tarussa vana isa'n kolme poikaa pitävät huolen luomisen täyttämisestä. Yli koko tarinan saaren vanhuksesta lepää muutoin tuo jumalallinen hämärä, joka ilmoittaa kaukaista muinaisuutta, vaan sen ohessa epäsuorasti todistaa tämän järjestyksettömän välikertomuksen (puusta) olevan katkelman jumalaistarullisista luuloista, joiden merkitys kansanrunoissa vähitellen on vaalennut. Muutoin runo osoittaa vanhuksen olleen Kalev'in. Saaren emäntä, kertoessaan isännälle löydetyn pikku miehen ko'osta, sanoo hänen ei olevan Kalevin peukaloa pitemmän.[36] Varmaan hän sillä ei tarkoittanut ketään muuta kuin miestänsä. Tätä luuloa vakuuttaa merkillisimmällä lailla toinenkin seikka. Edellä olen sen kaksinaisen, vaikka yhtäpitoisen kertomuksen vuoksi Salmen ja Lindan häistä pitänyt Kalevin samana kuin pohjan tähti, tahi Taaran poikana, ei ainoastaan Taaralaisena, Taaran jälkeisenä. Yhdessä Virolaisessa katkelmassa taivaantammesta sanotaan, että yksi Pääva poega, yksi Taara poega oli kaskeen istuttanut tammen, joka kasvoi ja peitti auringon ja kuun.[37] Fählmannin kertoman luomissadun mukaan taas Vanemuine antoi maalle kasvit,[38] niinkuin Kalevalakin kertoo. Toisin paikoin sanotaan, että vana isa sen teki, ja siltä näyttää kuin Vanemuista olisi pidetty yhtenä tämän kanssa.[39] Suomalaisilla Kaleva toisinaan merkitsee milloin Ukkoa itseään, milloin yhtä hänen poikaansa, ja Wäinämöistä enimmiten sanotaan Kalevaiseksi. Kaikki nämä epävakaiset ja osaksi ristiriitaisetkin määritykset yhtyvät siinä yhteisessä ajatuksessa, että se oli taivaallinen olento, erinomattain Vanemuine eli vana isa, joka suuren tammen kasvatti. Edellä olen näyttänyt kuinka Kalev, Kaleva toisissa sadunkatkelmissa pidetään samana kuin Ukko ylijumala, Taara, vana isa. Tästä seuraa siis, että saaren isäntä, joka sen suuren tammen on istuttanut, joka pitää huolen luomisesta, on Kalev; sen tähden hän vaalistuu, nähdessään poikansa saastuttaneen sisarensa, tuntiessaan kasvoista Kalevipojan Taaralaiseksi.
Ennen tarkastetulla paikalla selviytyi monta hämäräistä nimitystä, selvittyä ken Kaleva on; ja se seikka ei ole vähimmin todistava. Myöskin taivaan-korkuisen tammen suhteen on meidän nyt mahdollinen selittää, mitä se ajatus oikeastansa sisältää, miten kansan mielikuvitus on sen luonut. Sen perustuksen mukaan, jota uudempi jumalaistaru-tiede seuraa, on jokaisen jumalaistarullisen näkemyksen perimmäinen pohja haettava luonnon ilmiöissä. Yli Aasian ja Euroopan on erisukuisimmissa kansoissa sama ajatus taivaankorkuisesta puusta levinnyt, ja on syntynyt katselemalla päällettäin läjistyneitä pilviä, noita suuria ryhmiä, jotka ikään kuin puun oksat haarailevat toisistaan ja viimein peittävät koko taivaan. Jos nyt, tätä merkitystä avaimena käyttäen, katselemme suomalais-virolaista kertomusta, niin siinä on voimakkaasti kuvattu sama ilmiö. Me saamme sen selväksi, minkä tähden joku taivahan jumaloista, ylijumala itse, on puun istuttanut. Ken muu kuin taivahan hallitsija voipi olla sellaisen puun luoja, joka näkyy ympäröivän koko maailman ja joka estää auringon ja kuun paistamasta. Nyt vasta voimme myös oikein käsittää sen hämäläisen sadunkatkelman Kalevipojassa, joka kertoo että tammen lastuista paitsi muuta saatiin laulajalle tupa, johon aurinko ja kuu loistavat pihtipuolisesta:
*Kuu on uksena eessa,
Päike laela läikimaies,
Tähed toassa tantsimaies,
Vikerkaar vibuna varjuks.[40]
Kuu on uksena edessä,
Päivä paistavi laella,
Tähdet tanssivi tuvassa,
Taivonkaari kattonamme.
Eli niinkuin eräs toisinto sanoo:
*Kuu oli ukseksi eessa,
Pääv oli peala mängimassa
Tähed seessa tantsimassa
Taevas tantsis, maa mürises;
Tähed lõivad teringida,
Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]
Kuu oli uksena edessä,
Päivä päällä leikkimässä,
Tanssi tähtöset sisässä,
Taivas tanssi, maa myrisi,
Tähtein helkkyvi helyset,
Kuun on renkahat kilisi.
Kun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli näkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien kiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on myöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa korkeaan puuhun, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella, hankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus mainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain jumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto maailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa sanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä, levittää "juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan".[43]
Mutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia epäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät kokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että isänsä ja äitinsä ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää Olevin kaatamaan tammea, jonka
Isa enne istutanud,
Ema enne kasvatanud;
Mis seal mere kalda pealta,
Laialiste liivikulda,
Kõrget ladva kõigutelleb,
Laiu oksi lahutelleb:
Ett ei pääval paiste mahti,
Kuul ei kumamise mahti,
Tähtel siramise mahti,
Pilvetel ei piiske mahti.[44]
Isä ol' ennen istuttanut,
Emä ennen kasvattanut
Meren rantahan rapean,
Suurelle somerikolle;
Latvat kasvoi korkealle,
Oksat laajalle levisi,
Peitti päivän paistamasta,
Katti kuun kumottamasta,
Tähdet kaikki tuikkimasta,
Pilviset piroittamasta.
Näissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn oikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.
Siinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista aluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on Kaleva.
Äsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja siihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen jumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös tarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa siitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä taottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea ihana mäki, joka oli pilvien keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe sügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt ja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla paikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja he takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli hänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he vaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa suomalaisissa katkelmoissa raudan olleen "kuonana alla ahjon Ilmarisen, seppä Ilmosen pajassa",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja toisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen pajaan, ja siitä tehtiin rauta.
Tähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten ajatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista, jotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla hajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi niissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita, joiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat säilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen kunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan. Merkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty, melkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa Suomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston ala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala, jossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät jumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin moninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin yhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai tehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa kun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan säilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen itsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle hyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden ihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja vanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi kankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja kudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa, jossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin osoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin pantuja.
Niin on myös laita jälkimäisten runojen Kalevipojassa, jotka sisällyksensä ja muotonsa puolesta ovat samalla kannalla kuin "Suomen kansan satuja ja tarinoita". Mitä ennen tarkasteltuihin katkelmiin tulee, ne ovat kumminkin verrallisesti syntyperäinen suomalais-virolainen jumalakunta, saduilla ja tarinoilla sitä vastaan on perusjuontensa ja eriosiensa suhteen sadottain ja tuhansittain vastineita yli koko asutun maailman. Ne kulkevat ikäänkuin raha yhden kädestä toisen käteen, sillä eroituksella kuitenkin, että jokainen uusi kansa muodostaa ne uudesti. Tieteen nykyisellä kannalla on sentähden mahdoton lausua ylehensä jotakin päätöstä itsekunkin alkuperäisyydestä. Joka satu olisi itseksensä seurattava tiellänsä yhdestä kansasta toiseen, jos mahdollista näyttämällä mitkä uudet piirteet kunkin kansan omituisen luonteen tahi historiallisten suhteiden kautta ovat lisäytyneet. Sillä lailla ainoastansa voidaan johonkin tieteelle hyödylliseen johtopäätökseen tulla.
Kaikista Kalevipojan kärsimistä merkillisistä kohtalon vaiheista on merkittävin hänen kahdesti tapahtuva matkansa Tuonelaan. Väsyneenä vaivallisesta vaelluksestaan, lautakuorma hartioilla, tulee Kalevipoeg mäelle, jossa kolme miestä on keittämässä jotakin kattilassa, katel; nämä hänelle osoittavat tien, joka vie sinne, missä on tagurpäri taadi, vastaoksa eide ja pööraspää piigad, se on Sarvik'in ja vana moor'in asunnolle.[47] Kalevipoeg nyt kulkee pitkää maanalaista käytävää, jonka keskellä riippuu lamppu, lampi; käytävän päässä oli ovi, ja pihtipuolisilla oli kaksi sankoa, ämbrid; neste toisessa oli maidon valkea, toisessa musta kuin terva. Oven takana istui neito ja lauloi suruisesti värttinää kievoittaessansa; viimeksi hän lausui:
*Tuleks päike peiukene
Piigasida peastamaie;
Tuleks kuu kui kosilane
Neiukesi naljatama,
Leinapõlvest lunastama;
Tuleks tähte poisikene
Tuikesi tahtemaie,
Vangist väljaviidemaie.[48]
Tulisi päivyt, päivän poika,
Piikastansa päästämähän!
Tulisi kuuhut sulhasena,
Neidon kanssa naljamahan,
Huolensa huojentamahan;
Tulisi poika, pohjantähti
Kyyhkystänsä tahtomahan,
Vankia vapauttamahan!
Tässä neidessä tapaamme saman ajatuksen, joka niin useasti meitä kohtaa useimpien kansojen saduissa, vuoreen, s.o. pilvivuoreen suljetusta neidestä, jonka eräs mahtava uros vapauttaa. Salaman leimahtaessa paksuista pilvistä luultiin pelastajan miekka välkkyvän, se yhteys, johon päivä, kuu ja tähti asetetaan neiden suhteen, todistaa saman ajatuksen olleen Virolaisillakin. Se seikka, että laulu tässä kääntyy Kalevipoikaa kohti, se taas osoittaa hänen taikka hänen isänsä yhteyttä tähtikosijan kanssa.
Neiden neuvosta Kalevipoeg kastaa kätensä sankoon, jossa musta neste on, ja siitä hänen voimansa kasvaa, niin että hän käsin ruhjoo oven patsaat. Seinällä riippui miekka, onnenvitsa, pajuvitsa, nõiavitsa ja vanha leikatuista kynsistä tehty kypäri, kübar; viimemainittu kutsutaan myös kaape, varjukaape = ruotsalainen sana "kåpa". Kalevipoeg otti miekan ja kypärin, neiti kutsui siihen toiset kaksi sisarta, vana eite salvattiin kyökkiin ja Kalevipoeg huvittelehen neitojen kanssa.[49] Toisena päivänä neidot kuljettavat Kalevipojan ja näyttävät hänelle huoneita raudasta, vaskesta, hopeasta, kullasta, silkistä, sammetista ja pitseistä; yksi heistä kertoo, että haahmulan asujamet, varjulised, jokaisena jouluyönä saavat lähteä varjuriigistä, põrgitpiinast, käydäksensä entisillä kotopaikoillaan; Sarvik itse käypi toisinansa lankonsa, Tühi, Tyhjän luona, joka asuu alla ilma. Sarvikin tultua kotiin syntyi heti taistelu hänen ja Kalevipojan välillä, jota varten he, samoin kuin Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, lähtevät kartanolle. Edellinen voitetaan, mutta katoaa ennenkuin Kalevipoeg ennättää vangita hänet rautakahleisin. Kalevipoeg sitten ottaa monta säkillistä kultaa ja muuta tavaraa, asettaa neidot säkkien päälle ja lähtee pois. Kun Tühi seitsemänkymmenen sotilaan kanssa tulee heidän perähänsä, loihtii nuorin neiti noitavitsan avulla meren kuohuilevin aaltoineen pakenevien ja takaa-ajajain välille, mutta Kalevipojan eteen sillan, jota myöten hän pääsee eteenpäin, kantaen tavaraansa ja neitoja. Enemmän peloitettuna Kalevipojan uhkauksista kuin loihtimisesta kiiruhtaa Tühi takaisin ja Kalevipoeg palajaa maan päälle ja naittaa neidot.[50]
Kalevipojan toinen retki Manalaan, alla ilma, on pääosissaan ensimäisen kaltainen. Hän ja toverinsa istuvat padan ympärillä, keittäen vuorotellen ruokaa. Pieni mies, "kolme vaksa kõrguseni, kaelas kulda kellokene, sarvekesed kõrva taga", tulee ja ryyppäisee heiltä padan sisällyksen, muututtuansa taivaan korkuiseksi; Kalevipoeg houkuttelee häneltä tuon kaulahan sidotun kellon ja vaeltaa uudellensa põrgu piiri, perkeleen valtaan. Kun häntä tiellä kohtaa kaikellaiset esteet, savu, pimeys, hopeaverkko, virta y.m. helisyttää hän muutamain eläväin neuvosta kelloa ja kaikki esteet katoavat. Sitte voittaa hän tuhansia Sarvikin paraita sotilaita, viskaa heidät palavaan tervavirtaan, menee terässiltaa myöten, lyö kiviportit rikki ja pääsee sisään. Siellä istuu hänen äitinsä haahmo kehräten, osoittaa oikealla olevaa astiata ja Kalevipoeg juopi siitä. Kalevipojan sitten vielä tapettua paljon sotilaita, ja Sarvikin juotua säikähdyksissään vasemmalla puolella olevasta maljasta, alkaa taistelu heidän välillänsä. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä siinä taistellaan, kunnes Kalevipoeg, äitinsä viittauksesta, viskaa Sarvikin ilmaan ja viimein saapi hänet rautakahleilla kallioon sidotuksi. Taas varustettuna kullalla ja hopealla, palajaa Kalevipoeg, oltuansa kolme viikkoa poikessa.[51]
Näissä kertomuksissa on monta paikkaa, jotka muistuttavat samanlaatuisia tapauksia, jotka ovat kerrotut joko Kalevalassa tahi Suomen saduissa. Wäinämöisen matka Tuonelaan, missä hän puhuu Tuonen tyttären kanssa, ja missä häntä pyydetään kiinni vaskisella verkolla, Lemminkäisen matka Pohjolaan ja häntä tiellänsä kohtaavat vaarat — jotka toivon vastedes voivani asettaa läheisempään yhteyteen helvetinmatkojen kanssa — mutta esinnä kaikkia ne monet samanlaiset sadut, esim. Mikko Metsolaisen ja Mikko Mieheläisen retket toiseen maailmaan, Perkelettä, Pakolaista, Vetehistä pakeneminen saduissa: Härän korvista syntyneet koirat, oriiksi muutettu poika, Vetehiselle luvatut lapset j.n.e. ovat täydelliset todistukset monista Suomen ja Viron kansoilla yhteisistä ajatuksista tässäkin suhteessa. Se suuri joukko Ruotsista lainattuja sanoja, jotka Virolaisilla tavataan juuri näissä saduissa, antaisivat syytä luulemaan niiden ainoasti olevan käännöksiä ruotsista, jolloin suomalaisetkin sadut olisivat pidettävät yhdellä tahi toisella tapaa saatuina lainoina. Ilman lähempätä tarkastusta ja vertailusta se asia ei kuitenkaan ole niin keveästi päätettävä. Paitsi Europan germanilaisilla kansoilla on myös Madjareilla samallaisia satuja,[52] ja, mikä on vielä paljon tärkeämpi, myös Koibalit Jenissein rannoilla, sekä muut Tatarilaiset ja Mongolilaiset kansat, yksinpä Samojeditkin lyhentävät pitkät talviset yönsä samanlaatuisilla kertomuksilla, joissa ihmeitä tekevä, elähdyttävä vesi, matkat Manalaan, jossa on seitsemän maailmaa, matkat vuorien salatussa sisuksessa ja muut sellaiset ovat pääasiallisina osina. Ennenkuin sentähden vielä runsas saalis satuja ja tarinoita, erinomattain mainituissa kansoissa, on saatu korjuusen ja keräykset ovat verratut suomalais-virolaisiin ja toiselta puolin myöskin germanilais-slavilaisiin ja itämaisiin sadustoihin, niin tarkkaa päätöstä ei voitane tehdä. Todenmukaista on että Virolaisilla, samoin kuin useimmilla kansoilla, on erilaatuisimpia aineosia sulatettu yhteen ja että muinaisaikuisia ajatuksia tavataan nykyaikaisten joukossa. Verrattuna suomalaiseen sadustoon, ovat vieraat näkemykset vaikuttaneet verrattomasti enemmän Viron satuihin, ja erittäin näyttää se kanssansa yhdistäneen ruotsalaisia aineosia. Varmaan on lainana pidettävä se ruokoton osa, jota Kalevirunoiston saksantaja on luullut saavansa ainoastaan latinaksi kääntää.[53] Suomen siveä runotar ei koskaan suvaitse sellaista pilaa, vaan sitä vastoin tavataan sama tapaus uudemmassa Eddassa, kertomuksessa Thorin matkasta Geirrödsgard'iin; kivellä, jonka nakkaa jättiläisvaimoon Gialp, Thor tukkee verivirran samalla tapaa kuin Kalevipoeg.
Muiden jumalaistarullisten ajatusten seassa mainitaan myöskin lyhykäisesti se suuri härkä, jonka Kalevalarunot tapattavat Ilmarisen häiksi. Kalevipojan palattua toiselta maanalaiselta matkaltaan, tappaa Alevin poika mahdottoman suuren härän, jolloin
Kalevirunouston mukaan:
*Tuhat meest oli turjassagi,
Sada meest oli sarvessagi.
Ei old meesta meie maalta,
Kesse pähä koputanud.[54]
Kalevalassa sanotaan:
Sata miestä sarviloista,
Tuhat turvasta piteli.
Eikä ollut iskijätä.[55]
Varmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä. Suomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa tähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo kuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat härän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti lapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan taivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja, jotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään muutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan taisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki, kaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan lisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta merkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa syntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän urhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä, ikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan rikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa, annetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen kansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko tämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta, mutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin tähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa suudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa, päällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä on tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron kansanrunoistosto voipi saada.