I.
Kalevipoeg ja Kullervo.
Pikainenkin tämän virolaisen kansanrunoiston tarkastus osoittaa sen pääuroon ylimalkain olevan sen, josta Kullervorunot Kalevalassa puhuvat. Kumpaisenkin elämän perustuksena on kosto, kosto heidän tekojensa vaikuttimena. Vaan ennenkuin rupean tarkemmin keskenänsä vertaamaan tuota vähän Lemminkäisen-tapaista Kalevipoikaa ja Kullervoa, tuota itseänsä turmelevaa tulen liekkiä, tahdon jälkimäisestä kertoa muutamat hänen luonnettaan hyvin osoittavat sanat eräältä suomalaiselta kirjailijalta.
"Vuoret", sanoo Fr. Cygnæus tunnetussa kirjoituksessansa: Om det tragiska elementet i Kalevala, "jotka nostattavat toisiansa kunnes ennättävät yli pilvien, kyllä vaikuttavat suuruudellansa laaksoissa eksyneesen ihmetyksen. Mutta kallio, joka yksinänsä nousee yhtä korkialle kuin kaikki muut yhteisin neuvoin, jolla ei näy olevan mitään muuta pohjaa kuin jyrkän kupeensa masentama raivoileva valtameri, ja joka tarjoutuu aaltojen hurjuudelle alastomana, heitettyänsä pois kaikki, mikä olisi voinut sille antaa vähänkään suojaa ja vastustaa ensimäisten rynnäkköin kiivautta, se kallio näyttää purjehtijasta kumminkin ihmeteltävämmältä, voimakkaammalta, korkeammalta kuin nämä vuoriryhmät, jotka toistensa hartioilla kiipeevät korkeuteen. Sellaisena yksinäisenä kalliohuippuna näytäksen Kullervo, ei ainoasti Suomen kansanhengen laulujen aalloissa, vaan myöskin koko ihmiskunnan runouden valtameressä. Yhtä vähän kuin sellainen kallio 'uno actu' on tehty nykyisensä muotoiseksi, yhtä vähän on Kullervorunoisto yhtä haavaa luotu valmihiksi siihen muotohonsa, jossa nykyjään dramallinen alkuaine näytäksen Kalevalan uudistetussa kokonaisuudessa. Tämä aine on ollut pitkällisen kuohutuksen alaisena, jolloin se vähittäin uudellensa muodostettiin, ei ainoastansa ulkonaisen muotonsa, vaan myös sisällisen olentonsa alku-osienkin puolesta". "Niin suuri ja ihmeteltävä suomalaisen kansanhengen elinliikunto ei voi olla sattuman siittämä. Sellainen runoisto kuin tuo Kullervosta on mahtanut lähettää juurensa syvälle semmoiseen olevaisuuteen, jossa raivoilevia voimia, valloilleen päästettyinä, on kamppaillut". Niin edellämainittu kirjailija. Kullervoa vertailtaessa Kalevipoikaan, nähdään miten peripohjainen tämä kuohutus on ollut, kuinka suomalainen kansanhenki on laskeunut rikosten syvimpään syvyyteen, epäilemättä, pelotta, sillä se tietää ei myöskään kauhistuvansa omantunnon vaivojen helvettiä, tietää nousevansa määrättömästi samana hetkenä, jona se synnyttää rangaistuksensa. Ja tämä menetys on suomalainen, sillä voimassa ja ylevyydessä on Wiron uros paljoa jälempänä. Hän ei uskalla uhoitella, vaan hänellä on kyllin raakuutta saavuttaaksensa teeskentelemätöntä ihailusta. Molemmat kansat ovat niinmuodoin alkuperäisin yhteisestä aineesta muodostaneet kumpikin eri kuvansa, jonka suonissa heidän nyt erikaltaisten luonnonlaatujensa sydänveri juoksee. Ja kumminkin ovat molemmat, tuo synkkä, kaikea ihmisellistä ylenkatsova orja, Kullervo, ja se uhkamielinen, vähäistä veltompi kuninkaan poika, Kalevipoeg, alkuperäisesti lapset yhdestä äidistä, luuta samasta luusta. Mutta he ovat kasvaneet erilaisissa keskuuksissa, jolloin se kummallinen seikka on tapahtunut, että Kullervo vapaassa kansassa tehtiin orjaksi, ja että rautakahleisin sidotut orjat tekivät Kalevipojan kuninkaan pojaksi. Toinen alentaa lapsensa niin alhaalle, kuin ihmisellisen olennon voipi ajatella alennetuksi, toinen ylentää hänet, mutta uhasta la'itonta väkivaltaa vasten, korkeammalle noita vihattuja muukalaisia. Vielä kerran osoitan siihen tajullisesti ja tarkasti tehtyyn Kullervon luonteen tarkastelukseen, joka edellä jo mainittiin, sillä se valaisee myös hänen virolaisen veljensä muodostushistorian hajalliset jäljet, jotka sen kautta saavat enemmän yhteyttä ja selvyyttä.
Merkittävä on molempien runoistoin alussa oleva kertomus kolmesta veljeksestä, jotka toisistansa erkenivät eri maille. Molempien kertomusten yhdenkaltaisuus on niin silminnähtävä, että niiden heti havaitsee olevan ainoasti kaksi toisintoa. Kummallakin paikalla on veljesten ero yhteydessä kotkan kanssa; yhden veljistä kerrotaan joutuneen Venäjälle, ja hänen elämänvaiheistaan ovat kertomukset melkein sanasta sanaan yhdet. Kalevalassa sanotaan: "minkä (kokko) vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi"; Kalevipojassa: "Se, kes veeres Venemaale, kasvis kauniks kaubameheks". Mutta merkittävä on että, kun Kullervoruno mainitsee Karjalata urhon isän, Kalervon eli Kalevan,[3] asuntopaikaksi, antaa virolainen kertomus kotkan asettaa Kalevan Viron rannalle, "Viru randa". Sekin seikka osoittaa tämän runoiston muinoin olleen yhteisenä omaisuutena yhdellä, molemmat kansat sisältävällä perisuvulla, jonka kumpikin haara sittemmin on sen sijastuttanut uudelle olopaikallensa.
Tässä tahdon ainoastaan tarkastella Kalevipoikaa itseänsä ja vertailla häntä Kullervon kanssa; tutkistelemukseni muinaistarullisessa osassa tahdon koettaa selvitellä vanhempien jumalaisluuloin hämärtäväisiä jälkiä. Mitä nyt ensin tulee molempain urosten syntyperän yhteisyyteen, niin on se kylläksi todisteltu heidän isiensä yhtäläisten nimien kautta. Kalervoa sanotaan monessa Suomalaisessa runossa myös Kalevaksi, ja eräs toisinto pohjaisesta Suomesta ei ensinkään tunne nimeä Kullervo, vaan käyttää siihen sijaan aina vaan nimitystä Kalevan poika, samoite kuin Viron runo ainoastaan sanoo Kalevipoeg. Mutta heti lapsuudesta saakka muodostuu Kalevipojan kohtalo toiseksi kuin Kullervon. Runo kyllä sanoo häntä Lindan surulapseksi, joka ei ole koskaan isäänsä nähnyt, — tämä, näet, kuoli ennen poikansa synnyttyä — jota tuuli opetti käymään, rankkasade kasvamaan. Mutta jo ennen syntymistänsä suosivat kumminkin vanhempansa hänen tulevaisuuttaan, hän on "Kalevide kallim poega", ja Linda kasvattaa hänet sitte hänen vanhempainsa kodissa. Kalervon pojan tavalla osoittaa hän aikaisin suuren voimansa; yhden kuukauden ikäisenä hän katkoo kapalovyönsä, lyö kätkyensä pirstoiksi ja konttaa kynnykselle leikkimään. Mutta orjuutta, sitä uhkaavaa pilveä, joka lepää Kullervon kätkyen yli, ennustaen jumalien kovia päätöksiä, sitä hän ei tunne, ja sen vuoksi hän ei tarvitse Kullervon tapaan tahrata nuoruuttansa nukkuvaisen urosvoiman uhkamielisellä huvituksella: murskaamalla sen lapsen pään, jonka holhojaksi hän oli asetettu.
Vaikka lukija näin on vapautettu siitä tunteesta, joka häntä painostaa jo suomalaisen runon alussa, ei sallimuksen ankara tuomio kuitenkaan tässäkään kauan viivy tulematta. Vastoin kaikkia ahkeroimisia pelastuksekseen, Kalevi kuolee ja haudataan Räävelissä, missä nyt Tuomiovuori on. Kantaessansa kiviä hänen hautakummuksensa, uupuu Linda surullisiin huoliin, kyynelet vuotavat hänen poskillensa ja niistä syntyy se vielä tänäänkin Räävelin yläpuolella oleva järvi. Mahtavan Kalevin kuoltua, tulee kosijoita paljon, ja niiden joukossa Suomen mainio noita, Lindaa kosimaan, mutta kaikki saavat rukkaset. Se kovasti harmittaa noitaa, joka lausuu:
külap tasun, eidekene, teisel korral teotamise, omal aeal põlgamise, külap maksan naeru palga[4]
Kylläpä kostan, vaimoseni,
Kostan kerran hylkäämiset,
Hylkäämiset, polkemiset,
Pilkan palkitsen, katala!
Eräänä päivänä, kun Lindan kolme poikaa olivat metsällä, tuli "Soome tuuslar, tuule-tarka", ja ryösti hänet pois. "Ukko, vana isa", Lindan rukoukset kuullen, lähettää salaman, joka tainnuttaa noidan, mutta kumma kyllä Linda itse silloin muuttuu kallioksi Iru-mäelle.
Nyt Kalevipoeg saa ensimäisen aiheensa kostoon, ja siitä hetkestä kasvaapi hän äärettömästi veljiensä suhteen. Jo ennemmin on hän tullut mainioksi laulutaidostaan, joka muutoin, varsin kuin Suomessakin, pannaan Väinämöisen osalle. Kalevipojan laulua Taaran tammimetsikössä kuultelevat ihastuksella eläväiset, aallot, taivas ja "metshalija ainus tütar" ynnä "metsa piigad", jotka itkevät kyyneleitä palavasta rakkaudesta häntä kohti.[5] Mutta Kalevipojan nyt etsiskellessä äitiään, veljensä oikeastaan jäävät häntä tykkänänsä jälelle. Elävästi muistuttaa Kullervon palautumista sodasta ja puhetta äitinsä haudalla se kohta, kun Kalevin pojat tulevat metsästykseltään kotiin. He kulkevat poikki niitun, kiiruhtavat pihan yli ja astuvat joutuisasti tupaan. Mutta tuli oli jo aikoja sammunut, liesi oli jo ennättänyt jäähtyä; siitä he arvasivat kodon uskollista hoitajaa ei pitkään aikaan olleen siinä. He etsivät häntä turhaan kaikkialta; Kalevipoeg ei saa vastausta silloinkaan kun hautakummulla isältänsä kysyy, mitä tietä äitinsä katosi. "En voi nousta, en voi tulla", vastajaa isän ääni, "kallio on rinnallani, sinikellukat peittävät silmäni, punaisia kukkia kasvaa poskillani; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua opastakoot".[6]
Nyt on Kalevipojan ainoana ajatuksena sille miehelle kostaminen, joka on hänen äitinsä ryöstänyt, perheen pyhän vapauden suojeleminen, samoin kuin Kullervollakin. Mutta miten eritavalla he menevät taisteluun! Viron uros nyt vasta astuu nuoruuden viattomuudesta etsiäksensä rakastettua äitiänsä. Muutamat jäljet rannalla vakuuttavat hänen luulonsa, että äidin ryöstäjä on Suomenmaan kuuluisa noita, ja hän päättää ajaa häntä jälkeen, uiden Suomen lahden poikki. Ihanasti kansanruno on kuvannut sen hetken, kun tuo solakka nuorukainen seisoo kuohuilevan meren kivikkorannalla, valmiina lähtemään ulos elämän taisteluita ja vaaroja kokemaan. Rannikot hohtavat iltapäivän valossa, lapsuuden viattomuus ja ilo kuiskaavat hänelle jäähyväisensä. Mutta aalto toisensa perään vieree vaahtoillen rannan kalliota vasten, antamatta mitään tietoa hänen äidistänsä, selittämättä tulevaisuuden ongelmoita:
Laene veeres laene jälgil,
Vetevoode veeretusel,
Kiigel kalda kalju vasta,
Lõhkes vahtus kallast vasta,
Tuisatelles vete tolmu,
Märga auru kallastelle;
Aga ei too sõnumida,
Kostmist ial küsijalle.[7]
Laine loiski, toinen roiski,
Aalto aaltoa ajeli,
Roiski rannan kallioihin,
Murtui vaahdoksi vahoihin,
Tuiskui ilmahan utuna,
Kastehena kallioille;
Sanomaap' ei aallot saata,
Vedet ei tiedä vastausta.
Kalevipoika, kun ei nähnyt vilausta pakenevasta rosvosta, heittäytyy uskaliaasti vaahtoileviin aaltoihin. Taivaalta pilkuttivat vanha vankkuri, vana vanker, Ruotsin karhu, Rootsi karu, ja pohjantähti, pohja naela, kiiluvin silmin; he yksin osoittivat uivalle tietä Suomen kallioisille rannoille.
Puolen yön aikana hän lainehilla edessänsä havaitsee mustan kohdan, se on saari, jolle hän nousee levätäksensä sammaltuneen kiven kyljessä. Hänen korvihinsa kuuluu suloinen laulama, joka on kuin
Kuusessa käen kukunta.
Leivon laulu metsikössä, (kal.p. 4: 178)
Se on tyttö, joka rakkauden hellimmillä sävelillä lausua nuoruutensa halun nähdä ikävöittyä ystävätä. Lopuksi hän sille lähettää niin monta tervehdystä
Kui on merel laenesida,
Kui on tähti taevaasse.[8]
Kuin on aaltoja meressä,
Taivahalla tähtösiä.
Innostuneena Kalevipoeg vastaa samaan tapaan: armaitasi on lähellä, aavan selän yli hän tuli tälle saarelle saaren immen iloksi, "Saare piigadelle õnneks, Saare tüterite tuluks" ja lopuksi vaipuu neitonen Kalevipojan syliin. Koko tämä tapaus saaressa, jonka ympäri sen ohessa on ryhmettynyt monellaisia kuvauksia, on hyvin samanlaatuinen kuin Lemminkäisen matka kaukaiselle saarelle, hänen laulunsa ja huolettomat retkensä "Saaren impien ilossa, kassapäiden kauneussa".[9] Toiselta puolen runo selvästi antaa aavistaa, Kalevipojan, tietämättänsä syleilleen omaa sisartansa, siinä ollen samankohtaloinen kuin Kullervo. Kauhistuen sukurutsausta runoilija kyllä ei selvitä sukulaisuutta, mutta kun tytön huutoon isänsä kiiruhtaa paikalle ja huomaa nuorukaisen, joka surutonna venyy nurmella, niin hän kalvettuu ja ensimäinen kysymyksensä Kalevipojalle on hänen suvustansa:
Kes sind sugu sigilanud,
Ilma peale ilmutanud?
Kenp' on siittänyt sukusi,
Ilmahan sun ilmituonut?
samalla tapaa kuin Kullervolta sisarensa kysyy aamulla. Särjettynä vaipui "Saare piiga, peenikene" maahan, kuultuansa armaansa mainitsevan Kalev'ia isäksensä, Lindaa äidikseen; ja Kullervon sisar ja saaren neiti molemmat päättävät elämänsä aalloissa.[10] Näyttää ikäänkuin saaren ukko olisi Kalev itse ja tässä tavataan se sama epämukaisuus kuin Kullervorunoissa, että uros tapaa vanhempansa, joita on pidetty kuolleina. Impi sanoo vanhuksia isäkseen ja äidikseen; aallosta laulaessansa, hän kutsuu itseänsä Kalevipojan sisareksi; — jumalaistarullisia luuloja tutkisteltaessa, näkyy ihan selvään, että vanhus saaressa, tytön isä, on Kalev itse.
Nyt on Kalevipoeg itsensä-tekemän syyn alainen, vaikka hän ihmeteltävällä huolimattomuudella ei silmänräpäystäkään ajaltele sitä. Ompa hän niin vilpitön että hän rupee vertaamaan saaren isäntää ja itseänsä niinkuin ihmisiä, jotka toisen kautta ovat kadottaneet jotakin rakasta, saaren ukko tyttärensä ja Kalevipoeg äitinsä. Se on sama suruton olo ja elo kuin se minkä Kullervo elämänsä alussa osoittaa: se on se ehdoton oikeus tekemään mitä tahtonsa, mitä hänen sisällinen voimansa haluaa. Jälleen Pohjantähden opastuksella, joka yksinään piti paikkansa, toisten laivahan lähtien laskiessa ja noustessa, tuli Kalevipoeg sitten Suomenmaahan. Monta päivää kuljeskeltuansa hän joutuu noidan asunnolle ja murskaa noidan itsensä, surmattuaan ne noidatut sotijat, jotka tämä oli häntä vastaan asettanut, puhaltelemalla höyheniä ilmaan.[11] Siinä kostonhimo vaati tyydyttämistä, samoin kuin Kullervossa. Kalevipojan täytyi kuitenkin pian katua sitä, sillä noidan surmaamisella hän myös teki mahdottomaksi tiedon saamisen siitä, minne äiti oli joutunut: ja puolella korvalla ainoastaan hän oli miehen puheita kuullut. "Tuima viha vie häviöön", sanoo runo, "sillä se ryöstää kaiken mielen-maltin; jos vihan laskee valloilleen, niin se jouduttaa hunnakolle." "Annad ohjad kurja kätte, lähab hobu hoopis metsa".[12] Unessa hän kuitenkin sai tietää äitinsä ei enää olevan elossa.
Tähän saakka Kalevipoeg on suruttomasti vaeltanut tiensä, huolimatta mitä hän tekee tahi mitä jättää tekemättä, ja lähimmäisen tarkoituksensa, koston noidalle, hän myöskin on täyttänyt. Tässä uudessa kohtalonsa käänteessä, tietäen olevansa ilman sekä isättä että äidittä, on elämä hänestä kolkko ja autio. Mutta niinkuin hän rikostensa suuruudessa ei ole Kullervon vertainen, niin hän myöskin luonteensa jalouden, surunsa katkeruuden suhteen on vaan lapsi tämän kaimansa rinnalla. Mitenkä eikö hänen valituksensa siis kuulu toisellaiselta:
*Jäi kui lagle laenetelle,
Pardi poega parve ääre,
Kotkas kõrgele kaljule,
Üksi ilma elamaie.[13]
Jäi kuin lakla lainehille,
Sorsanpoika parvestansa,
Kotka kallion nenähän,
Yksikseen elelemähän.
vertailtaessa Kullervon syvään:
Voi minua poloinen poika!
ja hänen synkkään valitukseen, lähtiessänsä tuntemattomaan maailmaan:
Jumala — —
Loit kuin lokkien sekahan,
Karille meren kajavan!
Päivä pääskyille tulevi,
Varpusille valkenevi,
Ilo ilman lintusille,
Ei minulle milloinkana,
Tule ei päivä polvenansa,
Ei ilo sinä ikänä.
En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Lieko telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon.[14]
Molemmilla on kuitenkin se yhtäläisyys, että näin toivottomasti tarkasteltuansa kohtaloansa, he päättävät lähteä elämän taisteluihin, Kullervo ensiksi kostamaan sukunsa hävitystä, Kalevipoeg sankariksi kansansa etunenään.
Ennenkuin Kalevipoeg palajaa kotihinsa, tahtoo hän kuitenkin hankkia itselleen miekan, uskollisen toverin, ja siinä tarkoituksessa päättävi hän etsiä "Soome kuulus sepa." Enemmän kevytmielisyydellä kuin oikeudella hän tulee tämän luokse ja yhtäläisyytensä Lemminkäisen kanssa näytäksen selvästi. Ylehensä voipi sanoa Wiron kansanrunon keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia luonteenosoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin omaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet ovat syrjä-asiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset pysyvät, josko kohta soviteltuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien ympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet. Sovittuansa hinnasta, saapi Kalevipoeg sepältä sen oivallisen miekan, jonka isänsä ennen oli tilannut, ja oikeaan suomalaiseen tapaan juodaan kaupan muistoksi harjakaiset. Tässä osoitaksen Kalevipojan peräti oikeudeton röyhkeys. Kehumalla hän kertoo saaren neiden luona nauttimia ilojansa, kertoo: "Neidon lillukat ma nopin, raiskasin riemukukat, katkaisin onnen palkosen." Silloin kuohuu sepän pojassa viha vimmaksi tästä äärettömästä hävyttömyydestä ja hän sanoo Kalevipoikaa valehtelijaksi. Tämä juopumuksen uhkamielisyydessä heilautti miekkansa ja kaatoi, yhdellä lyömällä, nuorukaisen kiharatukkaisen pään isän jalkojen eteen. Tänä hetkenä Kalevipoeg on kaikkea muuta enemmän kuin tragillinen, ja koko suomalaisessa runoistossa ei ole yhtään paikkaa, joka olisi verrattava tähän urostyöhön nykyaikaisesta krouvielämästä. Siihen että Kullervo tekee surua Ilmariselle, jota tässä vastannee se kuuluisa seppä, tappamalla hänen vaimonsa, siihen hänellä on monta katkeraa syytä. Kalevipoika taas on vieraana otettu vastaan, suurimmalla ystävällisyydellä ja hän on keskellä sukulaisia, kuten laulusta näkyy. Voimatonna takomansa miekan edessä, surullinen seppä ei voi muuta kuin kirota viattoman poikansa murhaajaa, sekä rukoilla miekkaa varomattomana hetkenä rankaisemaan tuota hävytöntä.[15] Täydesti Kalevipoeg ei tajua työtänsä, eikä sepän kirousta, ja jos runo antaa sen tapahtua ikään kuin puhdistaaksensa urostansa, niin keino ei ole hyvä, sillä lukijaan se vaikuttaa tuskallisesti. Sen mukaan Kalevipoeg myöskin ainoastaan ulkoa saa aavistuksen siitä rikoksesta, joka häntä painaa. Noidan veneessä purjehtiessansa takaisin Wiroon, ja lähestyessänsä saarta meren keskellä, kuulevi hän sen onnettoman neiden äänen aalloista. Tämä laulaa muun seassa:
*Oh sa vereahne venda,
Armul eksind poisikene!
Miks sa vagalista verda
Vihal läksid valamaie?
Mika sa kodukanakesta,
Oma taadi tuikesta
Murul pidid muljumaie,
Noore rahu raiskamaie,
Sõsarada sundimaie
Surma sängi suikumaie?
Kahekordne verevelga
Vele rahu rikomaies![16]
Veljeni verenjanoinen,
Poika lemmen pettelemä!
Miksi sa verta vihalla
Viatointa vuodattelit?
Miksi sa kotikanaista,
Kyyhkyistä oman isäsi
Nuorna nurmella pilasit,
Rauhan raiskasit poloisen,
Vaivutit emosi lapsen
Surman valjun vuotehelle?
Syysi kaksinkertahinen
Rauhaa rikkovi katalan!
Silloin vasta tuossa kevytmielisessä heräjää katumus ja, suoden, ettei olisi sen viattoman pojan verta vuodattanut, kysyy hän missä katumuksen koivut kasvanevat.
*Kos on leina lepikuida,
Ahastuse aavikuida,
Kurvastuse kuusikuida,
Kahetsuse kaasikuida?
Kus ma leinan, kasvab lepik,
Kus ma ahastan, seal aavik,
Kus olen kurba, kasvab kuusik,
Kahetsejat varjab kaasik.[17]
Kussa kaihon on lepikot,
Huolen haavikot apean,
Synkät kuusikot surujen,
Katumuksen koivulehdot?
Lepit kostuu kaihostani,
Haavat kasvaa huolistani,
Suruistani synkät kuuset,
Koivut katumuksestani.
Mutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä luonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena vastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa tilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.
Kalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen vastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen lapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. "Puhtaana kuin pilvestä putoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle",
Kui se pisar veereb pilvest,
Lumi langeb lagedalle,[18]
mutta "kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda miekkaasi", sillä
*veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)
veri uhkaa veren palkkaa.
Hänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin Kullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran toverikseen.
Tähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa, voidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se on nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä päivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen ulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa rannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen. Palattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa jokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun voiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi pitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon on laita, että "se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli hajottaa", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin synnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa, siinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä suomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä kuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin siinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla ja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi runot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa. Ainoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut vaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla Kalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa kansanhengellä olleen ajatusta, luodessansa runoistoa Kalevipojasta, niinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot vaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen kanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä syntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin pistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä jumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen. Sellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen luonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt itse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti kertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen matkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin sekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei oikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa, että Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen on sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä ajalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus siitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat muinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta asuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon urholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin osissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat Wirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.
Näissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin johtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä hengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka varoittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä syynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan, jonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua unta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen kadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu verkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan, veripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän sanoo: "älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin poika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen, hän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut." Merkillistä on kansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla keinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on Pietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan tarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama miekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa Kalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä sieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan rankaisemista. "Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu jokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista." Se on kirous, siinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei huomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin monen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja viimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää hänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka vieläkin kuuluvat "Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin." Kirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana isa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski nojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja kuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on hänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja hänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva, kun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä irti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa ja uuden ajan Wirolaisille.
Mitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä, koko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa, tekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa syyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on kaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen omaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan asujanten joukossa.
Voiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo suomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla, nuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, — joka pidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin Lemminkäinen Pohjolan isännältä — vei kuin naatin naurihista,[19] — joka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein, rangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän sisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka myös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti muodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia henkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen tähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen tarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen jumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on ylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa Kalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat vaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen vuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen osakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän Wäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden edustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat Wäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on hänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa, jonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin yksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi kuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa, peläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen rinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä ihmistä pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat ovat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen vuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin runollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.