KALEVIPOEG JUMALAISTARULLISELTA JA HISTORIALLISELTA KANNALTA KATSOTTUNA
Kirj.
O. DONNER
Sisältyy: SUOMI 1866. Uusi jakso. 5. osa.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallis. Seuran kirjapainossa, 1866.
Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.
O. Donner'ilta.
Tammikuun 18 p:nä v. 1838, kolme vuotta Kalevalan ensimäisestä ilmautumisesta Suomessa, perusti 19 miestä Wiron kirjallisuuden seuran, "Die gelehrte Estniscbe Gesellschaft", Tartossa. Sen tarkoituksena oli, asetusten sanain mukaan, "Wiron kansan muinais- ja nyky-ajan, kielen ja kirjallisuuden tuntemisen edistäminen". Näissä perustajissa oli 11 pappia, 3 kouluttajaa ja 2 lääkäriä.[1] Säätynsä kautta niinmuodoin ollen läheisessä yhteydessä rahvaan kanssa ja siten tuntien ne muinaistarut, jotka kansassa elivät, asettivat he hartaimmaksi pyrintöperäksensä jälellä olevain runojen ja satujen kokoilemisen ja, jos suinkin, niiden yhdistämisen kokonaiseksi teokseksi. Jo 1830-luvun alulla oli Toht. Fählmann tehnyt paljon keräyksiä, joista hän seuran ensimmäisissä kokouksissa antoi muutamia näytteitä ja niiden seassa luomissadun, Koit ja Ämarik, ynnä monta muuta, jotka herättivät suurimman ihailuksen, yksin ulkomaillakin. Hän otti elämänsä tarkoitukseksi näiden hajanaisten kappaleiden kokoilemisen ja yhteen liittämisen; kun kuolema Huhtikuun 9 p:nä v. 1850 katkaisi hänen vaikutuksensa, hävisi hänen kanssansa monta runokappaletta, jotka olivat ainoastansa hänen tarkassa muistissansa säilytetyt Kaikki, mitä hänen papereihinsa oli pantu muistiin Kalevipojasta, samoin kuin Wiron seuran omatkin käsikirjoitukset, annettiin silloin Toht. Fr. Kreutzwald'ille Werossa, joka niinkuin Fählmannkin oli lähtenyt rahvaasta, — kahdenteentoista vuotehensa hän ei osannut saksaa sanaakaan — joka hyvästi tunsi sen katsantolaadun ja tavat ja jolla oli sama palava halu kuin ystävä vainajallansa hankkimaan päivän valoon Wirolaisten muinaisen sivistyksen jäännökset.
Kreutzwald nyt sulatti yhteen nämä runsaat aineet ja ne suuret keräykset jotka hän itse kouluajastansa saakka oli tehnyt, johon vielä liittyi eri haaroilta moniahta sadun katkelma. Runsahimmat ja vieraisin aineisin vähimmän sekoitetut ovat Wiru- ja Järvamaasta kerätyt sadut, sitä lähinnä ne, jotka on saata Lajusten (Lais), Palamoisan (Bartholomæi), Torman, Tarvaston ja Kodaveren (Koddafer) pitäjissä Peiposjärven luoteisella rannalla, sekä Pihkovan seuduilta. Niiden välisessä Tarton piirissä ei tunnettu edes Kalevipojan nimeäkään. Etempänä länteen päin taas, esim. Willannin (Fellinin) piirissä, Wirts-järven länsipuolella, tavataan Kalevisadun katkelmia, sekoitetuina kristillisiin taruihin, saksalaisiin satuihin ja pirujuttuloihin, sekä muihin myöhemmän ajan lisäyksiin, niin että on vaikea nämä oikein eroittaa. Niissä tekee perkele useasti samat urostyöt, mitkä muutoin aina luetaan Kalevipojan ansioksi.[2] Toimittaja on, järjestäessänsä erinäisiä toisintoja, seurannut vanhimman-näkoisiä, useasti jättäen pois pienempiä katkelmia, joita ei voinut sovittaa oleviin jaksoihin. Moninaiset eriäväisyydet ja hairaukset paikkojen suhteen ovat joko oi'aistut toden mukaan tahi, esim. Suomenmaan suhteen, tykkänänsä jätetyt pois. Sillä lailla syntyi Wirolainen kansanrunoisto Kalevipojasta, jonka toimittaminen kesti vuodesta 1857 aina vuoteen 1861 asti.
Tätä runoistoa, sellaisena kuin se nyt tarjoutuu, on 20 runoa, joissa on 19,043 värsyä pitkälyhyisessä dimeter-mitassa. Tässä mitallisessa muodossa se ei kuitenkaan ole lähtenyt kansasta itsestänsä; suuren osan on kansantaru säilyttänyt suorasanaisena kertomuksena, jonka toimittaja on muodostanut runomitaksi. Se kiitettävä varovaisuus on kuitenkin otettu varteen, että niiden kappalten alkuun ja loppaun, jotka mitallisessa muodossa ovat saadut kansan suusta, on pantu tähtönen, merkitsemään sitä seikkaa. Ja tutkijan sydäntä ilahuttaa, että nämä kappaleet näkyvät olevan kaikista monilukuisimmat, niinkuin myös suurimman arvoiset; erittäin kuuluvat kaikki tähän tutkimukseeni otetut kappaleet siihen luokkaan. Mutta vaikk'en vähintäkään epäile toimittajan sanoja: sommitelleensa monessa kohden mitalliseen muodostamaansa kappaleita kansanlauluista ja mitä mahdollisimmasti koettaneensa uskollisesti kertoa "ei ainoastaan erityisiä sanoja, vaan myöskin kokonaisia lauseita noista Virolais-kertoilijan sanain mukaan kirjoitetuista laulukatkelmoista"; vaikk'en tahdo vähintäkään kieltää "Kalevipojan, sellaisena kuin hän tässä laitoksessa astuu etehemme, olevan kokonaan Viron kansan ydintä, luuta, lihaa ja verta", täytyy minun kumminkin luulla tieteellisellä tutkijalla olleen suuremman hyödyn, jos olisi saanut jokaisen kappaleen laulusta niillä sanoilla, joita kertoilijat itse ovat käyttäneet. Sellaisissa asioissa ylipäinsä ei voi koskaan olla liiaksi varovainen; useasti voipi yksi ainoa sana, yksi lause olla jumalaistarustolle (mythologialle) tahi vertailevalle saduntutkinnolle mahdottoman suuren arvoinen, mutta silloin ei tiedetä mikä sana juuri sillä paikalla lienee käytetty. Sivumennen tahdon muistuttaa, että tämä perustus olisi noudatettava suomalaisiaki satujamme toimitettaessa. Toisintoja ei pitäisi sulattaa yhdeksi kokonaiseksi kertomukseksi; ne pitäisi julkaista aivan niin kuin ne ovat kansan suusta lähteneet. Sillä ainoastansa tälläisestä sanasanaisesta esityksestä voipi mahdollisimmasti selvitä suomalaisten satujen ja urostöiden historiallinen yhteys muiden kansain satujen kanssa. Vertailevan saduntutkimuksen täytyy aikaisemmin tahi myöhemmin heittäytyä tällekin alalle. Mitä erittäin Kalevipoikaan tulee, on suuurenarvoinen syy, minkä vuoksi pitäisi saaman tietää itse sanat niissä katkelmoissa, jotka ovat kerätyt suorasanaisessa muodossa. Niinkuin tästä tutkistelemuksesta vastedes nähdään, jakautuvat nimittäin Kalevirunot, nykyisessä muodossansa, noin seitsemännen runon lopulla kahteen selvästi eriävään osaan. Edellisessä vastaapi Kalevipoeg ylimalkain suomalaiseen Kullervohon; jälkimäisessä on nimensä sidottu monilukuisiin paikkakunnallisiin satuihin, lapsellisiin, haveellisiin selityksiin kotiseudun luonnosta, jotka eivät ole missään yhteydessä toisihinsa. Hyvin todennäköisiä on näiden jälkimmäisten suureksi osaksi syntyneen Wirolaisten nykyisillä asuntopaikoilla ja epäiltävä on, tokko niillä koskaan lienee ollut mitallista muotoa. Ne tunteet ja se ajatustapa, joka niissä osoitaksen, eroaa paljon siitä, joka ensimäisissä runoissa on vallalla, vielä enemmän kuin Suomen sadut ja tarinat eroavat kertomarunosta. Ja merkillistä on sekin, että Kalevipojan seitsemässä ensimäisessä runossa tavataan melkein ainoastaan mitallisina kerättyjä kappaleita, jokseenkin pitkiä ja myös runolliselta arvoltansa eteviä, mutta jälkipuolessa tavataan vaan harvassa ne merkitseväiset tähtöset, ja silloinkin niiden välissä on ainoastaan muutama rivi. Tuolla täällä vaan kohtaa runoon sommiteltuja, alkuperäisiä mitallisia välikertomuksia, niinkuin tuo kaunis kertomus sotasanomasta 9 runossa v. 769-925, kadotetusta sormuksesta 10 runossa v. 889-974, paimenpojasta 12 runossa v. 770-981, retkestä Pohjolaan päin 16 runossa j.n.e. 8:ssa runossa on enimmäksensä pieniä yhteen liitettyjä kappaleita. Näitä myöhemmin syntyneitä taruja varten joihin monta kristillistä ainetta on tunkeunut, olisi, vertailemiseksi läheisten Saksalaisten ja Skandinavilaisten satuihin, hyvin tärkeä jos kumminkin puolin voisi tarkata alkuperäisen sanan-kuulunnan. Kentiesi tämän sekavan vyyhden selvittäminen vastedes onnistunee jollekulle syntyperäiselle Wirolaiselle, jolla kummaltakin haaralta on runsaita aineita tutkimukseensa.
Kalevipojasta on pastori K. Reinthal saksaksi kääntänyt 15 ensimmäistä runoa, ei kuitenkaan sanasta sanaan; tohtori G. Schulz on kääntänyt 3 viimeistä; käännös seuraa alkuperäistä painosta Wiron kirjallisuuden seuran toimituksissa, "Verhandl. der gelehrten Estnischen Gesellschaft". Siihen asti ilmaantuneista 6 ensimmäisestä runosta piti Toht. S. Elmgren Helsingissä, Helmikuussa v. 1859, luennon, joka on painettu saman vuotiseen Litteraturblad'iin. Akatemikko Herra A. Schiefner on v. 1860 Pietarin Tiede-Akatemian toimituksissa, "Bulletin de l'Académie des sciences de S:t Pétersbourg", Tome II, 273, antanut lyhyemmän esityksen: "Ueber die Estnische Sage vom Kalevipoeg", ja professori W. Schott Berlinissä toimitti v. 1863 laveamman selityksen runoiston sisällyksestä ynnä monen valaisevan ja asiallisen muistutuksen kanssa, nimellä: "Die Estnischen Sagen vom Kalevipoeg", joka on otettu Berlinin tiedeakatemian toimituksiin v. 1862. Paitsi runoistoa itseänsä ynnä alkulausetta ja käännöstä Wiron seuran toimituksissa, IV niteessä, on ilmoitus siitä seuran silloiselta esimieheltä Santolta samassa aikakauskirjassa, III niteessä 78. Kuopiossa painettiin v. 1862 erityinen painos virolaista tekstiä nimellä: "Kalevipoeg. Üks ennemuistene Eesti jut".