KOLMAS KOHTAUS.
Rudolf, Ingrid.
INGRID (Akkunassa). Kas nyt tulee ylhäinen herra takaisin erään toisen seurassa!
RUDOLF (Itsekseen). Mitä hän niin uteliaasti katselee? (Ääneen). Neiti
Ingrid!
INGRID: Vai niin, Rudolf on vielä täällä!
RUDOLF: Niin, asia on nyt niin, että … että minä aijon mennä sotaan…
INGRID: Kujeiletteko te taas, vai…?
RUDOLF: Se on vakava aikomukseni, neiti Ingrid.
INGRID: No, nyt puhutte miehen lailla. Ah, jospa minäkin olisin mies! Kuninkaan tänne tultua on kuin sankarimaisuus olisi oikein hurmannut minut… Kerrotaan, että kuningas, joka muutoin on erittäin kohtelias naisväelle, joskus kohtelee heitä kovakätisesti… Kuulin eilen puhuttavan, että kuningas oli taputtanut erästä hovineitiä poskelle niin varomattomasti, että poski tuli mustelmalle…
RUDOLF: Eihän se ihme olekaan, kun ei kolmeen vuoteen ole talutellut muuta kuin miekkaansa. Mutta onhan prinssi Fredrikillä sitävastoin paljon hienommat kädet … ja niillä hän taitaa taputella sekä hovineitejä, että porvarityttöjä.
INGRID: Oikeinko totta! Voi etten minä vielä ole nähnyt prinssiä kertaakaan!
RUDOLF: Vai niin, neiti Ingrid haluaisi nähdä prinssin?
INGRID: Niin, jos se vaan olisi mahdollista.
RUDOLF: Niin, niin, te ette ole ainoa, joka sitä haluaa. Samaa haluavat kaikki, Jumala paratkoon … ja Porvoon urhot eivät myöskään ole muodista paljon jäljellä.
INGRID: Ei suinkaan!… Mutta luulenpa, että Rudolf on tänään huonolla tuulella. Porvoon urhot eivät ole hituistakaan huonommat kuin muutkaan, jos he vaan ovat reippaita ja urhoollisia poikia ja siten kuninkaan rivien kaunistuksena … ja sen minä vaan sanon, että jos joskus ottaisin miehen itselleni, niin…
RUDOLF: No, millaisen pitäisi hänen olla?… Se ei tosin liikuta minua … mutta tiedänpä yhden Porvoon urhon, joka on kokonaan ihastunut teihin, neiti Ingrid.
INGRID: No, kuka sitten?
RUDOLF: Sitä en sano.
INGRID: Onko hän sievä poika?
RUDOLF: Niin luulen.
INGRID: Onko hän pitkä ja komea?
RUDOLF: No, ei hän nyt juuri niin erin pitkä ole, mutta, mutta pulska poika hän kyllä on.
INGRID: Missä toimessa hän on?
RUDOLF: Niin, hän on… (itsekseen). Nythän saan tietää missä toimessa minun pitäisi olla. (Laulaa.)
Laulu N:o 3.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi:
Hei larilarilari lallallei!
"Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei!
Mä työtä tehdä voin sen saatte uskoa
Meill' aina leipää ois' ei koskaan puutetta
Jos vastauksen myöntävän saan?"
INGRID:
Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
Hei larilariri lallallei!
Hän multa sydäntäni pyytäisi
Hei larilari lallei!
Ja vaikka kullasta vois' vuoret tehdä hän
Ja taivaan iloksi vois' muuttaa elämän.
En hänest' huoli kumminkaan.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi
Hei larilariri lallallei
Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei!
On paljon peltoa ja talo komea,
Ei huolta, murhetta ei tuskaa tunneta,
Jos vastauksen myöntävän saan.
INGRID:
Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
Hoi larilariri lallallei
Hän multa sydäntäni pyytäisi,
Hei larilari lallei
Ja vaikka meret maat hän pitäis' hallussaan
Ja aarteet maailman ois' hällä omanaan,
En hänest' huoli kumminkaan.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi:
Hei larilariri lallallei
Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei
Oon uljas sotilas, maan eestä taistelen
Nyt lähden kuolemaan, kun saan vain suukkosen
Ja vastauksen myöntäväisen.
INGRID:
Niin — jos se nuorukainen tulisi,
Hei larilariri lallallei
Mä heti hänet ottaisin omakseni
Hei larilari lallei
Ken niinkuin Kustaa käy uljaasti taistohon,
Hän immen huulilta saa kuuman suutelon
ja lemmen liekin ikuisen.
(Rientää vasemmalle).