TOINEN KOHTAUS.
Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.
LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle…
RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin joukkoihin.
LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!
RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen teistä hullutusta?
LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi… Mutta sinä, poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?
RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette noin puhuisi!… Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun eräälle vääräsääriselle talonpojalle.
LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!
RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!" Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku…
LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin… Ei, jää sinä vaan kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!… Se sopii sinulle paljon paremmin.
RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää…
LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan kysyä?
RUDOLF: Niin, siksi, että … että… Ah, on kai mestari huomannut, ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen… En tiedä mistä se tulee, mutta…
LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et ole puhunut itse tytön kanssa?… Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!… Ingrid!…
INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?
LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!
INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.
LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä… Niin, niin, sehän on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista taisteluista! (Ulos peräovesta).