TOINEN KOHTAUS.
Edelliset, Hurtti perältä.
HURTTI: Oikein pojat!… — Laulu ilahuttaa mieltä. Saako tulla sisään?
STÅL: Kas Hurtti! Astu sisään vaan, katselemaan poikiamme!
HURTTI: Jumalan rauhaa teille kaikille!… Päivää, Stål! (Tervehtivät).
STÅL: Terve, vanha sotaveikko!… Olipa hauskaa nähdä sinut täällä!…
Mutta ymmärrän … sinä tulet pojan tähden…
HURTTI: Niin, juuri niin… Sen vintiö! se poika! … mutta ei, kyllä hän sentään on kunnon poika! Ja siksi juuri pidän hänestä niin paljon… Niin, enemmän kuin pitäisikään … sillä hän on tehnyt suuren rikoksen. Ah, hah, mitenhän hänen käyneekin?…
STÅL: Niin, se oli suuri rikos. Hänet kenties…
HURTTI: Ammutaan kuoliaaksi, niin … mutta ei tappotantereella, vaan rikollisena karkulaisena… Se on masentavaa!… Jospa hän nyt olisi tässä, niin antaisin hänelle aika selkäsaunan.
STÅL: Ohoo, tuota en usko. Luulenpa sinut paremmin tuntevani.
HURTTI: Niin, sitä en voisi kumminkaan tehdä… Me olemme kokeneet paljon yhdessä. Muistatko, kun kerran olimme paleltua kuoliaaksi? Kuinka me silloin löimme toisiamme korville, siksi kunnes lämpenimme. Eikö se ollut talvella 1756. Ja kuinka me silloin jaoimme ainoan leipämme kuninkaan kanssa ja hän sanoi: "No, ei tämä juuri parasta ole, mutta kyllä se vaan nyt kelpaa!" … ja silloin maistui rukiinen leipä niin sanomattoman hyvältä…
STÅL: Niin, niin! Sellaista kuningasta ei ole koko maailmassa!…
(Pyyhkii kyyneleen silmästään). Jumala suojelkoon häntä!
HURTTI: Se minua vaan harmittaa, ett'en enää saa sotia hänen johdollaan, vaan täytyy täällä kotona vaivaisena rämpiä. Luulin poikani seuraavan isänsä jälkiä, niin, niin hän aikoikin. Mutta sitten tekee hän tuollaisen rettelön, ennenkuin on vielä sotatantereellekaan ehtinyt… Tuli ja leimaus! Jos se ei sydäntäni kaivele!…
STÅL: No, no, kylmäverisyys on paras!… Pojalla mahtoi olla omat syynsä tekoonsa…
HURTTI: No niin, siinä sitä nyt ollaan! Hän oli mustasukkainen … hän tahtoi kurittaa hävytöntä roistoa, joka oli tunkeutunut vierasten ihmisten huoneisiin vietelläkseen kunniallista neitoa … ja jos minä olisin ollut Rudolf'in sijassa, niin olisin tehnyt samoin. Prinssillä ei siellä olisi ollut mitään tekemistä!
STÅL: Hiljaa, ukkoseni! Muista kenestä puhut!
HURTTI: Siitä minä viis välitän!… Mutta Kustaa kuningas on jalo herra ja oikeutta rakastava. Minä menen hänen luoksensa ja kysyn josko hän vielä tuntee vanhaa Hurttia. Ja sitten kerron hänelle koko jutun ja sanon, ettei ole oikeuden mukaista ampua sotamiestä kuin mitähän koiraa, kun hän ei ole tehnyt muuta, kuin suojellut armastaan … ja kun hän sitäpaitsi on ainoa iloni, ja toivoni ja turvani… Niin, tämän kaiken kerron hänelle!… Mitäs pidätte siitä, pojat? Luuletteko, että kuningas päästää minut puheilleen?
SOTILAAT: Kyllä! Päästää!
HURTTI: Ja luuletteko, että hän kuuntelee mitä on sanomista vanhalla sotilaalla, joka uskollisesti on palvellut häntä ja isänmaataan?
SOTILAAT: Kuuntelee!
HURTTI: Hyvä! te tunnette hänet siis yhtähyvin kuin minäkin … vaikka te kaikki olette kuin vasta munasta päässeitä linnunpoikia.
ERÄS SOTILAISTA: Hm, eipä niinkään. Olemme mekin olleet mukana kuumissakin otteluissa.
TOINEN SOTILAS: Niin, Utilla esimerkiksi!
HURTTI: Vai niin, vai olitte te jo silloin sotaväessä… Hurraa! pojat. Se oli sukkela temppu vihollisille. Se leikki pitäisi vielä uudistaa!… Vaikka ette te kumminkaan ole niin paljon kokeneet kuin minä. Muistan vieläkin, kun meidän Pommerissa kerran piti mennä erään joen yli, joka oli täynnä ajojäitä — niin ja vihollinen seisoi toisella rannalla. Silloin kutsui päällikkö minut puheilleen ja sanoi: "Kuules Hurtti, sinä joka olet olevinasi niin viisas ja urhoollinen, sanos nyt miten voisimme päästä tämän kirotun joen yli!" sanoi. "Jumala varjelkoon herra päällikkö!" sanoin minä, "se on minusta sangen helppoa. Ja jos päällikkö antaa minulle käytettäväkseni rykmentin niin olen karkoittava vihollisen tuolta." No, hän tietysti antoi minulle yhden rykmentin. Minä marssitin sen eräälle jäälautalle, ja itse uin perässä ja ammuin. Mutta juuri kun olimme tulleet keskelle virtaa lohkesi jäälautta kahtia ja siinä olisi voinut käydä hullusti koko rykmentille, jollen minä olisi molemmin käsivarsin pitänyt palasia koossa, minulla oli näet siihen aikaan hirmuinen käsivoima. Mutta hiki tuli päähäni, vaikka olikin 75 asteen pakkanen…
STÅL: Ei, Hurtti!… Nyt panet omiasi…
ERÄS SOTILAISTA: Niin, hän valehtelee!
HURTTI: Vai niin, vai valehtelen minä! Tahdotte kai todistuksia? Mutta lempo soikoon! Unhotanhan vallan, että minun pitää mennä kuninkaan puheille sen pojan tähden. (Aikoo mennä).
STÅL (Pidättää). Odotahan! Me tahtoisimme todistuksia…
HURTTI: Ei ole aikaa! Kuningas odottaa minua.
STÅL: Mutta sinähän juuri kysyit josko me tahdomme todistuksia.
HURTTI: Toisen kerran sitten! Hyvästi, pojat! Nyt ei ole aikaa.
Hyvästi! Edes mars! (Irroittaa itsensä ja marssii ulos perältä).