IV.
Mitä on meidän nyt sanominen kaikesta tästä? — Varmaankin on meille sovelias antaa varovainen ja maltillinen lausunto. Hyvinkin paljon, mikä meillä Saksassa olisi luonnotonta, ei Englannissa olekaan. Englannin kansahenki sallii, vieläpä vaatiikin, että kristinoppi esiintyy paljon suuremmassa vapaudessa kuin se meillä voisi esiintyä. Kun vapahtaja ennustaa, että evankeeliumia tulee saarnattavaksi katoilla, — niin harrastavat englantilaiset veljemme todellakin tämän ennustuksen täyttämistä. Se, että he tässä asiassa lii'oittelevat, on paljon vähemmin halveksittavaa, kuin se että me aivan lii'an usein piiloudumme evankeeliuminemme nurkkaan, ikään kuin evankeeliumi olisi mitään tullitsematonta tahi varastettua tavaraa. Sitä paitsi täytyy ajatella, kuinka äärettömän raakoja, oppimattomia ja syvälle vajonneita Englannin alimmat kansaluokat ovat. Jo yksistään Lontoossa on miljoona ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet minkään kirkon sisusta ja joilla ei ole vähintäkään tekemistä kirkon kanssa. Nimeksi kuuluvat melkein kaikki nämät ihmiset valtionkirkkoon, ja kauhea tosiasia the church of England'in alalla on se seikka, että se huolimattomuudessaan on mennyt niin pitkälle, että on sallinut niin mahtavan pakanuuden juurtua keskellä kristittyä kaupunkia, ett'ei meillä siitä ole aavistustakaan. Nyt voi helposti tapahtua, että pelastusarmeija tekee lopun väärään suuntaan kehittyneestä itseensä tyytyväisestä valtionkirkosta. Tuo suuri uljas rakennus, jossa mammonalla ja prebendiilä aina on ollut surkuteltava tehtävänsä, vapisee perustuksiaan myöten. — Ovathan kaiken suuntaiset dissenter'it aina John Wesley'n päivistä saakka harrastaneet "sisälähetyksen" työtä unhoittamatta evankelista-tointa. Heidän "kappelinsa" ja heidän asetuksensa ovat kumpikin kaukana siitä kylläisestä aristokratiasta, jossa ainoastaan papeilla oli hallitus ja jossa ei mitään tilaa ollut köyhälle miehelle. Mutta uutterimmatkaan metodistein, baptistein ja muiden dissenter'ein ponnistukset eivät ole tähän saakka, ainakaan suurissa kaupungeissa, voinet tunkeutua alhaisimpiin, mainitsemattoman syvälle vajonneisin kansankerroksiin. Se on pelastusarmeijan vastustamaton kunnia, että se niissä on saanut sanomattoman liikkeen aikaan. Myöntää täytyy, että tässä vihdoinkin on syntynyt liike, joka todellakin innostaa ja järkyttää joukkoja.
Tämä kaikki ei kuitenkaan voi meitä estää valaisemasta tätä uutta lähetystä evankeeliumin valolla. Joll'ei se siedä tätä valoa, täytyy meidän, huolimatta kaikesta menestyksestä, jonka se on tähän saakka saavuttanut, uskoa ett'ei se tule olemaan pysyväinen, että se on lankeeva tahi jopa loppuvakin lihaan. Ehkäpä on monikin lukija hengessään minun kanssani käydessään näissä kokouksissa, arvellut: "Jos Jesus apostoleinensa olisi ollut täällä, olisivat he varmaankin surulla lähteneet pois täältä." Myrskyssä eivät päivän kirkkaat kasvot kuvasta mereen — emmekä me tämmöisessä sopimattomassa, kiihkoisassa melussa ja hälinässä voi huomata Jesuksen Kristuksen pyhiä kasvoja. Jos tosiaankin kristinuskoa ainoastaan tällä tavoin voitaisiin levittää, (— niin ajattelin minä useamman kuin yhden kerran) silloin se ei voi olla maailman uskontoa, sillä varmaan lii'an paljon otetaan tässä ihmisten saastaiset intohimot avuksi.
Jo sekin asianhaara, että armeijaan edistys vasta silloin tuli melkoiseksi, kun pantiin toimeen kaikki nämät ulkonaiset ja tuhmat kujeet vormuinensa, sotaväen omaisine kunnianmerkkineen, sotamusiikineen j.n.e. puhuu asiata vastaan. Ei ole epäilemistäkään, että tätä suuntaa on käyminen aina edemmäksi etsimällä yhä enemmän tunteihin vaikuttavia ja silmiä kiihoittavia temppuja, jos liikettä tahdotaan pysymään korkeimmillaan. Me kuulemme jo puhuttavan uusien vieläkin loistavampien vormujen hankkimisesta. Ja mitä taas pussipuuhiin tulee, niin ei ole koskaan mikään apinateaaterin omistaja tahi loitsukapineiden kaupustelija painattanut tahi julistanut prameampaa ilmoitusta kuin pelastusarmeija vielä edelleenkin julistaa. Mutta mikä maallisella alalla on naurettava ja vastenmielinen humbuugi, sen täytyy uskonnon alalla olla pilkkaa. Tahi eikö se sitten mielestänne ole pilkkaa, kun kootaksensa luoksensa alhaista kansaa levittää täänlaisia julistuksia: (1) "Hallelujatyttöjen esittely ja näyttely k:lo 7; (2) Suuri tuli- ja rikki-jumalanpalvelus k:lo 7.30; (3) Hallelujagaloppi k:lo 8; (4) Ampuminen suurilla golgata-tykeillä k:lo 9; (5) Pyhän Hengen vuodatus k:lo 10; (6) Perkeleen voittaminen k:lo 11."
Eikös nämät ole vihoviimmeisiä keinoja sielujen pyytämiseksi. Minun mielestäni tässä on kaiken sietäväisyyden aika loppua. Täänlaisten erhetysten ilmaantuessa voi ainoastaan verhota päänsä. Ainoana lohdutuksena tässä on se seikka, että täänkaltaisten kirjoittajat ja puuhaajat eivät tiedä mitä he tekevät. Kenraali Booth osoitti nykyisin, kuinka yksin hänkin voi unhottaa arvollisuutensa suurta ilojuhlaa vietettäessä sen johdosta, että "Kotka", muuan teaateri, missä ennen huonoja kappaleita näytettiin, oli ostettu armeijan haltuun. Kun laulettiin muutamaa laulua: "Jesus on omani", keskeytti kenraali laulun sanoen: "Muutteen vuoksi laulakaamme nyt kerran: 'Kotka on omani'". Täänkaltaiset eivät suinkaan ole yksityisiä hairahduksia, ei, vaan senlaisien hurjuuksien esiin tullessa on juuri liike korkeimmillaan; ilman niitä se pian kyllä menisi myttyyn. Ja koska kerran asianlaita on niin, ei tämä liike voi olla Jesuksen hengestä, vaikka siinä hänen nimeänsä käytettäisiin kuinka usein hyvänsä. Minä en tahdo väittää, ett'ei tämä liike olisi alkanut hengessä, kaikessa tapauksessa on hyvin peljättävä, että se tulee "lakkaamaan lihassa". Jos apostolin sanain mukaan viisaus ylhäältä on "ensisti puhdas", silloin voi tässä tuskin puhua jumalallisesta viisaudesta.
Tahi olisiko se puhdasta, että ennen niin syvälle vajonneita ihmisiä nyt näytellään voitonmerkkeinä tavan takaa julistamaan kääntymystänsä ja onneansa?! Vieläpä sitten saadaksensa lukea ne seuraavana päivänä painettuina! Eiköhän siinä ole sangen suuri vaara tarjona, että toinen "todistaja" koettaa olla toistansa loistavampi ja keksii in majorem Dei gloriam kaikenlaisia murha- ja halleluja-juttuja? Eikös ole melkein luonnon välttämättömyys, että nämät entiset "syntiset" nyt tulevat itsevanhurskaiksi fariseuksiksi? Vaikkapa tosiaankin joka luku sieluja voitettaisiinkin, eikö lukemattomat tämän menetystavan tähden syöksy pois kristinuskosta ja vieraannu tykkänään evankeeliumista? — Ja mitäpä me sanoisimmekaan naitujen ja naimattomien naisten ja lasten julkisesta esiintymisestä? Eipä tarvitse suinkaan todistaa, että sillä tavoin naisellisuus ja lapsellinen olento perin häviää; eipä tarvinne lii'oin ilmaista, kuinka vakavasti apostolit hylkäävät naisen julkisen esiintymisen, puhumattakaan lasten esiintymisestä! Monta kertaa piti oikein pahalta tuntuman, kun naisten ja lasten piti kuulla noita kertomuksia saastaisimmasta synninkurjuudesta. Ja kun ajattelee suljettuja yökokouksia, missä sadoittain jopa tuhansittainkin ihmisiä kumpaakin sukupuolta pidetään tunnittain kokoonläjättyinä huoneissa, missä heille tarjotaan kuultavaksi hengellisiä korupuheita! Mahdotonta on todellakin, että tässä, kun koetellaan yhtä mittaa muokata, huumata ja pommittaa sielua järeimmällä tykistöllä, — että tässä sekä ruumiin että sielun hurmaustilassa voisi olla mitään yhteyttä Pyhän Hengen vienon huminan kanssa. Ajatelkaas, kuinka raaka, kuinka pintapuolinen käsitys synnistä, maailmasta ja lihasta meitä täällä tapaa kaikkialla. Katsokaas, kuinka mukavaksi tässä tehdään kääntyminen ja uudestaansyntyminen; kuinka pian pääsee vapaaksi synneistänsä ja varsin varmaksi ijäisestä autuudestansa! Eiköhän tämä ole pyhimpien asiain leikkinä pitämistä? Varmaankin nämät ihmiset vähän toinnuttuansa huomaavat, kuinka kauheasti he ovat erhettyneet. Silloin todellakin on sangen peljättävää, että he rupeevat epäilemään ei ainoastaan itseänsä, vaan myöskin kaikkea pyhää ja jumalallista.
Livingstone kertoo seuraavasti neekerikuninkaasta Sekomi'sta, joka kerran oli kuunnellut evankeeliumin saarnaa. Äkisti hypähti hän paikaltaan sanoen: "Isä, sinun pitää parantaman minun sydämeni; anna minulle rohtoa, joka sen muuttaa, sillä se on kopea, hyvin kopea, ja kiukkuilee, kiukkuilee alinomaa." Livingtone otti käteensä Uuden Testamentin ja tahtoi puhua sille mies-raukalle ainoasta tiestä, jota seuraamalla ihmissydän voi muuttua. Neekeri keskeytti hänet kiivaasti: "Ei, ei; minä tahdon, että se muuttuu rohdoilla, yhtäpäätä, pian, anna minulle sitä pian. Rohdot tahdon minä juoda ja sen kautta muuttua", — ja siinä mielipiteessään hän pysyi. Livingstone ei taitanut mitään tälle miehelle, jota varmaankin pelastusarmeijan upseerit olisivat paremmin käsittäneet kuin heidän suuri maanmiehensä Livingstone. Näissä kokouksissa tämä kertomus hyvin usein johtui mieleeni. Kääntyminen, pelastus ja sisällinen muutos, ne käyvät pelastusarmeijassa yhtä helposti ja nopeasti, kuin musta herra Sekomi tahtoi.
Oikeinpa tuntuu kipeältä, kun niin monet jalot voimat ja välikappaleet menevät hukkaan ja pilalle tämän liikkeen mielettömän haaveksimisen tähden. Yksi ainoa toivo on jäljellä, että henki kuitenkin vihdoin pääsee voitolle lihan yli, sillä epäillä ei voi, että tämä liike on alkanut hengessä, että monessakin, joka sitä asiata nyt ajaa, asuu totinen hurskaus, totinen rakkaus Jumalaa sekä tuntematonta kansaa kohtaan ja syvä halu sitä auttamaan. Siinä vaan on onnettomuus, että henkeä koetetaan auttaa lihallisilla keinoilla, että kristitylle sopimattomalla kiireellä tahdotaan merkitä muistiin rahvaassa havaittuja edistyksiä, että muutamain tulosten hurmaamana yhä vähemmin raittiina ja yhä enemmin lihallisena valitaan välikappaleita, kunnes vihdoin joudutaan niin kauaksi, että sielujen Jumalan puoleen kääntämisen aikeessa suorastaan saastutetaan Jumalan sanaa ja nimeä.
Mutta toinenkin ajatus minua usein pelastusarmeijan kokouksissa perin vavistutti. Kuinkahan sitten kävisi, minä arvelin, jos tämä tähän saakka kokonaan uskonnollinen liike, johonka haaveellisella tavalla kootaan miljoonia varattomia ihmisiä, kerran puuttuisi sosialistisiin mielipiteisiin? Toiselta haaralta puuhataan jo hyvin hyvällä menestyksellä Englannin kietomista yhdistysten verkkoon, joiden oikeana tarkoituksena on vallankumous maa-omistuksen alalla, joka vallankumous ei missään olisi enemmin oikeutettu kuin Englannissa, jos se ylipäänsä milloinkaan ja missään olisi oikeutettu. Ei tarvitse ajatella kuin Cromwell'in aikoja, Saksan talonpoikaissotia ja Münster'in kasteen-uudistajoita, niin ymmärtää kyllä jokainen joka historian tuntee, mitä minä tarkoitan. Pelastusarmeijan voima on jo nyt kauhean suuri, ja sen järjestelmän vertaista tuskin on toista koko maailmassa. Mistähän saataisiin mahti, joka voisi hillitä tätä liikettä, jos se nojaantuen apostoolisten seurakuntain esimerkkiin väkivallalla tahtoisi saada aikaan sen, mikä niissä oli vapaa-ehtoinen asia. Jospa minä olisin Englannin kuningattaren sijassa, olisin ennen kymmenen kertaa miettinyt asiata, kuin niin nopeaan ojentanut pelastusarmeijalle laakerin ja siten antanut sille niin mahtavaa tukea. Helposti voisi tapahtua että Englannin hallitus tässä asiassa saisi saman aseman kuin Göthen "Zauberlehrling", joka ei voi hillitä vapauttamaansa voimaa.
Yhtäkaikki olisi meille sangen surkeata, jollemme koko tämän liikkeen suhteen voisi sanoa muuta, kuin minkä fariseus sanoi: "Minä kiitän sinua, Jumala, ett'en minä ole kuten muut ihmiset, ryövärit, jumalattomat, huorintekijät, tahi kuin nämät — innoittelijat." Siten me tuomitsisimme itsemme, aivan kuin fariseus tuomitsi itsensä "rukouksellansa". Ei koskaan ole mikään innoittelijaliike ilmestynyt kirkon alalla, ettei kirkko siitä olisi saanut paljon oppia; minä luulen, että meillä tästäkin olisi paljon opittavaa. Tällä sanalla "me" minä tarkoitan kaikkia niitä, jotka tosiaankin ovat tahi tahtovat olla Jesuksen Kristuksen omaisuus; mutta minä tarkoitan myöskin aivan erityisesti Saksan kristittyjä.
Onhan se tosi-asia, että kristillinen seurakunta on semmoista kansaa vastaan, joka irroittumistaan irroittuu kristinopista ja kristillisestä maailmankatsannosta. Vaikk'ei meidän alhaisimmat kansanluokat suinkaan ole niin syvälle vajonneet kuin Iso-Britannian valtakuntain, niin täytyy kumminkin tunnustaa, että kristillinen henki, Jumalan sanan kunnioitus ja kristillisen seurakunnan pyhyydet ylipäänsä elävät Englannin kansassa, ja että ainoastaan muutamat sivistyneet englantilaiset sanovat mielipiteensä niin huolimattomasti ja kylmästi, niin pilkallisesti ja halveksivasti, kuin, Jumala paratkoon, meidän sivistyneet ja varakkaat ihmiset lii'ankin usein tekevät. Meillä saksalaisilla tarkastellessamme englantilaisia, vaikka jumaluusoppi meillä onkin niin etevällä kannalla, ei suinkaan ole varaa uskonnostamme ylpeillä, — mutta hyvinkin hävetä. Joka huomaa kuinka kansamme irroittumistaan irroittuu kristinopista, joka käsittää mikä yhteys tämän ja yhä enentyvän siveettömyyden kanssa on — se kysyy kauhistuen: mikä loppu tästä vihdoin tulee? Se on kyllin nöyrä joka puolelta oppimaan ja tiedustelemaan: mitä me voimme tehdä saadaksemme jälleen palaamaan niitä, jotka evankeeliumista ovat vieraantuneet? Ja eiköhän meillä tässä ole jotakin opittavaa pelastusarmeijalta, joka epäilemättä suurenmoisella rohkeudella ja yhtä suurenmoisella innolla ja alttiudella on ottanut tehtäväksensä jättiläistyön, nimittäin pakanallisen ja kaikkiin paheisiin vajonneen joukon kääntämisen? Katselkaammepa, eikö kuitenkin tuo melkein kauhea tuli, joka hehkuu armeijassa, valaisisi meille teitä, jotka johtaisivat meidät pois siitä erämaasta, jossa me nykyään olemme.
Vakavat ihmiset Englannissa sanoivat minulle: "Pelastusarmeija on valtiokirkollemme mene tekel. Vaikka se olisikin sairaloinen ilmiö, on se kumminkin oleva suureksi siunaukseksi maallemme. Se saattaa kirkon miehet hereille ja toimeen; pelastusarmeija heillä on huomautuksena pitämään huolta laimiinlyömistä velvollisuuksistansa alhaisoa kohtaan; se saattaa heidät varustautumaan hengessä ja keksimään uusia keinoja palauttamaan eksyneitä. Siinä on tämän liikkeen suuri hyöty." Toivokaamme, että näiden ystävien väitös toteutuu! Siinä tapauksessa ei kirkko kumminkaan saa matkia pelastusarmeijan menettelytapaa. Jopa kuuluu valtiokirkon papistokin järjestäneen "Englannin kirkon evankeeliumi-armeijan." He panevat toimeen samanlaisia kokouksia ja todistuksia, juhlakulkueita ja valloitusretkiä, he koettavat kaikin voimin käyttäytyä yhtä kansanomaisesti, vaan välttävät niin paljon kuin mahdollista pahimpia hurjuuksia, mutta — huonolla menestyksellä. Sen voi kaikki edeltäkäsin nähdä. Valtiokirkon pappein on mahdoton tällä alalla kilpailla pelastusarmeijan mies- ja naisupseerein kanssa; ne "eivät siedä minkäänlaista vertaamista"; sopivaisuuden tunne estää heitä taistelemasta senlaisilla aseilla, eikä heillä ole siihen sopivia käsiäkään. Juuri sitä, mistä raaka alhaiso pelastusarmeijan kokouksissa pitää, sitä eivät papit voi eivätkä saakaan tarjota. Puhuessamme "oppimisesta" emme tarkoittaneet ulkonaista jäljittelemistä. Oppiaksemme täytyy meidän kaivaa syvemmältä. Koettakaammepa tehdä niin; koettakaammepa etsiä kirkkosaarnamme, hengellisen työmme, kristillisen elämämme vaillinaisuuksia; opittuamme tuntemaan pelastusarmeijan suuret vaillinaisuudet, koettakaamme saada siitä oppia! Tutkikaammepa, eivätkö ne jossakin suhteessa ole meitä etevämpiä ja huomatkaamme erittäinkin seuraavat pykälät:
1) saarnamme, sen muoto ja sisällys;
2) erittäinkin persoonallisen kääntymisen vaatimus, maailmasta luopuminen, oikeat parannuksen hedelmät;
3) yleinen asevelvollisuus s.o., että kukin kääntynyt ihminen sanoissaan ja töissäänkin osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen sotilas, hänen viinamäkensä työmies. Sitten tahdomme me miettiä,
4) mitä me voimme oppia siitä, että englantilaiset ovat niin kekseliäitä etsimään uusia keinoja saavuttaaksensa ihmissydämiä. Sen kanssa läheisessä yhteydessä on:
5) rohkeus saattaa kristinoppia julkisuuteen. Viimeiseksi tahdomme me
6) puhua erityisessä kirjoituksessa alttiudesta, erittäinkin halullisuudesta käyttämään väärää mammonaa Kristuksen hyväksi.
Tämä viimmeinen pykälä varmaankin on herättävä närkästystä lukijassa. Mutta minun täytyy ylipäänsä pyytää lukijoitani varustautumaan hyvin kärsivällisiksi ja malttavaisiksi näihin tutkistelemuksiin. Kysyköön kukin itseltänsä pykälästä pykälään, onko lausumani totta, eikä onko se sopivaa ja miellyttävää! Ei ole lainkaan ihmeteltävää, vaan päinvastoin seuraa itsestäänkin, että taivaallinen totuus meistä ihmisistä, joidenka sydän on valheellinen ja jotka asumme valhetta täydessä maailmassa, — pitää tuntua katkeralta. Se joka siis tapauksessa missä tahansa ainoastaan tahtoo makeata, se ei ole neuvottavissa, vielä vähemmin autettavissa. Muutoin tulee tästä ehkä enemmän hyötyä ja rakennusta, jos minä heitän niin kertovan kuin arvostelevan kirjoitustavan. Sen, mikä nyt seuraa, tahdon minä siis esittää vapaassa muodossa, kuten ennenkin olen erinlaatuisissa paikoissa tehnyt, niiden vaikutusten ja herätysten johdosta, mitkä olen kokenut matkustaessani Englannissa.