VAKAVIA KYSYMYSMERKKEJÄ JA AJATUSVIIVOJA.
I. Mitä tulee minun saarnata?
1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa.
Kuka koskaan on ollut tuossa mahdottoman suuressa kristallipalatsissa, varmaankin myöntää todeksi sen väitteeni, että vaikka siellä kävellessään kuinkakin tarkkaan katselisi ympärillensä, kuitenkin päivien tahi viikkojen kuluttua vielä huomaa paljon merkillistä niissä paikoissa, jotka jo siihen asti oli tarkastelevinaan. Näinpä oli minunkin laitani. Vasta kolmatta kertaa käydessäni siinä palatsissa huomasin minä jotakin, josta nyt tahdon mainita ja joka minuun teki valtavan vaikutuksen. Se oli nimittäin mahdottoman suuri velimurhaajan Kain'in kuvapatsas, erinomainen taideteos. Tuossa istuu hän kamalan ja synkän näköisenä pää kumartuneena, vartaloltaan voimakkaana ja kuitenkin murtuneena. Mahdoton on sanoilla kertoa niin ääretöntä surumielisyyttä, niin syvältä kalvavaa tuskaa, niin kylmää epätoivoa, kuin hänen kasvojensa piirteistä kuvastuu. Murhaajan vaimo istuu murhaajan jalkojen vieressä; hän kallistaa ihanan päänsä miehensä polvia vasten, hän suree, hänen kanssansa. Pikkuiset lapset seisovat heidän ympärillänsä, hyväilevät isää, koettavat saada häntä edes vilkaisemaan puoleensa ja saada pois tieltä kättä, jolla hän peittää silmänsä. Tuntuu aivan siltä, kuin he sanoisivat: "Kuule, isä, isä, tätä emme voi kärsiä kauvempaa; herää tuskastasi, katso taaskin meidän puoleemme, tule nyt vihdoinkin jälleen iloiseksi!" — Mutta kuvan alla ovat sanat: "Minun rikokseni on suurempi, kuin että sen voin saada anteeksi!" Tämän siis tuo mies antaa vastaukseksi taivaan Herralle ja lohduttaville ihmisille täällä maan päällä, ja juuri nämät ajatukset ilmaisee tuo vaikeneva kuvateos mitä ihanimmalla tavalla.
Kymmenet tuhannet ihmiset, jotka kuljeskelivat edestakaisin, käyskentelivät tämän ryhmän ohitse. Kreikan iloisilla, alastomilla ja puoleksi alastomilla jumalilla, jotka joka taholta vetivät puoleensa katselijaa, oli suurempi vetovoima. Ne olivat ja ovatkin taiteen kannalta suuremman arvoiset. Mutta minua veti ikäänkuin tenhoova vetovoima vähän perästä jälleen Kainryhmän ääreen. Olisinpa voinut vaikka itkeä nähdessäni tätä kuvaa, joka minulle muistutti tuhansia jokapäiväisessä elämässä näkemiäni kohtauksia. — Mahdottoman suurilla jättiläisuruilla lähellä Kainia soitettiin aluksi tuota ikivanhaa virttä viimmeisestä tuomiosta: "Dies irae, dies illa". Minusta tuntui aivan, kuin Kainin lävitse olisi käynyt väristys. Sitten kajahteli Händel'in "Halleluja", jumalallisen armon ylistys, täysin soinnuin. Mutta ei sittenkään Kain nostanut kasvojaan. Minä olisin tahtonut liikuttaa häntä ja sanoa hänelle: "Oi Kain, Kain! Sinä voit saada armoa! Herää tuskastasi; usko, niin kuin lapsi uskoo!"
Minulle tuli tämä hetki merkilliseksi. Tuskaansa jähmettyneen Kainin ääressä, Kainin, joka ei enään voi uskoa Jumalan armoon, lupasin minä tästä hetkestä toista vertaa vakavammin, rohkeammin ja yksinkertaisemmin saarnata riemuisata evankeeliumia. — Kuinka välttämätön kuitenkin on se todistus, että meillä tosiaankin ja toden totta on vapahtaja! Semmoisia ihmisiä, jotka Kain'in lailla pitävät syntiä leikkinä, on joukoittain; kukapahan voisikaan astua esille sanomaan koskaan ei pitäneensä sitä leikkinä! Ja lukemattomia on niitäkin, jotka eivät kuitenkaan huoli varoituksesta, vaikka heitä samoin kuin Kainia on uskollisesti ja vakavasti varoitettu. Jo paljoa vähemmin on niitä, jotka synnin tehtyänsä niin kauhistuvat, että he Kainin tavoin sanovat: "Minun rikokseni on suurempi kuin että sen voisin saada anteeksi". Tässä tunnustuksessa on jotakin joka saattaa meidät toivomaan tuon kamalan miehen puolesta. Oi, jospa meidän ajan lapsilla, jotka ovat niin taipuvaisia hymyilemään "velka" sanalle ja pitämään syntiä yksinkertaisesti luonnon välttämättömyytenä, — oi, jospa heillä vähääkään olisi Kainin tuskaa! — Mutta jos nyt niitä ihmisiä on vähän, jotka kauhistuvat syntiä, niin on niiden luku vieläkin pienempi, jotka tosiaankin ymmärtävät "armon" sanaa. Keskellä kristikuntaa on evankeeliumi useimmille "kristityille" outo asia. Tämä on, sen tiedän kyllä, ankara ja kauhea sana; mutta, joka maailman tuntee, se ei voi muuta kuin myöntää sen todeksi. Käypäs ympäri ylhäisten ja alhaisten seuroissa; tiedustele ja kysy heiltä, mitä evankeeliumi oikeastaan on. Sinä et varmaankaan saa kuin muutamia vastauksia. Ei sentähden että he ehkä eivät kykenisi ilmaisemaan, mitä kuitenkin sydämessä asuu; ei suinkaan, vaan juuri evankeeliumista on sydän tyhjä. Tämä tulee ilmi kun murheen vesi tunkeutuu sieluun. — Seuraavan tapauksen olen itse kokenut; minä mainitsen sen vaan sen tähden, että se on vertaus, se on ilmaus eräästä asiasta, jonka tapaamme kaikkialla. Siis: minä tulin muutamaan huoneesen käymään kuolevaisen naisen luona. Potilaan huoneen ovi oli puoleksi seljällään, ja minä voin kuulla mitä siellä sisässä tapahtui. Huone oli täynnä ihmisiä, jotka kaikki olivat evankeelista tunnustusta. Kuolevainen huusi mielettömänä tuskasta joutuvansa välttämättömästi helvettiin, sillä hän oli varastellut paljon, siinä perheessä, missä hän "apulaisvaimcna" oli palvellut. Silloin sanoi muuan nainen: "Kuule, älä siitä asiasta ole huolissasi, sitähän kaikki tekee". Toinen: "Eipähän se rikkaille vahingoksi ole, onhan niillä kuitenkin yllinkyllin". Kolmas; "Mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tekemän" — siihen nuottiin sitä sitten jatkettiin. Minä kauhistuin huomatessani, ett'ei ainoallakaan ollut kristillistä sanaa sanottavana, ajoin kaikki ulos, koetin tuolle ihmisraukalle saada selväksi, että Jesus ottaa syntisiä vastaan.
Ainoastaan asiasta tietämätön sanoo tähän: "Kas niin, semmoista on raaka kansa!" Eipä niinkään, saleissa ja pörssissä, ylhäisissä seuroissa ja tieteellisissä yhdistyksissä useinkin tietävät vielä vähemmin kuin rattaittenvetäjät ja pesijänaiset, mitä evankeeliumi on. Minä huomaan, että niitä ihmisiä on sangen vähän, jotka uskovat syntein anteeksisaamista. Suurimmaksi osaksi he eivät tiedä, että ihmisetkään oikein todenteolla voivat antaa anteeksi. Otapas huomioosi, niin saat nähdä, että ne, jotka sinua ovat loukanneet ja joille sinä olet antanut anteeksi, säännöllisesti eivät usko sinua. He ajattelevat melkein aina: "Hän on kuitenkin vihoissaan minulle ja kostaa kyllä tilaisuuden saatuansa". He eivät tosiaankaan voi antaa anteeksi, eivätkä siis myöskään voi uskoa, että toinen antaisi heille anteeksi; he eivät voi kumpaistakaan, koska he itse eivät usko Jumalan anteeksiantamista.
Mutta kirkollistenkin henkilöitten joukosta, yksin niidenkin joukosta, joiden sisällistä elämää ei käy epäileminen, löytää harvoja, joidenka silmistä, olennosta ja käytöksestä selvään huomaisi: "Minä olen armon saanut"; — harvoja, jotka tosiaankin täydellä ilolla ja rohkeudella voivat iloita vapahtajastansa.
Mitä voimme me, mitä meidän tulee ja mitä meidän täytyy tehdä saadaksemme evankeeliumille tilaisuutta pääsemään ihmisten sydämiin, rakkaat kristityt, ja erittäinkin rakkaat virkaveljet? Missähän mahtanee olla syy siihen, että me jotka niin paljon saarnaamme, kuitenkaan saamme tuskin ollenkaan eloa hereille? Älkäämme olko mielettömiä ja farisealaisia älkäämmekä syytelkö ajan henkeä ja materialismia, luopumisen henkeä ja maailman vihollisuutta. Vaikka ajat ovat vaikeita, on kuitenkin paljon "janoovia hirviä, jotka huutavat raitista vettä". Koetelkaammepa tutkia ja etsiä omasta olennostamme ja virkatoimestamme, emmekö sattuisi löytämään jotakin, joka on pahasta ja joka on karkoitettava pois, ja emmekö voisi vahvistaa mitään, mikä on heikkoa. Meidän sukumme oikea hätä on se, että siltä puuttuu evankeeliumia. Kuinkahan me voisimme saada sille tilaisuutta pääsemään sydämeen?
2. "Me tahdomme nähdä Jesusta."
Kun tulimme Osborne'en, oli ihana sunnuntai-aamu Elokuussa. Tämä Osborne on kuningattaren kesäasunto ihanalla Wight'in saarella, jossa on melkein Italian ilmanala ja täydellisesti etelämaitten kasvullisuus. Osborne'ssa me mielellämme tahdoimme saada nähdä kuningatarta, mutta se ei onnistunut. Me näimme ainoastaan hänen linnansa, hänen puutarhansa ja lakeijansa. Sitten menimme me lähellä olevaan, erinomaisen kauniisen Whippingham'in kirkkoon jonka ympärillä on paljaita viikunapuita. Mutta vaikka me kuinkakin odotimme, ei hän tullut. Me näimme ainoastaan paikan, missä hän tavallisesti istuu, mutta nyt ei istunut. Hänen lakeijansa ja hovipalvelijansa tulivat kirkkoon ja me näimme kyllä ne, vieläpä saimme me kuulla hänen hovisaarnaajansa saarnaavan; mutta kuningatarta me emme nähneet. — Mitä tähän tulee, niin meidän oli helppo lohduttaa itseämme; mutta toinen asia sattui raskaasti sydämelleni. "Kuinka", arvelin minä, "jos nyt sinun seurakuntasi sunnuntaina tulee kirkkoon näkemään Jesusta, kaikkien kuningasten kuningasta, eikä kuitenkaan saa nähdä häntä, ja sinä olet siihen syynä; sinä, palvelija, suuren kuninkaan mitätön lakeja saatat ihmisten mielet kääntymään itseesi ja sanoihisi ja asioihisi ja kaikenlaisiin tärkeihin asioihin, jotka kuitenkin ovat vaan vähäpätöisiä Jesuksen suhteen".
Emmeköhän me papit monta kertaa tällä tavoin petä seurakuntiamme? Muutamalla vanhalla kristityllä Elberfeld'issä oli tapana kirjoittaa kaikenlaisia muistoonpanoja raamattunsa laitaan. Niinpä oli hän Jesuksen kysymyksen viereen (Luk. 17: 17 vrt. v. 14): "Missä siis ovat ne yhdeksän?" pannut seuraavat sanat: "Herr Jesus, dat will eck die seggen, — de sind bi de Pastors geblewen". — Niinpä niin, papit eivät aina voi estää ihmisiä jäämästä kiini itseensä ja saada heitä tunkeumaan vapahtajan luo saakka. Mutta heidän tulee kaikilla puuhillansa, pyrinnöillänsä ja harrastuksillansa koettaa irroittaa sieluja itsistänsä ja saattaa niitä itse Jesuksen turviin, jotta ne sillä keinoin saavuttaisivat todellisen Jumalan lasten vapauden ja riippuvaisuuden. Mutta kuten sen, joka tätä kirjoittaa täällä Whippingham'in kirkossa (jossa hän sai nähdä lakeijat eikä kuningatarta) täytyy rintaansa lyöden sanoa: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" — niin on varmaankin samoin laita monen virkaveljenkin. En suinkaan tarvitse varhain järkiuskolaisten tavoin puhua hevoshoidosta, kävelemisen hyödystä ja muusta senlaisesta, — eipä suinkaan, vaikkapa aivan oikeauskoisesti saarnaisikin ylimaailmaisesta, ihmeellisestä Kristuksesta ja hänen sanastansa, voipi kuitenkin asian laita olla se, että pastori salaa Herran Jesuksen. En muista missä, mutta yhtäkaikki oli vaan oikea-uskoinen saarnaaja, joka muutamana sunnuntaina kirkossansa raamatun päällä huomasi paperikaistaleen, jonka muutamat seurakuntalaiset olivat siihen panneet, ja johonka oli kirjoitettu: "Me tahdomme nähdä Jesusta" (Joh. 12: 21). Pappi hämmästyi, ja koska hän todellakin oli pastori, paimen, eikä palkkalainen, niin ei hän ruvennut siitä soimailemaan, vaan tutkisteli itseänsä kaikessa nöyryydessä ja huomasikin suruksensa ja kuitenkin onneksensa niiden vaatimuksen olleen oikeutetun. Sitten meni hän "erämaahan", ja pian tapasi hän saarnastuolistaan toisen paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: "Niin opetuslapset ihastuivat, että he näkivät Herran" (Joh. 20: 20). Pahoin pelkään, että kaistale N:o 1 hyvinkin olisi paikallansa tuhansissa evankeelisen kirkon saarnastuoleista (roomalaisesta kirkosta en tässä huoli puhuakaan). Tokko se kaikkiin muihin vaikuttaisi niin hyvin kuin mainittuun virkaveljeen, sitä minä en rohkene päättää. — Kerran eräältä kirkosta tulevalta omituiselta kristityltä kysyttiin, tokko saarnasta oli hänelle rakennusta. Vastaus: "Saarna oli hyvin kaunis ja oikea-uskoinen ja pastori täynnä pyhää vihaa. Ensin löi hän kuoliaaksi ilkeän Darwin'in; sitten hän pöllytti tahi oli pöllyttävinään nuijalla Hegeliä ja Schleiermacher'ia. Vihdoin rupesi hän pauhailemaan ajan henkeä ja protestantti-yhdistystä vastaan; mutta minä ja nuo palvelustyttö-raukat, räätälit ja hansikkaanneulojat, samaten perheenäidit, jotka olivat puuhailleet uuvuksiin saakka hyvään aikaan ennättääksensä kirkkoon, — me odotimme leipää taivaasta, mutta sitäpä ei tullut! Me menimme nälissämme kotiin ja olimme köyhempiä kuin kirkkoon mennessämme." Tästä ivallisesta arvostelusta voi meillä papeilla olla paljon oppimista. Tullessansa kirkkoon tahtovat meidän sanankuulijamme leipää, — eikä kiistapuheita ja puolustuspuheita, vaan elämän yhtäpitävää leipää. Sama on oppineidenkin laita, jotka eivät suinkaan ha'e kirkosta oppinutta saarnaa. Kaikki nämät sielut, jotka koko viikon uuvuksiin saakka ovat työskennelleet maallisissa askareissa, ne tahtovat juomaa taivaallisista lähteistä, ne tahtovat nautintoa Jumalan sanasta. "Antakaa niille syötävätä!" — tämä on Jesuksen käsky kaikille evankelistoille. Mutta se elävä leipä, joka on tullut taivaasta maailmaan ja antaa elämän maailmalle — se olen minä, sanoo vapahtaja. Mutta asetapas Jesus keskelle kuuntelevaista seurakuntaa, kas siinäpä onkin koko asia. Hänet tulee esitellä jokaisen ja kunkin yksityisen läsnä olevan vapahtajaksi. Jokaiselle ja kullekin yksityiselle tulee esitellä, että hän on hukassa, niin kau'an kuin hän on erossa Kristuksesta. Olkoonpa aine mikä hyvänsä, — tämän uskon pitäisi kaikessa saarnassa kajahtaman samalla kertaa sekä ijäisen rakkauden että omantunnon sävelenä. Meidän tulee karttaa, ett'emme uuvuta sanankuulijoitamme pitkillä johdatuksilla ja nerokkailla kehityksillä, vaan meidän tulee pian ryhtyä asian keskukseen. Olkoonpa meillä paljon tahi vähän neroa, olkoon tahi älköön olko niin kutsuttua kaunopuheellisuutta tahi "nerollisuutta"; olkoonpa luonnonlahjamme enemmin puhetaitoon tahi neuvomiseen sopivat; olkoonpa meillä tahi älköön taipumusta kuvailemiseen, kertomiseen, — joka tapauksessa meidän tulee olla Jesuksen Kristuksen todistajia. Meidän ei siis etusijassa tule koetella näyttää toteen, että esim. synti on ihmisten turmio, meidän täytyy uskoa omantunnon voimaan ja aivan yksinkertaisesti osoittaa, että kaikki farisealaisuus on itsensä pettämistä; että kukin ihminen on onneton ollessaan siinä tilassa, missä hän luonnostaan on. Meidän ei tule niin paljon näyttää toteen, että sanankuulijamme tarvitsevat Jumalan armoa, vaan meidän tulee olla siinä vakuutuksessa, että Kristus kyllä on todistava oikeutensa sekä sydämeen että sydämessä, kunhan hänen sanansa vaan saadaan ilmoille. Meidän täytyy vaan totuudessa uskoa evankeeliumiin s.o. uskoa, että sen voima on siinä itsessään, että kukin ihmissydän tarvitsee sitä, niin kuin kukka tarvitsee auringon sädettä. "Teidän pitää oleman minun todistajani" — tämä oli Kristuksen ensimmäisten lähettiläisten kutsumus. Ja muuttukootpa maailma ja ajat kuinka paljon tahansa, — niin ei tästä päästä mihinkään tämän maailman loppuun saakka, ja taivaassa me vihdoin olemme oikein hänen todistajinansa.
Mutta voi, jos meidän todistuksemme ei ole muuta kuin paljaita sanoja, joll'ei se tulvaa todellisesta innostuksesta. Tällä minä tietysti en tarkoita tunteitten kuohumista tahi hengen kiivastusta, vielä vähemmin taitoa saada ihmisiä itkemään, enkä lainkaan heitteleimistä saarnastuolissa, vaan sitä, mitä Johannes tarkoittaa sanoessaan: "Jota me katselleet olemme, ja meidän kätemme pidelleet ovat elämän sanasta, sen me teille ilmoitamme." Joka todistaa, sen tulee se tehdä niin, että hän itse näyttää tulleen eläväksi, onnelliseksi ja väkeväksi todistuksensa sisällöstä, ja että hän jos siksi tulee, voi sen edestä vaikka heittää henkensä. Silloin voipi olla huoletta ja heittää asiansa Herran Kristuksen haltuun, joka kyllä on todistava oikeutensa niille sydämille, jotka tahtovat avata ovensa hänelle.
Me saksalaiset käytämme saarnastuolissa lii'an paljon kiertoteitä, mutkia ja muita temppuja. Ehkä tämä tulee siitä että meillä on lii'an paljon ajatuksia. Amerikalainen Emerson sanoo: "Saksan kansallisuus on maailman aivo; se ajattelee kaikkien kansakuntien puolesta, samalla kuin kone on Englannin kaikki kaikissa." Tämähän on kylläkin mairittelevaista meille; mutta se on suuri onnettomuus, joll'emme kaikkien monien ajatustemme tähden huomaa "sitä ajatusta, mikä meille elämän antaa". Tämän suhteen on meillä paljon opittavaa Englannin dissenter'eiltä. He samassa kun ovat ovessa ovat jo tuvassakin: "Kristus on täällä vapahtamassa sinua, ja sinä olet täällä tullaksesi Jumalan lapseksi." Tämän ajatuksen antavat pelastusarmeijan evankelistat jalokiven lailla valaista ja loistaa joka haaralle. Me olemme yllä nähneet, että tätä usein tehdään hyvinkin sopimattomalla tavalla; me olemme saaneet nähdä, että nämät "todistukset" vaan lii'an paljon johtavat mieleen koneellista työtä ja yksitoikkoista koneellisuutta, ja kuten pelastusarmeijan niin monien muittenkin dissenter'ein on laita. Yhtäkaikki on tämä kuitenkin parempi, kuin että aina edellytetään ihmisten jo tuntevan evankeeliumia. Ei mikään ole onnettomampaa kuin tämä edellyttäminen. Siitä on se seuraus, ett'ei evankeeliumi lainkaan tule näkyviin, vaan ainoastaan evankeeliumin tutkimukset, jotka siten häilyvät ilmassa, ikäänkuin vaihtelukset teemasta, jota ei lainkaan ole saanut kuullakseen. Mitä siitä on hyötyä, että aloittaa ab ovo ja maailman luomisesta ja käsittämättömällä perinpohjaisuudella seuraa Jumalan suuria ja syviä valtioajatuksia kaikkien kehittymisasteitten läpi, — jos vihdoin kaikkia nimiä etevin nimi, se nimi jossa ainoastaan pelastus on, ei saa oikeutettua arvoa?! Kyllähän meidän tulee saarnata koko Jumalan pelastuspäätöstä, meidän tulee aina esittää vanhan ja uuden Testamentin yhteyttä; meidän tulee ja sopii saarnata yksityisistä kristillisistä avuista esim. sunnuntain pyhittämisestä, perhe-elämän pyhittämisestä, lastenkasvatuksesta, palvelijain kohtelemisesta, kuinka meidän tulee käyttää aikaamme, voimiamme j.n.e. — Meidän tulee saarnata kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, kristityn virkistyksistä, seuraelämään puuttumisesta; meidän tulee saarnata synnin turmiosta, itsensä tuntemisesta, taistelusta pahaa vastaan j.n.e. Mutta olkoonpa saarnamme aine mikä hyvänsä, — yhtä asiaa siitä ei saa puuttua, jos se on olevinaan kristillinen saarna, nimittäin että Kristus, vapahtaja, on saapuvilla, ja että vapahdus on täytetty. Tässä valossa tulee kaikkia aineita tutkia ja valaista. Me emme koskaan saa pitää semmoista saarnaa, jonka mikä hyvänsä hurskas juutalainen rabbi olisi voinut pitää, — ja tätä tehdään kuitenkin usein. Me emme saa koskaan pitää semmoista saarnaa, josta n.k. "vapaamielinen" saarnaaja voisi sanoa: sen minä hyväksyn sanasta sanaan. Meidän saarnamme tulee olla sitä laatua, että jos sattuisi olemaan saapuvilla senlainen ihminen, joka ei koskaan ennen elämässään olisi kuullut evankeeliumia, se samalla hetkellä huomaisi voivansa pelastua synnistä ja kuolemasta.
Pitäisihän kunkin ihmisen kustakin saarnasta pyhällä vavistuksella tunteman, että joku käsi tarjoutuu häntä vapahtamaan. Hänen tulee sydämessään saada tuntea, että on kallio, jolleka hän voipi pelastua synnin ja helvetin pauhaavasta vedestä; hänen täytyy masentua sen kauhean syyllisyyden tunteesta, joka on hänen hartioillansa seisoessansa nyt tämän kallion ääressä pelastusnuoraa hänen avuksensa heitettäissä. Sinä saatat tulla aivan senlaisena, kuin olet; Jesus ottaa vastaan syntisiä, sinun on vaan mentävä hänen koulutettavakseen ja sinun on tultava hänen henkensä kautta hänen kaltaiseksensa, etkä sinä saa välttää hänen kuritustansa. Et sinä voi uudistaa itseäsi; sen tahtoo Jesus tehdä, mutta sinun on sallittava hänen tehdä se. Vaikka olisitkin tähän saakka ollut fariseus tahi saddukeus; vaikka sinä olisitkin vajonnut pahantekijäksi tahi raa'an lihallisuuden ja ulkonaisen maallisuuden orjaksi, — tahi vaikka sinä olisit ollutkin "rehellinen" ihminen, vaikka olisit ollut kirkollisesti jumalinen ja harrastanut hyviä töitä, ja kuitenkin ilman henkeä ylhäältä vaikkapa vielä kehuisit omistavasi korkeita hengellisiä tietoja ja saaneesi syvää kokemusta Jumalan armosta (joka sinua kuitenkaan ei estä näkemästä sisällisen kirouksen vaivaa) — vaikka sinä olisit missä asemassa hyvänsä, niin nyt seisoo vapahtaja sydämesi oven edessä ja pyrkii pääsemään sisään uudistaaksensa kaikki, sydämesi, ajatuksesi, taipumuksesi, rukouselämäsi, jokapäiväisen elämäsi, sinun kanssakäymisesi ihmisen kanssa, — kaikki! Tule vaan senlaisena kuin olet, mutta tule todenteolla. Lähde käymään sanoen: "Koska sinä, Herra, minua kutsut, niin minä tulen, muutoin minä, perin turmeltunut ihminen, en uskaltaisi tulla. Koska sinä minua kutsut, niin tahdon minä uskoa, että sinä voit ja tahdot parantaa minut. Häpäisisinhän minä sinua ja heikontaisinhan armoasi, Jesus, jos tahtoisin sanoa, että syntini ovat lii'an suuret; sillä silloinhan ilmaisisin, ett'et ole minua tyydyttänyt, ilmaisisinhan, että sinun armosi olisi muka liian vähäinen minulle. Minä tahdon nyt ruveta sinun oppilaaksesi ja olla tietämättä mitään muuta, kuin ainoastaan että sinä kaikki tiedät paremmin ja te'et kaikki hyvin, vaikka se minun mielestäni näyttäisikin pahalta ja koskisi lihaani. Tee minulle, mitä sinä tahdot, kunhan vaan saat minusta jotain pyhän nimesi kunniaksi!"
Tämä sielujen saaminen tähän tilaan on kumminkin evankelistantyötä, tämä on niiden saattamista todellakin ja oikein Jesuksen luokse. Jos me näin teemme, niin vaikenee varmaankin tuo tavallinen valitushuuto; "Ovathan nämät saarnat kylläkin kauniita, mutta ei tiedä, mitä hyvää ne vaikuttavat jokapäiväiseen käytännölliseen elämään". Oikea evankeeliumi tuo valoa ja elämää kaikkiin maallisiin suhteisiin. Ei kristitty ole semmoinen ihminen, joka puhuisi toista kieltä kuin muutkaan ihmiset, hän ei ole lii'oin mikään ijäisyyden-uneksija, joka joka hetki kompastelee maan päällä; kun hänen silmänsä joka hetki tähystelevät tähtiä; — ei suinkaan, vaan hän seisoo molemmin jaloin tämän maan pinnalla. Mitään vastakohtaa ajan ja ijankaikkisuuden välillä ei ole, vaan aika on ijankaikkisuus, kristityn mielessä se on kylvö ijankaikkisuutta varten. Ei mikään asia, jonka sinä teet tahi olet tekemättä ajassa, ole niin vähäpätöinen, ett'ei se voisi vaikuttaa sinun ijankaikkisuuteesi. Ei kristitty etsi mitään tulevaista onnea; ei niin, vaan Jesuksen yhteys se tekee hänet jo aluksi täällä onnelliseksi. Hän ei ole niistä asioista väliäpitämätön, mitkä panevat maailman liikkeelle: eipä suinkaan, hänen sydämensä tuntee kaiken, mikä ihmiselämän täyttää ilolla ja surkeudella. Maailman valtimo ei missään muussa paikassa syki niin kovaan kuin hänessä. Hänen tulee ja hän tahtookin olla maailman valkeus ja suola ja kaikissa elämän kohdissa näyttää toteen, että paras kristitty on paras ihminen, paras perheenisä, paras kansalainen, uskollisin ja uutterin lääkäri, suutari, ratavartia. Sanalla sanoen, Kristus tahtoo opetuslapsissaan osoittautua valkeudeksi, joka maailman tekee onnelliseksi.
Siinä muodossa täytyy hänen tulla esiin saarnassa ja saarnastuolissa, siinä muodossa hänen tulee esiintyä kaikkien opetuslastensa puheessa ja valkenemisessa, työssä ja työttömyydessä, että mailma nähköön evankeeliumin, ennen kuin se sen kuulee, ja uskoisi sen, mitä se kuulee, koska se sen ennen nähnyt on.
Selvää on, että, jos saarna pidetään tässä hengessä, se saa oikumeenisen maailman käsittämän ja (jos oikein käsitetään) vapaamielisen muodon. Puoluekiihkon melun täytyy säännön mukaan pysyä kaukana saarnastuolista. Tässä on rauhaisa päiväkumpu, korkealla maailman pauhinasta ja tyrskyistä. Taivaan tuulet täällä puhaltelevat, Jumalan aurinko loistaa täällä. Epäuskoa ja ajanhenkeä on myöskin silloin tällöin selvyyden vuoksi kuvailtava; mutta evankeeliumin sanan tulee pyhällä levollisuudella ja voitonvakuutuksella astumaan niitä vastaan. Siis ei paljon pauhinata jumalattomia runoilijoita, tietoviisaita, sanomalehdentoimittajia, apinajärjestelmän professoreita, sosiaalidemokraateja ja muita senlaisia vastaan! Nämät kaikki ovat vaan pilviä, jotka vaeltavat auringon päällitse. Anna meidän nähdä aurinkoa! niin pyytävät sinun sanankuulijasi. — Mutta kavahtakaamme erittäin sanakiistaa uskontunnustuksista! Evankeeliumi on yleinen; se yhdistää sen tähden vastaisetkin uskontunnustukset, sillä se ei muodosta mitään yhdenmuotoisuutta. Mutta se, mikä eroittaa esim. reformeeratun ja luteerilaisen kirkon uskovaiset toisistaan, tahi mikä eroittaa molempain edellisten kirkkojen uskovaiset baptisteista ja metodisteista on vähäpätöinen asia verraten siihen, mikä ne kaikki yhdistää. Ne ajat ovat menneet, jolloin tätä eroittumista voitiin pitää saarnaamisen aiheena. Nyt, jolloin valtio- ja kansankirkot näyttävät olevan hajoomaisillaan, on aika olla valmiina pitämään huolta siitä, että Jesuksen Kristuksen testamentti: "Että kaikki olivat yksi" — tulisi täytäntöön. jumaluusopillinen koulu on jumaluusopillinen koulu ja kuuluu kateederiin ja lukukamariin. Mutta kun Kristuksen opetuslapset laulavat ja rukoilevat keskenänsä, silloin näillä asioilla ei ole mitään tekemistä. Meidän kallisarvoiset kirkkovirtemme ovat uskovaisten uskonnollisen elämän ilmaus ja kaikkien yhteinen omaisuus; niissä ei tule esiin minkäänmoista sanakiistaa, ne ovat positiivisia ja keskueellisia ja sen lisäksi yleisiä. Kun me laulamme: "Sun haltuus, rakas isäni", tahi: "Mun silmän käten nostan", tahi: "Linna luja on Jumala" — niin kuka silloin väliä pitää, ovatko nämät virret kotoisin veljesten seurakunnasta, tahi onko niiden kirjoittaja ollut reformeerattu vaiko luterilainen? Jesus on kaikki niissä, ja sen tähden ovat ne kaikki kristittyjen yhteistä omaisuutta. Niin tulee myöskin saarnan olla. Meidän seurakuntamme tahtoo nähdä Jesusta, ja joll'ei se sitä vielä tahtoisi, niin tulee meidän kokea saada sitä tahtomaan tätä ja ainoastaan tätä tahtomaan. Ne ajat lähestyvät, jolloin kaikkien kristinuskovaisten kaikista uskonvivahduksista, lohikäärmeen luomain ahdistamina, Babylonin ja väärän profeetan ja (puhuaksemme "Ilmestyksen" vertauspuheella) syvyyden pedon ahdistamina täytyy lujasti liittyä yhteen, jos he vielä tahtovat pysyä maailmassa. "Että kaikki yhtä olisivat", tämän tulee olla kaikkien kristittyjen todistajain silmämääränä. — Vanha kristitty tuli itkien saarnasta. Kun kysyttiin hänen kyyneltensä syytä, vastasi hän: "Voi kuinka minä olin iloissani siitä, että saisin kuulla tämän saarnan. Kirkkoherra oli ilmoittanut puhuvansa uudestasyntymisestä; enkä nyt ole saanut kuulla melkein mitään muuta, kuin että luterilaiset tekevät hyvin mielettömästi pannessaan uusia etuja kasteesen." Eikä se suinkaan ole parempaa, että luterilaiset papit panevat lii'an paljon aikaa kuvailemiseen reformeerattua ehtoollisoppia vastaan. Semmoisista saarnoista syyttävät janoovaiset sielut kerran "Kristuksen todistajia" Kristuksen tuomioistuimen edessä. Meidän todistuksemme tulee olla positiivinen, muutoin se ei ansaitse todistuksen nimeä.
II. Kuinka tulee minun saarnata?
Pelastusarmeijan kokouksissa huomasi ihmisistä välittömästi, kuinka he mielestänsä jalostuivat ja nousivat arvossa sen kautta, että he, vaikka olivatkin niin syvälle vajonneita raukkoja, he kuitenkin voivat ymmärtää, mitä puhuttiin. Tavallisesti hävettää ja nolostuttaa kuullessaan semmoista puhetta, jonka kulkua ei voi seurata, koska se käy yli ymmärryksen. Tässä tilassa joko pitää itseänsä hyvin tuhmana tahi puhujaa hyvin suhteista huolimattomana. — "Sepä vasta kunnon saarna, sitähän nyt oikein voi ymmärtää!" tahi: "Siinäpä voi seurata ajatusta alusta loppuun saakka!" — tällä eli jokseenkin täänlaisella tavalla kuulee ihmisten useinkin lausuvan, kun he tahtovat kiittää jotakin saarnaa. He ovat iloissaan siitä, että pastori on puhunut niin, että he ovat voineet seurata hänen ajatuksensa kulkua. — Mutta eiköhän senlaisessa puheessa ole ankara muistutus useimmille saarnaajoille? Miksi muuten niin kehuttaisiin saarnan helppotajuisuutta, joll'ei saarna niin usein olisi tajuamatonta? Ja kuitenkin tulisi soveliaisuudenkin tunteen saattaa meitä puhumaan niin, että vaimoraukatkin ja kaikki, jotka ovat käsillä eikä päällä tottuneet työtä tekemään, voisivat saada oikean siunauksen. Ylhäisten ja sivistyneitten tulee siihen tyytyä, ja jos he todellakin ovat ylhäisiä ja sivistyneitä, niin tekevät he sen mielellään. Eivätkä he tätä tee ainoastaan rakkauden tähden; eivät suinkaan, jos he vaan tietävät minkä tähden he käyvät kirkossa, niin eivät he välitä komeista sanoista, vaan haluavat leipää taivaasta. — Yksinkertaista ja helppotajuista puhetta ei suinkaan tarvitse pitää pintapuolisena. Onko kukaan lausunut syvempiä ajatuksia ja puhunut yksinkertaisemmin kuin vapahtajamme? Onko kukaan niinkuin hän, ymmärtänyt puhua niin, että hänen sanansa jäivät unhoittumattomasti mieleen ja tunkeutuivat sydämeen ja omaan tuntoon? Hän pukee ajatuksensa ihmeen luonteviin lauseisin; taiteeton taiteellisuus on maallisten olojen ja tapausten käyttäminen ijankaikkisten jumalallisten ajatusten kuvastimina! Hän puhuu puhtaasti kansan tapaan, koska hän on elänyt kansan kesken. Mutta me olemme akateemillisen sivistyksemme johdosta tottuneet semmoiseen kuosiin ja lausumistapaan, joka on niin aatoksellista ja yhteiselle kansalle käsittämätöntä, kuin me puhuisimme aivan vierasta kieltä. Kun ala-Reinin pietistat tahtoessaan kehua jotakin pappia sanovat: "Kyllä hänestä tulee hyvä; pian hän on unhottanut, mitä hän yliopistossa oppi", niin on tämmöisessä puheessa kyllä paljon väärää käsitystä, mutta on siinä totuuttakin enemmän kuin vaan hiukan verran.
Minun mielestäni meidän ei tule ainoastaan säilyttää, vaan vieläpä enentääkin niitä tietoja, mitä me yliopistossa tosikristillisiltä professoreilta olemme oppineet. Mutta unhottaa meidän tulee aatoksellinen ja kansalle tajuamaton puhetapa. Minkä minä todellakin olen ymmärtänyt s.o. tehnyt hengelliseksi omaisuudekseni, se täytyy minun myöskin voida selvin sanoin lausua, tahi muutoin minä sitä en ole todella käsittänyt. Mutta voidakseni sanoa sen niin, että yksinkertaiset ja typerätkin sen voisivat ymmärtää, täytyy minun elää kansan keskellä. Uskonnollinen, lempeä sielunhoito on myöskin muun mu'assa paras koulu ja paras valmistus saarnaamiseen. Minä en tarkoita ainoastaan sitä, että sielunhoidossa oppii tuntemaan, kuinka kansa tuntee ja ajattelee ja mikä sisällinen ja ulkonainen hätä sitä ahdistaa, vaan oppii myöskin, kuinka se puhuu, kuinka se lausuu ajatuksensa. Voi kuitenkin kuinka usein meitä väärin käsitetään. Usein tekee mieli nauramaan, mutta vielä useammin itkemään saadessaan kuulla, mitä kaikkea muka on sanonut. Ehkäpä minulle vastataan: "Niin kyllä, ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä!" Vaikka nyt olisi niinkin, ovat nämät ymmärtämättömätkin ihmisiä, joille meidän tulee saattaa Jumalan suuret te'ot käsitettäviksi. Me siis enimmäkseen emme ole kyllin selväpuheisia, ja tärkeänä tehtävänä meillä aina pitäisi oleman ajatuksemme pukeminen mitä selvimpään ja helppotajuisimpaan muotoon, niin että sanankuulijamme helposti voivat sen muistaa. Kovin otin itseeni ja häpesin tavatessani vanhan puoleisen papin (kuten hän itse sanoi) uudelleen valamasta saarnaansa. "Minä pykälältä pykälään tuumin itsekseni: kuinkahan tuonkin voisit sanoa vielä selvemmin, voimakkaammin, ytimekkäämmin yhteiselle kansalle helpommin tajuttavasti ja paremmin sen kuvata?" Eipä minusta tuntunutkaan ihmeeltä, että tämä mies, joka lähes puoli vuosisataa oli vaikuttanut samassa seurakunnassa, aina sai kirkkonsa täyteen eikä tullut seurakuntansa mielestä lii'an vanhaksi, vaikka hän tuli iäkkääksi.
Eipä olekaan juuri helppoa panna lii'an paljon vaivaa saarnaansa, mikä ei suinkaan estä tekemästä alkua, keski-paikkaa ja loppua polvien varassa vaan päinvastoin vaatiikin sitä. Lii'an vähän joutaa kuljeskelemaan kadulla s.o. oleskella ihmisten keskellä elävästi ottamassa osaa heidän myötä- ja vastoinkäymisiinsä. Ei voi panna kyllin arvoa selvien asioiden esittämiseen selvästi, sattuvasti ja luontevasti selvässä ajatusten juoksussa. Sitä vastoin minä en käsitä, miksi useat virkaveljet panevat niin paljon arvoa aineen ja osien muodostelemiseen. Keltäpä kiitoksen saa siitä, että siihen on niin paljon vaivaa pannut. Muutamana sunnuntai-aamuna huomasin minä kyyneleet nuoremman virkaveljeni silmissä. Olisihan tuo ollut kylläkin hyödyllistä, jos kyyneleet olisivat lähteneet Jumalan mielen mukaisesta surusta, ja semmoisista kyynelistä voikin, Jumalan kiitos, monen papin työhuone kertoa. Mutta nämät tällä kertaa eivät olleet sitä laatua. "Tuossa on nyt kolme arkkia", niin hän valitti, "kaikki täynnä kirjoitusta, niin kuin sinä näet, ja kaikki pois pyhittyä; kaiken sen olen kirjoittanut saadakseni järjestykseen edes jonkinmoista ainetta ja järjellistä johdantoa. Kokonaista neljä tuntia minä olen siihen pannut vaivaa ja nyt on minun mieleni masentunut". — Minä taas sanoin vastaan: "No, heitä sitten koko joutava! Mitä minä pidän väliä ruokalistasta, kunhan vaan saan hyvän päivällisen, ja mitäs hyötyä minulla on pulskimmista päivällisistä, joll'ei itse ruokalajit kelpaa mihinkään?" Jos on jotakin tärkeää sanottavaa, niin on se tuotava ilman muita mutkia esiin, ja myöskin ajateltava, kuinka se olisi sanottava, mutta ei niin paljon sillä päätänsä vaivata, kuinka edeltäkäsin on ilmaistava, mitä aikoo sanoa. Ajatelkaapas, kuinka usein saarnan alussa rehenteleikse nerokas aine! Siitä seuraa vaan, että kaikkien kuulijain toiveet kokolailla nousevat ja vaatimukset suurenevat. Mutta voi! pian huomaa, että paras asia on tuhlattu aineesen ja osiin. Tämä on naurettavaa ja tekee toisen naurettavaksi. Sitä vastoin ei kenelläkään ole kärsimystä siitä, ett'ei kultalaitaista ruokalistaa ole, jos muutoin vaan on hyviä ruokia pöydällä. Vapahtajallamme ei ollut ainetta ja osia s.o. hän tosin käytti omaa jakoansa, mutta ei maininnut siitä mitään. Jos tarkastelee vanhoja klassillisen puhetaidon mestareita, huomaa, ett'eivät hekään paljon itseänsä aineen muodostelemisella ja osilla I, II, III, IV ja I a, I h, I c vaivanneet. Tällä en luonnollisesti tahdo sanoa, että jakoa nimenomaan ei saa mainita; mutta asia ei ansaitse liikaa ajantuhlausta. Joll'ei se helposti käy päinsä, niin olkoon sinänsä, ja ennen kaikkea tulee pitää huolta siitä, ett'ei aineellansa johdata sanankuulijoita Tabor'in vuorelle ja sen jälkeen jo ensimmäisessä pykälässä jälleen tomuavalle maantielle. Paraimmat kuulijoista ovat enimmin kiitolliset siitä, että saarna on senlainen, jotta he kotia tultuansa tekstin johdolla voivat sen jälleen herättää muistoonsa. Sitävastoin ottavat moitteenhaluiset arvostelijat juuri tuosta juhlallisesta johdannosta aihetta vähäpätöiseen arvosteluunsa ja rauhoittavat omaatuntoansa siitä levottomuudesta, jonka saarna heissä ehkä herätti, jos he voivat tämän suhteen tehdä joitakuita muistutuksia.
Pää-asia on se, että todellakin tahtoo jotakin, ja että tietää, mitä tahtoo, että todellakin on varma päämäärä, mihinkä tahtoo suoraa päätä johdattaa kuuntelevan seurakunnan. Papin ei tule ainoastaan tahtoa pitää saarnansa, vaan myös todellakin puhua ihmisistä, ja jos he huomaavat sen, niin ei heillä millään tavoin voi olla ikävä. Todellakin minä häpeisin lausua tässä tätä rivoa, sopimatonta, ikävää sanaa suustani, joll'ei niin kauhean usein kuultaisi sanottavan "Olihan saarna niin ikävä". — Tosin on useinkin syy tähän niissä, joiden mielestä on ikävää; he ovat hengellisessä suhteessa tylsiä ja pahempi vielä on, että he useinkin tahtovat jäädä siihen tilaan. Ijankaikkisuuden tarpeet eivät heissä vielä ole heränneet eloon ja, jos tahdomme olla rehellisiä, täytyy heidän myöntääkin, että he oikein kauhistuvat ajatellessaan, että se semmoinen tapaus kerran voisi häiritä heidän mukavuuttansa. Mutta mainittu valitus kuuluu kyllä usein niidenkin huulilla, joilta ei puutu oppimisen nälkää, janoa ja halua. Ja silloin on tämä vaikutus oikeastaan kauhea syytös saarnaajoita vastaan. Kuinka voi olla ikävä saarnaajan puhuessa siitä, joka astui alas kuoleman kitaan nostamaan maailmaa saranoiltaan, niistä mahdista ja voimista, jotka parantavat ja rauhoittavat verta vuotavaa omaatuntoa ja pyhittävät saastaista sydäntä; — saarnaajan puhuessa siitä, minkä tulee uudistaa ja valaista kaikkia ihmiskunnan oloja, mikä sisältää yksityisen ihmisen onnen ja rauhan sekä ajassa että iankaikkisuudessa; — kuinka voi olla ikävä, jos saarnaaja puhuu sydämeen ja omaantuntoon sattuvasti? Semmoinen saarna voi herättää ankaraa vastustusta; se voi saattaa sydämmiä raivoon; se voi rakkauden sijaan herättää kiukkua, — mutta ikävää se ei voi olla. Hyvin usein kuulee pilkattavan ja naurettavan sitä, että ihmiset "makaavat kirkossa". Siihen pilaan minä en koskaan ole voinut yhtyä. Ei kirkossa tarvitse itkeä, eikä saarnaajan tarvitse koettaa saada kuulijain silmiin kyyneleitä, vaikk'ei senkään tarvitse hävetä, joka rehellisesti itsensä tähden vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei kirkossa tarvitse nauraakaan, ainakaan ei saarnaajan tule koettaa antaa aihetta nauruun, vaikka tosin on pyhääkin hymyilyä, joka on pyhille kyynelille läheistä sukua. Mutta missään tapauksessa ei kuulijoista saa tuntua ikävältä. Jos pappi saarnaa oikein, sattuu saarna sekä sydämeen että omaantuntoon, ja jos se sen tekee, niin ei kuulijoilla ole ikävä.
* * * * *
Tähän saakka olemme maininneet vähän siitä, mitä tulee saarnata. Tämä koskee tosin etupäässä meitä pappeja, mutta kaikkien tosikristittyjen sopii siitä osansa ottaa. Sillä tuleehan heidän kaikkein kunkin omassa asemassaan, mihinkä Herra on heidät kutsunut, olla Jesuksen Kristuksen todistajia. On tosin niidenkin joukossa monta, joille ei ole suotu (ja jotka siis eivät myöskään ole kutsutut) järjestetyssä puheessa tahi ylipäätään sanoilla julistaa evankeeliumia. Mutta se, mikä nyt seuraa, koskee kaikkia, jotka ovat suuren kuninkaan lapsia ja ovat alttiit julistamaan sen hyviä töitä, joka on meitä kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa.
III. Hoitele vaivaisia.
Towern'issa, tuossa Lontoon vanhassa pesälinnassa, on nähtävinä paljon hauskoja esineitä. Mutta minä en tahdo suututtaa tahi toimittaa lukijoitani näyttämällä heille valtionkalleuksia, tuota ääretöntä kuollutta lukua; — minä en tahdo heissä herättää tuskallisia tunteita esittelemällä mahdottoman suuria monien vuosisatojen aseita ja kidutuskoneita; — minä vien heidät paikkaan, joka on nähnyt lukemattomia kyyneleitä ja huokauksia. Mennään vasemmalle yli pihan Beauchamp-tower'iin s.o. siihen osaan, mitä käytettiin ylhäisten lainrikkojain vankeutena, korkeitten paroonein, jotka olivat tulleet todellisiksi tahi luulluiksi pahantekijöiksi. Noissa melkein mustakivisissä holveissa kosteine jäätyneine seinineen ja kurjan pienine akkunoineen vietin minä hyvin rakentavaisen hetken. Ja se oli rakentavainen sen tähden, että minä huomasin niiden ihmisten jotka täällä olivat kärsineet, joutuneen autuuden tielle juuri kärsimystensä kautta. Siihen ovat seinät todistuksina. — Niin pian kuin nimittäin silmät tottuvat tässä vankeudessa vallitsevaan hämärään, huomaa kiviseinien olevan täynnä veistoksia. Ne ovat niiden ylhäisten vankein tekemiä, jotka tänne olivat teljetyt kapinasta, maanpetoksesta, vallattomista rikoksista tahi myöskin uskonsa tähden. Nämät miehet ollessansa täydellisesti eroitetut vaimoista ja lapsista, ystävistä ja veljistä, vieläpä koko maailmastakin sekä sen hyvyyksistä ja nautinnoista, pyövelin kirveen alinomaa häilyessä heidän päittensä yli, — kun heille ei ollut sallittu lähettää kirjeitä eikä muita sanomia omaisillensa ulkomaailmaan, — olivat kumminkin saaneet yhden vapauden nimittäin että he saivat kiviseiniin hakkailla, mitä he tahtoivat ja tällä tavoin ilmaista sydämensä ajatuksia. Ja tätä vapautta he käyttivätkin paljon hyväksensä. Nämät 91 kirjoitusta ja kuvaa ovat, niin paljon kuin niiden tarkoituksesta saa selkoa, todistuksina siitä että nuot ylhäiset syntiset olivat kurjuudestansa oppineet rukoilemaan, että ijankaikkinen ihminen heissä oli herännyt eloon aikojen kärsimyksistä ja että korkeampi maailma valoinensa heille rupesi koittamaan, aistillisen maailman vaipuessa pimeyteen.
Katsoppas vaan tässä, mitä muuan vangittu lordi on kirjoittanut: "Parempi on mennä suruhuoneesen kuin pitohuoneesen." Varmaankin oli hän surullisesta vankeudestaan löytänyt jotakin suurta, jotakin, mitä hän ei ollut löytänyt kaikista pidoista, metsästysretkistä ja turnaushuveista edellisinä vuosikymmeninä. Sen lähelle oli toinen hakannut: "Olkaat toivossa iloiset, kärsivälliset murheessa, olkaat alati rukouksissa." Tästä huomaa, että apostooliset sanat olivat tuon vangitun miehen portaina, jota myöten hän kiipeili, kunnes hän saapui oikeaan elämän-ilmaan. — Kas, tuossa on kömpelö risti ja ristin alla käsi, joka ojentaa veristä sydäntä uhriksi; tämän yläpuolella on su'un vaakuna. Tämä on niin sydämmelle käyvää ja liikuttavaa, että oikein olisi vahinko, jos tahtoisi tähän lisätä muutamiakaan sanoja selitykseksi. — Itsestään ymmärtää myöskin kirjoituksen, jonka joku toinen oli tehnyt: "Kuta enemmin me kärsimme Kristuksen kanssa tässä maailmassa, sitä suuremman autuuden saamme me hänen kanssansa toisessa maailmassa." Tästä näkyy, että sen ajan ylimyssääty tunsi raamatun; minä en tiedä miten nykyisen ylimystön laita tässä suhteessa lienee. Muuten kuuluu ne olleen suureksi osaksi raakoja veitikoita, jotka olivat teljettyinä Towern'iin. (Onhan tunnettu, kuinka ylhäinen ja alhainen aatelisto useinkin mellasteli edellisten vuosisatojen kuluessa.) Mutta heissä oli silminnähtävästi sisällinen varasto uskonnollisuutta, joka nyt hädän aikoina tunki ilmi. — Tämän osoittaa myöskin tässä taiteeton taideteos: yksinkertainen risti, joka on kalliolla, sen alapuolella polvillaan rukoileva mies. Tämä on hyvin yksinkertainen ja kuitenkin liikuttava omakätisesti kirjoitettu elämäkerta. Sanoitta sanoo tässä vanki: "Minä olen vankeudessa uudelleen oppinut rukoilemaan; minä löysin jälleen sieluni, kun minä rajoitin sen Golgatan ristiin."
Katsos kuinka rikkaita nämät miehet kuitenkin olivat kaikessa köyhyydessänsä! He eivät olleet pelastaneet omaisuudestaan mitään muuta kuin sen, minkä he olivat ottaneet ijankaikkiselta alttarilta ja kätkeneet haavoitettuihin sydämiinsä. Mutta koska se oli ijankaikkiselta alttarilta, niin riitti se kyllä säilyttämään heitä tällä pimeyden, pilkan ja puutteen tiellä synkkämielisyydestä, epäilyksestä ja epätoivosta. He eivät oppineet täällä syyttämään "pahaa maailmaa" ja pahoja ihmisiä, vaan omaa sydäntänsä. Ja semmoisesta Jumalan mielen mukaisesta huolesta muuttui heidän mielensä sitten pyhään nöyryyteen, ja vihdoin kiitokseen ja ylistykseen. Uskoen Kristukseen, vapahtajaan, kuulivat he vankeudestansa adventtikellojen soivan: "Minä olin kovissa kahleissa, sinä tulit ja minä pelastuin!"
Oi niitä onnellisia, joilla surun ja erämaanvaelluksen aikana on mukaansa Jumalan sanan pyhää viljaa! He eivät kärsi puutetta eivätkä turmellu, vaikka heiltä kaikki puuttuisi. He myöntävät Jumalan tehneen oikein ja ottavat vastaan hänen opetuksensa ja rangaistuksensa ja tulevat uudestaan ilolla kokemaan sen mitä tämä sisältää: "Minä tahdon tehdä sinulle erämaan (juuri erämaan, sillä siellä on kaikki kuollutta ja kuivunutta ja siellä on ainoastaan avoin taivas meidän yllämme) — minä tahdon tehdä sinulle erämaan yrttitarhaksi, ja korven hedelmälliseksi maaksi, että siellä on kuuluva ilon ääni, kiitos ja ylistysvirsi!"
Mutta voi, kuinka kauheata onkaan sanoa, ei saa kumminkaan jäädä sanomatta, että keskellä kristikuntaa ja huolimatta siitä, että ne ihmiset, joidenka kanssa me olemme tekemisissä, melkein kaikki ovat kastetut, — on kumminkin hyvin harvoja ihmisiä, joilla on oikea käsitys siitä, mitä evankeliumi oikeastaan on ja siis myöskin mitä Jumala tarkoittaa murheella. Kuka ahkerasti on semmoisten ihmisten parissa, jotka elävät hädässä ja puutteessa, se tekee jok'ikinen päivä sen huomion, että ainakin yhdeksän kymmenestä ei tiedä mitään Jumalan pyhästä kurituksesta eikä hänen rauhan-ajatuksestaan. Tylsinä, kylminä ja toivottomina seisovat he lehtensä luoneitten puitten lailla kun heitä murhe kohtaa, tahi kysyvät he farisealaisella mielellä: "Kuinka voi Herra Jumala antaa tämän kohdata minua, vaikk'en ole tehnyt mitään pahaa, en pienelle lapsellekaan!" Tahi rupeevat he suoraan kapinaan taivaan kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan sanoen kylmästi ja katkerasti: "Sittenkin pitäisi muka uskoa, että Jumala on rakkaus!"
Joka nyt seuraten Kristusta tahtoo olla ihmisten kalastaja, sen tulee lähestyä noita onnettomuuten joutuneita kurjia ihmisiä, jotka niin surkeasti hakevat lohdutusta eivätkä kuitenkaan mitään turvaa saa. "Sekaisessa vedessä onkimisesta" ei muutoin ole juuri suurta kunniaa, mutta jos me "sekaisella" vedellä tarkoitamme murhetta ja murheellisia, niin on "sekaisessa" [20] onkiminen pyhä ja jumalallinen toimi. Silloin ei puuhaa saadaksensa hyötyä ihmiskumppalinsa onnettomuudesta, kuten esim. juutalaiset ja "kristityt" koronkiskurit tekevät, — ei suinkaan, vaan silloin koettaa saada ihmiskumppalinsa siihen tilaan, että heidän onnettomuutensa heille itsillensä tulisi hyödyksi, että se tulisi vielä ijankaikkisen ilon lähteeksikin. Semmoisten huolien aikana ovat ne hyvänä vaikutusalana evankeeliumille, jotka eivät ole tukahduttaneet rakkauttansa totuuteen. Nyt on rauta kuuma ta'ottavaksi. Mutta tarvitaanpa vielä seppääkin, joka sen tekee, sillä ei rauta voi itseänsä takoa. Towern'in ihmiset auttoivat varmaankin toinen toisiansa ja antoivat sillä tavoin oivallisen esimerkin pyhien seurakunnasta. Toinen hiili lämmitti toistansa ja ylläpiti sen tulta, ja kirjoitukset seinilläkin olivat jo itsestänsä "sanattomia taivaanlauluja". Mutta useimmat ihmiset eivät tunne sitä Jumalan sanaa, mikä kalliot halkoo, eivätkä sitä, mikä on hunajaa ja palsamia. Lähesty siis sinäkin kärsiviä veljiäsi ja sisariasi. Olkoonpa heidän hätänsä kuinka suuri hyvänsä, olkoon sinun voimasi kuinka heikot tahansa, — kunhan sinä vaan olet varma ja iloinen uskossasi, niin voit sinä Jumalan avulla saada suuria aikaan, ja silloin saat sinä jo täällä maan päällä nähdä Jumalan autuuden. Ja semmoiseksi avuksi olemme me kutsutut, jos me olemme Kristuksen opetuslapsia ja kun me olemme Kristuksen opetuslapsia.
Kerran sanoi minulle joku virkaveljistäni, ett'ei hänellä ollut lahjaa puhua surullisten ja masennettujen ihmisten kanssa, ja että hän sentähden mieluimmin oli ryhtymättä semmoiseen keskusteluun. Mutta tämä on enemmän kuin arveluttava puhe katsoen siihen, että puhuja oli Kristuksen palvelija. Epäilemättömästi on toisella kristityllä, ja siis myös toisella saarnaajalla, suurempi luonnollinen taipumus kuin toisella asettua ihmiskumppaleinsa ja etenkin kärsivien ihmiskmnppaleinsa sielun tilaan. Onpa sääliväisyydenkin ja armeliaisuudenkin karisma (armolahja). Mutta johonkin määrään on kaikilla armon saaneilla osansa sitä, — tahi muussa tapauksessa he eivät ole saaneet armoa. Missä on valoa, siellä on valon heijastustakin. Lohdutuksen lahjaan kuuluu etupäässä sääli, myötätuntoisuus, osanottavaisuus — ja tuo syvä sydämellisyys lauseessa: "Hänen tuli surku", kaikki muu seuraa kyllä itsestänsä, — sääliväisyyden kyynel, moniaat köyhät sanat, lämmin kädenpuristus, huomautus ylöspäin, hyvä neuvo, avulias teko, missä se on mahdollinen. Mutta milloin tätä sydämellistä sääliä ei ole, silloin on mahdotonta mitään tehdä; silloin ei saa lii'oin pakoittaa itseänsä lausumaan myötätuntoisia sanoja eikä vaivata sydämestään huolehtivia ihmisiä osanotto-tervehdyksillä. Mutta joka ei tunne sydämellistä sääliväisyyttä, sen ei tarvitse uskottaakaan itseänsä olevansa kristitty. Armeliaisuus on aina ollut todellisten kristittyin tuntomerkki ja se se tulee olemaankin siksi, kunnes mitään armeliaisuutta enään ei tarvita ja ainoastaan Jumalan armon kiitos on jäljellä.
Mutta voi kärsivää maailmaa, jonka tuhansista haavoista vuotaa verta, joll'ei muut kuin ainoastaan papit rupeisi lohduttajiksi. Kuinka ne riittävät niin monelle? Kuinka he riittäisivät niin monelle, vaikka he kaikki olisivatkin "lohduttavia ihmisiä", joka, paha kyllä, ei ole laita! Eivät suinkaan, kaikilla Kristuksen mies- ja naisopetuslapsilla on pyhänä ja autuaana kutsumuksena etsiä huolehtivia, niin kuin metsästäjä etsii otusta. Kuinka suuri valta sielujen yli onkaan esim. lääkärillä, joka ei anna sairaille ainoastaan lääkkeitä ruumista varten, vaan myöskin ijankaikkisen parannuksen sanan. Mutta voi sentään, niin kauhean monet meidän lääkäreistämme ovat sidotut materialismin ja naturalismin kahleisin. Ainoa lohdutus, minkä he antavat toivottomasti sairaille on vaan lii'ankin usein siinä, että he kuvittelemalla perättömiä antavat heille toiveita, jotka pian näyttäytävät hajanaisiksi ja jättämät jälkeensä epätoivon. Mutta minä olen useinkin nähnyt oivallisia esimerkkiä siitä, kuinka ihmeellisen vaikutuksen tekee kärsivässä juuri hurskaan lääkärin lausuma suora, yksinkertainen Jumalan rakkauden sanoma. Ja se vaikuttaa sitä voimakkaammin, kun sitä silloin ei voinut odottaakaan. Todenteolla meidän tulisi ahkerasti rukoilla lääkäreimme kääntymistä; he voisivat, vaikka vaan muutamalla sanallakin, tulla sangen vaikuttaviksi evankelistoiksi.
Mutta nyt minä puhun jokaisesta kristitystä veljestä, vaikka hän sitten olisi kuinka halpa ja sivistymätön. Joka iloitsee lunastuksestansa Kristuksessa, sen tulee myöskin todistaa tätä lunastusta ja etenkin niiden joukossa, jotka huokailevat Jumalan määräämäin kuormain alla. Hänen täytyy heille selittää, mitä se merkitsee, että vaikka Jumala on rakkaus, hän kumminkin kohtelee heitä niin julmasti. Meidän ei tule olla niin huolissamme, eikä niin kainostellen tuoda esiin tätä todistusta, kuin se olisi jotakin salatavaraa, vaan meidän tulee lujasti ja vapaasti todistaa: "Katsos, veljeni, tuota se tarkoittaa, niin se on aijottu!" Me emme saa hämmästyä, joll'ei meitä käsitetä, vieläpä kiivaasti käsketään poiskin. Kokemus näyttää, että evankeeliumia säännön mukaan vasta tuonnempana paraiten käsitetään, ja että ne sen suurimmalla mieltymyksellä ottavat vastaan, jotka sen suurimmalla kiivaudella torjuivat luotaan.
Ja puhuessani siitä palveluksesta, jota meidän tulee osoittaa kärsiville, ajattelen minä etenkin naisia. Naisessa on enemmin luonnollista sääliväisyyttä kuin miehessä; naisella on luonnostaan suurempi määrä sitä hiljaista taivaallista voimaa, joka soveltuu asettautumaan toisten ihmisten sydämeen; hänellä on myöskin (ainakin mitä ruumiin tunteihin tulee) suurempi luonnollinen taito tehollisesti auttamaan, ja lempeästi lievittämään. Myöskin kova sana tulee pehmeämmäksi naisen pehmeillä huulilla ja hänen pehmeällä äänellänsä. Oi, rakkaat sisaret, teidän täytyy ilman sisaruston pukuakin ja diakonissan toimea, kaikkien tulla diakonissoiksi, s.o. kärsiväisten palvelijoiksi. Jumala on teidät varustanut siihen tarkoitukseen niin, että te siinä suhteessa olette miehiä paljon etevämmät. Sillä tavoin kuin nainen armahtaa lastansa, ei kukaan mies voi armahtaa. Mutta tätä äidin-lempeyttänne ja rakkauttanne teidän tulee osoittaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat kärsimyksissä ja joiden luokse teillä on tilaisuus päästä. Te ette lii'oin saa kainostella ja olla huolissanne, etenkin kun kärsivät ovat teidän omaa sukupuoltanne. Teidän tulee hyljätä kaikki vastenmielisyys ja kaikki väärä häveliäisyys auttaessanne esimerkiksi niitä onnettomia sisaria, jotka ovat langenneet nimittämättömiin synteihin. Kuka heitä voi jälleen nostaa heidän surkeasta tilastaan, joll'ette te sitä tee? Senlaisista synneistä me miehet emme juuri voi puhua langenneitten naisten kanssa itse punehtumatta ja saattamatta heitä punehtumaan.
Mutta minä olen jo sanonut, että kaikella tällä meidän ei tule tuoda ainoastaan armeliaita sanoja, vaan itse koko armeliaisuuden, senlaisen armeliaisuuden, jolla siis tarkoitetaan, kuinka parhaiten voisi todellakin lievittää ja helpoittaa vaivaa. Meidän ei myöskään tule koskaan tarjota heille evankeeliumia tarjoomatta itse itsiämme, minä tarkoitan sydäntämme. Myös niitäkin tulee sinun lähestyä, jotka tuntevat evankeeliumin, että he oppisivat tuntemaan pyhien yhteyttä. Oi, kuinka hyvin uskovainenkin kristitty tullessansa synkkään laaksoon tarvitsee lämpimää kättä, joka sulkeutuu hänen kylmään käteensä! Ajatteleppas, kuinka sääliväisyyden kyynel virvoittaa ja saattaa paljon helpommin uskomaan Jumalan säälivään rakkauteen! Kuinkahan monet ihmiset olisivatkaan pelastuneet toivottomuudesta, johonka he vajosivat, jos heillä olisi oikealla hetkellä ollut tarjona lämmin käsi, hiljainen kyynel! Tuntiessansa olevansa yksinänsä, unhoitettuna, hyljättynä voi todellinenkin kristitty joutua hyvinkin vaaralliseen tilaan; tämä tunne se monta kertaa tekee kääntymättömästä ihmisestä ihmisvihollisen tahi pahantekijän (johon edellisestä ei ole pitkää askelta). Tähän vastakohtana oli Towern'in synkkä vankeus esikartano taivaasen, koska siellä muodostui seurakunta uskovaisia, jotka näyttivät toinen toisellensa tien autuuteen.
Kristinusko voitti kerran maailman sillä, että se toi palsamia sen verta vuotaviin haavoihin. Ihmiskunnan kärsivät jäsenet ne etupäässä ojensivat vapisevat kätensä evankeeliumia tavoittamaan. Kristinuskon temppelin rakennusaineina maailmassa eivät olleet lihan jälkeen jalosukuiset, eivätkä monet rahasta, kunniasta ja tiedosta rikkaat, vaan kaikenmoiset köyhät orjat, vainotut naiset, perinnöttömät ja ahdistetut, sairaat, murheelliset, vainotut, työtä tekevät ja raskautetut. Ja rakennusmestareina olivat "teuraslampaan" arvoisina pidetyt, mutta huolimatta siitä jumalallisella sääliväisyydellä ja rakkaudella täytetyt ihmiset. Ja meidän aikoina 19:llä vuosisadalla, on käyvä aivan samalla tavoin. Ei suinkaan niin, kuten E. von Hartmann arvelee, että evankeeliumi on nyt ylipäänsä ainoastaan köyhiä ja vaivaisia varten. Päinvastoin kukaan ihminen ei tule evankeliumitta elämään. Mutta köyhillä ja vaivaisilla on se etu herra von Hartmann'in ja kaikkien sukukuntamme ylpeitten ja itsevaltiasten henkilöitten suhteen, että heidän on helpompi oppia tuntemaan köyhyyttä ja kurjuutta, mitkä muitten silmillä nähden ovat kultapaperilla verhotut. Vaivaiset oppivat helpommin tuntemaan sisällisen kuoleman ja turhuuden kaikessa maallisessa omaisuudessa ja nautinnossa ja semmoisen omaisuuden hankkimisen välttämättömyyden; joka ei ole riippuvainen maallisesta luoteesta ja vuoksesta, — sanalla sanoen vapahtajan ja evankeeliumin.
Joka vielä ei tiedä, että usko on voitto, joka voittaa maailman, hän menköön niihin majoihin, joissa asuvat "maan hiljaiset", ne Jumalan lapset, jotka kuitenkaan eivät tahtoisi vaihtaa asemaansa kadehdittavimpain onnenpoikain kanssa, jotka taivaan lohdutuksetta nääntyvät keskellä nautintojansa. Mutta joka jo on saanut kokea evankeliumin voimaa sydämessänsä, hän osoittakoon olevansa se, mikä hänen tuleekin olla, maailman valkeus, se valo, mikä pimeät ja synkät sydämet tekee valoisiksi. Missä tauti on vieraana, siellä tulee kristittyin olla sen seuralaisina, jotka eivät voi kulkea spitaalisen, luuvaloisen, halvatun, sokean ja kuuromykän ohitse nostamatta häntä lo'asta. — Osoita myötätuntoisuutta ja osanottoa ihmiskumppaliesi ruumiillisiin kärsimisiin. Älä ole liian "hurskas", liian "jumalinen", älä ole sadussa kerrotun kylläisen hevosen kaltainen, joka lohduttaen nälkäistä aasia korkealla filosofialla ja saa vastaukseksi: "Puhuessasi puutteesta ja kärsivällisyydestä, vaikk'et itse ole kokenut mitään hätää, nousee viisautesi sinun kylläisestä vatsastasi." Ei mikään ole niin paha loukkaamaan toista kuin se, että parannuksesta ja uskosta saarnaavainen mies ei voimiensa takaa itse osoita teoissansa lämmintä myötätuntoisuutta ja sydämellistä armeliaisuutta. — Mutta osoitakin sitten, ett'ei mikään kärsimys ole niin vaikea, ett'ei siitä voi tulla elämän lähde. Itke itkeväisten kanssa suruhuoneissa ja haudoilla. Älä saata häpeään evankeeliumia vapahtajasta, joka tekee syntiset autuaiksi, rupeamalla maailman tavoin kuolleitten ylistäjäksi. Eräs on sanonut lauseen, joka on ankara vaan, paha kyllä, aivan totta että: "Evankeelisten pappien pitämät ruumiinsaarnat ovat ruumissaarnoja evankeelisen kirkon haudalla." Minullekin lausui häpeäksensä nykyään jo kuollut superintendentti; "Ruumissaarnojen tulee olla kiitospuheita; sitä yleisö niistä odottaa." Kuinka kurjaa! Totta on, paha kyllä, että niistä sitä odotetaan. Mutta sinun tulee antaa ihmisille sitä, mitä he eivät odota ja mitä he kuitenkin tuhat kertaa enemmin tarvitsevat kuin kaikenmoisia kiitospuheita kuolleista. Mutta jos papit monta kertaa tällä alalla tekevät syntiä, niin tekevät he aivan samaa kuin useimmat heidän seurakuntainsa jäsenistä. Viekäämme kaikki elämän sanaa kuoleman huoneesen — sama se sitten on, olemmeko pappia tahi maallikoita! Mitä on kirjoitettuna Matt. 18, 11; Joh. 3, 16; 1 Tim. 1, 15, on parempi lohdutus kuin kaikki kiitoslorut vainajan hyvistä avuista ja korvaamattomuudesta. Ja samoin kuin sinun tulee käydä katsomassa sairaita ja vaivaisia, niin täytyy sinun myöskin olla saapuvilla kaikkialla, missä on sisällistä ja ulkonaista hätää ja etenkin niiden luona, jotka ovat omassa aikaan saamassansa hädässä, on auttava käsi kaikkein enimmin tarpeen. Voi meitä itsekkäitä ihmisiä, me vältämme mielellämme kaikkea murhetta, sillä se häiritsee meidän huvituksiamme ja hyvinvointiamme. Me tahdomme iloa ja iloisia kuvia. No niin, niitä me saammekin ijankaikkisesta ijankaikkiseen lakkaamatta, ja vieläpä senlaisia kuvia, senmoista autuutta, joita täällä alhaalla maan päällä yksikään ihmissydän ei ole voinut aavistaakaan eikä yksikään ihmissilmä nähdä. Mutta niin kau'an kuin me olemme täällä alhaalla on meidän virittäminen kanteleemme ijäiseen sointuun ja taivaalliseen soitantoon kelpaavaksi, emmekä ainoastaan omia kanteleitamme, vaan vielä ihmiskumppaliemmekin huonossa virityksessä olevia kanteleita. Ja onkopa mistään suurempaa iloa kuin siitä, että onnistuu saamaan semmoisen virittämättömän kanteleen uudestaan heläjämään ja varustamaan siihen kielet taivaanpyhyydestä. Voiko nähdä mitään suurenmoisempaa kuin Jumalallisen auringonsäteen uudelleen valaisevan surusta jäykistyneitä kasvonpiirteitä — vienon, lämpimän kyyneleen kohoavan silmään, joka paljaasta surusta ei voinut enään itkeä, — ihmisen uudelleen kohottavan alasvaipunutta päätänsä sanoen: "Kas nyt minä voin, nyt minä jälleen tahdon sanoa: Taivaallinen Isäni!" — Ajatteleppas, kuinka suurenmoinen, kuinka autuas tunne sinut valtaa, kun joku ihminen puristaa kättäsi sanoen: "Kiitos sinulle, sinä olet minun sieluni pelastanut!"
Ehkäpä sinä arvelet, että se on aivan lii'an korkeata ja suurenmoista, ja ett'et sinä koskaan saa sitä nähdä ja kokea. Mutta niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei ole saanut tästä minkäänlaista kokemusta ja joka vielä ei tiedä, että rakastaminen on samaa kuin elämänsä antaminen ja heittäminen. Niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei tunne itsensä kieltävän rakkauden voimaa. Sinun uskosi on syntynyt Jumalan rakkauden kokemuksesta. Sinun veljesi usko on herätettävä sen kautta, että hän saa kokea sinussa olevan rakkauden, jota hän ei vielä ymmärrä, vaan jota hän kuitenkin saa kokea. Niin tulee hänkin uskomaan Jumalan rakkautta, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy. Se rakkaus, joka on Jumalasta syntynyt, uskoo kaikki, toivoo kaikki, kärsii kaikki; mutta se voikin kaikki, sillä se on Jumalasta syntynyt. Uskotkos sen?
Joku aika takaperin sain minä kukkia muutamalta naisystävältäni Ruotsista. Ne olivat tosin kyllä vaan maalatuita kukkia, mutta kuitenkin ne virvoittivat minun sydäntäni. Ei suinkaan etupäässä sen tähden, että ne olivat hyvin kauniisti ja taiteellisesti maalatut, — ei senkään tähden, että ne olivat rakkauden tervehdys kaukaisesta Ruotsista. Ei suinkaan, vaan nämät kukat olivat kuvia niistä kasveista, jotka maailman mainio professori Nordenskiöld oli tuonut kotiinsa ijäisen lumen ja jään maasta. Ystäväni oli heti ruvennut maalaamaan "kukkia lumessa" ja teettänyt niistä jäljennyksiä myytäväksi hoitamansa köyhäin lasten turvalaitoksen hyväksi. Ainoastaan se minun sydäntäni liikutti, että aurinkokulta heti saa puhkeemaan kukkia, tosin hyvin pieniä, mutta hyvin somia kukkia, siinäkin pohjoisessa maassa, jossa on "ikuinen lumi" ja joka ainoastaan muutamia päiviä on vapaana kylmästä jääpeitteestänsä. Jo yksistänsä aron- ja erämaan-kukat liikuttavat meitä. Kun minä noukin vihkosen kukkia Norderney'n hiekkasärkiltä, piti ne minulle aina pienen saarnan. Mutta nämät Pohjoisnavan lumen kukat puhuivat vieläkin mahtavammin. Ne herättivät korvissani kiitoslaulun ijäisen auringon ihmeellisestä voimasta, ihmeitä tekevästä Kristuksen rakkaudesta, joka kylmimpiinkin sydämiin, joissa jo kaikki näyttää joutuneen hukkaan, kuitenkin voi saada uskon, toivon ja rakkauden taivaallisia ruusuja puhkeamaan ja tenhovoimallansa sinne luoda kaikkia hyviä avuja, missä ennen kuolema ja toivottomuus pitivät asuntoa.
Joka seuraa Jesuksen Kristuksen evankeeliumeissa osoitettuja jälkiä, hän voi askel askeleelta nähdä silmillänsä, mitä minä tässä sanon, tarkastelkoonpa hän sitten Kristusta Simon'in vieraspidoissa tahi Kapernaum'in kaduilla tahi ristinpuussa (Luuk. 7: 36-50; Luuk. 23: 39-43). Mutta Jumalan kiitos se, joka tätä kirjoittaa voisi "pohjanseudun kukkain" nimellä kertoa monta ihanaa ja liikuttavaa kertomusta. Mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä onpa todellakin aika lyhyesti lopettaa tämä pitkä luku. Parempi onkin, että lukija omalla kokemuksella hankkii itsellensä semmoisia kertomuksia. "Suloinen on armeliaisuus hädän aikana, ikään kuin sadepilvet kuivana aikana" — Jesus Syrak kirjoittaa 35 luv. 20 v. Minä en tiedä, rakas lukijani, mitä sinä ajattelet apokryfeista, ja mitä minä niistä ajattelen, se ei kuulu tähän. Mutta se on varma, että jos sinä voimiesi takaa pidät huolta sen toteuttamisesta, niin olet sinäkin löytävä, mitä Nordenskiöld löysi, nim. "kukkia lumesta", ja vielä senmoisia kukkia, jotka ovat lakastumattomia ja jotka lakkaamatta levittävät tuoksuansa sinun ympärillesi viimmeisen lopun suurena päivänä. (Matt. 25: 32-40.)