OLETKO SINÄ KÄÄNTYNYT?
1. "Pitkitä!" tahi "ala!" —?
"Useimmat Englannin kristityt yllyttävät itsiänsä ja muita sieluja kääntymään unhottaen, että käännytys on Jumalan työ; — Saksan kristityt taas laulavat aivan hupaisasti: 'Fahre fort! Fahre fort!' eivätkä ollenkaan välitä siitä, ovatko he koskaan päässeet alkuun." Niin sanoi minulle mies, joka perinpohjin oli tutkinut sekä Saksan että Englannin kristillisyyttä. Peljättävää on, että monet englantilaiset ehkä tekevät käännyttämisen käsitteen pintapuoliseksi, maalliseksi ja lihalliseksi ja antavat sen ilmaantua muutamissa uhreissa, te'oissa, toimissa ja kieltäymisissä. Mutta saksalaiset edellyttävät, että se on jo tapahtunut, mitä kuitenkaan säännön mukaan vielä ei ole tapahtunut, eivätkä siis sillä tavoin pääse alkuunkaan. Tätä tarkoitti minun ystäväni, ja epäilemättä siinä onkin hyvin paljon totta. Minä hämmästyin kuullessani ihmisten pelastusarmeijan lavalta tahi muissa herätys-kokouksissa, joissa kävin, ihmeen tyyneesti sanovan: "I am saved" ("minä olen pelastettu") "eilisestä saakka, kymmenen päivää takaperin," aivan niin kuin me kerromme: minä olin eilen saunassa ja pesin itseni puhtaaksi kiireestä kantapäähän saakka. Kaikkialla dissenter'ein kesken puhutaan ihmeen yksinkertaisesti "kääntyneistä" ja "kääntymättömistä."
Kyllä minä tiedän Saksassakin olevan senmoisia seuroja Wupperthal'issa ja sen seutuvilla. Siellä saa ehkä kuulla karjapii'an oikein ilosta loistavin silmin kertovan: "Eilen punaista lehmää lypsäissäni tulin uudestasyntyneeksi" — ja tuo räätälin-sälli tuolla voi aivan tarkalleen sanoa, että hän tuli kääntyneeksi lähetysjuhlassa N:ssä pastori M:n rukouksen aikana. Jospa nyt otaksuisikin jotakin todella sisällisesti tapahtuneen heidän mielessänsä ja ett'ei mitään petosta satunnaisen tunteellisuuden johdosta tulisi kysymykseen, niin erhettyvät kumminkin nämät ihmisparat suuresti ja kauheasti puhuessaan ikään kuin kaikki olisi siinä. Oikeastaan on asian laita senlainen onnellisimmassakin tapauksessa, että jyvä, josta sitten kaikki kasvaa, on vasta kylvetty. Kristillisen elämän elimellisen luonteen käsitys, sepä se juuri puuttuukin Englannin dissenter'eiltä (puhumattakaan pelastusarmeijasta), niiltä Saksan seuroilta, joihin metodismi on päässyt vaikuttamaan; näiltä puuttuu käsitys kristillisen elämän elimellisestä luonteesta, josta Kristus alinomaa huomauttaa, kuinka se vähitellen kehittyy kasvullisuuden järjestyksen mukaan.
Kuitenkin on asian laita vielä pahempi, kun kirkon käsityksen mukaan hurskaat ihmiset yksinkertaisesti edellyttävät olevansa kääntyneitä. Ei edes papit, ei oikea-uskoisetkaan papit saa edellyttää sitä. Ollessani lapsi katsoin minä itseselväksi, että pappi olisi täydellinen kristitty. Mutta "se mielipide oli lapsellinen; ja sitten kun minä mieheksi tulin, hylkäsin minä lapselliset". Kääntyminen ei suinkaan ole semmoinen asia, jota kävisi itsestänsä ymmärtäminen. Ainoastaan sen vastakohta se on, jota itsestänsä käypi ymmärtäminen, sillä kääntyminen ei ainoastaan käy yli vaan vieläpä vastustaakin vanhaa luontoa. Huolimatta kasteesta, kirkollisuudesta, oikea-uskoisuudesta, yhdistyspuuhista, puolue-innosta, huolimatta Jumalan armon moninkertaisista kokemuksistakin, voi aivan hyvin olla kääntymätön. Voipi kyllä olla kääntynyt voimatta mainita aikaa, hetkeä ja paikkaa, tietämättä mitään niin kutsutusta parannuksen taistelusta, puhumattakaan parannuksen suonenvedosta — aivan hyvin sopii olla kääntynyt voimatta siitä puhua mitään merkillistä, — mutta kääntynyt ei voi olla olematta todellakin kääntynyt. Minä tarkoitan, että kääntymisen on täytynyt tapahtua joko toisella tahi toisella tavoin, muutoin sinä et ole kääntynyt. — Epäilemättä kääntyminen apostolien aikana tuli paljon selvemmin näkyviin kuin useimmissa tapauksissa meidän aikanamme. Niiden ihmisten töissä ja toimissa, jotka pakanoista ja juutalaisista muuttuivat kristityiksi, oli muutos jokaisen vaikka kuinkakin lyhytnäköisen silmissä päivän selvä. Mutta tähänkin aikaan pitää seuraava lause kääntyneistä paikkansa: "Te olitte ennen sen ja senkaltaiset — nyt olette te käännetyt teidän sielujenne paimenen ja piispan tykö." — Meidän on itsissämme täytynyt kokea armon uudistavaa voimaa; meidän elämämme keskustan, koko meidän ajatuskantamme ja mielemme, meidän elämänsuuntamme ja maailmankatsantokantamme on täytynyt saada uuden suunnan, määrääjänä täytyy meillä todellisuudessa olla jonkun ijankaikkisuuden päämäärän luonnollisen maailmanmielen sijasta. Meidän on täytynyt joutua riitaan ajan- ja maailmanhengen kanssa, muussa tapauksessa me vielä sitä pidämme arvossa. Tämä riitaisuus voi tosin tapahtua vähin erin; se voi tapahtua pitkän ajan kuluessa askel askeleelta, mutta tapahtua sen täytyy. Ja itse asiassa ei ole mitään eroitusta, kuulutko sinä "ihanain sielujen" tahi "pahojen luonteiden" joukkoon; eroitusta ei ole, oletko sinä koko elämäsi ollut kunnon mies, vai vajonnut aina kurjaksi roistoksi saakka. Pietarin ja Johanneksen täytyi kääntyä aivan samoin kuin ristissä riippuvan pahantekijän, ja Betania'n Maria'n aivan samoin kuin Maria Magdalenankin. Tosin pistää kaikkien silmiin enemmin, kun semmoiset ihmiset kääntyvät, jotka ovat eläneet tehden suuria syntejä tahi joiden koko olento on ollut hyvin vastenmielinen. Pelastusarmeijan väen, jotka ehkä vielä neljätoista päivää sitten olivat boksaajia, juoppoja, varkaita ja huorintekijöitä, oli helppo selittää jokaiselle, että he nyt olivat "kääntyneet". Mutta siinäkin missä maalliset ihmiset lihallisilla silmillänsä voivat huomata ainoastaan kiitosta ansaitsevia asioita, ja etenkin niissä ihmisissä, jotka aina ovat huomanneet itsissänsä vaan kiitettäviä puolia, täytyy heidän oman itsensä keskustan, heidän oman itsensä perin pohjin muuttua.
Ei kellään ihmisellä ole rauhaa, joll'ei hän sitä ole taivaasta saanut, sillä ei kukaan tuo rauhaa mukanansa tullessansa tähän maailmaan. Tuo tärkeä kysymys: "Onko minussa rauha? Olenko minä armon osallisuudessa? Olenko minä kääntynyt, olenko uudestasyntynyt?" tunkeutuu sen tähden kuhunkin sydämeen, joka ylipäänsä ei ole tullut totuudesta väliä pitämättömäksi. Kysyessäsi: "Oletko sinä kääntynyt?" heität tulikekäleen ihmissieluun, ja se jolle sinä tämän kysymyksen teet, ei siitä niinkään helpolla pääse vapaaksi, kiukkuilkoon vaikka kuinka hurjasti sen tähden. Minä tiedän yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin useimmat lukijoistani, kuinka häpeällisesti senlaisia kysymyksiä on väärin käytetty. Vielä muistan minä, kuinka muuan seppä Kronenberg'issa minua hyvin fariseuksen tavoin tutkisteli: "Herra kandidaatti. Te aijotte huomenna saarnata meidän kirkossa; oletteko myöskin ottaneet mukaanne kastetodistuksenne?" Sillä hän tarkoitti, voisinko seurakunnalle todistaa olevani kääntynyt. Kun minä seuraavana päivänä otin sepän lauseen johdannoksi saarnaani vastustaakseni niitä, oli tappioni vaalissa varma. — Ja useinkin on suuressa seurassa toiselta puolen pöytää minulta kysytty: "Kuinka on teidän sisällisen elämänne laita?" tahi "Oletko saanut syntisi anteeksi?" tahi muuta samanlaista. Aivan varmaan on tämä sopimattomasti tehty, varmaan on hengellistä häpeämättömyyttä muitten läsnä ollessa sillä tavoin raa'asti koskea toisen sydämen kaikkein pyhimpään. Kunkin tulee ajatella, onko hänellä oikeutta ja kutsumusta tällä tavoin tutkistella toista. Mutta sinun itsesi tulee sitä useammin, rehellisemmin ja vakavammin itsellesi huomauttaa tätä kaikkien kysymysten kysymystä. Minulle olikin näistä kysymyksistä, niin sopimattomat kuin ne olivatkin, kuitenkin pysyväistä siunausta.
Metodismin voima ja oikeus riippuukin siitä, että nämät kysymykset yhtämittaa kuuluvat sen päiväjärjestykseen. Kirkon voimattomuus ei ole vähemmäksi osaksi tullut siitä, että se aivan lii'an paljon on sysännyt syrjään tämän suuren kysymyksen kirkollisuuden ja oikea-uskoisuuden kysymyksien tieltä. Mutta kääntymiskysymys ei ole metodistinen vaan raamatullinen, ja se koskee omantunnon syvimpiä puolia. Se vastaa ihmisen joko selvää tahi epäselvää sisimmäistä halua. Metodistit ovat vaan lii'ankin usein teroittaneet mieliin tätä seikkaa vääristetyllä ja yksipuolisella tavalla. Se on kääntymisen tehnyt yhdenmuotoiseksi unhottaen Jumalan teitten ja sallimusten rikkauden.
Mutta tämä väärinkäytös ei saa meitä estää tunnustamasta itse totuutta minkä se sisältää. Ja joll'emme me kirkon jäsenet pidä silmällä tätä totuutta, niin joutuvat juuri iankaikkisuutta janoovat sielut metodismin haltuun. Mutta kun tuo suuri joukko sivistyneitä meidän kansastamme sallii uskonnon alalla vietellä itseänsä kaikkea ilmestystä vastaan sotivaan "vapaamielisyyteen" ja tällä tavoin on joutumaisillaan nykyaikaisen panteistisen pakanuuden valtaan, — kun edelleen kirkosta vieraantuneet kansanosat (etenkin kaupungeissa) vajoovat törkeään materialismiin, — kuuluu toiselta puolen hyvinkin tärkeitä ääniä, jotka varoittavalla pasuunan-äänellä muistuttavat, että kristillinen seurakunta uhkaa joutua metodismin saaliiksi. Minä en ole seudultani tilaisuudessa tarkastamaan, syystäkö vai syyttömästi metodisteja muistutetaan "laskemasta merkkejänsä toisen kalaveteen" ja saattamasta juuri maankirkon uskollisia ja rehellisiä kristityitä luopumukseen. Eipä minua, Jumalan kiitos, ole pantukaan sitä tuomitsemaan. Mitäpä hyötyä onkaan riitelemisestä? Tosi-asia on se, että ne saarnaajat, jotka loistavilla väreillä kuvaavat noita suuria vastakohtia, syntiä ja armoa, ja ankarasti teroittavat mieliin sanaa "kääntyminen" ja kääntymisen tietä, menneen ja nykyisyyden välttämätöntä vastakohtaa, ja maailman ja Jesuksen seurakunnan vastakohtaa, että ne säännöllisesti tekevät mahtavan vaikutuksen ja että heidän mielipiteellänsä on suuri valta. Eikä tätä sovi sanoa ainoastaan alhaisen ja sivistymättömän väestön suhteen! Ei suinkaan, vaan professorin ja everstluutnantinkin omaantuntoon on kirjoitettu, että he ovat kuoleman omat, niin kau'an kuin he eivät ole tulleet kuolemasta elämään. "Kuolemasta elämään" on päällekirjoituksena kaikelle mikä elämän nimeä ansaitsee. Tähän suuntaan tulee siis saarnankin vaikuttaa. Yleinen syvälle vaikuttava herätys se meille on tarpeen. Voi kirkkoa, jos se on totta mitä eräs nerokas lahkolainen kerran minulle sanoi, nimittäin: "Useimmat maankirkon papit eivät lainkaan haluaisi herätystä; se saattaisi heille lii'an paljon epämukavuuksia". Minä en tahdo uskoa, että tämä useimpien suhteen on totta; mutta ompa sekin jo surkuteltavaa, että todella hurskas ja vielä maailmaa kokenut mies voi ajatella senkaltaista.
Me emme saa kuvailla metodismia kauhukuvaksi, ennen kuin olemme omistaneet omaksemme sen syvän totuuden, minkä se sisältää. Kaikessa tapauksessa on Englannin valtiokirkko 150 vuotta sitten pelastunut perikadosta John Wesley'n, metodismin perustajan, kautta. Senpä tähden tämän, kerran niin vihatun ja vainotun miehen muistopatsas seisookin Westminster Abbey'ssä keskellä kaikkia muita, jotka ovat pystytetyt Englannin kansan suurimpain henkien muistoksi. Sallikoon Jumala, että hän, huolimatta kaikista hänen epäilemättömistä mielettömyyksistänsä ja liikanaisuuksistansa, meiltäkin saa oikeutetun asemansa! Tahi (mainitakseni suuremman nimen) että apostoli Paavali saisi oikeuden mahtavalla kysymyksellänsä "Oletteko te saaneet Pyhän hengen?" ryhtyä meidän sydämiimme.
Mutta tämä kysymys liittyy eroittamattomasti toiseen: "Oletteko te todellakin tehneet parannuksen?" "He is dör de hohle Stroote," sanoivat eräät henkilöt kotiseudullani Reinin varrella niistä, jotka heidän mielestänsä olivat tehneet parannuksen. Ja todellakin, tämä solatie on.
2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä.
Kuten siemenjyväkään ei saa eloa kuolematta, niin ei ole mitään lapsentilaa Jumalan luona, eikä mitään iloista armontilaa ilman syvää parannusta. Nyt on julkinen salaisuus, että "kunnonkin kristittyjen" joukossa on vaan muutamia, jotka oikein sydämmen pohjasta voivat iloita vapahtajastansa, jotka sanan kauniimmassa merkityksessä elävät uskostansa, — vaan muutamia, jotka häiriytymättä mistään, mikä tapahtuu heissä tahi heidän ympäristössään, voivat todistaa: "Me tiedämme lähteneemme kuolemasta elämään"; muutamia, jotka yhtämittaa rohkeasti vaeltavat armo-istuimen eteen saakka.
Jos asian laita on niin (ja niinhän se on!) silloin voi suurin syy siihen olla vaan perinpohjaisen parannuksen puute. Kyllä minä hyvinkin tiedän, että pannaan koko joukko esteitä uskonrohkeudelle, ja mitä tämän suhteen sanotaan, on hyvinkin perustettua. Etenkin huomautetaan, että moni kristitty jossakin asiassa vastustaa Jumalan hengen kuritusta, että he esim. eivät tahdo antaa anteeksi jollekulle yksityiselle ihmiselle tahi ett'eivät he tahdo heittää jotakin pahaa tapaa, tahi he eivät tahdo tunnustaa jotakin vanhaa syntiä. Mutta Herran henki voi puhaltaa ainoastaan silloin, kun hänelle jättää koko sydämmen avaimen eikä säilytä mitään salaista lokeroa omalle varallensa. — Sanotaanpa vielä täydellä oikeudella, ett'ei monta kristittyä tule iloon ja rohkeuteen ihmistenpelon tähden. Epäilemättä on tämä paha tauti. Sinä et enään tunnusta ystäväksesi senlaista ihmistä, joka ainoastaan salassa ja kahden kesken tahtoo olla ystäväsi, mutta joka toisten seurassa tahi ainakaan vihamiestesi joukossa ei tunne sinua. Tosin ei Jesus karkoita luotaan Nikodemusta, mutta hän kääntää pois kasvonsa siitä joka tahtoo jäädä Nikodemukseksi. Meidän aikanamme ruvetaan yhä kauheammassa määrässä pakanain tavalla elämän turulla pilkkaamaan niitä, jotka pitävät arvossa evankeeliumia syntisten vapahtajasta. Joka meidän aikanamme ei tahdo mitään kärsiä vapahtajansa tähden, hän voi pian kirjoittaa kristillisyydellensä kuolemantodistuksen.
Vielä on usein valitettu löytyvän hyvin monta kristittyä, jotka kyllä tahtovat iloita sen lohdutuksen valossa, jonka Kristus antaa, mutta jotka eivät tahdo uhrata mitään, ei rahaa, ei aikaa eikä voimaa Herran asian hyväksi. Tosin ovat senlaiset sielut pahassa vankeudessa. Minä kirjoitan vielä erityisen lu'un siitä, että hän, joka elämänsä meidän tähtemme uhrasi, tahtoo myöskin että me uhraamme elämämme taisteluun ja työhön hänen valtakuntansa hyväksi. Kuinka monta tuleekaan sitten vasta henkensä puolesta iloiseksi ja vapaaksi, kun hän todenteolla Herran asian hyväksi kantaa uhria, jotka todellakin ansaitsevat tämän nimen, ja lakkaa elämästä vaan omaa itseänsä varten.
Mutta eiköhän näillä kaikilla armontilan esteillä ole selityksensä yhdessä ainoassa peruspaheessa, sillä minä tarkoitan, että juuri rehellinen parannus se puuttuu? Voi kumminkin, me emme voi pitää tätä asiaa tarpeeksi suuressa arvossa! Nykyään kuulin minä puhuttavan minun läheisessä yhteydessäni olevan kristityn kuolemasta. Se oli mies, joka ankarammin kuin tuhannet muut oli tuominnut itseänsä. Kuitenkin sanoi hän nyt kuollessansa katkonaisin lausein: "Voi, voi ahdasta reikää! — — Reikä on niin ahdas — — niin ahdas; paksu järkeilevä pää ei tahdo päästä lävitse — — ja kaikki maailman matkakampsut, joihin on kasvanut kiini, eivät tahdo päästä lävitse — — kunnianhimo, sääty-ylpeys, sivistysylpeys!" Onpa kylläkin reikä (tahi, kuten vapahtaja sanoo, "portti") ahdas. Varokaamme me ett'emme hengessämme ole kasvaneet kiini mihinkään, mikä ei voi päästää lävitse!
Mutta lukemattomat hurskaatkaan ihmiset eivät ole huolissaan siitä, ett'eivät he ehkä pääsekään lävitse. Synnin tuska on kristillistenkin ihmisten kesken hyvin harvinaista. Ilma meidän aikanamme on täynnä materialismia ja naturalismia. Ne, joilla on sanan-valta elämän turulla, ovat aikaa sitten kirjoittaneet sanat "synti" ja "velka" satukirjaan. Se ei luonnollisesti ole niiden laita, jotka vielä ovat "jumalisia". Mutta minun mielestäni näyttää aivan lii'an laimea Jumalan kuva saanen vallan hurskaittenkin kesken. Jumalan vanhurskautta, pyhyyttä ja majesteettia otetaan lii'an vähän lukuun. On lii'an pian päästy nauttimaan rakkautta ja armoa, niin että niitä ei oikein käsitetä. Palsami ei paranna märkää sisältävää haavaa, koska lääkäri ei ole leikannut veitsellänsä tarpeeksi syvään.
Jos tarkastelemme suuria malliksi kelpaavia henkilöitä, joissa armon yltäkylläisyyden riemu on niin sanoakseni muodostunut ruumiilliseksi (tässä ajattelen minä Paavalin, Augustinuksen ja Luteruksen kaltaisia), niin huomaamme me heidän tulleen jumalallisen ilon päiväpaisteesen ainoastaan parannuksen pimeän helvetin kautta. Melkeinpä käsittämätöntä on, että pyhän Augustinuksen "Tunnustuksien" kaltainen kirja olisi voinut ilmestyä nykyisessä kristikunnassa; melkeimpä käsittämätöntä on, että jonkun nykyajan runoilijan kanteleesta voisi kajahdella senlaisia virsiä kuin nämät: "Sinun tykös, Herra, tulen Ja huudan syväss' vaivass" taikka "Ah kunne kulkenen, Kas tuskan tuntenen". Meissä kaikissa on se heikkous, että me mieluummin tuomme niitä puolia synnistä, jotka vaikuttavat sen, että se näyttää enemmin sairaudelta ja heikkoudelta kuin paheelta ja synniltä Jumalaa vastaan. Me olemme lii'an veltot miettimään Jumalan vihaa synnin tähden. Ja kuitenkin perustuu kaikki, mitä kärsivällisin ja hiljaisin ihmislapsista on puhunut, siihen, että meidän sydämemme, ihmisten sydämet (ei muutamat vaan kaikki ihmis_sydämet_) ovat perin turmeltuneet (Matt. 15; 19). Jesuksen liikuttavan kauniit sanat, jotka uhkuvat paljasta laupeutta, minä tarkoitan sanoja: "Ihmisenpoika on tullut kadonnutta etsimään ja vapahtamaan", — juuri tämä sana onhan se toiselta puolen niin kauhean ankara ja kaiken inhimillisen loiston mitättömäksi tekevä. Kadotettu — jokainen ihminen luonnostansa kadotettu! — voi kuinka kauheata tämä onkaan! Kadotettu ei ole se joka on la'annut olemasta, vaan mikä on tullut pois siltä paikalta, mihin se oikeastaan kuuluu, ja mikä sen tähden ei täytäkään tarkoitustaan ja siten joutuu perikatoon. Vihkisormus on hukassa, kuu se ei enään ole avion sormessa, eikä siis omassa paikassaan. Olkoon se vaan vielä olemassa; se on yhtäkaikki missä se on, ei sentähden tule paremmaksi, vaan se hukkuu likaan. Se on aivan kuin sitä ei olisikaan olemassa, kunnes se jälleen löytyy. — Lapsi on hukassa jouduttuansa pois äitinsä huostasta. Koska se enään ei ole hänen huostassaan, on se onneton; se näkee nälkää ja janoa, se joutuu turmiolle, aivan kuin se olisi kuollut, vaikka se elää. Mutta samoin kuin sormus kuuluu sormeen ja lapsi äidin sydämeen samoin kuuluu ihminenkin Jumalalle. Hän on hukassa, koska hän ilman Jumalata menee omia teitänsä, — sen tähden on hän onneton, rauhaton ja toivoton, kaikki hänen voimansa, lahjansa ja taipumuksensa kasvavat hoidotta ja menevät pilalle. Kunkin, joka haluaa päästä rauhaan, tulee ensin tunnustaa olevansa hukassa, olkoonpa se kuinka arvoa alentavaa hyvänsä. Olkoonpa se sitten hänen korkeutensa tahi joku köyhä Lasarus, — kaikkien täytyy pysähtyen "orjantappuroihin takertuneen" karitsan ääressä vedet silmissä tunnustaa: Minä se olen, Herra Jesus armahda minua, irroita minut, vapahda minut, muutoin olen minä hukassa!
Niin on nyt meidän laitamme, ja evankeeliumin saarna jääpi vaikuttamatta taikka se tekee haitallisenkin vaikutuksen, joll'ei tätä ole ensin saarnattu. — Mutta ei sen tähden tarvitse asiassa mennä lii'allisuuksiin. Ei mikään ole niin paha kammottamaan rehellisiä parannuksen tieltä kuin lii'oiteltu kertomus ihmisten kurjuudesta. Siis pitää karttaa semmoista hirveitten sanojen käyttämistä, kuin seuraavat ovat, joita olen useastikin kuullut innokasten parannussaarnaajain lausuvan: "Ihmisten olemus on syntiä". Jos tämä on totta, on ihminen perkele; silloin Jumalan kaikkivalta (mielettömästi puhuen) ei ole kyllin valtava häntä pelastamaan. — Ei saa myöskään kieltää ihmisolennon kauniita puolia; ei suinkaan, vaan niitä tulee kuvailla halukkaasti, erittäinkin tuota armeliaisuuden puolta, joka monessakin on niin liikuttavalla tavalla kehittynyt, tuota syvää rakkauden ja yhteyden halua, joka piilee melkein jokaisen ihmisen sielussa, — tuota liikuttavaa taistelua, jota luonnollisetkin ihmiset usein taistelevat vapautuakseen itsekkäisyydestä ja lihallisuudesta ja kohoutuakseen lähemmäksi todellista ihmisihannetta. Mutta juuri silloin saa ja täytyykin sitä vakavammin todistaa, että kaikista ihaninkin on kuitenkin kauheasti tahrattu, niin urhollisimmankin sotilaan vihdoin täytyy masentuneena valittaa: "Voi minua ihmisraukkaa, kuka minut vapahtanee?" että kaikista hyvistä taipumuksista ja liikutuksista huolimatta itsekkäisyys sydämen pohjassa kumminkin saa alinomaa uusia voittoja, että meillä siis ainoastaan itsiimme turvautuessamme ei ole vähintäkään toivoa koskaan voida tarttua pikkuseenkaan Jumalan viitan kulmaan huudahtamatta Esaian kanssa: "Voi minua, minä joudun hukkaan!" — että meidän ja vapahtajan välille avautuu niin leveä, syvä, niin pohjaton juopa kuin ajatella voi, ett'eikä koko ihmiskunnan alalla löydy ainetta tämän juovan täyttämiseksi. Sanalla sanoen: autuaana (eli Jumalan kanssa yhtä) oleminen, on ja tulee olemaan ihmiselle mahdotonta, joll'ei hänelle ja hänessä tapahdu Jumalan armon ihmettä.
Johda ne sitten, jotka tämän ymmärtävät Golgatan ristin juurelle, joka on niin synkeä ja salaperäinen ja kumminkin murretuille sydämille valaisee jumalallisen autuuden paljastetun istuimen. Selitä heille sanat "Eli, Eli"; osoita heille, että maailman sovitusuhri täällä on täytetty, että maailman synnit täällä häviää ijäisen rakkauden syvyyteen ikään kuin kipinä lainehtivaan mereen. Älä pelkää, että nämät ihmiset, joiden sydämistä veri vuotaa, kammoovat tämän ihmeen ihmeellisyyttä. Päinvastoin he kammoksuisivat joll'ei se, jonka tulee kohottaa koko maailma saranoiltansa ja tehdä heidät itsensä todellisiksi Jumalan lapsiksi, olisi ihmeellistä. Selitä heille ristiä ja opeta heitä astumaan sen luokse rukoillen tunnustain: "Sinä, Jesus, olet täyttänyt maailman syntein sovituksen, sinä olet minunkin syntini sovittanut. Me ylistämme sinun armoasi, että me olemme pelastetut."
Joka tämän uskoo, se saa rauhan; joka tämän uskoo, tulee Jumalan lapseksi; joka tässä pysyy kiini, se jääpi armon osallisuuteen. Mutta samalla kuin tässä pysyy kiini, kykenee myöskin kaikkiin hyviin töihin. Usko ja pysy lujasti, huolimatta perkeleestä ja maailmasta, kaikesta miltä silmiin näyttää, vakavasti siinä kiini, että sinä olet vapahdettu ett'eikä kukaan voi sinua temmata pois Jesuksen kädestä. Voi, kuinka monta todellista kristittyä tuo tässä alinomaa esiin kaiken näköisiä ehtojansa ja esteitänsä, kysymys- ja ajatus-merkkejänsä; he sanovat: "Mutta minä en tiedä mitään Jesuksen rauhasta". (Ja todella onkin ihmisiä, etenkin hermotautisia, joidenka sielunvoimat ovat aina sidotussa ja kärsivässä tilassa). Toiset sanovat: "Minä en edisty taistellessani syntiä vastaan; minä en voi huomata pyhityksen edistyvän itsessäni". (Ja tosin kyllä rehellisetkin kristityt ovat monet vuodet samalla asteella ja koettavat turhaan ponnistella päästäkseen irti, vaikka toiselta puolen taas suurin edistys tapahtuu siellä, missä sitä vähimmin huomataan). Mutta olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä; sano sinä näille rehellisille sieluille, että he vielä ovat la'in orjuudessa, kun he mittailevat armontilaansa edistyksensä mittarilla; — sano heille, että he häpäisevät vapahtajaansa ja halveksivat hänen uhriansa epäillessänsä, tokko hän täyttää tekonsa heissä. Sano heille, ett'ei heidän tunteillansa ja mielellänsä ole mitään tekemistä kysymyksessä olevan asian kanssa. Sinun puolestasi syntiä enään ei ole olemassa, jos sinä todellakin tahdot ett'ei se enään ole olemassa. Salli vapahtajan ainoastaan olla, mikä hän tahtoo olla ja mikä hän on! Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin katsoa Kristukseen, ylistää häntä ja avata kaikki sydämemme akkunat ja ovet hänen kirkastamalle ja uudistamalle valollensa.
Tämä on se tie, joka vie iloiseen, itsenäiseen, vapaasen, koko elämän valtaamaan ja hallitsemaan kristillisyyteen. Ja kun asiat niin ovat, silloin ei tule esiin ainoastaan "oikeat uskonhedelmät" (joista Johannes Kastaja puhuu); eipä suinkaan, silloin tapahtuu vielä suurempiakin, sillä Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) tulevat täällä ilmi taivaallisessa ihanuudessaan. Pelastusarmeijan kokouksissa (olipa niissä kuinka paljon surun ja vihan syytä hyvänsä) tulin minä kumminkin johonkin määrin kateelliseksi, kun nämät kummalliset miehet ja naiset esiintyivät innolla kertoen, että heillä nyt joka päivä oli lämmintä ruokaa, että vaimolla ja lapsilla oli siistit vaatteet yllä, että heidän akkunansa olivat kirkkaat ja läpinäkyvät, sen jälkeen kun he olivat liittyneet pelastusarmeijaan. Tosin kyllä pöytä puhtaine liinoineen ja höyryävine soppalautasineen, villapaita ja reijätön nuttu, kirkkaat akkunanruudut ulkopuolella kukkivine kasvineen, ei ainoastaan li'asta vaan myöskin kaikesta sopimattomasta puhdas paita, — kaikki tämä ei ole mikään kristillisen elämän todistus, kaikkea tätä voi olla ilman kristillistäkin elämää. Mutta missä ennen ainoastaan tämän vastakohtaa oli nähtävänä, ja nyt kristillisyyden kautta muutos parempaan on tapahtunut, — ompa silloin jo tämäkin jotakin suurenmoista. Joll'ei se olekaan mikään oikean kristillisyyden todistus, niin on se ainakin heränneen elämän todistus. Nämät ihmiset voivat kumminkin kertoa jotakin mitä Jumala on heille tehnyt, senjälkeen kun he olivat alkaneet kääntää kasvojansa hänen aurinkonsa puoleen. Ja sanottakoon mitä hyvänsä; missä elävää kristillisyyttä on, siellä täytyy myös jotakin "tapahtua". Elämän tulee saada toinen muoto ei ainoastaan sisällisesti vaan myöskin ulkonaisesti. Vapahtajamme sanoo: "Katso, minä teen kaikki uudeksi!" Mutta miljoonien hurskasten ja kirkollisten ihmisten elämä kulkee yhä vaan samaa laatua; aina vaan samoja lauseparsia, samoja tunnustuksia, samoja puolue- ja mahtisanoja, samoja kirkossa ja ehtoollisella käyntiä, siihen vielä vähän yhdistystyötä, silloin tällöin pieniä raha-uhrauksia, mutta — mitään erityistä ei tapahdu. Ei mikään enkeli sekoita sydämen lammikkoa, niin että sen vesi tulisi liikkeesen ja se itse tulisi terveyslähteeksi (Joh. 5). Ei mikään palmupuu tee katkeraa vettä makeaksi (2 Mos. 15). Sillä ei ole milloinkaan hetkiä, jolloin sopisi sanoa: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvoon, ja minun sieluni on vapahdettu" (1 Mos. 32: 30). Eletään vanhoista kokemuksista, eikä uusia ääniä kai'u kanteleesta, kuten Ps. 116: "Sitä minä rakastan, että Herra kuulee minun rukoukseni äänen". On kyllä hetkiä, jolloin kumarrutaan katajan juurelle erämaassa (1 Kun. 19), mutta ei vapahtaja voisi sanoa: "Minä näin sinut viikunapuun alla" (Joh. 1: 49). Mitä nämät kristityt kutsuvat rukoukseksi, ei ole Herran silmissä rukousta, sillä hän tahtoo sydämmen uhria. Mitä nämät kristityt kutsuvat "teoiksi", ne eivät ansaitse tekojen nimeä, sillä niistä puuttuu pyhän rakkauden tuoksu. He laulavat kyllä: "Laupeutta olen saanut kokea", mutta jos he rehellisesti tahtovat myöntää, niin ei tämä tunnustus tuota heille iloa, ja sen tähden ei myöskään heillä ole valtaa tehdä muita onnellisiksi.
On kyllä, Jumalan kiitos, poikkeuksia, jokseenkin monta erinomaista poikkeusta. Ja etenkin meidän aikaamme evankeeliumi osoittaa enemmän kuin koskaan ennen maailman valoksi ja suolaksi. Monta poikkeusta löytyy. Mutta verraten niiden kristittyjen suureen paljouteen, jotka kutsuvat itsiänsä kristityiksi, on niitä ainoastaan pieni luku ja ne ovat siis poikkeuksina. Joka tätä lukee, se ottakoon siitä vaarin ja antakoon tuon yksinkertaisen aivan lii'an nopeasti saavutetun "I am saved'in" muuttua mokomaksi omantunnon kysymykseksi: "Olenko minä kääntynyt?" Ehkäpä hänen silloin käy samoin kuin vanhan hurskaan kenraalin. Tämä oli omastaan ja muiden ihmisten mielestä vuosikymmeniä sitten kääntynyt. Mutta muutamana aamuna, kun hän hartaushetkellänsä luki, mitä Luk. 15 lu'ussa on kirjoitettu, pani hän raamattunsa kiini sanoen kyyneleet silmissä: "Ehkäpä minun on jo aika toden teolla kääntyä!"