YLEINEN ASEVELVOLLISUUS.
I. Pelastuminen antaa halua pelastamaan.
Tuosta maailman mainiosta Windsor'in linnasta, joka kohoo korkealle ilmaan Thems'in äyräällä olevalla kalliolla, olisi minulla paljonkin kertomista. Mutta minä vien heti lukijan ihanaan göötiläiseen kappeliin ja pysähdyn heidän kanssansa vähäpätöisimmän muistopatsaan ääreen, mikä siellä cm. Se on marmorinen kuva viimmeisestä Hannover'in kuninkaasta Yrjö V:nnestä, joka ensin tuli sokeaksi ja sitten menetti kruununsa. Tämän kuvan alla on kaksi raamatunlausetta. Edellinen kuuluu: "Hän on saanut valtakunnan, joka ei järistä taida"; toinen: "Sinun valkeudessas, o Herra, me näemme valkeuden!" Olisin voinut vaikka ääneen ilosta riemuita taas nähdessäni, mitä niin usein ennenkin jo olin nähnyt, nimittäin raamatun olevan pohjattoman aarre-aitan, jumalallisen lohdutuksen kaivannon, joka kaikkiin olosuhteisin lahjoittaa kalliimpia helmiä ja joka ei koskaan kuihdu. Onhan aivan kuin nämät molemmat raamatunlauseet olisivat kirjoitetut erityisesti tuota kova-onnista ruhtinasta varten, joka kolmen vuosikymmenen ajan vaelsi pimeydessä ja jonka sitä paitsi täytyi menettää kruununsa ja kuningaskuntansa? Me tahdomme mielellämme toivoa, että nämät Jumalan sanat hänen suhteensa ovat käyneet toteen että hän on löytänyt kukistamattoman kuningaskunnan ja että hän Jumalan luomattoman valon säteissä näkee valon, joka valaisee sekä ruumiin että sielun. Kuitenkin on tämä toivo meille kaikille välttämätön.
Silmät meille, Herra, anna
Valoasi näkemään:
Sillä suurin kurjuus oisi,
Ell'ei päivääs nähdä voisi! —
Tämä on nyt meidän valituksemme. Ja joskin Jesus meille on noussut maailman valkeutena, niin jää kumminkin vielä paljon pimeäksi, kävellessämme kuoleman haamu yllämme täällä kuoleman maailmassa. Kuten öljyvalo näyttää himmeältä kaasuvalon rinnalla; kuten kaasuvalo heittää varjon sähkövaloon, niin on ajan valo näyttävä paljaalta pimeydeltä, kun kerran ijankaikkisuuden aamurusko valaisee meitä, kun hiomattoman valon säteet muuttumattomassa taivaallisessa ihanuudessaan ensi kerran sattuvat meidän silmiimme. Mutta tämä toivo on meissä oleva silloin vaan elävänä, autuuttavana ilona, jos me Jumalan koulussa täällä maan päällä päivä päivältä pyrimme pääsemään taivaallisen "silmävoiteen" osallisuuteen. Ei mitään näytä olevan luonnollisempaa, kuin että me käsitämme itsemme, eikä kumminkaan mitään sen harvinaisempaa ole, ainoastaan niille se onnistuu, jotka joka päivä anovat taivaasta valoa, rohkeutta ja nöyryyttä tunteaksensa itsensä. Jumalan maailmanpelastuksen ajatusta, sen korkeutta ja syvyyttä, ei opi tuntemaan kukaan, joka kerrassaan luulee tämän opin löytäneensä. Ainoastaan se, joka Paavalin kanssa rukoilee valaistuja järjen silmiä ja joka syvästi tuntee mielessään, että "nyt me näemme niin kuin peilistä tapauksessa", — hän ainoastaan voi nähdä sen sydämellisen ilon, että yhä enemmin tähtiä rupee nousemaan armon taivaalle hänen viehättyneen silmänsä nähdä.
Mutta myöskään, kun on kysymys asemastamme maailmaan, kun on kysymys töistämme ja toimistamme ihmiskumppaleimme kesken, ei rukous: "Anna minun nähdä" saa koskaan kuolla. Paavalin kysymys: "Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" täytyy alinomaa uudestaan tulla eläväksi. Sillä kristityn tulee todellakin tehdä jotakin maailmassa, koska hän kerran on kristitty s.o. kun ja koska hän on oppinut tuntemaan, mitä Jumala on tehnyt hänen hyväksensä ja vaikuttanut hänen sieluunsa. Se, joka on kokenut evankeeliumin voimaa, hänellä ei saa olla pienempää tarkoitus-perää kuin maailman evankeloitseminen, — hänen täytyy tulla Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi. Jos me itse olemme tulleet pelastetuiksi, tahdomme me myöskin, että muutkin pelastuisivat, muussa tapauksessa me emme ole pelastetut.
Tämä ajatus on hyvin esiin pistävä Englannin kristillisyydessä. Tämän me olemme havainneet, ja epäilemättä on Englannin kristillisyydessä useinkin se vika, ett'ei herätettyjä sieluja tarpeeksi neuvota hiljaisuuteen ja yksinäiseen mietiskelemiseen, vaan heti oikein kiihoitetaan pelastettuina voittamaan sieluja vapahtajalle. "Sen, joka itse on pelastunut, täytyy heti pelastaa muita" — tätä saa kuulla pelastusarmeijan upseerein yhtä mittaa saarnaavan. Samalla tavoin on monien dissenter'ein laita. Tämä johtaa hyvin usein monipuoliseen toimimiseen, joka ei ole hyvä, ja salainen Jumalan kanssa eläminen jää syrjään huonosti salassa olevain laillisten puuhain suhteen. Tämä "käytännöllinen kristillisyys" on hyvinkin usein enemmin käytännöllinen, kuin se on kristillisyys, tämä "toimiva usko" on jokseenkin usein lakitointa, asioimistointa, viekasta käytännöllisyyttä, josta juuri usko puuttuu.
Saksalaisten kristillisyydessä on taas useinkin päinvastainen vika. Meidän kansallinen luonteemme saattaa paraat henget mystillisyyteen, mielistelemisiin, filosofiiaan, tieteellisyyteen ja tietoon. Epäilemättä ei ole ainoastaan meidän heikkoutemme, vaan myöskin meidän voimamme sillä puolen. Niinpä onkin Saksan Jumaluustiede kaikissa tapauksissa etevämpi Englannin ja kaikkien muidenkin maiden jumaluustiedettä. Tuskinpa myöskään väärin sanottanee, että tavallisella Saksan kristityllä on paljon perusteellisempi autuuden-opin käsitys, kuin samoissa suhteissa olevalla englantilaisella, vaikka jälkimäisellä on paljon suurempi pintapuolinen raamatuntaito. Kuitenkaan ei kristillisyydessä ole oppi pää-asia, vaan ne hedelmät, jotka siitä ovat seurauksena. Lause: "Rakastaa Kristusta on paljon parempi, kuin tietää kaikki" sisältää kumminkin, jos se oikein ymmärretään, sanoen totuuden, vaikk'ei apostoli (Es. 3: 19) Luteruksen käännöksen mukaan sitä niin olisi kirjoittanutkaan. Mutta rakkaus ei voi jäädä itseensä lepäämään, erittäinkin täytyy siihen rakkauteen, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin jumalallinen rakkaus, olla painettu jumalallisen rakkauden merkki ja leima. Ja onko se sitten mitään muuta kuin kadotettuin etsimistä ja pelastamista? Jos Kristus Jesus todellakin on ilmestynyt meille erämaassa pelastavaksi paimeneksi, niin täytyy tämän paimenenkuvan meissä myöskin ilmaantua. Ilmestyköönpä nyt tällä paimenenkuva sitten etsimisessä, ruokkimisessa, johtamisessa, haavan sitomisessa tahi kurittamisessa ja taistelemisessa, — ei missään tapauksessa voi jäädä toimettomaksi siihen onnellisuuten, jonka se itse on saanut. Koska se on rakkaus, niin se puolestansa ajaa ja pakoittaa lahjoittamaan toisille, mitä se itse on saanut vastaan ottaa.
Kun minulla nykyään oli englantilainen lapsi kastettavana, sain minä tilaisuuden tutustua "Prayer Book'issa" löytyvään Englannin kaste-liturgiiaan. Paljon muun ohessa, joka ei minua erittäin miellyttänyt, huomasin minä, että lapsen seurakuntaan ottamisen ohjesääntö oli hämmästyttävän kaunis ja voimakas. Se kuuluu näin: "Me otamme tämän lapsen Kristuksen laumaan ja merkitsemme hänet ristinmerkillä todistukseksi, ett'ei sen tarvitse hävetä tunnustaa uskomansa ristiinnaulittuun Kristukseen ja hänen merkkinsä suojassa taistella syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja uskollisena Kristuksen sotilaana ja palvelijana pysyä loppuun asti. Amen." Tämä vastasyntyneen lapsen pyhittäminen "Kristuksen tunnustajaksi, sotilaaksi ja työmieheksi" on perin englantilaista. Mutta se ei ole ainoastaan englantilaista vaan myöskin raamatun mukaista, että paikalla kasteessa Jumalan armoa vakuutettaessa osoitetaan Jumalan lapsen kutsumista ja asemaa mailmassa. Ei tarvitse muuta kuin lukea yhtä apostoolista kirjettä joka paikassa huomataksensa, että Kristuksen opetuslapset, olkootpa miehiä tahi naisia, olkootpa lahjakkaita tahi yksinkertaisia, rikkaita tahi köyhiä, — kaikki mainitaan apostolien työ- ja taistelukumppaleiksi. Ja Jesus itsekin merkitsee joka paikassa opetuslapsensa niin, että hänen kuvansa tulee osoittautua heissä, että hänen hyvät työnsä, hänen tekonsa tulee ilmaantua heissä ja heidän kauttansa, että heidän tulee seurata hänen jälkiänsä. Tämä hänen mielensä muodostuu milloin lohdutus-, apu- ja pelastustyöksi ja haluksi palvellen ruveta apuun maailman sisällisessä ja ulkonaisessa kurjuudessa, — milloin taisteluksi meissä itsissämme ja ympärillämme maailmassa olevaa pahaa vastaan.
Ei siis voi tulla kysymykseenkään, että Kristuksen opetuslapset olisivat laimeita, leväperäisiä, velttoja ja päätänsä kallistelevia ihmisiä, jotka yhtämittaa huokailevat ja valittavat syntejänsä, — että he tähystelevät tähtiä ja uneksivat ijankaikkisuutta, mutta ett'ei heillä ole halua ja silmiä tätä maailmaa varten ja tarkoituksiansa varten tässä maailmassa. Päinvastoin. Jumala tahtoo omissansa panna joka hermon, joka verenpisaran liikkeesen pyhän valtakuntansa työtä varten; hän tahtoo käyttää hyväksensä jokaista voimaa ja taipumusta. Ja juuri se, että Herran seurakuntaan kuuluu paljaita Jesukselle Kristukselle alttiita työntekijöitä ja urhoollisia taistelijoita, juuri se on oleva kristinuskon totuuden käytännöllinen todistus. — Ne ajat ovat menneet, jolloin kaiken hengellisen työn kirkon alalla toimittivat ainoastaan siihen määrätyt, ja "maallikkojen" tuli vaan kuulla, totella ja maksaa rahaa. Tuo suuri perikristillinen yleispapillisuuden aate on herännyt mahtavaan eloon uuden ajan kauheiden kärsimysten ja myrskyjen kestäessä. Hukassa on nyt se pappi, joka ei seurakunnassansa hanki ja saa apulaisia molempaa sukupuolta; hän vaipuu pian uupuneena ja masentuneena maahan! Jumalan ylistys, uusi hengellinen kevät on, suurten joukkojen luopuessa, herännyt eloon oikeassa kristillisessä seurakunnassa. Herran kansaa kehoitetaan nyt tuhansista saarnastuoleista Jesuksen Kristuksen taistelijoina tekemään työtä ja taistelemaan hänen valtakuntansa puolesta. Eikä turhaan! Tosin pysyvät monet kristityt kiinni edeskin päin vanhoissa mielipiteissään ja ihmettelevät, että heidän muka kristittyinä tulee tehdä jotakin. Nämät, jotka elävät jäljessä ajastansa, vahingoittavat itsiänsä ja varastavat aikaa ja voimaa taivaalliselta kuninkaaltansa. Mutta ylipäänsä voittaa yleisen asevelvollisuuden suuri aate yhä enemmän alaa, ja loistavia jumalallisen rakkauden muistomerkkiä on nyt joka haaralle tässä itsekkäisyyden maailmassa loistavina todistuksina siitä, että Kristuksen paimenkuva on herännyt eloon hänen seurakunnassansa. Kuka voisi luetellakaan kaikkia näitä pelastavasta rakkaudesta syntyneitä lukemattomia laitoksia, puuhia, pyrintöjä, toimia ja yhdistyksiä? Ja joka päivä herää eloon aina useampia senlaisia ikään kuin kastehelmet päivän sarastaessa. Ja nämät jumalallisen rakkauden muistomerkit ovat vakavana muistutuksena maailman lapsille. Tästä eivät rehelliset uskottomat voi päästä mihinkään; heidän täytyy pysähtyä ja huolimatta kaikista "tieteellisistä epäilyksistä" ja huolimatta väärin kiitetyn taiteen todistuksista tunnustaa, että se, mikä näyttää olevan ihmiskunnan ylläpitämä, pelastava ja uudistava henki, ei voi olla mieletöntä eikä vanhettunutta. Sinulta, lukijani, kysytään: "Oletko sinäkin jo tullut Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi?" — Seuraavan sanon minä sinulle poistaakseni kaikki perättömät kiertelemiset ja tekopyhät esteet.
2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!"
Kun on kysymys työstä Jumalan valtakunnassa, saa aina vastaansa esteen; "Ei minulla lainkaan ole siihen lahjaa; minulla ei ole mitään enkä minä siis sen hyväksi voi antaa tahi tehdä mitään. Pienen roponi tahdon minä mielelläni antaa, mutta muutoin tahdon minä olla rauhassa". Niin puhuvat typerät ja heikkouskoiset, mutta myöskin usein itsekkäät ja hitaat, jotka puolustavat itsiänsä voimattomuudellansa. Joskus muodostetaan tämä esteleminen myöskin täänlaiseksi: "Minä raukka olen vielä niin takapajulla pyhityksen suhteen; minä olisin iloissani, kunhan itsekin onnellisesti pääsisin taivaasen. Minä en voi ajatellakaan toisten voittamista." Kuulukoonpa tämä nyt kuinka hauskalta tahansa on se kuitenkin vaan pahaa puhetta, sillä juuri Herran valtakunnan hyväksi työskentelemisen kautta tahtoo vapahtaja tehdä laimeat sielumme eläviksi. Rakkaus tulee eläväksi ja lämpimäksi rakastamisen kautta.
Mutta kaikki nämät ihmiset yhtyvät siihen mielipiteesen, ett'eivät he mitään voi. Ja se onkin totta, mitä he sanovat; sillä luonnollisesti ei kukaan, joka ei luule voivansa mitään eikä vakavasti tahdo, mitä hän voi, myöskään voi mitään aikaansaada. Velttous on kuolema; se masentaa kaiken voiman, se tukahduttaa kaiken toiminnan, ennen kuin se on alkuunkaan päässyt. Tätä velttoutta vastaan täytyy meidän taistella ikään kuin saatanan yllytystä vastaan, muutoin on kaikki hukassa. Joka tappelu menee hukkaan, ja kaikki Jumalan lahjat menevät tyhjään, joll'et sinä niistä pidä lukua. Tämä pitää paikkansa kaikilla elämän aloilla, eikä suinkaan vähimmin Jumalan valtakunnassa.
Kristityn tulee uskoa, että hän on kristityksi tultuaan saanut myös lahjan toisten hyväksi. Jo profeeta Jeremia (luk. 31: 14) kirjoittaa Messiaan ajasta: "Ja minun kansani pitää minun lahjastani ravittavan, sanoo Herra". Ja kun vapahtaja oli kirkastettu maailmalle, ilmestyi heti kristillisessä seurakunnassa suuri kyllyys taivaallisia lahjoja, joista koko klassillinen vanha aika ei tiennyt mitään. Toisella oli opetuslahja, toisella parannuslahja, toisella vierailla kielillä puhumisen lahja, toisella taas johtamisen lahja, toisella köyhäin ja sairasten hoitamisen lahja j.n.e. j.n.e. Mutta kutakin lahjaa käytettiin taivaallisen kuninkaan palvelukseen, ja kutakin lahjaa elähytti taivaallisen rakkauden henki. Kristus osoittautuu seurakunnan pääksi, ja seurakunta taas on hänen ruumiinsa. Kukin kristitty on jäsenenä tässä ruumiissa, muutoin ei hän olekaan kristitty. Kaikilla jäsenillä ei ole sama merkitys, mutta ei vähinkään jäsen ole ilman merkitystä. Ei voida olla ketään vailla, ei kukaan saa olla toimetonna koko järjestelmän siitä vammaa kärsimättä. Hammas on yhtä tarpeellinen kuin aivokin, pienin sormen jäsen kuin silmäkin, joka on ruumiin valo. Alinomaa todistavat apostolit ihmisessä piilevän jonkun lahjan yhteiseksi hyväksi, jota lahjaa ei tarvitse kun huomata, havaita ja herättää. Apostolit voivat mieliin teroittaa yleistä asevelvollisuutta ainoastaan, koska he uskovat yleistä asekuntoisuutta olevan. Maallisella alalla on laita aivan toinen. Naisväkeä ei lainkaan kutsuta aseisin; mitä taas täysikasvuisiin nuorukaisiin ja miehiin tulee tarkastetaan heidän suuruuttansa, voimiansa ja terveyttänsä sangen ankarasti. Jumalan valtakunnassa sitä vastoin sanotaan sekä mies- että naisopetuslapsille, niin hengellisesti heikolle kuin hyvin lahjakkaalle ja nerokkaallekin, niin köyhälle kuin terveellekin: "Kärsi hyvän Jesuksen Kristuksen sotilaan tavoin!"
Apostolit edellyttävät todellisen Kristuksen opetuslapsen saaneen lahjan taivaasta yhtä varmaan kuin he edellyttävät, ett'ei kristinusko ole uusi puhe vaan uusi elämä. Me kuulemme Pietarin sanovan: "Ja palvelkaat toinen toistanne, jokainen sillä lahjalla, kuin hän saanut on", 1 Piet. 4: 10; ja Paavalin: "Mutta jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin, ja toisella näin", 1 Kor. 7: 7; tahi "Ja meillä ovat moninaiset lahjat siitä armosta, kuin meille annettu on", tahi: "Älä unhohda sitä lahjaa, kuin sinulle profetian kautta annettu on", tahi: "Herätä se Jumalan lahja, joka sinussa on", 2 Tim. 1: 6, Rom. 12: 6, 1 Tim. 4: 14.
Sana "herättää" merkitsee alkukielen mukaan: "Anna sen leimahtaa", tahi "saata se leimahtamaan!" Kunnon kuvaus! Kuinka sitten pitää tehdä saadaksensa kytevän tulen leimuavaksi liekiksi? Eiköpähän ensin pidä toimittaa raitista ilman vetoa ja sitten hankkia leimuavaan tuleen tarvittavaa sytykettä. Kumpikin näistä esitetään seuraavassa perusteellisemmin.
Ennen kuin voin herättää Jumalan lahjaa itsessäni täytyy minun uskoa itsessäni löytyvän semmoisen lahjan. Se on jo tullut meille selväksi. Minun täytyy uskoa rikkaan taivaan Herran antaneen minullekin jotakin, mitä voisin toisten hyödyksi käyttää. Joll'ei Jumala minulle olisi lahjaa antanut, en olisi minä voinut sitä huomata enkä herättää. Luominen on nimittäin Jumalan asia. Mihinkä hän ei mitään ole luonut, siellä ei mitään olekaan. Mutta sen elähyttäminen ja hoitaminen, mitä sieluun on saatu, se ei ole ainoastaan Jumalan vaan myöskin ihmisen asia, sitä ei Jumala voi eikä tahdokaan tehdä ilman meitä. Niinpä eivät kaikki maailman viisaat yhdessä voi luoda edes pientä siemenjyvää, mutta ihminen voi kyllä hoitaa siemenjyvää, yhtä hyvin kuin hän sen turmellakin voi. Hän voi sen antaa kuolla tahi turmella sen, joll'ei hän sitä oikealla tavalla ja oikeaan aikaan istuta oikeaan maahan. Mutta hän voi myöskin niin hoitaa, istuttaa ja kehittää sitä, että se kantaa kalliit ja rikkaat hedelmät. — Niinpä on jokainen hengellinen lahjakin jumalallinen siemenjyvä, ei vähempää eikä enempää; siinä piilee kaikki, mikä sitten muodostuu korreksi, tähäksi ja hedelmäksi. Mutta sen, joka on saanut siemenjyvän huostaansa, tulee herättää nämät vielä unessa olevat voimat.
Mutta kaikkein ensiksi on lahja havaittava. Tämä nyt olisi hyvin yksinkertainen asia, joll'ei muuta tarkoittaisi kuin se, minkä Jumalan henki toimittaa. Hän voisi kyllä pian meille osoittaa, mihin suuntaan meidän lahjamme ovat taipuvaiset ja mihin asemaan meidät on määrätty. Jospa me vaan aina sallisimme hänen osoittaa meille tämän! Mutta tähän vaikuttaa hyvin paljon meidän sydämemme pahankurisuus. Milloin ahnaus, milloin nautinnonhimo, milloin hitaus sokaisee meidän silmämme, niin ett'emme näe, mitä meidän tulee uhrata rahoistamme, ajastamme ja voimastamme. Useinpa tekee tässä ylpeyskin pahan tempun. Valitettavasti ei ole vähän kristityitä, jotka mielellänsä "ovat mukana", kun saavat olla eturivissä tahi hevosen seljässä istuen saavat komennella. Mutta, jos heidän on tekeminen jotakin ala-arvoista, vähäpätöistä työtä, niin he allapäin pahoilla mielin menevät matkaansa. He peittelevät silloin käytöstänsä moittimalla ja soimaamalla kysymyksessä olevaa tointa, — joka muutoin on senlainen asia, että sitä mikä tuhmuri tahansa voi tehdä. Moittimishalu on oikeastaan saksalaisten kansallisvika, ja jokaisella maamiehellämme, vaikka hänellä olisi kuinka vähän tietoja, on tämä itsemurhaajataito. Lii'ankin usein on se vaan asian todellinen laita, että nämät henkilöt ovat tyytymättömiä, kosk'eivät saa soittaa ensimmäistä viulua. Luonnollisesti he eivät tahdo saada tätä selville, vaan etsivät "hurskaina henkilöinä" hurskaita syitä tähän jumalattomaan toimettomuuteensa. Vanha kertomus miehestä, joka kätki leiviskänsä hikiliinaansa, uudistuu joka päivä. "Onhan se vaan yksi leiviskä", siten tavallisesti lohduttaa itseänsä; mutta salassa taas valittaa, että on ainoastaan yksi leiviskä. Mutta Jumala on nyt kerran niin luonut maailman, että ainoastaan muutamat ihmiset ovat kutsutut suuriin ja silmiin pistäviin toimiin. Yhtä arkitehtiä kohden on tuhat tiilintekijää, rattaittenvetäjää ja apulaista, ja jo muurareita ja salvumiehiä luetaan näiden suhteen vaan tusinoittain. Ja mitäpä tulisikaan sotajoukosta, jossa kaikki tahtoisivat upseereja tahi edes vääpeleitä? Samoin on laita Jumalan valtakunnassa. Siellä sanotaan: älä halveksi vähäpätöistä taipumusta vaan tiedä, että se ihminen tulee olemaan etevin taivaan valtakunnassa, joka täällä oli uskollisin, vaikka hän olisikin ollut ainoastaan vähimmässä uskollinen.
Se on rehellisyys suurin,
Pienimmän mi jyvän kylvää,
Oottaa tyytyväisin mielin,
Luottaen vaan Herraan, he'elmää.
Vastainen vaara on siinä tarjona, että antaa lahjansa mennä hukkaan, koska se on niin suuri ja etevä. Se, jolla vähän on, tulee pian araksi, se, jolla on paljon tulee helposti ylpeäksi ja ajattelee, että kaikki kyllä tulee itsestänsä. Mutta itsestänsä ei tule muu kuin kuolema. Jo kadulta saatu viisaus opettaa meille, että lukemattomat olennot menevät hukkaan, koska he luottavat siihen, mikä heillä jo on. Rikkaitten lapset esim. joutuvat siihen omaisuuteen, minkä he ovat perineet. Useimmat suuret henget ovat ohdakkeisella tiellä tulleet suuriksi vakavasti taistellen ylläpitääksensä elämänsä. Rikasten ihmisten tulee oikein toden teolla suojella lapsiansa ei ainoastaan velttoudesta, lihallisuudesta ja nautinnon himosta vaan heidän tulee myöskin teroittaa heidän mieliinsä, että todellinen elämä on sisällisessä enäntymisessä, uutteruudessa ja innokkaassa työssä; heidän täytyy aina sanoa heille, että heidän isänsä perintö on vaan heidän perikatonsa, jos he siihen luottavat ja ehkä sanovat (kuten moni sanookin itseksensä): "vaikka kaikki köydet katkeisikin, kyllä me kumminkin tulemme toimeen; me emme voi koskaan kuolla nälkään, eikä koskaan puutu ihmisiä, jotka meitä kumartelevat. Sen tähdenhän me olemme rikkaitten lapsia."
Mutta hengellinen vararikko uhkaa vieläkin enemmin, jos on paljon synnynnäistä hengellistä taipumusta, hengellisiä lahjoja ja neroa. Kaikkien vankiloiden asiakirjat voivat kertoa, että pahimmat roistot tulevat niiden riveistä, jotka kerran herättivät mitä loistavimpia elämän toiveita. Arvoituksia selittää hyvin pian se, joka tuntee ihmissydämen. Oppilaat, joille työ on kevyttä kuin höyhen, joutuvat huomaamatta leikki-työhön, jossa he kuitenkin ovat etevämmät huonompilahjaisia. Mutta leikillinen työ on ensimmäinen askel epärehellisyyteen ja laiskuuteen. Mutta laiskuus on, sananlaskun ja jokapäiväisen kokemuksen mukaan, kaikkien paheiden alku. "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä", ja uskollinen ihminen tulee ajan pitkään kauemmaksi kuin nerokas, joka on epärehellinen. — Seura-elämässä loistavat kyllä luonnonlahjat ja luonnollinen taipumus. Sukkeluus tahi kauneus, suloinen ääni, taipumus musiikiin tahi se, mitä ranskalaiset nimittävät "esprit"-sanalla, pidetään siellä ennen kaikkia arvossa. Ja kukapa tahtoisikaan halveksia senlaisia luonnonlahjoja? Mutta voi sitä, joka tyytyy siihen, että hänellä on, mitä hänellä on, ja että hänestä pidetään sen tähden, mitä hänellä on ja mikä hän on, huomaamatta, että suuremmat lahjat joita hän saa nauttia pakoittavat hänet kaksinkertaiseen työhön ja toimeen.
Tältä kannalta tulisi oppia tarkastelemaan raamatunkin kertomuksia. Tarkastakaapas esim. Simson'ia, mitä olisikaan voinut tulla siitä miehestä! Kaikki ne lahjat, joita "luonto" tavallisesti kappaleittain lahjoittaa yksityisille henkilöille, oli tämä mies saanut yltäkyllin. Ihmeellisen ruumiin voiman ja sukkelan ja neuvokkaan ymmärryksen, pelkäämättömän rohkeuden ja elävän kekseliäisyyden, erinomaisen miellyttävyyden: suuren taipumuksen soitantoon j.n.e. — Kaikki nämät jalot lahjat hän oli saanut tullaksensa ahdistetun isänmaansa pelastajaksi ja vapahtajaksi. Mutta sen sijaan hän kuolee vihollisten kahlehtimana, jonka helposti olisi voinut masentaa, jos hän vakavalla uskollisuudella ja itseänsä hilliten olisi käyttänyt suuria taipumuksiansa. Mutta kun hän itserakasna piti niitä leikkikaluinansa, niin kävi hänen sitten niin kuin kävi. — Koko joukko muita raamatun esimerkkejä näyttää meille samaa, ja saman saamme nähdä, jos heitämme silmäyksen kadulle. Toiselta puolen näyttää meille israelilaisten nuorukaisten Josefin, Davidin, Danielin ja muiden elämänkertomus, mitä merkitsee: "Jolla on, sille pitää annettaman, että hänellä yltäkyllin olisi", jos tämä vähän tahi paljon omistava käyttää yksinkertaisesti, jumalisesti, nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lahjaa ja armoa.
Minä en pyydä anteeksi tätä pientä poikkeemista aineesta. Se on vaan näennäisesti ollut kiertotie. "Herätä se lahja, joka sinussa on" on uskonnollinen totuus; mutta kadun viisaudessakin, kuten olemme nähneet, on sama muistutus. Mutta minkä jo luonnollinen ihminen havaitsee, se tulee hengellisen sitä syvemmästi tuntea. Hänen tulee uskoa saaneensa jumalallisen lahjan; hänen tulee etsiä ja löytää itsellensä omituinen lahja, hänen tulee käyttää tätä lahjaa Jesuksen palvelukseen huolimatta siitä, onko se vähäpätöinen vai loistava. Mikä siitä seuraukseksi tulee, ei häneen koske. Hänen tulee ainoastaan koettaa pyrkiä Jesuksen Kristuksen uskonnolliseksi tunnustajaksi, työmieheksi ja sotilaaksi.
Kristuksen opetuslasten tulee todellisuudessa olla maailman valloittava "pelastusarmeija". Englannin pelastusarmeija nojautuu aivan oikeaan ja järkevään, jumalalliseen ja suureen peri-aatteeseen, vaikka se on alennettu lihan palvelukseen ja sillä tavoin tehty naurettavan muodottomaksi ja pilkalliseksi. Mutta siitä huolimatta on ajatus kumminkin oikea, kuten terävä veitsi eteenkinpäin on kunnon ase, vaikka sitä usein väärin käytetään itsemurhaan. Kristin-usko, jonka sisimmäinen olemus on hellyys, on ulkomuodoltaan te'oissa ja sanoissa, työssä, rakkauden palveluksessa ja taistelussa ilmestyvä tunnustus, jokaisen kristityn tulee koettaa levittää uskoansa, muutoin hän ei ole vakuutettu kristinuskon onnesta ja autuudesta. Kunkin elävän kristityn täytyy kysyä: "voinko minä tehdä mitään voittaakseni sieluja Kristukselle?" Joka alakuloisena sanoo: "En minä voi mitään", hän on yhtä paljon Jesuksen asian pettäjä kuin sekin, joka velttona ja raukkamaisena sanoo: "En minä tahdo mitään tehdä". — Mutta kristityille tuleva työ on sangen erilaista hänen sukupuolensa, taipumuksiensa, varainsa, yhteiskunnallisen asemansa mukaan, sen vapauden määrän mukaan, mikä hänellä on ja sen tavan mukaan, mitenkä hänen elämänsä on muodostunut j.n.e. Ja tämä johtaa meidät vihdoinkin kolmanteen tutkistelemukseen, jolle me myöskin tahdomme antaa uuden päällekirjoituksen, nimittäin:
3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki."
Oletko sinä, rakas lukijani, koskaan lukenut mitään tilastollista kirjaa sisälähetyksestä ja sielussasi mietiskellyt kaikkia noita satoja puuhia ja pyrintöjä, joita siinä kerrotaan? Eikös todellakaan oikein pyörrytä silmissä tutkistellessa kaikkia näitä yhdistyksiä ja töitä. — Silloin ymmärtää, kuinka muuan muutoin hyvin hurskas mies taisi sanoa: "Minä menen ainoastaan yhteen yhdistykseen, nimittäin kaikkia yhdistyksiä vastustavaan yhdistykseen". — Olkoonpa tämä lausuma kuinka sukkela tahansa, niin on se kumminkin täydellisesti ymmärtämätön. Tuleehan huomata, että nämät yhdistykset ovat kaikki tarpeen vaatimia. Ne eivät suinkaan ole saaneet alkuansa senlaisten ihmisten päähän pöllähtävistä tuumista ja oikuista, jotka unettomina öinänsä mietiskelivät valmiiksi jonkun uuden laitoksen. Ei suinkaan, vaan ne suurimmaksi osaksi saattavat huomioon meidän kansamme elämän todellista hätää ja syvää vammaa. Ei voi epäilläkään, että vielä enemmän yhdistyksiä tulee ja täytyykin tulla toimeen. — Mutta ei suinkaan tarvitse jokaisen kunnon kristityn toimia jokaisessa hyvässä yhdistyksessä. Maksuihin ottaa osaa käypi kyllä laatuun, jos on varoja maksaa, mutta toimia ei sovi kuin muutamissa, vaan niissä sitten sydän täynnä rakkautta ja vakavaa intoa. Ainoastaan siellä saa jotakin aikaan, missä jotakin tahtoo saada aikaan. Mutta joka tahtoo olla osallisena kaikkeen, ei tee missään mitään kelpaavaa vaan panee voimansa hukkaan. Siis työnjakoa! mutta työtä! Ne ajat tulevat kohta, jolloin seurakunta pitää historiallisena kummallisuutena sitä, joka tahtoo olla elävä kristitty eikä kuitenkaan ole sisä- eikä ulkolähetyksen mies.
Olispa siis hyvin surkuteltavaa, jos kristityt miehet ja naiset olisivat lukeneet mainitut luettelot kuitenkaan löytämättä mitään yhdistystä, jossa he voimansa mukaan tahtoisivat työskennellä. Kuten toivon, ovat nämät lehdet vakuuttaneet lukijalle, että hänellä pitäisi olla iloa vaikutuksestansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Mutta nyky-aikaan (kunnes meillä taasen on seurakuntia jotka ansaitsevat kristillisen seurakunnan nimeä) on yhdistystyö varmaankin se tie, jota pitkin Jumala tahtoo levittää valtakuntaansa maailmassa. Ainoastaan muutamain valittuin kristittyin sallii Herra välittämättä yhdistyksistä itsenäisesti etsiä aivan uusia töitä. 990:n 1000:sta on yhtyminen siihen, mikä nyt jo on olemassa ja yhtyminen siihen oikein sydämestänsä. Mutta kateus ja kunnianhimo, ahneus, laiskuus ja oman mielipiteensä yksinomaisesti oikeutettuna pitäminen ovat joka päivä hävitettävät, jos toisten kanssa yhdessä tahtoo vaikuttaa siunaukseksi.
Mutta vaikka me arvaisimme kuinkakin suureksi yhdistysten ja laitosten hyödyn, niin täytyy meidän kuitenkin pitää lähimpää lähimpänä. Minä tarkoitan, että etupäässä tulee omassa huoneessaan ja omassa ammatissaan osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen tunnustaja, työntekijä ja taistelija. Ne miehet ja naiset olisivat kristillisiä irvikuvia, jotka puuhailisivat kaikenmoisissa yhdistyksissä, pitäisivät loistavia puheita, toimittaisivat erinomaisia tekoja, vaan samalla laimiin löisivät velvollisuutensa omaa huonekuntaansa kohtaan. Kaikkien kristittyjen ensimmäisenä huolena ja haluna tulee olla kotonsa tekeminen Jesuksen rauhan ja Jesuksen ilon temppeliksi. Ja siihen auttaa etenkin rauhallinen ja iloinen sunnuntainvietto. — Ensimmäiseen sijaan tulisi asettaa omien lapsien vieminen Jesuksen tykö näyttämällä heille, että kristilliset isät ja äidit ovat myöskin iloisimmat ja onnellisimmat, enimmin alttiit ja itsensä uhraavat, — kaikin voimin koettaminen saada lapsien hengittäväksi kodissa taivaan- ja ijankaikkisuuden-ilmaa ja sekä varhain että myöhään saada heidät huomaamaan, että Kristuksen rakkaus on kaiken onnen lähde. Mutta ei ainoastaan lapsille tule vanhempien olla isänä ja äitinä perheessä vaan myöskin palkollisille. Me vaadimme palvelijoiltamme uskollisuutta, s.o. että he uhraisivat voimansa ja aikansa meidän hyödyksemme; me kauhistumme, joll'eivät he meidän selkämme takana ole yhtä uutteria kuin meidän silmiemme edessä. Meistä tuntuu raa'alta ja kauhistuttavalta, joll'eivät he ota sydämellisesti osaa perhe-elämän kärsimyksiin ja vaivoihin; meistä tuntuu kevytmieliseltä ja lihalliselta, kun he tuntevat ikään kuin tenhovoiman vetävän heitä yleisiin tanssisaleihin, naamiaisiin j.m.s. Tässä kaikessa me teemme oikein, jos me vaan olemme heidän suhteensa senlaisia, kuin meidän tulee olla; mutta me teemme hyvin väärin, jos me vaan käskemme ja kiellämme, mutta emme rakasta ja anna, emme anna heille itsiämme. Nämät nuoret, elämänhaluiset, iloa tarvitsevat ihmiset ovat oikeutetut meidän kotonamme saamaan, mitä heidän sydämensä haluaa, muutoin he etsivät sitä luonnon pakoituksesta ulkopuolella kotiamme, ja semmoisissa paikoissa mistä he tuhat kertaa saavat onnettomuutensa. Tämä on surullista, mutta liiankin luonnollista. Nämät nuoret ihmiset ovat jättäneet isän ja äidin palvellaksensa sinua. Ole sinä heille isän ja äidin sijaisena, niin kau'an kuin he ovat sinun kattosi alla! Etenkin te perheen-äidit, pitäkää heistä huolta, ottakaa osaa heidän kärsimisiinsä ja iloonsa; itkekää ja iloitkaa heidän kanssansa, antakaa heille osansa niin perhehartaudesta kuin syntymäpäiväherkuistakin, — olkaa huvitetut jokaisesta pu'usta yksin lankakerästäkin, jonka he ostavat; hankkikaa itsellenne tietoa heidän syntymäpäivistänsä, hankkikaa itsellenne selville, mitä tietoja he saavat vanhempainsa kodosta; kirjoittakaa heille ollessanne matkoilla; pitäkää huolta että heillä on lukemista j.n.e. ja varmaankin on hyvin kummallista, joll'ette te pi'an voita heidän sydämiänne ja saa valtaa heidän sydäntensä yli. Sallikaapa heidän ottaa osaa perheen iloihin, niin minä teille vakuutan, että hekin vapaasti ottavat osaa perheen kärsimisiin. Sanalla sanoen, palvelkaa niitä, jotka teitä palvelevat, voimienne mukaan, niin hekin palvelevat voimiensa mukaan teitä, eivätkä ainoastaan silmien edessä, vaan myöskin sydämensä pohjasta. — Vaikeus saada hyvää palvelusväkeä peittää pilven tavoin lukemattomia perheitä. Ainoastaan Kristuksen rakkaus voi muuttaa tämän pilven kalliiksi purppuraksi.
Ja te palvelustytöt, jotka tunnustatte olevanne Kristuksen opetuslapsia, osoittakaa teoillanne pitävänne palvelemista kunniananne, koska te olette Kristuksen omia. Osoittakaa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä, ahkeruudella ja uskollisuudella, hiljaisuudella ja rakkaudella saaneenne voimaa ylhäältä tuomaan päivänpaistetta ja rauhaa semmoiseenkin kotiin, missä pimeys vielä vallitsee. Tällä tavoin te sanoittakin mahtavasti julistatte Herran nimeä.
Mitäs me sitten sanomme kristityn kutsumuksesta ulkopuolella kotoansa? Olepa mikä tahansa, lääkäri tahi poliisi, kauppias tahi opettaja, lakimies, käsityöläinen tahi talonpoika, kartanonomistaja tahi tehtailija, upseeri, sairaanhoitaja tahi rääsyjen kokooja, — alinomaa sinä tapaat ihmisiä, joihin sinä voit vaikuttaa ja joille sinä voit ja sinun tulee itsessäsi osoittaa Jesuksen Kristuksen suloisuutta. Täytyisipä kirjoittaa kokonainen kirja, joskin tahtoisi huomauttaa vaan pääjuonteen, kuinka yksityisten ihmisten omalla vaikutusalallansa tulee osoittautua Kristuksen apulaisiksi. Etupäässä tulee niiden, joilla on muita alamaisinansa, hyvin muistaa korkean kutsumuksensa. — Monta kaunista esimerkkiä on siitä, mitenkä kristillinen upseeri voi vaikuttaa sotamiehiinsä. Mutta senlaiset upseerit ovat hyvin harvinaisia. Tuhansilla on koirat, hevoset, pelikortit, biljardit ja kaikenlaiset turhuudet vieläpä huonommatkin asiat kuin turhamaisuudet enemmin sydämellä kuin heidän sotamiestensä ajallinen ja ijankaikkinen onni. — Onpa tosin kristillisiä tehtaanomistajia, jotka erinomaisella ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla pitävät huolta työmiehistänsä ja heidän perheistänsä. Heidän on helppo näyttää toteen, että ainoastaan evankeeliumi voi tehdä maailman onnelliseksi. Mutta voi sentään kuinka monien teollisuudenharrastajain mielestä työmiehet ovat vaan koneita, ja tällä tavoin he saavat aikaan tuon kauhean, mutta kuitenkin aivan luonnollisen vallankumouksen. — Mitä kristilliset lääkärit voivat vaikuttaa hoidettaviinsa, siitä olemme me ennen toisessa tilaisuudessa puhuneet. Me papitkin olemme jo saaneet muutamia viittauksia. Ne ajat ovat olleet ja menneet jolloin meidän pappilamme olivat "somia idylliä" jolloin pappi pitkä yönuttu yllänsä rauhassa poltti toisen pitkän piipullisen toisensa jälkeen ja harjoitti tyttärinensä soitantoa koko iltapäivät, istutti puita, jalostutti ruusuja puutarhassansa j.n.e. Papin työhuone, joka ennen oli tuommoinen "hiljainen pyhyys", on meidän aikoinamme muuttunut kyyhkyslakaksi, jossa kaikenmoiset myrskyn ajamat, neuvoa ja apua hakevat ihmislapset kuljeskelevat edestakaisin. Ainakin senlaisen tulisi sen olla. Pappi ei enään voi kulkea seurakuntansa lävitse ainoastaan isällisiä siunauksia jaellen; ei suinkaan, hän matkustaa myrskyssä ja rajuilmassa toisesta vaikeasta toimesta toiseen vaikeaan toimeen, ja lii'ankin usein vaikeaan taisteluun. Kirkon täytyy tulla kansan luo, joll'ei kansa enään tahdo tulla kirkkoon. Tätä tietä se ehkä sitten löytääkin jälleen kirkkoon. Katoiltakin tulee saarnata eikä ainoastaan kirkossa; ei suinkaan, vaan suurissa tanssisaleissa ja joka taholla elämän meluisassa hälinässä on evankeliumin ääntä kuultava. Evankeeliumin lohdutusta täytyy viedä hiljaiselle sairasvuoteelle, ullakkokamareihin ja maakerroksiin. Sitä paitsi tulee papin olla kristillisten yhdistysten päänä ja sydämenä ja lii'ankin usein sanomakirjallisuuden alalla varmana voitostaan mennä taisteluun materialistista ajanhenkeä vastaan.
Mitä sanottavaa on minulla kauppiaista, puotien omistajista, käsityöläisistä ja muista senlaisista ihmisistä? Surkuteltavaa on, ett'eivät heidän apulaisensa suurimmaksi osaksi enään asu isäntiensä perheissä, eivätkä edes syö ja juo heidän pöydässänsä, vaan elävät tykkänään omin takein. Eikä vanhoja oloja enimmäkseen enään voi saada entiselleen. Mutta eikö sitten ylipäänsä mitään olisi tehtävä? Jos näiden apulaisten tapojenturmelluksesta, nautinnonhimosta, epäluotettavaisuudesta ja epärehellisyydestä yhä enemmin ja peloittavammin valitetaan, niin tulisi kuitenkin itseltänsä kysyä: "Teenkös minä sitten mitään apulaisteni hyödyksi? Pidänkö minä huolta heidän sieluistansa, osoitanko minä heille rakkautta ja välitänkö minä heistä? Mitä minä esim. teen saadakseni heille huvitusta? Enköhän jolloinkulloin voisi heitä ko'ota ympärilleni illanviettoon, enköhän voisi hankkia heille lu'ettavaa, enköhän voisi osoittaa heille tietä hyviin kristillisiin yhdistyksiin, enköhän rakkaudellani voisi voittaa heidän sydämiänsä puoleeni ja sillä tavoin saada heitä nauttimaan Jumalankin rakkautta?" Onpa todellakin tässä suuri työala! — Mitäpä sanoisinkaan minä lakimiehille, jotka kaikkialta tulevat kansan kanssa yhteyteen, kun on kaikenlaisia riitoja ja rauhattomuuksia tahi suorastaan ilmeisiä rikoksia tehty. "Herättäkää se lahja, joka teissä on", jos te olette kristityitä (Jumalan kiitos, vielä tosin on monta kristittyä lakimiestä). Ei voi kertoa, kuinka kansaan vaikuttaa, kun esim. tuomarit käyttävät valaa pyhällä vakavuudella, kun he puhuvat synnistä, niin että huomaa heidän itsensä kauhistuvan sitä, heidän sydämestään pitävän huolta ihmisten rauhasta ja parannuksesta, vaan eivät senlaisia, että he vaan viran puolesta tahtovat saada asian pi'an loppuun.
"Herättäkää se lahja, joka teissä on!" tämä lause sopii jokaiselle, joka rakastaa Herraa Kristusta. Tässä en minä voi puhua erityisistä elämänkutsumuksista. Sallikaa minun vaan viimmeiseksi sanoa, että yhteiskunnalle on suureksi siunaukseksi, jos sillä on miehiä ja naisia, joilla on aineellisessa suhteessa senlainen asema, ett'ei heidän enään tarvitse tehdä työtä ruumiillisia tarpeitansa varten. Nämät henkilöt voivat olla suureksi siunaukseksi koko yhteiskunnalle. Hyvä on jos he käyttävät voimansa taiteenharrastukseen ja kaikenlaisiin kunnallisiin pyrintöihin. Mutta jos he ovat kristityitä, tulee heidän miettiä, että elonkorjuu on suuri ja työväkeä vähän ja että joka haaralla puuttuu voimia kristillisen rakkaustoiminnan ja ihmiskalastuksen alalla. Jumala on heidät tehnyt niin vapaiksi aineellisessa suhteessa, että he palvelisivat hänen valtakunnassansa. Pitäkää vaari siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on teille antanut.
Ja aivan erityisen sanan tahtoisin minä painaa teidän mieleenne, te rakkaat "korkeampien ja parempien säätyjen nuoret tytöt." Mutta minä voin lausua aivan lyhyesti, koska jo usein olen käytellyt tätä tuskin rakastettua lempiainettani. Teidän joukossanne, niidenkin joukossa, jotka kutsuvat itsensä kristityiksi, on jokseenkin paljon henkilöitä, jotka varastavat sekä Jumalalta että ihmisiltä aikaa, eivätkä elä miksikään hyödyksi. Täällä on tuhansissa päiväjärjestyksenä ajan ja voiman tuhlaaminen kaikenmoisiin turhiin ja joutaviin asioihin, ja tämä on muka hienoa ja ylimyksille sopivaa. Voi kuitenkin, kuinka paljon auringonvaloa te voisitte saada aikaan Kristuksen rakkauden palveluksessa ja te tuntisitte itsekin itsenne lämpiävän siinä toimessa. Ja jos te sitten tulette perheenemänniksi ja äideiksi tahi "vanhoiksi neidoiksi", — niin on rakkaudenpalvelus antava teille ijäisen nuoruuden ja kuihtumattoman ilon luonteen. Edessänne olevan kirjan lehdissä saatte satoja keinoja auttamaan. Melkein joka taholla voi teitä käyttää, ja kuta naisellisempia ja hienotunteisimpia te olette, sitä voimakkaampia te olette.
Jonkun aikaa takaperin tapasin minä nuoren kuolemaisillaan olevan tytön. Kaikilta ihmisiltä, jotka kävivät hänen luonansa, oli hän "kerjännyt" postimerkkejä, ja koska hän kerjäsi hyvin miellyttävällä tavalla, niin oli hän saanut paljon kokoon. Nyt käytti hän helpoimmat hetket sairasvuoteellansa postimerkki-kirjan valmistamiseen. Tästä saaduilla tuloilla on kovaonniselle perheelle hankittava iloa. Taivaallisen kauneuden aamurusko kirkasti kuoleman omaksi määrätyn tytön kasvoja, kun hänelle kerrottiin sitä onnea, joka olisi tuleva seuraukseksi tästä rakkauden työstä. Mutta jos kuolemaisillaankin olevat tytöt voivat saada aikaan suuria asioita — kuinkahan paljon voisivatkaan ne toimittaa, jotka ovat sekä ruumiin että sielun puolesta terveet! — Oi teitä, rakkaat nuoret sisaret, jos teistäkin kaikista voisi sanoa: "Mitä he voivat, sen he tekevät!" Olisipa siitä iloa sekä maan päällä että taivaassa.
Mutta onpa myöskin liikuttavaa, että köyhimmät ihmiset, joilta puuttuu "varoja" ja "aikaa", kuitenkin voivat olla evankeeliumin todistajia, kun Kristuksen rakkaus liikuttaa heidän sydämiänsä. Olkoon vaan yksi esimerkki tarpeeksi. Hurskas köyhä leski muutti neljän lapsensa kanssa taloon, missä hänen kanssansa asui yleisesti tunnetun juopon perhe. "Sinä tietysti et välitä lainkaan noista kauheista ihmisistä", hänen hyväntahtoiset naapurinsa sanoivat. Nainen ei siihen mitään vastannut; mutta hän rupesi rukoilemaan näiden "kauheiden ihmisten" puolesta. Hän huomasi pian, mitä hyvinkin usein huomaa, nim. että mies oli juoppo, koska vaimo hoiti huonosti varoja ja antoi kaikki mennä pilalle. Meidän leskemme siis rupesi opettamaan vaimoa, kuinka hänen piti tehdä kotinsa hauskan ja puhtaan näköiseksi, pestä akkunansa, panna puhdas liina pöydälle ja panna ruoka pöydälle maukkaasti ja oikeaan aikaan. Hän pesi lapset ja näytti hämmästyneelle vaimolle, kuinka kauniit nämät hänen lapsensa olivat, kun ne olivat puhdistetut li'asta. Hän neuvoi häntä parsimaan, paikkaamaan, neulomaan, silittämään j.n.e. ja tuo onneton vaimoraukka rupesi vihdoin toivomaan. Hänen silmänsä tulivat jälleen vilkkaiksi ja hänen poskensa punakoiksi; hän rupesi iloitsemaan elämästä ja sai voimia elämään; hän voitti jälleen puoleensa miehensä rakkauden, eikä kulunut vuottakaan, kun entisen juopon lapset käsi kädessä lesken lasten kanssa kulkivat reippaasti laulaen sunnuntaikouluun. Mutta entinen juoppo ja hänen vaimonsa tulivat Jumalan rakkaiksi lapsiksi. "Vanha oli hävinnyt, katso, kaikki oli tullut uudeksi." — Jos tämä oli ihme, niin oli se rakkauden ihme. Luonnonlait kulkivat omaa kulkuansa, ja kuitenkin se oli ihme! Koettelepas punnita mielessäsi, eiköhän se voisi tapahtua toisessakin tilaisuudessa? — Oi, ota huostaasi ainakin yksi ainoa eksynyt sielu! Rakasta yhtä sielua, niin kuin sinä voit rakastaa, rakasta sitä täydellisesti ja kokonaan, uupumattomalla, kärsivällisellä, surkuttelevaisella armeliaisuudella; auta, niin kuin sinä voit auttaa, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, äläkä lakkaa, ennenkuin sinä olet voittanut tämän sielun siihen joukkoon, josta kerrotaan Joh. Ilm. Kirjan 7 luv. 9:stä v:stä edesp.
Summa tästä kaikesta on se, että palvelemisen jälleen pitää saaman kunnian maailmassa ja että se on käsitettävä jumalallisessa majesteetissaan. Tällä tavoin ainoastaan voidaan saavuttaa parempi tila maailmanvaltakunnassa ja Jumalan valtakunnassa. Meidän Herramme Kristus oli palvelija; hän palveli joka hengähdyksellä kärsivää ihmiskuntaa; olipa hänen pyhä kuolemansakin palvelus, se oli suurin palvelus, minkä hän maailmalle osoitti. Palveleminen oli Kristuksen elämän silmään pistävin puoli; hänen palvelemisensa oli tämän elämän sisällinen suuruus ja majesteetti. Hänen palvelemisensa saattoi hänet ulkonaiseenkin majesteetiin ja kirkastukseen. Ei kukaan, joka tätä ei käsitä, ole käsittänyt häntä, ja maailman pelastus riippuu siitä, ottaako maailma tämän aatteen, — ei, tätä uutta henkeä — sieluksensa.
Tänä vuonna olen minä Wildungen'in kylpypaikan kävelyteillä tavannut jotakin, jota minä ennen en ollut nähnyt ja jota luultavasti useimmat minun lukijoistani eivät vielä ole nähneet eivätkä saa nähdä. Minä näin nimittäin kuninkaan, joka veti lapsenvaunuilla kuuden kuukauden ikäistä tytärtänsä. Lapsenhoitajan neuloessa sukkaa tahi lukiessa filosofiaa kuljeskeli vanha Hollannin kuningas ilosta loistavin kasvoin tällä lavalla ympäri lapsinensa, jonka hänen nuori puolisonsa oli hänelle lahjoittanut. Minulle sanottiin, että minulla oli joka päivä tilaisuus nähdä samaa kuvaa. Minulle oli arvokasta nähdä sitä ainoastaan yhden kerran. Ei Wildungen'ista suinkaan puuttunut "ylhäisiä" ihmisiä, joiden mielestä tämä kuninkaan hoitajatoimi ei ollut juuri erinomaisen kuninkaallista, vieläpä semmoisiakin jotka sen katsoivat etikettiä vastaan sotivaksi. Minä, joka, Jumalan kiitos, en lainkaan ymmärrä tuota etiketiksi kutsuttua mitätöntä asiaa, tietysti olin toista mieltä. Ei sen puolesta, että kuningas mielestäni olisi tehnyt mitään urostyötä vetäessään lapsenvaunuja. Sitä ei hän varmaankaan itsekään ajatellut, sillä tekihän hän siinä vaan, mikä hänellä oli mieleen, ja voihan hän tehdäkin, mitä hän tahtoi; sen tähdenhän hän olikin kuningas. Mutta sitä nähdessäni ajattelin kumminkin: kuningas Nebukanezar tahi joku vanhoista faaraoista ei olisi tätä tehnyt. Palveleminen on kuitenkin Herramme Kristuksen kautta noussut mahtavaan arvoon, niin että kuningaskaan ei häpeä vetää lapsenvaunuja. Tästä tulisi kaikkein oppia, ett'ei mikään palvelus alenna ihmistä, jos vaan se palvelus tekee kellekään hyötyä. Meille täytyy olla se tarpeeksi, ja ylhäistä ja kuninkaallista on se sitten Joh. 13: 15, missä Jesus kokoo kaikki opetuslapsensa tuota halveksittua jalkainpesua varten. Hyvähän se on, että me palvelemme lapsiamme; mutta sillä me palvelemme ainoastaan itsiämme. Mutta Jumalan silmissä on se suurta, että me palvelemme köyhiä, vaivaisia, hyljätyitä, kadotetuita, langenneita ja epätoivoon joutuneita, ja sillä tavoin me palvelemme Herraa ja siis vasta oikein itseämmekin. Tätä minä juuri tarkoitin antaessani tälle lu'ulle "Yleisen asevelvollisuuden" nimen.