Matka-kuvaelmia Englannista

by Otto Funcke

SODOMIN SATA VANHURSKASTA.

1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.

Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin, Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista ei ainoastaan suuruutensa kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että se on ensimmäisen luokan satamakaupunki, siis yhtymäpaikka lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia. Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä yksinkertainenkin aavistaa.

Tähän tulee lisäksi laiminlyöty opetus, kun kouluopetus aina viime aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin, itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, — ja sen tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa, ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä, eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on, että seitsemäs osa kaikista englantilaisista elätetään yleisillä varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua, jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]

Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen, maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa Jerusalemi Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle Babelille, joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin, englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "Englanti vaatii että joka mies tekee velvollisuutensa". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että se tuhat kertaa on epäonnistunut.

Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista pakanalähetyksen ahjoista, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu pipliaseurasta, jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu traktaattiseurasta, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta ja suuremmoista", — samaa täytyy myöskin sanoa kristittyjen töistä. Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. — Mutta englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.

Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät aivan asiallisen kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että miehille.

Mutta sitä pelastavaa kättä, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan menettelevätkin, — niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön, johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin. Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja kirkosta yhä vieraantumasta, — niin emme saa odottaa kunnes he tulevat evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se uusilla teillä ja uusilla keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen voimme oppia Englannissa.

Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä kylmentynyt.

Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut, sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan saksalaista sanaa. — Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. — Nyt menimme suuriin saksalaisiin majataloihin, joissa ystäväni kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria tyttöjä, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen, jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi. Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein opettajattariakin tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen, ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä viettelyksiä, että vaaditaan siveellistä mielenlujuutta voidakseen pysyä saastuttamattomana.

Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat työtä ja paikkaa, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia, parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni, mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No, minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja". "Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".

Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana. —Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita, jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin j.n.e.

Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. — Lopuksi käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, — läksimme juutalaisten asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä, toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia, täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja, — vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e. Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet ministereiksi. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon, oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä vieraina ja muukalaisina maassa, joiden niin pian kuin mahdollista tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan juutalaisten vallasta millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä. Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä, toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset, niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi juutalaisten joukossa Houndsditchissa yksityisiä kunnianarvoisia, melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää, vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen: "ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille; vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on kärsinyt; se ei sovi Messiaalle!" — ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.

Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on juutalaislähetyslaitos; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni irlantilaisten asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt kun siellä täällä huomasi nuoria, joille vasta pestyjä vaatteita oli ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti. Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?

Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata Lontoossa, — melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona, jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi. Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.

Mutta itämaalaisten majaan täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne läksin, virkistin itseäni "kristillisessä" kahvilassa. Sellaisia paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.

Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "Strangerin majaan Intian, Arabian, Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten." Se on koti muukalaisille pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen; eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama, jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta, jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja. Työtäkin he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet kaikkien henkien yhteisen isän luo.

Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. — Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat, kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan" asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?

Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme — älkööt lukijani kauhistuko! — opiumikapakkaan. Kun Lontoossakin näiden viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa, vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin pappi ja siitä syystä mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme. Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen, olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi, muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!

Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta! Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen. Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory (norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan. Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa. Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet hampaan kolotuksen kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-, Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille. Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis, ihminen, ole kademielinen, — elehvanteillakin on hampaankolotusta.

Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on, Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat enimmäkseen malliksi kelpaavia. Dalstonin suuri saksalainen sairashuone on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää, jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä, jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä. En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville, nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys ilahdutti sydäntäni.

Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen (Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä "nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä, siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua "Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa vähentymistään!

2. Pelastavaiset kädet.

Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta, ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon" vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se, kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.

Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.

Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut. Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset Englannissa minusta tuntuivat liian toimellisilta. En myöskään luule, että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi) valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita tällä tarkoitan.

Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s. raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen: "Domine dirige nos, — nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä; itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään. Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.

Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden etevyyttä.

Sentähden on kristityillekin tullut paljoa helpommaksi tuoda julkisuuteen vakuutuksensa, — paljoa helpommaksi myöskin saarnata kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa; sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska, kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa. Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme, minkälainen hedelmä on."

Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat toimittaneet hyvän ravintolan — missä kuitenkaan ei tarjota mitään päihdyttäviä juomia — ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. — Liian ohut terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, että liikanainen hengellisyys liiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo tyydyttää jalolla tavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti, ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä kuitenkin enemmin tuonnempana.

Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin, sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin, että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle "keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"

Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3, 16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin. Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.

Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia. Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, — ehkäpä meillä Saksassakin? — Kukka — kuinka pieni esine tämä kuitenkin on! Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä, ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse. Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle. Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä näen minä kuolevan pienen saksalaisen tytön, jonka vanhempien, jotka olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman uneen. Minä näen vieläkin vanhan juutalaisen valkoisine partoinensa ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha, rauha, rauha!). — Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi: "Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"

Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, — oi, jospa sen tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja, kunniaa, neroa ja aikaa, — näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta! Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa; eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa. "Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" —

Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee, uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, — näissä kortteereissa saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin, joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut. Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.

Tosin on paljon myöskin ehdottomasti hyljättävää johonka minä luen ilman armoa naisten saarnaamisen. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa Mr. Parker ja saarnaa Miss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas, kristillinen oluenpanija, — joll'en väärin muista, on hänen nimensä Chairington — oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen, luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta. Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.

Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto. Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäin laulu. Jumala oli tosin antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin. Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen, jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä. Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti. Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am", tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti, että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa saarnahuoneen, jonkalaista ei olisi koko maailmassa. "A11 right!" — Amen, Amen! Halleluja! — "Very well". — "Victoria!" kajahteli sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin 30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa, luk. 7, v. 11 ja 12: 'Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös vuorille!'" — Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon viisautta: "Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman". — Mutta aivan toisin ajattelin minä miehen laulusta, jonka olin kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, — minkätähden semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, — ei niinkään, myöskin herätyskokouksissa tehdään kaikkialla kauniit äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. Onhan Moody'n menestys maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sitten laulaaksensa heille jotakin. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin "pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.

Me saksalaiset olemme, kuten sanotaan, maailman enimmin musiikiin taipuvainen kansa. Olkoonpa kuitenkin miten tahansa, vaikuttaa ihana musiiki meidän köyhiin varmaankin yhtä paljon kuin Englannissakin köyhiin. Näemmehän että ylhäinen ja alhainen rahvas suoraan sanoen jumaloitsee "sävelten maailman primadonnaa", niin että valjastavat hevoset hänen vaunujensa edestä itse vetääksensä niiden asemasta, niin kuin muutakin samanlaista häpeällistä sopimattomuutta, Kuitenkin nähdään tässä, mitä musiiki voi aikaan saada. Mutta mitäpähän siitä olisi, jos ne kristityt, jotka ovat saaneet ihanan äänen, tahtoisivat käyttää sitä Jesuksen palvelukseen — eivätköhän he voisi tulla hyvinkin vaikuttaviksi evankelistoiksi?

Eiköhän tässä olisi tie avoinna evankeeliumin levittämistä varten rahvaasen. Eivätköhän ihanat hengelliset laulut tosinkaan olisi Jumalan enkeleinä, jotka lempeästi ja hiljaan vaikuttavat sydämeen? Minkätähden eivät nuoret naiset saisi muualla kuin ainoastaan perheseuroissa ja akateemiain musiiki-iltoina sallia kuulla ääntänsä, jonka he ovat Jumalalta saaneet? Minkähäntähden meillä on niin vaikeata koota äänilahjaisia henkilöitä korkeammista säädyistä kirkkokoriksi? Niin miksikä? Minun mielestäni on kaunis ääni leiviskä, jonka käyttämisestä omistajan kerran tulee tehdä tili, yhtä hyvin kuin niistä rahoista ja omaisuuksista, jotka Jumala on hänelle suonut tässä elämässä. Tässä pitäisi kristillisten tirehtöörein tulla avuksi tuumien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä. Heidän tulisi itsekseen tuumia, josko ehkä ihanan, kristillisen hengen elähyttämän musiikin kautta voisi vaikuttaa niitten sydämmiin, jotka eivät tahdo kuunnella pitkiä saarnoja. Tietysti täytyisi tätä kaikkea tehdä ilmaiseksi ja ilman rahatta. Myöskin minun mielestäni voitaisiin ei ainoastaan varsinaisia jumalanpalveluksia ja liturgioja, vaan myöskin niin kutsuttuja tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja pidettäissä, ja useissa muissakin tilaisuuksissa, sekä alussa että lopussa laulaa joku kaunis kvartetti. Silloinhan varmaan voisi tietää saaneensa jotakin hyvää vaivoistansa. Voi kuinka kuivaksi ja proosalllseksi, kuinka värittömäksi ja soinnuttomaksi me saksalaiset protestantit olemme enimmäkseen tehneet uskonnon, vaikka evankeeliumi kuitenkin on paljasta runoutta. Enkelien laulaessa se tuli maailmaan; myöskin saattaa se laulamaan kaikki ne, jotka sen oikein käsittävät. Eikä meille ole sanottu muuta tulevaisista jumalanpalveluksista taivaassa, kuin että kaikki on paljasta musiikia ja laulua.

Kuitenkaan emme vielä ole taivaassa, vaan Lontoon itäisen osan kaduilla, joilla, kun kaasun valo on päivän valoksi vaihtunut, elämä suinkaan ei ole taivaallista. Oltuamme Parker'in kokouksessa oli kadulle tullut vielä enemmän väkeä. Mutta minkälaista väkeä! Siellä vilisi itsensä myymistä harjoittavia naisia; — sadoittain näki näitä kurjia olentoja, joiden joukossa oli 12-13 vuotisia lapsia. Heitä olivat tahtoneet ottaa kädestä viedäksensä mukaansa. Voi, älköön kukaan tuomitko näitä syvälle vajonneita! Kuinka voisivatkaan lapset, jotka kasvavat semmoisessa kaupungin-osassa, jotka aamusta iltaan saakka näkevät semmoisia kauheita asioita, joilla ei ole aavistustakaan perhe-elämästä, jotka enimmäkseen eivät käy mitään koulua, eivät näe eivätkä kuule mitään kristinopista ja siveellisyydestä, — kuinka voisivatkaan sellaiset välttää pahetta? Eipä olekaan ihmeteltävä, jos he lankeevat; ihme on, jos he lankeemuksesta säilyvät.

Kas tuossa rahalle alttiita naisia, joista osa häilyttelee soihtuja käsissänsä, kaikki enemmin tahi vähemmin juovuksissa, tukka puoleksi tahi kokonaan hajallaan, — niin tanssivat he hurjasti kuin raivottaret, melkein tenhovoimalla temmaten mukaansa miehiä ja nuorukaisia, laajoissa piireissä muutamien soittomiesten ympäri, jotka soittavat inhottavia valssinuotteja. Toden totta, me olemme Sodom'in kaduilla; ei mitään puutu. Ja kuitenkin on täällä jotakin toisin. "Sata vanhurskasta" on keskellä tätä Sodomia, eivätkä he ainoastaan ole siellä, vaan he myöskin pyhässä innossaan ovat toimessa heittäen syvimmälle vajonneille pelastusnuoraa heidän perikatonsa kuiluun. Kuinka tätä tehdään; sen olemme jo ennen maininneet; siitä on useinkin paljon kirjoitettu.

Mutta mitäs tämä on? Etäältä kuuluu iloinen raikas marssi ja voimakas laulu. Luulisi sotamiehiä olevan tulossa, ja tämä onkin jotain senkaltaista. Keskelle pakanallista saastaisuutta marssii liehuvin lipuin pataljoona pelastusarmeijaa. Minä en voi kieltää, että tässä oli jotakin ylevää. Oli aivan kuin Jumalan kaupunki heti tahtoisi ruveta julkiseen taisteluun Jumalan vihollista Babel'ia vastaan. Valssimusiikin täytyi antaa tilaa pelastusarmeijan musiikille, sitten lakkasi viimmemainittukin. Rahvas lakkasi tanssimasta ja meluamasta ja tunkeusi parvittain "pelastus-armejan" pienoisen joukon ympärille. Vanhanpuoleinen päihtynyt nainen huusi pilkallisia sanoja. Mutta häntä löi nyrkillänsä vasten naamaa kovakourainen, raakamainen merimies niin, että hän meni tiehensä verisenä ja ulisten. "Sen lohikäärme," sanoi merimies, "joll'et sinä tahdo kuunnella, niin voithan sinä madella rotkoosi. Täytyyhän jokaisen saada puhua, vaikka hän puhuisikin tuhmuuksia!" Se oli oikein englantilaista.

Tällä kertaa emme tahdo tutkistella, kuinka paljon järjellisyyttä tahi järjettömyyttä pelastusarmeijan sotamiehillä oli kuunneltavaksi tarjottavana, koska me kohta tulemme heitä tervehtämään heidän omaan pääkortteeriinsa. Mutta mennessämme pois kuulemme me yhden näistä "pelastetuista" kaikuvalla äänellä sanovan: "Minä olin repaleretku, eikä minulla ollut muuta kuin ryysyjä, niinkuin useimmilla teistä nyt; mutta nyt, kun olen pelastettu, elän minä kuten gentleman ainakin ja minulla on joka päivä lammaspaistia pöydälläni." Tämä uskon hedelmä teki tietysti syvän vaikutuksen kuulijoihin.

Edellä olemme jo huomauttaneet, ett'ei leikillisyyttä puutu missään tilaisuudessa Englannissa. Sitä huomaa jumalanpalveluksissakin. Siitä pitävät huolta jo ne monet pienet lapset, aina kapalolapsesta saakka, joita kyllä mielettömästi kuljetetaan mukana. Minä näin noin kolmen vuoden ikäisiä lapsia, jotka Prayer Book'insa edessään aina näyttivät etsivän tarvittavaa paikkaa ja hyvin pyhän- ja juhlallisen-näköisinä olivat löytävinänsä sen. Jotkut tekivät joksenkin selvästi kuuluvia muistutuksia papista ja muista. Mutta se ei vetänyt minkäänlaista huomiota puoleensa. Englantilainen on kirkossa paljoa suuremmassa määrin kuin me ja ehkä liiaksikin at home s.o. kotoisasti rattoisa. Mutta myöskin tänä yönä, heittäessäni silmäykseni alhaisen väestön kauheaan pimeyteen ja kuiluihin, huomasin minä syvimmän kurjuuden rinnalla iloisimman leikillisyyden. Tuossa esim. seisoi kaasulyhdyn alla mies, jolla oli monta koppaa kaikenlaisia eläimiä, joita hän kovalla äänellä kaupitteli. "Tämä kissa pyytää kaikki rotat sinun huoneistasi neljä kertaa neljässä kolmatta tunnissa; eikä sinun tarvitse muuta, kuin olla sille antamatta ruokaa. Jos vielä yhden viikon kuluttua ainoataan rottaa olisi neljän seinäsi sisäpuolella, niin minä rupeen vaikka orjaksesi ja vielä lisäksi lahjoitan sinulle tämän papukaijan, — joll'en minä jo siksi ole myynyt sitä." Kissan huusi vihdoin 1 shillingistä 7 pence'stä nainen, jonka sääty oli jokseenkin epätietoinen; hän otti pedon lempeästi syliinsä ja silminnähtävästi se tuli hyvin toimeen uuden haltijansa huostassa. — "Katsokaapas tätä villakoiraa! Kuka tahtoo ostaa sen? Viisi shillingiä ei ole siitä liian paljon; se oppii kaikki ihmisen konstit neljässätoista päivässä. Katsokaas vaan, se syö jo molemmilla käsillään niinkuin täydellinen gentleman!" Ja se söikin todella, käyttämällä molempia etukäpälöitään, niin somasti, että useimmat saksalaiset voisivat oppia siltä syömistaitoa. Vihdoin tuli sillekin ostaja, joka siitä antoi vanhan taskukellon puhtaan rahan asemesta.

Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään varaskortteeriin. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä. "Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone. Sinne ei lasketa ketään sisään, ennenkuin hän etehiseen on pannut veitsen, revolverin, väkipuukon tahi muun murha-aseen, joka hänellä ehkä sattumalta on mukanansa. Ilman tätä varovaisuuskeinoa tapahtuisi siellä yhtämittaa murhia ja tappoja; 'bloody' (verinen) 'verinen nyrkki, verinen nenä, verinen silmä' on joka kolmas sana englantilaisen alhaisen väestön suussa, ja jo sillä on, surullista kyllä, hyvä syy käyttää tätä sanaa niin usein". — Tullessamme varaskatujen nimellä tunnetuille kaduille, tapasimme me katusaarnaajan, joka erämaan saarnaajan tavoin huusi voivotteluansa kadotetun maailman yli, vaikk'ei hänellä ollut muita kuulijoita kuin vanha vaimoihminen ja kuusivuotias lapsi. "Olkaa nyt varoillanne!" sanoi kumppalini, kuin poikkesimme pimeälle korkeitten huoneitten ympäröimälle kadulle. Mieleni tuntui vähän kolkolta. Heti tulikin hyvin kohteliaasti mies, jolla oli ainoastaan kurjia nutun ja yöasujen jätteitä yllänsä, ja sanoi: "Hyvä herra, teidän vaatteenne ovat tahraantuneet valkoisiksi". Hän valmistautui minua pöllyttämään ja samalla epäilemättä ottamaan saalista minun taskuistani. Kumppalini kyllä karkoitti hänet pois kovasti huutamalla: "Policemen!" jonka jälkeen repaleinen mies katosi; mutta kimeä vihellys kuului ja samanlainen vastaus tuli useasta pimeästä nurkasta. Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta ilmaistakseni pelkoani. Siten jatkamme me vaellustamme. Tuolla keskellä katua istuu tulikouran ympärillä, joka on tulisilla hiilillä, pieniä poikia ja tyttöjä paistamassa potaattia ja kastanjoita. He ovat niin iloisia, kuin ainoastaan lapset voivat olla, sillä heidän illallisensa on valmistumaisillaan. Mutta näitten nälistyneitten lasten riemu tuli äärettömäksi, kun minä heitin muutamia pencinkappaleita heidän syliinsä.

Me pistäysimme parissa tahi kolmessa englantilaisessa boarding house'ssa ja tahdoimme uskotella, että meillä oli siellä jotain tekemistä kysymällä, josko siellä oli ketään saksalaista. Meidät karkoitettiin tosin nauramalla ulos, mutta saimme kuitenkin aikaa heittää silmäyksen näihin salaperäisiin huoneisiin, joidenka kaikkien perällä kamiinissa oli takkavalkea, — ainoa valo, mikä koskaan loisti tässä kauheassa pimeydessä. Niin, kauhea siellä todellakin oli näky. Ihmisiä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä, melkein kaikki kurjimpiin repaleisin puettuina, monet juovuksissa, toiset vielä juoden ja pelaten, seisoi, istui ja makaili siellä sekasin. Muutamia "sänkyjä" ja "istuimia" näki pitkin seiniä ja suurella paperilla oli ilmoitus: "Täällä maksaa yönvietto 1/2 pennyä"; joka tahtoo tuolin saa maksaa yhden penny'n; istuin maksaa kaksi, vuode kolme pence'ä.

Minä voin tuskin hillitä kyyneleitäni, nähdessäni tätä ihmiselämän kurjuuden syvyyttä. Jospa kaikki nämät ihmiset voisivat kertoa kaikki, mitä heille oli tapahtunut, ennenkuin olivat tulleet tähän helvetilliseen paikkaan, — mikähän romaani siitä tulisikaan! Mutta minä pelkään, että pieni sana: brandy (paloviina) useimmissa tapauksissa olisi selityksenä kauheaan arvoitukseen.

Minä olin iloinen, jälleen tultuani raittiisen ilmaan. Me menimme nyt takaisin city'yn, istuen korkealla ratavaunujen katolla. Meidän allamme oli melu ja hälinä, niin kuin markkinoilla. Ja kuitenkin oli puoliyö kohta käsissä. Vasta city'ssä oli hiljaan, mutta minun sydämmessäni ei. Mitään unta ei tahtonut tänä yönä tulla silmiini. Minun uupuneitten, suljettujen silmieni edessä hyppeli edestakaisin kauheita haamuja. Ja kaikki nämät onnettomat, syvälle vajonneet ihmiset, he olivat kuitenkin ihmisiä yhtä hyvin kuin minäkin, ja yhtä hyvin kuin minut oli heidätkin Golgatalla vapahtanut sama vapahtaja, joka armossansa jo aikaa sitten kallistuen minun puoleeni lausunut toivotuksensa: "Rauha olkoon sinulle;" saammekohan me vielä kerran kristallikirkkaan joen rannalla Jesuksen istuimen edessä tavata näitä kauheita haamuja Jumalan lapsiksi julistettuina. — Sitä minä en, huolimatta kaikesta, tahdo epäillä.

3. "Valo loistaa pimeydessä".

Niitä, jotka etelästäpäin matkustavat kauniiden Southampton'in merenlahdelmaan, tervehtää länsirannalta palatsinmoinen, mahtavan suuri rakennus, joka on keskellä somaa puistoa. Se on Victoria-House, suurenmoinen laitos sotamiehiä varten, jotka sairaina ja kurjina tulevat takaisin Intiasta täällä rakkaassa kodissa hoidettaviksi, kunnes he tulevat terveiksi. Eiköhän iloinen rohkeus täytä heidän sydämmiänsä, kun he näkevät tämän rakennuksen jättäessänsä isänmaansa palvellaksensa vaarallisilla itämailla! Ensimmäisenä aamuna, jolloin olimme Englannin maalla, tulimme me tähänkin kallisarvoiseen turvapaikkaan. Se on ainoastaan pyssyn kantaman verran Nedeley-Abbey'stä. Se on yksi maailman runollisimpia ja suurenmoisimpia raunioita. Tämän minä kirjoitan siinä tarkoituksessa, että kukin, jolla on muutaman tunnin verran aikaa Southampton'issa, kävisi siinä paikassa metsän kaunistamilta raunioilta luodakseen katseensa siniselle merelle, jonka etelässä rajoittaa oivallinen Wight'in saari. Mutta kuitenkin myöskin Victoria-House'a ja sen oivallisia laitoksia sotamiehiä ja upseereja varten täytyy myöskin käydä katsomassa. Tämä miljoonia maksava turvalaitos on omituinen Englannin oloille. Se kertoo niistä mahdottoman suurista rikkauksista, jotka ovat kokoontuneet tälle saarelle; mutta se kertoo myöskin, kuinka käytännöllisiin ja ihmisystävällisiin tarkoituksiin englantilaiset näitä rikkauksia käyttävät. Sillä sellaisia suurenmoisia laitoksia, kuin me täällä näemme, on Englanti täynnä, ja vähimminkin karsas saksalainen voi tässä kohtuudella kadehtia Englannin rikkautta.

Joka puolella on laitoksia, joilla on äärettömiä varoja ammoin ajoista saakka. Minä huomautan vaan Oxford'in 25 colleg'ista, jotka yhteensä muodostavat ihanan, göötiläiseen valliin rakennetun kaupungin ja joissa on monelle sadalle ylioppilaalle sangen loistavat turvakodit. Minä huomautan Greenwich-hospitaalista invaliideiksi joutuneita merisotamiehiä varten; sillä ei ole vähempää, kuin noin kuusi miljoonaa markkaa vuotuisia tuloja. Nyt on siinä myöskin koulu meriupseereiksi aikovia varten, sitäpaitsi uiva hospitaali — entinen sotalaiva — kaikkien kansojen merimiehille. Havainto-opetusta varten on tuleville merisankareille rakennettu leikkipaikalle suuri täydellinen laiva. Lähellä olevassa linnassa on hyvin kallisarvoinen taulukokoelma, jossa tulevien meri-upseerein nähtävänä ovat kaikki Englannin suuret merisankarit kaikilta ajoilta ja kaikenmoisista meritappeluista. Semmoista ylellisyyttä emme me köyhät saksalaiset, paha kyllä, voi käsittää. Ja kuitenkin minä voisin tunnittain puhua semmoisista asioista.

Näiden vanhojen laitosten rinnalle voi asettaa yhtä arvokkaina nyky-ajan esiintuomat. Lukemattomat ovat laitokset kykenemättömiä työmiehiä, leskiä ja orpoja, kaikenlaisia sairaita varten, ja kaikissa näissä laitoksissa Englannissa on semmoinen loisto ja komeus, että se tekee meidät mannermaan asukkaat oikein alakuloisiksi. Erinomaisen hyvän vaikutuksen teki minuun suurenmoinen turvalaitos köyhiä rinta- ja keuhkotautisia varten. Bentnor'in luona olevilta valkoisilta liitukallioilta luo se katseensa sadoin akkunoin etelään siniselle merelle ja pohjoiseen paratiisilliselle Wight'in saarelle. Sen oli rakentanut kiitollisuudesta Jumalata kohtaan rikas englantilainen, jonka sairaat keuhkot olivat paranneet Bentnor'issa. Jo olen maininnut suuret, oivalliset ravintolat, joita kansan tarpeeksi monessa kohden Englantia on toimitettu. Muullakin tavoin tehdään hyvin paljon köyhien hyödyksi, ja joka haaralla tapaa yleisiä puistoja useinkin mitä loistavimpine palmustoineen, kasvihuoneineen, museeoineen j.n.e., (kuten esim. Kew'issä), jotka aina ovat avoinna kelle tahansa ja joissa saa liikkua sangen vapaasti. Myöskin kaikki Lontoon suurenmoiset kokoelmat ja museeot ovat määrättyinä päivinä avoinna ilman maksua; niinpä hyvin harvoin tarvitsee nähdä vaivaa ihmisistä, jotka kärttivät juomarahaa. Köyhässäkin englantilaisessa näkyy olevan paljon ylpeyttä, yksin pienet katupojatkin city'ssä tahtovat jollakin konstitempulla ansaita penny'n, jonka heille antaa. Mutta kuitenkin on köyhyys rajaton Englannin suurissa kaupungeissa. Rahat niinkuin maaomaisuuskin ovat verrattain harvojen hallussa; pienempien maanomistajien luku tuskin ansaitsee mainitsemista, keskiluokka on verrattain harvalukuinen, mutta sitävastoin niiden luku, jotka menettävät varansa sitä myöten, kuin ne ansaitsevatkin, on kauhean suuri. Jo toisessa jaksossa olen maininnut, että seitsemännen osan kaikista englantilaisista ylläpitää kuntain köyhäinhoito; mutta sitäpaitsi on ehkä miljoonia, jotka saavat apunsa tahi ylläpitonsa yksityisiltä tahi lukemattomista laitoksista. Pahin seikka kuitenkin on, että tämä luonnoton tila kaikesta päättäen pahenemistaan pahenee; se kasvaa samassa suhteessa kuin suuret kaupungit. Eikä kukaan tiedä pelastuskeinoa. Huolimatta tarumaisesta ja sananparreksi käyneestä Englannin rikkaudesta — huolimatta Englannin yksityisistä ja yleisistä loistorakenuuksista, joiden lukumäärä nousee kymmeniin tuhansiin, — eivät olosuhteet ole lainkaan loistavia. Jos missään, niin ainakin Englannissa, koneitten maassa, on uudenaikainen kehitys muodostanut luonnottomia ja ihmisille arvoa-alentavia olosuhteita.

Mutta se ainakin on kiitettävää, että kauheitten vastakohtain tasoittamiseksi tehdään kaikki, mitä voidaan. Ja todella tapaakin se, joka silmät auki matkustaa Englannin läpi, tuhansittain yleviä muistomerkkejä todellisesta ihmisrakkaudesta. Etupäässä tulevat tässä näkyviin, kuten kohtuullista onkin, julkiset kristityt. Eikä ole siinä kyllin, että he ovat etunenässä niissä toimissa, jotka koskekoot ruumiillista ja aineellista hätää, — ei suinkaan, vaan heillä on erityistoimensa, jotka ajallisen hädän auttamisen ohessa myöskin tarkoittavat sielun ijankaikkista pelastusta. Joka tahtoo oppia tuntemaan englantilaisen tahdonlujuutta, etsiköön sitä näistä kristityistä, jotka eivät lainkaan välitä mistään vaikeuksista ja jotka toimillansa toteuttavat englantilaisen sananlaskun: "Missä on tahtoa, siellä on myöskin keinoja". Me olemme jo nähneet paljon näitä asioita, emmekä saisi mitään loppua sanoillemme, vaikka tahtoisimmekin tyytyä ainoastaan siihen, mitä Lontoossa tässä suhteessa on näkemistä. Meidän tarkoituksemme ei ole väittää, että saksalaisten kristittyjen aikaansaamat toimet olisivat halvempia kuin englantilaistenkaan. Ei tarvitse muuta kuin mainita esimerkkinä meidän ajoiltamme nimet Fliedner, Wichern, v. Bodelschwingh — niin on edessämme semmoisia pelastavan rakkauden tekoja, että niillä alallansa tuskin on vertaisia. Mutta kumminkin on jokseenkin terveellistä oppia tuntemaan, mitä muiden maiden kristityt vaikuttavat ja aikaansaavat. Sen kautta saa uusia ajatuksia ja herätyksiä, erittäinkin Englannissa, missä kaikki on niin aivan omituista, missä luonteen sitkeys, uupumaton järjestämisvoima ja suuret rahavarat puolestansa antavat asioille ja tapauksille aivan toisenlaisen muodon kuin meillä. Sanalla sanoen, me tahdomme sydämellisesti iloita toinen toisemme toimista ja ottaa oppia toinen toisiltamme. Ainoastaan siinä tarkoituksessa minä tahdon tässä kertoa vielä vähän enemmän.

Koko nidoksen voisi kirjoittaa Miss Macpherson'ista, joka on armahtanut ja vieläkin eteenpäin armahtaa repaleisia lapsia Lontoon kaduilla (joita kutsutaan "pieniksi arapialaisiksi"). Hän ottaa nämät onnettomat, joista suurin osa ei tiedä isästä eikä äidistä mitään, lempeästi hoitaaksensa ja kasvattaaksensa ja toimittaa heidät sitten yli meren vähäkansaiseen Canada'an. Täällä on kyllin monta rehellistä ihmistä, jotka mielellänsä ottavat heitä vastaan ja antavat heille hyvää ansiota. Enpä tiedä kuinka monta kertaa tämä jalo nainen jo on kyntänyt halki valtameren laivansa lapsia täynnä.

Erinomaiset ovat kristillisen rakkauden aikaan saamat laitokset Mildmay-park'issa Lontoon pohjoisosassa. Ne ovat kehittyneet sinapinsiemenen tavoin ja ne ovat kohonneet pastori Pennfather'in huolesta, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin maailmanvoittava uskonsa. Perustajansa kuoleman jälkeen ovat ne nyt hänen leskensä ja entisen Mathiesson-nimisen pankkiirin johdon alla. Konttooriväen joukossa tapasin minä yhden niistä harvoista englantilaisista, jotka osaavat puhua saksaa ja ovat meille kuin ilmestyksiä. Ja tämä rakas mies, joka oli saanut kasvatuksensa ja sivistyksensä Würtenberg'issä, rupesi minun seurakumppalikseni. Minä tahdon mainita ainoastaan muutamia niistä laitoksista, jotka hänen johdollansa opin tuntemaan.

Ensiksi huomaamme me komean "kokoushuoneen", johon mahtuu viisi tuhatta henkeä ja on käytettävänä kaikenlaisiin juhliin ja kokouksiin. Sitten iltakoulu miehille, jotka vanhoilla päivillänsä tahtovat oppia, mitä he nuoruudessaan ovat laimiinlyöneet; — sillä kuten on tunnettu, kuuluu myöskin englantilaisen "vapauteen", että vanhemmat lähettävät lapsensa kouluun, jos tahtovat, mutta muuten eivät. Sitäpaitsi on täällä työhuoneita työttömille naisille. Nämät saavat täällä opetusta kaikenmoisissa ansiokkaissa toimissa kristillisten naisten johdolla; laitos maksaa hyvästi heidän töistään ja myöpi ne sitten jälleen. Mutta täältä he löytävät myöskin ijankaikkisen rakkauden sanan, jonka rakkauden heijastus kohtaa heitä ihmisrakkaudessa. Edelleen on täällä yhdistys, johon kuuluu viisikymmentä diakonissaa, jotka kukin käyvät haarallansa mailmankaupungin köyhien luona. Näiden ja meidän diakonissojen kutsumuksella ei ole kuitenkaan muuta yhteistä kuin nimi. Joita me raamatun perusteella kutsumme diakonissoiksi, kutsuvat englantilaiset nimellä "nurses", ja niitäkin on Pennfather'in laitoksissa, — vaikka saksalainen diakonissalaitos on paljon etevämpi englantilaista. Mutta niitä, joita Lontoossa kutsutaan "diakonissoiksi", kutsuisimme me "kaupunginlähetyksen nais-saarnaajoiksi", sillä he ottavat hoitaaksensa kaikkea, mikä on meidän kaupunginlähetyssaarnaajoilla huolena. Englantilaisten "diakonissojen" vaikutus kuuluu tuottavan sangen paljon siunausta, erittäinkin syvälle langenneitten naisten joukossa työmieskortteereissa.

Sitten näin minä täällä lapsenkodon "parempien" perheitten tyttöjä varten, joidenka perheiden lapset useinkin vanhempain kuoleman jälkeen ovat vieläkin vaikeammassa tilassa kuin köyhän nimellä tunnetut. Sen vieressä on sairashuone korkeammansäätyisiä naisia varten, eikä puutu sairashuonetta oikein köyhiäkin varten. Minä en tarvitse sanoakaan, että evankeliumin henki näissä laitoksissa on kaikkialla vallitseva. Jos minä vaan lisään, että täällä myöskin on laitos pakanalähetystä varten, niin on meillä edessämme kuva komeasta kristillisestä koloniasta, josta elämän lähteitä vuotaa joka taholle kuoleman maailmaan. Tämä kolonia on ikäänkuin kristillisten rakkaudentöitten museo. Joka siis tahtoo tehdä tutkimuksia sisälähetyksen alalla, sen ei tarvitse muuta kuin saapua tänne, niin on hänellä kaikki yhdessä paikassa; sillä minä en ole tässä edellä luetellut läheskään jokaista erikseen.

Mutta kunhan vaan hyvää ei olisi liiaksi kokoon läjätty? Minun miellyttävä seurakumppalini vakuutti minulle, että kaikki yhteensä muodostaa yhden suurenmoisen elimistön, ja että erinlaiset laitokset voivat auttaa, palvella ja täydentää toinen toistansa. Mutta kuitenkaan eivät minun epäilykseni tykkynään poistuneet.

Erinomaisen huolen pitää Englanti merimiehistänsä, ja luonnollistahan se onkin, kun ajattelee, että tämän kansan mahti ja voima riippuu sen laivastosta. Me olemme jo löytäneet useoita laitoksia sairaita ja kykenemättömiä merimiehiä varten. Mutta selvä asia on, että terveetkin ja palveluksessa olevat myöskin saavat osansa. Kaikissa Englannin meri- ja satamakaupungeissa tapaa esimerkiksi kelvollisia laitoksia tässä suhteessa. Lontoon itä-osassa, lähellä London-Docks'ia, on kauhean suuri merimieskoti (sailors home). Täällä saavat sadat merimiehet, pienimmästä laivapojasta kapteeniin saakka, hauskan kodin, jätettyänsä selkänsä taakse valtameren myrskyt ja aallot. Äidillisesti ja samalla ruhtinaallisesti on täällä pidetty huolta kaikista heidän tarpeistansa. Kukin merimies saa täällä ei ainoastaan halvasta hyvän majan ja jokseenkin hyvän ruoan, — onpa täällä vielä myöskin kylpyhuoneita, lukuhuoneita, suuria saleja laivamalleineen kaikilta sivistyshistorian aikakausilta, merikortteineen ja purjehdustieteellisine koneineen, sitäpaitsi vielä musiikkihuoneita ja muita sellaisia, kaikki järjestettyinä oikein loistavalla tavalla. Onpa täällä suuri sali, missä pidetään "hartautta" aamuin ja illoin; kuitenkaan ei osan-otto näihin ole pakollinen. Samassa rakennuksessa on "pankki", mihin merimiehet huoletta voivat panna säästönsä ja missä he voivat vaihtaa vierasta rahaa. Siellä on yksin vaatekauppakin jossa seura myö heille erinomaisia kankaita ostohintaan.

Tämä komea laitos ei tosin ole julkisesti kristillisellä perustalla, mutta kristityt puolestansa ovat kaikin tavoin koettaneet tuoda evankeliumia näille nuorille miehille, jotka ovat kaukana kodistansa ja isänmaastansa ja jotka useinkin vuosittain kuljeskelevat sinne tänne aavoilla merillä tahi ovat viettelyksiä täysissä satamoissa pakanallisissa valtakunnissa. Uivat kirkot, jotka ovat varustetut kristillisillä kirjastoilla, varastoilla raamatuita ja raamatunosia y.m. ovat pastorien hoidettavat, jotka merimiehille osaavat saarnata kaikenlaisilla kielillä. Nämät laivakirkot kulkevat satamasta satamaan ja merimiehet kuuluvat pitävän niistä hyvin paljon.

Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään "Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli kokoontunut ravintolaan — säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan: "Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" — Muutoin oli hän hyvin miellyttävä ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, — joka usein taitaa olla berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit, mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".

Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo: "Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?" Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan. "Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa kirjoittaa jo Tacitus'kin aikaan, jolloin esi-isämme vielä kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus, vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä — löin vasten rintaani.

Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100 kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek", vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend". Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse Bief-eters von Pumpernickel?" — ja hän pyyhki suuret, kirkkaat kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall, denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen: Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke Se ok. — So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."

Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään hän tunsi tarpeen kiittää Jumalala. Hänen hurskas englantilainen perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. — Tämän johdosta oli aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä, ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme ijankaikkisuuden satamassa.

Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin, ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin. Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo loistaa pimeydessä.

"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle alentuneesta väestöstä tulisi ilman näitä hiljaisesti vaikuttavia Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, — ilman heidän tuhansia rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan yleinen tilakaan todellisuudessa ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, — ei meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja samalla syvempää evankeelista viisautta.