HIILLOSHEHKUA.
Hiilloshehkua.
Halko, hehku, sauhu, tuhka harmajasta harmajampaan; keskitiellä kirkas uhka purra liekin punahampaan.
Hetki säihkyn hekkumata —
vierahan sai untes tuvat.
Takkahehkun tarinata
seuraa silmät uneksuvat.
Silkkiripsiin silmät kaihtuu,
tutkimattomuudet tummat,
tutkii, kuinka kuvat vaihtuu,
tulten kuolonkirjat kummat.
Hehku, hiillos, niiden nähden, yöhön ylpein leimus ammu. Elää auringon ja tähden tarinaa sait hetken. Sammu.
Maaliskuussa.
Kuin itse aamu maaliskuun, mi päilyi päällä hankein, hän saapui säihkyss' aamunsuun, kun astuin mielin ankein.
Kujeili kutri vallaton,
kimalsi kuuran kiteet.
Siit' asti sitonehet on
mua silkkihienot siteet.
Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois, kuin huomen hohtopilveen. Käy vuodet, on kuin elo ois vain väikett' unten ilveen.
Orvokki.
Sa kasvoit kainona kevään lehtoon.
Mun ikkunallani tuoksuit ehtoon,
sa tuoksuit, ystävä, tumman yön,
sa teit hyvän, turhan työn.
Teit toisin, toisin kuin sulle tehtiin.
Sun koski kuolema lempes lehtiin.
Sun hiljaa nuokahti nuori pääs.
Voi yöllistä ystävääs.
"Sisarlempeä."
Laupeudensisar, vieno, hieno, hellä. Jos on kipu kellä, luon' on lohdun pisar.
"Pisar, olkaa meri,
johon huoli hukkuu,
jonka virteen nukkuu
viallinen veri!"
Kerjäs, itki, ilkkui kuolonsairas konna. Ees taas neuvotonna silmät vienot vilkkui.
Elinkautinen.
Pila leikkivä suussa, mut sydämessä siell' oli, sieil' oli totta ja toista. Pilan keskenpä pilkahti totinen naama toistemme naamioista.
Nolo tuokio, nuotista pois oli tultu,
taittunut tasainen, tuttu tahti, —
elinkautinen karussa kahleistaan,
hätätouhussa torkkunut vahti.
Heti selvänä päihtynyt pää. Pih pah,
pian jälkeen lyijyä piukkaa, paukkaa.
Kova virka, auta ei armahtaa.
Hyvä ei peri peijakas-raukkaa.
Pian karkuri tarkoin on tallessa taas,
sisäll' itku se pitkä, ja ulkona ilkku.
Sen hyppynsä muistaa huomennakin
elinkautinen, iäksi nilkku.
Kuin tuskan vuori…
Kuin tuskan vuori se vyöryi yli: sua syyttää syli, mi suott' on nuori.
Kuin syvyys alla, jost' ääni huokaa: vain hauta luokaa, on käynyt halla.
Verivelka.
Mun elämän-intoni ylin, syke lämpöisin läikkyvän veren, mi syöksynyt avoimin sylin ois aaltoon aamujen meren —
mitä tein minä, teit sinä siitä!
Sitä anteeks ei elo anna.
Voi lempeä, joka ei liitä,
voi kaihoa, joka ei kanna!
Pisar-iäisen itkun ja parun sen elon on vähyys ja lyhyys, jano hehkussa hietikon karun sen pylväspyhimys-pyhyys.
Paljon.
Paljon muisti muukalainen, tuttu yön, kun yöhön lähti: kiitos sulle, kirkas nainen, ylimmäinen yöni tähti.
Kiitos, sointu sunnuntainen
ajatusten tummaan arkeen,
tuoksu armas, aamun-mainen,
kaikki hieno kautta kärkeen,
kultapirta päällä pääni,
Pohjan impi, illan tytti,
elon ihme elämääni,
liekki, joka liekin sytti.
Musta lie mull' yö nyt eessä
murhe puuna matkasauvan:
näin mä silmäs liian seessä,
liian kauniit, liian kauan.
Syvä lie mun sydänsyyni,
polttavainen, vailla pohjaa:
täytymyksen tähti tyyni
yöhön käyvän tietä ohjaa.
Lie mull' eessä mieron pettu, orvon taival, orjan taakka: kiitos, ett' on kirjoitettu kohtaloni tähtiin saakka.
Köyhä.
Sen kyllä tiedän, sen tunnen kyllä, kuin paljon yhdellä hymyilyllä, kuin paljon, paljon voi tehdä hyvää ja tehdä pahaa, niin syvää.
Se tieto maksanut kyyneleitä
on monta kulkeissa kyläteitä;
veet viljat pahoista hymyistä juoksi,
vaan viljemmät hyvien vuoksi.
Ja kaikkein kalleimman vaati hinnan
se selittämätön, se rikkoja rinnan,
mi hyvimmin hyväili, syvimmin pisti,
sen ostin ma kallihisti.
Siit' aarteet kylläiset kyynel-lippaan
ma tuhlasin, tuhlasin viime tippaan;
on mennyt sukuni suuri peru,
ei enää pisarta heru.
Ei enää pisarta illoin pitkin,
kuin hymyilisit, kuin huokailisitkin.
Ei varaa iloon, ei itkuun mulla.
Niin köyhäksi köyhä voi tulla.
Synkkä ja valoisa.
Kuinka uskallatkaan,
outo, oudon matkaan?
— Päivän tunsi päivännouto,
tuhansista yhden outo. —
Kuljen kohti yötä.
Kuinka tohdit myötä?
— Konsa uuvun uinailulle,
hyvää yötä lausut mulle. —
Synkät synkän ladut!
Kerran lahjaas kadut.
— Turvan tunsin, sain ma saaton.
Puhu, sull' on ääni taaton. —
Tuska kielen kiintää…
Noin miks silmäs siintää?
Oi, ne tunnen, onhan sulla
maammon silmät, siunatulla.
Tuomiolla.
Pannanuolet pekkain, paavoin haavoita ei syvin haavoin, kaikenlaisten vaakalauta miest' ei kaada eikä auta.
Outo outojen on ääni,
siin' en elä elämääni.
Enemmän on väre vähin
mielen, jok' on mieltä lähin.
Sitoo, päästää pätevämmin
katse ainut, arka, lämmin,
katse kahden silmän tumman,
kahden muita kartetumman,
joiden syyttää syvä luonti, syyttää mua anteekssuonti syvempi ja suruisempi, — syvimmästi syyttäis lempi,
etten sydämeen ja käteen suurempaa ma saanut voimaa, suurempahan haltioimaa kahden tumman silmän säteen.
joiden eessä anon, ankee: vuori, peitä, päälle lankee! köyhä, köykäiseksi löydyn, hukkuvaksi lailla höydyn,
seison toisna, toisna soisin, tunnoin raskastuomioisin, että elämäni retki niitä pettää joka hetki.
Yksi.
On moni tullut, on mennyt moni,
yks oli, yksi, mun kohtaloni.
Muu vaihtui, valta se yks on vakaa.
Sen olen vanki ma vuotten takaa.
Se valta ankaramp' on kuin aika:
muu kaikki kaatuu, sen kasvaa taika.
Sen kasvaa taika, sen kasvaa taakka,
sen kannan kahletta kalmaan saakka.
Niin täytyi käydä, ei toisin tainnut,
niin silmää kaksi on tieni kainnut,
ne jotka kaihoni kaikkivalta
loi loistoon aution tyhjän alta,
ne jotka unteni juoksun johtaa,
ne joita, joita en konsaan kohtaa.
Veet viihtyy.
Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy
vuo syventyy.
Häät häipyy, vieraat vähenee:
yö lähenee.
Yö uinua sun syleilyys,
suur' iäisyys.