METSIEN MIES.
Metsien mies.
Ikimetsäin isännäksi luotu metsien on miesi. Ilmoilt' ihmisien läksi — minne? — Metsä tietön tiesi.
Metsäin sanatonten, sankkain
halki mitaton on meno.
Vaaluvissa vetten vankkain
honkapuinen puikkaa veno.
Laajalta jok' ilman laitaan
metsien käy miesi kempi
eksymättä erämaitaan,
metsällisetkin miss' empi.
Kääntymättä käypi, kunne
miestä miehen tahto ajaa.
Toist' ei tunnusta, ei tunne
joka tielle rastis rajaa.
Lainehilla lastu, kaksi
kymen kymmenlatvan tuomaa —
silloin liiat liikkuvaksi
honkahuoneillaan jo huomaa.
Astuu monen aamun, illan kadotessa kannan taaksi, kunnes pihojensa pillan kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi.
Yö.
Yö musta yllä, alla.
Pois viime tähti sammuu.
Nyt unten ulapalla
veen hirmut hirnuu, ammuu.
Yön suurten kuuluu kuoro
yl' aavan kuohukuvun.
Nyt uus on valtavuoro
syvyytten alkusuvun.
Nyt elää muinaismuodot
jo muka ammoin laanneet,
heräävät rungot, ruodot
kivistä unta maanneet.
Väkevät vanhat herää, —
levänneet varsin lievät.
Tuoll' etsii silmät erää
vihertäväiset, vievät.
Tuoll' liikkuu evin hitain
ne halki vetten harjuin,
ja satahammas-kitain
soi kiukku riistaa karjuin.
Syvyyden äänet ärjyy,
yön ääret vastaa naurain. —
Voi miestä, ken nyt värjyy
vesillä haaksin haurain,
ken, myöhäsynty keri,
pääll' öisten keinuu uomain,
kun kansoittama meri
on ajan alkuluomain.
On liian hennot, heikot
kaikk' aseet ihmismietteen,
kun tulee tursaat, peikot
syvyytten sydänlietteen.
Ei suojaan suuntaneulat
poloista auta purtta.
Min kaarna kestää keulat,
kun ahmaa aallon hurtta.
Ei konsaan matkan maaliin
se saavu mies, ei palaa.
Iäti saadun saaliin
syvyyden suuret salaa;
sen vie, ken keito sousi päin maiden uutten unta, kun mahtajaksi nousi yösynty sukukunta,
kun purki voimat tummat ulappa umpisyvä, toi ilmi salatummat kuin tuntea on hyvä.
Quasi modo.
Istun ja tuijotan, hiljaa tummuu ympäri yö. Sen siis vaivasta viljaa suo elon suottatyö.
Tusina tuttuja osta,
sanoihin sanoja myö,
naamiotas älä nosta, —
kauppa se leiville lyö.
Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, — näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.
Incognito.
Kuolo taikka voiton palmu!
— Vastattihin vaivais-almu.
Otti, kiitti. — Orjan suku!
— Vaiko valta valhepuku?
Spartatar.
Haaveet liian hennot kestoon hallan hampaan, liian pilvilennot matkaan matalampaan.
Liian heikko rotu
sopiin sotirahvaan,
konsanaan ei totu
verikalvan kahvaan.
Siksi teit sä vaalis,
raskahan kuin rauta:
mik' on kuolon saalis,
sen ei elää auta.
Kallioille kannoit heimon hentotarmon, kuoleville annoit, annoit kuolon armon.
Spartalainen.
Kernas mustan keiton syöjä, palaestralla painin lyöjä, toden tuttu, vilpin veikko, tuomittu, jos tuhma, heikko.
Niukka ruoka, runsas raippa,
tanner vuode, viima vaippa,
pitkät käyttää käsivarret,
lakooniset lauseparret.
Mieheksi jo mieltä, vartta, —
vartoi paljon vanha Sparta,
miestä vartoi miesten kiista,
hirmuaan helootti-riista.
Saapui kerran kepposiltaan
samanmoisten ilo-iltaan.
Keskeen vaiti istui, kettu
vaipan alla varastettu.
Pystymmässä pää kentiesi,
selkeämpi silmän liesi,
hymyyn pyrki mennä huuli, —
omituisen oiva tuuli.
Vierustutut ehkä tuumaa:
mikä outo miestä huumaa?
Silloin, kesken naurun raikkaan,
painuikin jo siihen paikkaan.
Otsa liian taaksi taipui,
liian vaaleaksi vaipui
kasvojensa kaunis lepo. —
Syvään puree sylirepo.
Nähtiin kuollut kuoliaaksi, nähtiin vainaan vaipan taaksi: kaatui revon hampaan haavaan, toki kaatui Spartan kaavaan.
Onnen puoti.
Päättyy päivät, kuluu kuut, ohi hetkinä huiskaa. "Tänään hinnalla, huomenna ilman," kohdalla korvaas kuiskaa.
Ees taas ihmiset itarat käy
ovella onnen puodin,
ostaa päivänsä pääsimiksi
näppöisen naulan ja luodin.
Riemun, murheen rihkamataan
tiimat he tinkii ja jakaa.
Onni, ovela kauppi, katsoo
kauppatiskinsä takaa.
Niin elo mennä nilkuttaa
samaan vanhaan ralliin.
Ketään ei, joka vaakaan heittäis
hinnan helkkyvän kalliin.
Kalliin kalliilla ostajaa
ei tule, tuhlaajapoikaa,
ei sano saiturit: Päivä, paista!
Käy, kisa! Soitot, soikaa!
Ei sano: Malja nyt tänään täys, huoliessa huomisen-houkkain! Tänään otsalle onnen seppel, huomen on huostassa toukkain!
Hukkapeli.
Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit.
Ulkopuolla
yössä miesi.
Yhden tiesi
uksen: kuolla.
Matkan jaksoi
tummaan majaan.
Verin maksoi
heiton vajaan.
Piili heikko,
miss' ei velo
peli veikko,
viekas elo,
tahto paras takaa aja: kurja, varas, kavaltaja!
Rikas mies.
Rikas mies se, kellä riittää, se, ken antaa eikä ano, riistäjää ken siunaa, kiittää, kylvää, vaan ei vaadi niittää, huulensa ken lujaan liittää, ettei ilmi sana sano hornaa, jonka oma jano rikkaan miehen rintaan siittää.
Totuus.
"Ken sanoo veljestänsä: sinä tuhma! hän tuleen helvetin on vikapää." Sanoa totuus ain' on hengen uhma, mut tulessakin totuus jää.
Maan tuomarit.
Tuhannen filistealaista kaasit, väkevä Simson, aasin leukaluulla. Ei ihme siis, jos arvoss' istuu aasit maan tuomareina tuomiten ja neuvoin avarin, lyövin, syövin aasinleuvoin. Ja heitä tulee Herran kansan kuulla.
Suurmies-vaatimattomuutta.
Kukapa kokkona tohti kohota päivää kohti? Kunpahan koki olla kukkona tunkiolla.
Sodomasta.
"Ja Lotin vaimo käänsi kasvonsa takaisin hänestä; ja muuttui suolapatsaaksi."
Gen. 19: 26.
Yöhön, korpeen, ulos, ulos kaupungista, jota uhkaa, suuri Tuomari, sun tulos! — Riennä, koht' on kaikki tuhkaa.
Taivaat valkeata valaa,
takanasi tanner palaa,
synnyinmajas sortuu maaksi.
Kavahda, jos katsot taaksi!
Huutaa yöstä kuolon kuoro,
tuhansill' on tuskan vuoro,
hukkuu koto, kansa, suku.
Eespäin, ellet itse huku!
— Kunne kuljen, tänne jään mä,
kunne katson, aina nään mä
ahmivaisen liekkinielun.
Taaksi kaikk' on katse sielun. —
Kutsuu Suuri, älä käänny!
— Näytä keidas, miss' en näänny,
miss' ei menneet huuda yöstä. —
Muista: aamu auttaa yöstä.
— Aamun muistan, aatos murtuu.
Turha pako sen, ken turtuu
surun suolapatsahaksi. —
Yksi käy nyt, lähti kaksi.
Yksi käy nyt, kaksi lähti. —
Vaimo, vaimo, tieni tähti! —
Sydämeni jäi, vaan matkaa
käsket, Suuri, orjas jatkaa.
Rynnäkkö.
Miestä kaatuu kahden puolen,
henki heinänkorren maksaa.
Eespäin, jonka jalka jaksaa,
nukkukohon saanut nuolen!
Eespäin elollisten joukko!
Miestä alle kaatuu kasaan.
Haudat, harjat kaikki tasaan
kasvaa, kasvaa ruumisroukko.
Vielä vaaksa, vielä virsta!
Kahden puolen kaatuu miestä.
Pala päästy pystytiestä,
muurist' irti muuan pirsta.
Tuolla pilviin tornit piirtyy,
kauas välkkyy valtaportit.
Kohti ponnistaa kohortit,
eemmäs vitkaan viirit siirtyy.
Viuhuu nuolet kaukonoudot,
lepoon kaatuu lippukuntas;
verta vuotain omaa untas
varrot, yli ryntää oudot.
Mittas juostu punajuovaa!
Tuolla harjoin yhtä ylväin
loistaa tornit, loitos kylväin
nuolta, tulta kuolon tuovaa.
Muurit, joille viel' ei päästy,
tuolla! Tuimemmaksi taisto!
Miehen valloitta ja vaisto
vaatii, säästä ei, ei säästy.
Kohti! Pääsyn päitten hinnat
porras portahalta ostaa. —
Ylpeämmin päätään nostaa
pilviin piirtyväiset linnat.
Alamäkeen.
Hauska ajaa alamäkeen.
Anna luistaa, alas, alas!
Kiveen iskee kelkan jalas,
säkenen lyö, laulun säkeen.
Kiivetessä kiusan näki:
telki tietä, tuuma tiima!
Tuopi nyt kuin Turjan viima.
Hyvin velan maksoi mäki.
Ohi puut ja kivet, kannot,
viisaat virstantolpat huiskaa:
vanhaa tuttua kuin tuiskaa,
vanhat viisaat neuvon annot.
"Riennä verkkaan, saa et vikaa,
taiten niskantaitturitse!"
Niin ne neuvoo, elää itse,
eivät liiku liian pikaa.
Yks on riemu, muit' en tunne,
muitten murrunnan mi lientää:
liekin, myrskyn riemu, rientää,
kuolonkorska, sama kunne.
Jäänyt jää! Se elon lunnas.
Kiidä kipunoivin kelkoin,
älä viivy muuta veikoin.
Maata kuilu, maata kunnas.
Ylös katsot, katse raukee.
Kuka kultasiivet kutoo?
Uni lentää, tosi putoo,
kuilu kuilun alle aukee.
… ita plaudite!
Lausunut lien laulun riimein tuskaa, josta sydän sykkää, lienen mykin pantomiimein tulkinnut sen tulta mykkää.
Histrionin helppo paatos,
paikatut koturni-korot.
Siinä heeros, Herostratos,
templit sekä templin porot.
Hypin taikk'en hyppelehdä, tiedän: maassa matkatieni. Suurin temppu, jot' ei tehdä, eikä pienin hymy pieni.