Ansgarius, Pohjan apostoli.
Ansgarius oli sukuansa frankilainen ja syntyi vuoden 801 paikoilla. Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun lukemista oppimaan, mutta poika oli taipuvainen leikkiin ja turhuuteen enemmän kuin oppimiseen ja elämän parannukseen. Silloin jutellaan hänen kerran nähneen unta, että hän seisoi eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja viheriä tie, jota käveli komea vaimo, puettuna valkeihin, kiiltäviin vaatteihin, ja Ansgarius luuli sen olevan neitsyt Marian. Hänen seurassansa oli paljo vaimoja, jotka myös olivat valkeat ja loistavat, ja niiden joukossa oli Ansgariuksen äitikin. Nähtyänsä hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen tykönsä, vaan ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli hänen tykönsä, sanoen: "Poikani, sinä tulisit mielelläs äitisi tykö. Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja; sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme." Tämän unen jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja työskenteli ainoastaan vähäisissä ja hyödyllisissä asioissa. Hän tuli nuorena munkiksi ja kouluttajaksi Corbien luostarissa Pikardian maalla, ja kun tästä siihen aikaan perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaliin, niin Ansgariuskin siihen siirtyi. Pian hänelle tuli suuri maine puhtaan elämänsä ja jumalisuutensa tähden, niin että kansa luuli hänen voivan kätten päälle-panemisella parantaa tauteja. Silloin tapahtui v. 826, että eräs tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä vaikutti Tanskassa, vaikka monet vaarat häntä siellä väijyivät.
Näihin aikoihin tuli lähettiläitä Upsalan kuninkaalta keisari Ludvigin tykö. Nämä, pääasiansa toimitettuaan, mainitsivat, että moni Ruotsissa tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä; vaan ei yksikään uskaltanut lähteä niin vaaralliselle matkalle paitsi Ansgarius ja yksi hänen kanssaveljistänsä. Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja läksi matkalle Ruotsin lähettilästen kanssa. Mutta viikingit karkasivat heidän laivansa päälle, ja ottivat pois heidän kalliit tavaransa, niin että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa heille säilyi. Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, vaan Ansgarius sanoi: "Minä annan ruumiini ja sieluni Jumalan haltuun, enkä ennen palaa kuin olen saarnannut kristinoppia siinä maassa." He matkustivat siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan perästä järvien, jokien, metsäin ja korpien poikki Mälarijärven rannalle, Birkan kauppapaikkaan. Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käänsi monta ihmistä epäjumalien palveluksesta ja muiden joukossa Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan hallitusmies. Sepä Hergeir antoi kartanoonsa rakentaa kirkonkin, ensimmäisen Ruotsiin. Puolentoista vuoden perästä palasi Ansgarius Saksanmaalle. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun Hampurin arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiasna, tuli sen ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Hän vihki sitte erään Gautbert-nimisen munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehoittaen häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän omaisuuttansa, vaan paremmin, niinkuin Ansgariuskin omalla työllänsä hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että pakanat karkasivat hänen päällensä, tappoivat hänen apumiehensä ja ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsinmaalta taas puuttui saarnaajia, ja silloin kristinoppi laiminlyötiin. Hergeir pysyi kuitenkin lujana uskossansa.
Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan, perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja voitti monta sielua. Mutta v. 845 karkasivat viikingit Hampuriin ja hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon nyt hänen piispanistuimensa muutettiin. Eräs Juutinmaan kuningas Erik oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin kirkon Ribeen, johon papiksi pantiin Ansgariuksen ystävä ja opetuslapsi Rimbert.
Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen tuloansa oli siellä pidetty suuret keräjät. Muutama mies oli astunut esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat muka lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä tulee teille uusi jumala." Tästä kiivastuivat pakanat suuresti, ja uusi epäjumalan huone rakennettiin kuningas Erikille. Heti sen jälkeen tuli Ansgarius. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palajamaan pois, välttääksensä pakanain vainoa; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti hänet suosiolla vastaan; ei hän kuitenkaan uskaltanut omin luvin antaa Ansgariuksen saarnata Birkassa, vaan tahtoi ensinnä kuulustaa kansan mieltä yleisissä keräjissä. Siellä nostivat nyt pakanat keräjillä suuren pauhun ja huudon tuota uutta oppia vastaan; mutta kun ensimmäinen jyry oli vähän hiljennyt, nousi eräs vanha mies ja puhui näin: "Kuulkaat minua kaikki sekä kuninkaat että kansa. Täällä on monta joukossamme, jotka usein veden ja muissa vaaroissa ovat saaneet kokea, kuinka voimallinen se uusi jumala on auttamaan niitä, jotka häntä avuksensa huutavat. Sentähden ovatkin muutamat menneet Dorstadiin asti, antamaan ristiä ja kastaa itsensä; ja ovat he semmoisilla matkoilla saaneet kärsiä viikingien väijymisiä sekä muita vaaroja. Miks'emme suosiolla vastaan ottaisi täällä kotona, mitä niin suurten vaarojen takaa olemme etsineet vieraistakin maista?" Nämät sanat liikuttivat kansaa, ja annettiin siis Ansgariukselle lupa saarnata kristinoppia Ruotsissa. Hän sai nyt monta kääntymään, rakensi kirkon Birkaan, holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi kovin laimin lyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä. Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajain työtä pohjoismaissa. Mutta pakanuus oli liian syvälle juurtunut skandinavialaisten koko ajatustapaan, että rakkauden saarna niin pian olisi heihin vaikuttanut. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius v. 865 helmik. 3 p. kuoli Bremenissä, hänen istutuksensa sekä Tanskassa että olletikin Ruotsissa joutui kovin häviölle.
Ansgariuksen luonteesta on hänen elämänsä kertoja Rimbert antanut kauniin kuvan. Ansgarius oli sen ajan tapaan sangen jumalinen mies. Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Vapahtajan tavalla. Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karvapaitaa aina lähinnä ihoansa eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä, niitäkin määrän jälkeen. Hän oli sangen harras pohjoisten kansain kääntämisessä eikä säästänyt itseänsä eikä omaisuuttansa. Kuoleman jälkeen julisti hänet paavi pyhäksi; häntä palveltiin pohjoismaiden suojeluspyhänä ja hänen luitansa säilytettiin pyhinä jäännöksinä.