Saksilaiset keisarit.
Karolingisuvun sammuttua tuli frankilainen Konrad I Saksan hallitsijaksi. Se oli onneton aika. Unkarilaiset, suomensukuinen kansa, oli asettunut avarilaisten entiselle alueelle ja teki nyt tuhoavia hävitysretkiä; vendiläiset hätyyttivät valtakuntaa pohjoisesta päin, ja valtakunnan sisällä täytyi Konradin lakkaamatta taistella itsevaltaisia herttuoita vastaan. Hän kulutti koko hallitusaikansa taisteluissa ja vastuksissa, mutta sai itse siitä hyvin vähän hedelmiä.
Henrik I (919-936).
Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella, oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja Henrik hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.
Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden on hänellä historiassa kauan ollut nimi Henrik Linnustaja. Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.
Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan unkarilaisille vuotuista veroa.
Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin, pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa kaupunginrakentajaksi.
Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.
Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa heidän hyökkäyksestänsä.
Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit, tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja. Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään Jumalaa voitosta.
Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen kohtaus lopettikin hänen elämänsä.
Otto Suuri (936-973)
Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä. Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.
Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.
Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies, Ivrean rajakreivi Berengar. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä, kauniin Adelheidin, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin Adelheidin kanssa.
Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan. Kaupungin asujamia rohkasi piispa Udalrik, astuskellen pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.
Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa, jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä. Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa Konradin johdolla syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja kehittyi myöhempi Itävalta.
Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa. Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli Rooman keisariksi (962) ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.
Toisella Rooman matkalla vähän myöhemmin kruunautti keisari paavilla myöskin nuoren poikansa Oton ja aikoi hänelle puolisoksi kreikkalaista prinsessaa, Romanos II:sen tytärtä Teofanoa, toivoen siten saavansa morsiuslahjaksi Apulian ja Kalabrian. Mutta silloinen keisari, Teofanon isintimä Nikeforos, voimakas ja valtioviisas mies, ei suostunut siihen ehdotukseen, vaan kohteli pahoin lähettiläitä. Sota, jonka nyt Otto alkoi Ala-Italiassa, tuli kuitenkin kohta päätetyksi. Nikeforos näet surmattiin ja hänen seuraajansa, haluten pysyä hyvässä sovussa Saksan mahtavan keisarin kanssa, lähetti Teofanon Italiaan, jossa hänet Roomassa juhlallisesti naitettiin prinssi Otolle. Vanha keisari palasi sitte puolisoineen ja nuoren parikunnan kanssa saksalaiseen linnaansa Quedlinburgiin. Hän eli ainoastaan yhden vuoden poikansa häiden jälkeen, mutta sai sinä aikana nauttia urhotöistä rikkaan vaikutuksensa ja vaivojensa hedelmiä. Kaarle Suuren kuolemasta asti ei ollut kukaan hallitsija esiytynyt niin mahtavana kuin Otto I.
Otto II. Otto III. Henrik II.
Harvoin on historian lehdille voitu kirjoittaa hallitsijasukua, jonka kaikki jäsenet olisivat olleet hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat ruhtinaat. Saksilainen suku on kuitenkin sellainen. Vikoihin katsoen ovat nämä keisarit aikakautensa lapsia, mutta heidän ansionsa ovat kaikiksi ajoiksi sopivia esikuvia.
Otto II oli luonnostaan tuntehikas sekä italialaisen äitinsä ja kreikkalaisen puolisonsa vaikutuksen alainen; niinpä hän ei viihtynytkään Saksanmaan erämaissa ja karkeiden soturitapain keskellä, vaan halusi etelän kauniimpiin seutuihin ja hienostuneempaan elämään. Kulutettuaan muutamia vuosia verisissä taisteluissa Saksan uppiniskaisia herttuoita vastaan sekä tunkeuduttuaan sodassa Ranskaa vastaan aina Pariisiin saakka läksi Otto siis kiireesti Italiaan, jonne häntä sekä taipumus että kunnianhimo kutsuivat.
Uudistaen siellä Apulian ja Kalabrian vaatimukset, jotka maat muka olivat Teofanon morsiuslahja, joutui hän sotaan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan. Tähän aikaan tuli joukottain sarasenilaisia Sisiliasta Italian mannermaalle. Kreikkalainen keisari antautui likeiseen liittoon näiden kanssa. Otto joutui nyt taisteluun noita odottamattomia vihollisia vastaan sekä kärsi perinpohjaisen tappion eräässä taistelussa Kalabriassa. Töin tuskin päästyään pakenemaan taistelusta harhaili hän yksikseen meren rannalla, ollen joka hetki vangiksi joutumisen vaarassa. Viimein hän huomasi laivan, vaan kohta tunsi sen kreikkalaiseksi ja siis viholliseksi. Toivoen pysyvänsä tuntemattomana ratsasti hän ulos mereen laivaa kohti ja pyysi päästä siihen. Eräs laivamies tunsi hänet, mutta oli siksi jalomielinen, ett'ei ilmaissut häntä. Otto taivutti kreikkalaiset purjehtimaan erääsen rantakaupunkiin, sanoen siellä antavansa heille keisarin aarteet. Muutamat hänen miehensä saivat sanan hänen tulostaan ja läksivät rannalle ottamaan häntä vastaan. Laivan lähetessä rantaa hyppäsi Otto rohkeasti mereen ja ui siihen paikkaan, jossa hänen miehensä odottivat. Hän palasi Roomaan ja ankarasti kukisti erään kapinan yrityksen. Mietiskellessään uusia sotia kreikkalaisia vastaan kuoli hän 983.
Vainajan poika Otto III oli silloin vasta kolmen vuoden ijässä. Äidiltään Teofanolta ja isänsä äidiltä Adelheidilta, jotka hänen alaikäisyytensä aikana hoitivat hallitusta, sai hän loistavan kasvatuksen. Hovilaiset sanoivat häntä "ihmelapseksi" hänen aikaisin kehittyneiden sielunlahjojensa ja tavattomain tietojensa tähden. Ollen pehmeäluontoinen ja haaveksivainen ei hän sopinut raakaan sotilaselämään, mutta rakasti opinnoita ja eli koko sielullaan muinaisajan suurissa muistossa.
Gerbert, ihmelapsen opettaja, jonka Otto II kutsui hoviinsa, seisoi kuin tiedon jättiläinen paljon korkeammalla pimeää aikakauttansa. Espanjassa oli hän tutustunut morilaisten tieteelliseen kirjallisuuteen ja suuri luonnonvoimain tajunta vaikutti, että taikauskoinen ympäristönsä katsoi häntä velhoksi. Suuretieteellisiin aineihin oli hän hyvin tutustunut ja hänen juuri sanotaan saattaneen arabialaiset numerot käytäntöön Europassa. Muinaisklassillinen aika muistoineen oli hänelle rakas ja muinaisista kirjailijoista olivat hänelle hyvin tutut kaikki, kuin siihen aikaan oli saatavissa.
Gerbert.
Heti hallitukseen päästyänsä läksi Otto Roomaan, jossa vanhan tasavallan ajatus vielä kummitteli muutamain levottomassa mielessä. Hän kruunautti siellä itsensä keisariksi, ja sen paavin kuoltua, joka hänet kruunasi, korotti hän heti opettajansa ja ystävänsä Gerhertin hänen seuraajakseen. Uusi paavi otti nimekseen Sylvester II ja teki keisarin kanssa suunnitelmia suuriin uudistuksiin: hallitusistuin oli muutettava Roomaan ja caesarein valtaistuin siellä uudistettava kaikessa muinaisessa loistossaan. Mutta ennen kuin ne aikeet ehdittiin panna toimeen, korjasi kuolema ensin oppineen paavin ja kohta sen jälkeen (1002) myöskin nuoren, syvällisesti sivistyneen keisarin.
Henrik II, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen Pyhä. Munkkilaitosta hän niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä. Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa. Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.