Babylonia ja Babylon.
Jo kaukaisessa muinaisuudessa on Babylon (Babel) tunnettu melkoiseksi kaupungiksi ja suuren vallan pääpaikaksi. Siellähän, rakennettiin suuri torni, josta raamattu puhuu; sinne perusti Nimrod peljätyn kuningaskunnan. Jonkun aikaa oli Babylonian valtakunta verollinen assyrialaisille, mutta kun Ninive vaipui, kohosi se uuteen loistoon. Babylonialaiset perustivat sotaisten kuningastensa Nabubalussurin (Nabopalassarin) ja Nabukudurussurin (Nebukadnezarin, k. 561) aikana suuren vallan. Nämä kuninkaat kukistivat assyrialaisten voiman, valloittivat Syrian, hävittivät Juudaan valtakunnan ja nöyryyttivät Egyptin, mutta osasivat myöskin suurilla rauhantöillä tehdä hallituksensa loistavaksi.
Babylon kasvoi tähän aikaan niin suureksi, että sitä koko vanha maailma ihmetteli. Kaupungin sanotaan molemmilla puolin Eufratia olleen ympärimitaten 9 maantieteellistä peninkulmaa avara. Jokeen kuvastui kaksi suurenmoista kuninkaallista palatsia, joista toisen oli rakentanut Nebukadnezar. Hänen medialainen puolisonsa rakennutti suuret puistot, n.s. "riippuvat puutarhat", muurattujen holvien päälle, jotka pengermäisesti kohosivat ylemmäksi kaupungin muureja. Niitä kasteltiin keinotekoisella vesijohdolla, joka ajoi Eufratin vettä ylös.
Babylonin muhkeain kartanoiden rakennusta helpotti melkoisesti maapihkan (bitumen'in) runsas saanti, josta tehtiin muuraussavea. Mutta sepä hauras rakennusaine on myöskin vaikuttanut, että niin vähä muinaisen komean Babylonin jäännöksiä on säilynyt meidän päivihimme. Saadaksemme jotakin käsitystä tästä kaupungista, kuulkaamme Herodoton kertomusta, joka sen näki omin silmin.
"Babylon on", sanoo hän, "säännöllisemmin ja komeammin rakennettu kuin mikään muu kaupunki maailmassa, mikäli minä tunnen. Kaupunkia ympäröi syvä, leveä vesihauta, ja sen sisäpuolella on kaupungin muuri. Muurin päällä kummallakin reunalla on rivi yksikerroksisia asuinhuoneita vastakkain ja niiden välille on jätetty nelivaljakolle riittävä katu. Portteja on muurissa ympäri kaupunkia sata, kaikki vaskesta, pihtipielet ja poikkipuut samoin. Muurin haarakkeet ulottuvat kummallakin puolella alas jokeen asti. Siitä alkaa ilman sitovaa seosta tehty tiilimuuri, joka kääntyy sisään päin pitkin joen kumpaakin äyrästä. Itse kaupunki on täynnä kolmin- ja nelinkertaisia kartanoita, ja läpi kaupungin kulkee sekä pitkittäin että poikittain, jokea kohti, ainoastaan suoria katuja. Joka kadulla on joenpuolisessa muurissa portti, kaikki nämäkin vaskesta, ja ne aukenevat samaan jokeen päin."
"Tämä muuri on siis kaupungin rintavarus, jonka sisäpuolella on toinen vähän kapeampi, mutta ei paljon heikompi muuri. Toisessa kaupungin puolikkaassa on kuninkaan linna, suuren ja vahvan muurin sisällä, ja toisessa Belin sataporttinen temppeli, joka vielä oli jäljellä minun aikanani. Keskellä temppeliä on torni, kokonaan kivestä rakennettu; sen päältä kohoaa toinen ja tämän päältä kolmas, aina kahdeksaan asti, ja käytävä tuonne ylös saakka on tehty kierteisesti kaikkein tornien ympäri. Ylimmäisen tornin päällä on suuri temppeli ja temppelissä vuode kauniine peitteineen ja sitä paitsi kultainen pöytä."
Kaupunki oli rikas kauppansa ja taideteollisuutensa tähden. Mutta rikkautta seurasi myöskin ylellinen ja irstas elämä, joka hävitti kansan siveellisen voiman. Nyt on entisen Babylonin paikalla suunnattomat soraläjät, joilla ei mitään ruohoakaan kasva. Täytetty on, mitä Jesaijas profeetallisesti ennusti: "Näin pitää Babel, kaikkein kaunein valtakunnista, kaldealaisten koreus, tuleman; niinkuin Jumala kukisti Sodoman ja Gomorran; niin ett'ei siellä enää pidä asuttaman ajankaikkisesti, eikä siellä asuntoa pidettämän suvusta sukuun. Niin ett'ei myös arabialaisten pidä sinne yhtään majaa tekemän, eikä paimenten pidä siellä lounaalla makaaman. Vaan metsän pedot pitää siellä makaaman ja yököt asuman; ja tarhapöllöt laulaman hänen kaunistetuissa huoneissansa, ja lohikäärmeet niissä iloisissa linnoissa."
Foinikialaiset.
Kapealla maakaistaleella Välimeren itärannalla asui kansa, joka ei ole sodilla eikä valloituksilla saanut itsellensä paikkaa historiassa, vaan kaupalla ja rauhallisilla toimilla: foinikialaiset. Maa ei juuri soveltunut maanviljelykselle, mutta hyviä satamia siinä oli. Libanonin vuoriseljänne esti kansaa leviämästä itään päin, mutta kasvoi runsaasti sedrimetsää, joka antoi oivallista laivanrakennus-puuta. Itse maan luontokin neuvoi siis ihmisiä merelle. Alussa uskalsivat asujamet harjoittaa meren aalloilla ainoastaan kalastusta. Sidon, kalastajain kaupunki, onkin nimeltään heidän vanhin yhteiskuntansa, joka perustettiin noin 2700 vuotta e.Kr:n syntymää. Kun he alkoivat liikkua vähän ulompana merellä, harjoittivat he ensin merirosvoutta, vaan muuttivat vähitellen ammattinsa kaupaksi.
Sidonin foinikialaiset perustivat Tyros-kaupungin. Näiden molempain pääpaikkojen ympärille kasvoi pitkin lyhyttä rannikkoa monta muutakin kauppapaikkaa. Alussa hallitsivat kuninkaat, joiden valtaa kuitenkin papisto ja mahtavat suvut rajoittivat, kunnes kuninkuus viimein kokonaan lakkasi. Kaikki kaupungit olivat yhtyneinä liittoon, jonka johtajana ensin oli Sidon ja sittemmin Tyros, kun assyrialaiset valloittivat Sidonin. Tyron kukoistusaika oli vuosina 1000-600 e.Kr.
Foinikialaisten merikauppa liikkui alussa Välimerellä. Ollen varovaisia merimiehiä purjehtelivat he aina pitkin rantoja, etsien vähitellen maita, joiden tuotteista he voivat saada voittoa. Kun lyödyn rahan käyttäminen kauan oli heille tuntematonta, oli heidän vanhin kauppansa luonteeltaan vain vaihtokauppaa. Etäisimpiin paikkoihin perustivat he käydessään siirtokuntia, jotka vähitellen kasvoivat kaupungeiksi. Ensimmäinen tämänlaatuinen perustus on tehty Kypros-saarelle, joka monessakin suhteessa oli foinikialaisille hyvin tärkeä. Saari oli rikas metalleista, varsinkin hyvästä kuparista, joka sen saaren mukaan on saanut nimensäkin; siellä kasvoi suurta hirsimetsää, josta saatiin laivanrakennus-puita. Kreta- ja Rodos-saarilla oli foinikialaisilla myöskin ikivanhoja uutisasuntoja. Vähä-Aasian etelärannalla olevaa Tarsos-kaupunkia sanotaan foinikialaisten perustamaksi. Aikaisin oli foinikialaisilla luja jalansija monellakin Arkipelagin saarella, vaikka he sittemmin niistä luopuivat, kun kreikkalaiset alkoivat kilpailla heidän kanssansa. Egyptiin ja Palestinaan oli heillä vilkas liike, he kun kuljettelivat niiden maiden tuotteita muuanne. Punaisella-merellä foinikialaiset aikaisin harjoittivat laajaa meriliikettä, joka ulottui Afrikan eteläisemmille rannoille, Babyloniin, jopa Itä-Indiaankin asti. Raamatussa kerrotaan, miten kuningas Salomo liitossa tyrolaisten kanssa lähetti laivoja rikkaasen kultamaahan, niin sanottuun Ofir-maahan, joksi on arveltu milloin Itä-Indiaa, milloin Afrikan Sofala-rannikkoa. Afrikan pohjoisrantaa kulkivat he aikaisin ja monta tärkeää siirtopaikkaa perustettiin sinne. Niistä mainittakoon Utika ja monta sataa vuotta myöhemmin (noin 800) perustettu Kartago (uusi kaupunki), joka kohta vahvistui ja yleni mahtavammaksi kaikkia muita. Afrikasta siirtyivät foinikialaiset Espanjaan, jonka eteläisistä vuoristoista he löysivät niin paljon jaloja metalleja, että, kuten kerrotaan, heidän merimiehensä eräällä paluumatkallaan käyttivät suuria hopeamöhkäleitä laivanankkureina. Tämä maa, jolle he panivat nimen Tarshish, tuli pian heidän tärkeimmäksi oleskelupaikakseen. Sinne perustettiin monta uutispaikkaa, jotka kohta kasvoivat melkoisiksi kaupungeiksi, niinkuin Gades (= linnoitettu kaupunki), Malaga (= kalansuolauspaikka) ja Sevilla (= vuorikaivoskaupunki). Kauan katsottiin Gibraltarin salmen rannalle pystytettyjä Melkartin (Herkuleen) pylväitä, tuota vanhimpain kauppamatkojen loppukohtaa, maailman ääreksi, mutta viimein purjehdittiin niidenkin ohitse. Tänä viimeisempänä aikana purjehtivat foinikialaiset laivat etelään päin aina kultarikkaasen Guineaan asti, ja ovatpa ne, kuten muinainen tarina kertoo, erään Egyptin kuninkaan käskystä kiertäneet Afrikan ympärikin. On myöskin luultu foinikialaisten käyneen Britannian rannalla ja Itämeren rannoilta koonneen muinaisaikaan niin harvinaista bernsteiniä eli merenkultaa.
Foinikialaisten maakauppa kävi karavaani-matkueiden kautta. Ne kulkivat etelässä aina Onnelliseen Arabiaan asti, josta saatiin kultaa, jalokiviä, pyhää savua ja mirhamia. Samalla tavalla tuotiin myöskin Indiasta maustimia ja Afrikasta elefantinluuta. Niniveen ja Babyloniin kulki kauppa Syrian kautta ja Libanonin yli. Babylonista kävivät karavaanit aina Bokarassa ja Tibetissä asti. Niiden kautta tuli Syrian asujamille tutuksi silkki, jota jo profeetta Hesekiel mainitsee. Pohjoisessa pitivät foinikialaiset vilkasta liike-yhteyttä Armenian kanssa, saaden sieltä Kaukasos-maiden metalleja.
Taideteollisuus vaurastui aikaisin tällä kansalla. Ensinnä mainittakoon purpuranvärjäys, joka taito oli niin vanha, että sitä tarinassa sanotaan Helkart-jumalan keksimäksi. Väri saatiin monestakin koteloeläimestä, varsinkin muutamista "murex"-sukuun kuuluvista lajeista, joiden verellä värjättiin pummuli-, liina- tai silkkikangasta, jolloin ne tulivat loistavan ja usein tulipunaisen karvaisiksi. Etevimmät purpuran-värjäyslaitokset olivat Tyrossa. Toinen hyvin kehittynyt teollisuuden haara oli lasinteko Moni vanha kirjailija sanoo foinikialaisia lasin keksijöiksi ja kertoo heidän pitäneen monta vuosisataa sitä taitoaan salassa. Mutta nyt on olemassa varmoja todistuksia, että egyptiläiset tunsivat sen taidon jo kauan ennen foinikialaisten aikaa. Suurimmat lasitehtaat olivat Sidonissa. Savenvalamisessa ja varsinkin kallisarvoisten astiain teossa poltetusta savesta ovat foinikialaiset olleet kreikkalaisten opettajina. Saviastiat olivat heidän paras vientitavaransa ja vielä Tyron mahtavuusajan lopullakin vaihtoivat he juuri niillä kaukaisten saarien asujamilta tinaa. Rauta ja teräs olivat heille vanhimpina aikoina tuntemattomat; sen sijaan he edistyivät hyvin taitaviksi pronssisepiksi. Egyptin hieroglyfi-kirjoituksissa mainitaan foinikialaisia pronssiaseita ja sellaisia kerrotaan heidän tehneen paljo villeille kansoille. Jalometallisia, foinikialaisten taiteilijain tekemiä maljoja pidettiin muinaisajan paraimpina korukaluina.
Ihmissivistykselle ovat foinikialaiset tehneet erittäin tärkeän palveluksen keksimällä kirjoitusaapiston, vaikka se alussa olikin vain lyhennetty hieroglyfi-kirjoitus, samantapainen kuin Egyptissä. Foinikialainen kirjainkirjoitus, joka sitte on tullut kaiken sellaisen kirjoituksen esikuvaksi, keksittiin luultavasti siihen aikaan, kuin hyksot vielä hallitsivat Egyptiä.
Lavea kauppa ja etevä taideteollisuus kokosivat Foinikian kaupunkeihin, varsinkin Tyroon, suuria rikkauksia. Nautinnon himo kasvoi samassa suhteessa, kuin oli keinoja sitä tyydyttää, ja ääretön siveettömyys levisi hillittömällä vauhdilla, osaksi saaden kiihdykettä foinikialaisten paheellisista uskonnonmenoista. Silloin tuli rangaistuksen aika. Tyron rikkaudet olivat jo kauan kiihdytelleet valloittajain saaliinhimoa. Jo noin 900 e.Kr. oli kaupungin täytynyt taipua maksamaan veroa Assyrian kuninkaille. Sittemmin piiritti sitä kuningas Sargon, joka myöskin saattoi alammaisuuteensa sen aluskaupungit sekä vanhan Tyron, joka oli mannermaalla. Mutta toinen kaupunki oli jo ennen kasvanut läheiselle merensaarelle eikä Sargon voinut sille mitään tehdä. Nabukudurassur myöskin kauan turhaan koetti valloittaa saarikaupunkia. Viimein (574) tekivät sen asujamet hänen kanssansa sovinnon, tunnustaen hänen yliherruutensa. Tyros ei sen jälkeen enää koskaan kohonnut entiseen loistoonsa.
Kartago tuli nyt Tyron perijäksi, jopa vaurastui kohta loistavammaksikin ja mahtavammaksi emäkaupunkiansa. Se taistelemalla pääsi muiden Afrikan rannan foinikialaisten siirtopaikkain herraksi ja ulotti vaikutusvaltaansa kauas sisämaahan. Se valloitti Baleari-saaret, Korsikan ja Sardinian sekä osan Etelä-Espanjasta, johon monta kartagolaista siirtokuntaa perustettiin. Mutta yrittäessään valloittamaan Sisiliaa joutui se onnettomaan sotaan ensin kreikkalaisten kaupunkien ja sitte vielä mahtavamman Rooman kanssa.
Persian valtakunta.
Persialaisten alkuperä ja uskonto.
Arjalaiset läksivät läntisen Ylä-Aasian vuoristosta liikkeelle. Osa heistä siirtyi etelään päin ja asettui Indus- ja Ganges-jokien seuduille. Nämä, sittemmin niin sanotut indialaiset eli hindulaiset kohosivat hyvin korkealle sivistysasteelle; he rakensivat suurenmoisia kalliotemppelejä, perustivat ominaisen yhteiskunta-järjestyksen ja kasvattivat rikkaan kirjallisuuden. Toinen osa heimosta pysyi alkuperäisillä kotipaikoilla taikka siirtyi länteen päin. Siten perustivat arjalaiset Baktraan (Balkiin) vanhan valtakunnan, jonka aikoinaan suuri sivistys on jo ammoin kadonnut, sekä levisivät myöskin Indus-joen lännenpuoliselle laajalle ylängölle. He sanoivat aluettaan Iraniksi (arjalaisten maaksi) ja kävivät pitkällistä ja veristä sotaa pohjaisia tatarilaisheimoja vastaan, joiden alueen nimi oli Turan. Siten he tottuivat katsomaan koko olemassa oloa ainoastaan hyvän ja pahan tasaväkisten voimain keskinäiseksi taisteluksi.
Läntisten arjalaisten keskellä esiytyi kaukaisessa muinaisuudessa (ei tiedetä varmaan milloin) uskonnonperustaja Zaratustra (Zoroaster), joka eli hyvin kunnioitettuna suurvaltaisen kuninkaan Gushtaspin hovissa. Hänen sanotaan tehneen kokonaisen oppijärjestelmän niistä mielikuvitelmista ja uskonnollisista menoista, jotka olivat tavallisia hänen maanmiehillänsä. Tämän opin mukaan oli alussa kaksi rajattoman ajan synnyttämää jumaluusolentoa: valon jumala Ormuts, joka ilmestyi aurinkona, ja pimeyden paha henki Ahriman, yön herra. Molempain käskyläisinä on koko joukko ylempiä ja alempia eriarvoisia henkiä, jotka lakkaamatta taistelevat toiset toisiansa vastaan, kunnes ajan lopussa, jolloin Ahriman voitetaan, ilmestyy maailman sovittaja tekemään ijäistä rauhaa. Ahrimanista silloin tulee hyvä henki, ja kaikki pahuus häviää. Alimmat henget ovat ferverit, ihmissielujen alkukuvat. Kun jokaisella ihmisellä on sekä hyvä että paha ferver ja hän on molempain vaikutuksen alainen, niin raivoaa siis jokaisen kuolevaisen rinnassa sama taistelu kuin koko maailmassa. Ormutsin palvelijain pitää palvella jumalaansa siveällä elämällä, rukouksilla ja puhdistuksilla, maanviljelyksellä ja puiden istutuksella sekä vahingollisten eläinten ja kasvien hävittämisellä.
Zaratustran oppi on säilytettynä myöhemmin kirjoitetussa Zend-Avestassa, jossa uskonnonkirjassa on monta eri aikoina syntynyttä kirjoitelmaa. Magilaisten mahtava pappiskasti johti uskonnollisia menoja ja uhreja.
Kyron tarina.
Persian pohjoisosa on jylhää vuoristoa, jyrkkiä kukkuloita ja syviä rotkoja, mutta niiden välillä on myöskin ruohoisia laidunmaita. Eteläpuoli sen sijaan on alavaa, auringon paahtamaa seutua, joka päättyy aavikkoon. Sen asujamet, yksinkertaisen paimenkansan, korotti naapurikansain vallitsijaksi Kyros (eli Kuru, kuten nimi oikeastaan oli; latinaksi Cyrus). Tämän valloittajan elämänvaiheista on ollut montakin kertomusta, joista Herodotos on muistiin kirjoittanut sen, joka hänestä näytti luonnollisimmalta. Se on tällainen.
Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä, leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä, pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti: "kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään, kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän. Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle. Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille (560).
Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi Kroisos-niminen kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas, atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta." "Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi: "Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä. Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin, joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien, mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi kumppanikseen.
Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.
Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu, tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen: "Juo nyt verta kylliksesi!"
Dareios Hystaspis. Xerxes.
Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta. Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta, luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi, liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja murhasivat hänet.
Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.
Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois, ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille. Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon valloitettiin toisen kerran.
Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan, joita kutakin hallitsi maaherra eli satrapi. Sekä Kyros että Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.
Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.
Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi, niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla kuoli häneltä paljo väkeä.
Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485). Hänen poikansa ja seuraajansa Xerxes oli heikko ja kopea itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön. Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian valtakunnassa.
Xerxes valtaistuimellaan.
Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee, mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen, joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla, kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi. Palatseista on ensi sijassa mainittava Persepolis varsinaisessa Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä. Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa. Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan, jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.
Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus, maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.
MUINAISKLASSILLISET KANSAT.
Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin selvänä ja säännöllisenä ymmärryksenä, jonka kuvia tämän sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote. Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin järjestellä yhteiskunnallista elämää.
Helleniläiset eli kreikkalaiset.
Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat. Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa ja ponnistuksia.
Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret. Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne: Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja. Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia, kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia, epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen Euboia-saari.
Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu kyklopisiksi. Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset. Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan, teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (demokratia). Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön; rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta (aristokratia). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas akaialaiset huomattavimmiksi.