Germanialainen kansainvaellus.
Hunnilaiset. Suuren kansainvaelluksen alku.
Pitkät ajat oli turkkilainen hiungnu-kansa ollut peljättävänä vihollisena kiinalaisille. Mutta kun se noin vuonna 90 j.Kr. karkoitettiin Kiinan rajoilta länteen päin, pakotti se alammaisuuteensa Irtish-joen ja Ural-vuorten seuduilla asuvat suomalaisheimot. Näihin, joita yhteisellä nimellä sanotaan ugurkansoiksi, suli vähitellen hiungnu-kansa, jättäen vain jäljelle nimensä hunnilaiset. Sen nimisinä tulvivat ugur-heimot länttä kohti Europpaan, levittäen siellä oudolla näöllään ja hirveillä hävityksillään hämmästystä ja kauhua. Ruskean keltaiset, luonnostaankin rumat kasvonsa leikkelivät he nuoruudessaan niin, ett'ei niihin voinut kasvaa mitään partaa. Kasvultaan olivat he lyhyehköt ja vahvavartaloiset, muoto leveä ja silmät syvällä. Pukuansa, joka useinkin oli tehty metsärottain nahkasta, he eivät riisuneet yöllä eikä päivällä, ennen kuin repaleet itsestään putoilivat yltä. He elivät villistä juurikasveista ja raa'asta lihasta, jota tekivät mureammaksi pitäen sitä ratsastaessaan allansa hevosen seljässä. Huolimatta mistään pysyvistä asunnoista retkeilivät he lakkaamatta pienillä, vaan kestävillä hevosillaan, joita he osasivat ihmeellisen taitavasti ohjata. Heidän likaiset ja repaleiset vaimonsa seurasivat alastomain lastensa kanssa kömpelötekoisissa vaunuissa. Hirvittävä oli hunnilaisten rynnäkkö. Kauheasti ulvoen syöksyivät he säännöttömissä joukoissa nuolen nopeasti esiin, ampuivat ensin terävät nuolensa, sieppasivat sitte sapelinsa taikka heittivät nuoransilmukoita vihollistensa kaulaan. Sellaisen rynnäkön jälkeen peräytyivät he sukkelasti ja ryntäsivät heti uudestaan yhtä hurjasti. Jumalasta ja paremmista tavoista, oikeudesta ja laeista heillä oli vähä käsitystä; he tottelivat ainoastaan eläimellistä aistiansa ja raakoja himojansa.
Hunnilaiset tunkeutuivat Ural-vuorten ja Kaspianmeren välitse Europpaan, menivät Volgan yli ja hyökkäsivät itägotilaisten päälle, joita silloin hallitsi 110-vuotinen kuningas Hermanrik. Kuningasvanhus, huomaten olevansa kykenemätön pidättämään tuota suurta kansantulvaa, syöksyi toivottomuudesta omaan miekkaansa. Itägotilaiset sitte voitettiin (375) ja heidän täytyi pitkä aika tunnustaa hunnilaisten herruutta.
Mutta kristityt länsigotilaiset, jotka asuivat Dniester-joen toisella puolella, jättivät asuinpaikkansa ja siirtyivät Tonavalle, joka oli Rooman vallan rajana. He laittoivat roomalaisen keisarin Valensin luo lähettiläitä, joiden luvussa oli myöskin piispa Ulfilas-vanhus, ja pyysivät päästä Rooman valtakunnan alueelle. Vähän arveltuaan suostui Valens heidän pyyntöönsä. Moesian maakuntaan, joka heille määrättiin, vaelsi nyt toista miljoonaa ihmistä, niiden joukossa 200,000 sotakuntoista miestä. Mutta ystävyyttä ei kestänyt kauan. Ahneet roomalaiset virkamiehet, joiden oli toimitettava ruokavaroja gotilaisille, antoivat heille koiranlihaa ja muuta huonoa ravintoa ja niitäkin niin kohtuuttoman kalliista hinnasta, että gotilaisten täytyi nälkäänsä tyydyttääkseen antaa pois omaisuutensa ja orjansa, jopa viimein myödä lapsensakin. Toivottomuuden voimalla tarttuivat he aseihin, voittivat roomalaisen sotajoukon ja levisivät hävitellen yli koko Trakian. Valens marssi nyt itse heille vastaan suuren sotajoukon kanssa ja teki lujan leirin Adrianopolin luo, jossa turhain sovinnon hieromisten jälkeen pidettiin ratkaseva taistelu. Roomalaiset, seisottuaan kauan polttavassa auringon paahteessa, olivat jo siitäkin väsyksissä, kun länsigotilaisten ja alanilaisten ratsuväki teki ankaran hyökkäyksen. Pian karkoitettiin roomalainen ratsuväki, jonka jälkeen jalkaväki piiritettiin ja surmattiin. Keisari nuolesta haavoitettuna kannettiin autioon majaan. Kun gotilaiset, sitä tietämättä, tulivat majan luo, ärsytti heitä sieltä varomattomasti ammuttu nuoli. He silloin kokosivat majan ympärille paljo kuivia oksia ja muuta palavaa, sytyttivät ne tuleen ja polttivat siten keisarin. Siispä, kun roomalainen sotajoukko oli surmattu ja keisari kuollut liekeissä, oli gotilaisten voitto täydellinen.
Viimein, kun gotilaiset olivat jo viisi vuotta havitelleet valtakunnan kukoistavimpia seutuja, onnistui Valensin seuraajan Teodosiuksen tehdä heidän kanssansa rauha, jonka mukaan he saivat uuden laveamman maa-alan sekä oikeuden pitää omat hallitusmiehensä ja elää omien lakiensa mukaan, jota vastoin heidän tuli puolestaan auttaa sotaväellä Rooman keisaria. Mutta eipä nytkään tehty rauha kestänyt kauan.
Alarik.
Ennen kuolemaansa (395) oli Teodosius jakanut valtakuntansa kahdelle pojalleen, Arkadiukselle itäiset maakunnat ja Konstantinopolin ja Honoriukselle länsipuolen ynnä pääkaupungin Rooman. Nuorten, heikkojen keisarien sivulle asetti hän vähemmät miehet valtionhoitajiksi, itäiseen valtakuntaan gallialaisen Rufinuksen ja läntiseen vandalilaisen Stilikon. Nämä johtavat miehet olivat perin erilaiset, Rufinus teeskentelevä hovimies, Stiliko kokenut sotilas.
Gotilaisten eräästä ylhäisimmästä suvusta, balteista, oli syntyisin kuuluisa Alarik, joka Teodosiuksen hallituksen lopulla osoitti suurta etevyyttä roomalaisten gotilais-apuväen päällikkönä. Suutuksissaan siitä, että Arkadius keisariksi päästyään ei nimittänyt häntä sotaväen päälliköksi, luopui hän Rooman sotapalveluksesta, ja gotilaiset vihoissaan apurahan huonosta saannista heti korottivat hänet kuninkaaksi. Hänen sotajoukkonsa kasvoi hunnilaisista ja alanilaisista, jotka metsistänsä nyt riensivät jäätyneen Tonavan poikki eteläisempiin maihin. Makedonia, Tessalia ja Kreikanmaa kärsivät julmaa hävitystä. Kylät ja kaupungit poltettiin, omaisuus ryöstettiin ja asujamet vietiin orjuuteen. Atenan alue ryöstettiin ja kaupunki itse suuren pakkoveron maksamisesta niin köyhtyi, että se erään silloisen kirjailijan sanain mukaan näytti teurastetun uhrieläimen tyhjältä nahalta. Korintos, Spartta ja monta muuta kaupunkia paloi poroksi. Turvattoman maan näyttivät hallitsijat jättäneen alttiiksi raakalaisille.
Viimein Stiliko rohkeasti nousi sotajoukon kanssa maalle Kreikkaan, voitti Alarikin taistelussa ja olisi edelleenkin jatkanut voittoretkeänsä, ell'ei Arkadius olisi kateellisen Rufinuksen toimesta hyljännyt vapauttajaa. Sitte tehtiin rauha Alarikin kanssa, joka sai Rooman ylipäällikön arvon Illyrian maissa; mutta se oli sama kuin suden pano lammasten paimeneksi. Illyrian varastohuoneista otti hän itselleen kaikenlaisia sotatarpeita ja maan onnettomain asujanten täytyi yöt päivät tehdä kypäröitä, kilpiä, keihäitä ja miekkoja. Niinpä Alarik, ollen itäroomalainen päällikkö ja sitä paitsi peljättävän sotilaskansan kuningas, seisoi taistelukuntoisen sotavoiman kanssa valmiina rohkeihin yrityksiin.
Vuonna 400 tunkeutui hän Julisten Alppein yli Italiaan. Asujamet säikäyksissään pakenivat martyrein haudoille taikka ne, jotka olivat pakanoita, jumalainsa alttarien turviin. Heikko keisari Honorius sulkeutui lujasti linnoitettuun Ravennaan ja, pitämättä lukua valtakunnasta, teki siellä mielityötänsä, ruokki suurta kukkoa. Sill'aikaa kokosi Stiliko kaikista läntisistä maakunnista sotajoukon, ajoi verisellä taistelulla (403) Alarikin etemmäksi ja sai viimein, tosin ainoastaan suurella vaivalla, hänet poistumaan Italiasta.
Jopa olikin aika päästä Alarikista rauhaan, sillä samaan aikaan uhkasi Roomaa kuoleman vaara toiselta taholta. Nyt Saksaan hyökänneiden hunnilaisten tieltä siirtyi etelään päin suurin laumoin monta germanialaisheimoa, niinkuin itägotilaisia, sveviläisiä, alanilaisia, vandalilaisia, burgundilaisia ja paljo muita, ainakin 200,000 sotakuntoista miestä, paitsi vaimoja ja lapsia. Hurjan Radegaisin johdolla tunkeutuivat he murhaten ja hävittäen aina Florensiin asti. Mutta valtakunnan viimeisten voimain ponnistuksella onnistui Stilikon tälläkin kertaa pelastaa Rooma ja Italia.
Ett'ei peljätty Alarik menisi raakalaisten puolelle koetti Stiliko lupaamalla 4,000 naulaa kultaa taivuttaa häntä antautumaan Länsi-Rooman valtakunnan palvelukseen. Stilikon salaiset hovi-vihamiehet käyttivät tilaisuutta häntä panetellakseen, että hän muka tahtoi gotilaisten liitossa syöstä keisaria valtaistuimelta. Huonostipa keisari palkitsi ansiokasta päällikköä ja yhtä huonosti piti huolta valtakunnastaan, kun hän kateellisten ja turhamaisten hovimiesten syytösten nojalla vangitutti ja Ravennassa mestautti Stilikon, joka oli äsken pelastanut valtakunnan. Samain neuvonantajain toimesta myöskin kavalasti surmattiin Rooman palveluksessa olevain germanialaissotilasten, Stilikon heimolaisten, vaimot. Mutta jopa oli kostokin lähellä.
Alarik, saamatta luvattua summaa, hyökkäsi heti Stilikon kuoltua (408) Italiaan; ja kun hän ei voinut tehdä mitään lujasti linnoitetulle Ravennalle, marssi hän suoraa päätä Roomaa vastaan, joka aina Hannibalin ajasta asti ei ollut nähnyt ketään ulkomaista vihollista porttiensa edessä. Äärettömän avara oli vielä tämä maailman pääkaupunki; suunnattoman suuri ihmisjoukko asui sen muurien sisällä ja äärettömiä aarteita, muinaisten onnellisempain päivien voittosaaliita, oli siellä tallella. Mutta untuneessa sukupolvessa, joka vielä kantoi roomalaisten nimeä, tuskin enää oli rahtuakaan muinaisesta roomalaishengestä. Kun nyt Alarik esti kaiken muonan tuonnin sekä laivaliikkeen Tiber-joella, alkoi Roomassa kohta nälkä hävittäväisesti raivota. Senaatti silloin laittoi kuninkaan luo kaksi lähettilästä, jotka alussa kerskaten julistivat, että, joll'ei Rooma saanut rauhaa kohtuullisilla ehdoilla, vihollinen oli tapaava suuren ja hyvin aseistetun kansanjoukon valmiina taistelemaan. "Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi on niittää", vastasi pilkaten Alarik. Lähettiläät silloin nöyremmin kysyivät, miten suurta pakkoveroa kuningas tahtoi. "Kaiken kullan ja hopean, kuin kaupungissa on", vastasi ylpeä voittaja. "Mitä sitte aiot meille jättää?" kysyivät peljästyen lähettiläät. "Henkenne", kuului vastaus. Mutta ollen luonnostaan taipuvainen hyvistä sanoista, lievitti Alarik kohta ehtojansa siten, että tyytyi, kun hänelle annettiin 5,000 naulaa kultaa, 30,000 naulaa hopeaa ja joukko silkkiä, sahviaania ja maustimia.
Honorius ei vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan päin vastoin vielä muutenkin ärsytti voittajaa. Silloin Alarik marssi toisen kerran Roomaa vastaan, jonka nyt täytyi avata hänelle porttinsa. Hän tyytyi tällä kertaa ainoastaan Honoriuksen erottamiseen, joka vieläkin oleskeli Ravennassa, ja Rooman maaherran korottamiseen hänen sijaansa keisariksi. Kohtapa hänetkin sysättiin pois keisarin arvosta ja Alarik tarjosi rauhaa Honoriukselle. Mutta, lapsellisen uhkamielinen keisari luotti Ravennan lujiin muureihin ja oli ihan taipumaton.
Silloin Alarik marssi kolmannen kerran Roomaa vastaan (410), aikoen kerrassaan valloittaa kaupungin. Kavaltajat avasivat puolen yön aikaan portit. Gotilaisten tunkeutuessa rumpujen ja pasuunain pauhulla kaupunkiin, sytytettiin muutamia lähimpiä kartanoita, joiden liekit kauan saivat esteettä levitä. Alarik jo ennen kaupunkiin marssimistansa kuulututti sallivansa sotaväen esteettömästi ryöstellä, mutta kehoitti heitä säästämään niitä asujamia, jotka eivät tehneet vastarintaa, sekä jättämään kirkot koskematta. Ja vaikka sittekin paljo väkivaltaa tehtiin ja verta vuodatettiin, johon varsinkin Alarikin joukossa kulkevat hunnilaiset ja gotilaisten puolelle antautuneet roomalaisorjat olivat syypäät, niin voittaja kuitenkin yleensä osoitti tähän aikaan tavatonta malttia. Kerrotaan muutamain gotilaisten tunkeutuneen vanhan vaimon huoneesen ja häneltä vaatineen talon kalleuksia. Vanhus vei heidät loistavan kaapin luo, joka oli täynnä kulta-astioita ja taidokkaasti hiottuja jalokiviä ja lausui: "Mutta nämä tavarat ovat pyhän Pietarin kirkon omat; minä puolestani en uskalla vartioida, mitä en kykene puolustamaan." Kunnioittavasti poistuivat gotilaiset ja ilmoittivat tapauksen Alarikille, joka heti käski viedä kaikki ne kalleudet vahingoittamattomina Pietarin kirkkoon. Toisessa paikassa samaan aikaan ryöstettiin palatsin äärettömiä rikkauksia; gotilaiset sulloivat vaunuihinsa kultaa ja hopeaa, purpuraa ja silkkivaatteita, hakkasivat sotakirveillään rikki kalleita taideteoksia ja sulattivat kultaisia kuvapatsaita. Rooman korukartanot saivat kyllä vielä seista jonkun aikaa, mutta sen entinen ihanuus oli kadonnut.
Alarik, jonka katse alinomaa tähysteli ääretöntä kaukaisuutta, aikoi nyt purjehtia sotajoukkoinensa Sisiliaan, sieltä pyrintöjensä aluksi mennäkseen Afrikkaan. Mutta kuolema tapasi hänet pikku Cosenza-kaupungissa (410), kun hän oli 34 vuoden ijässä. Surevat gotilaiset juhlallisesti hautasivat kuninkaansa; sotavangeilla he kaivattivat kaupungin ohi juoksevalle pikku joelle toisen tien ja muurasivat siten kuivuneesen joen pohjaan hautakammion, johon ruumis kuninkaallisessa puvussaan laskettiin ja vierelle pantiin kalliita aarteita. Kun kammio sitte oli kiinni muurattu ja joki jälleen johdatettu entiseen uraansa, surmattiin kaikki hautaustyössä olleet sotavangit, ett'ei kukaan vast'edes löytäisi eikä hävittäisi kuninkaan hautaa.
Joen vetten alla lepää varmaan vielä tänäkin päivänä gotilaiskuningas-vainaja ryöstettyine saaliineen. Maan päälle jätti hän jälkeensä peljätyn nimen ja historiaan suuria tavoittelevan, oikean germanilaisluonteen kuvan.
Hänen seuraajansa Ataulf nai Honoriuksen sisaren Placidian ja sai Etelä-Gallian ynnä pääkaupungin Tolosan (Toulousen). Tästä lähtein olivat länsigotilaiset Rooman keisarikunnan liittolaisina ja ylläpitäjöinä.
Attila.
Kansainvaellusten aikakautena ei kukaan maailman hävittelijä levittänyt niin paljon kauhua kuin hunnilaisten kuningas Attila.
Hän oli lyhytkasvuinen, mutta tavattoman väkevä; tuuheain kulmakarvain alta pilkutti kaksi pientä, mutta vilkasta ja hyvin tuikeakatseista silmää; hänen ryhtinsä oli ylpeä ja käskeväinen. Komean seurueen keskellä oli hän sekä puvultaan että elintavaltaan varsin yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Atrioillansa kuuli hän mielellään laulua ja leikkiä, mutta pysyi itse aina vakavasti ääneti. Sotaretkillään toimi hän hirvittävästi; mielellään hän sanoikin itseään "Jumalan vitsaksi", ja yleiseksi puheenparreksi tuli, että mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut mitään ruohoa.
Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.
Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti Konstantinopolia. Heikon Teodosius II:sen, joka oli Arkadiuksen jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta 2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää, taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä. Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon. Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.
Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas Geiserik sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan Teodorikin tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat pitää yllä lakia ja sivistystä.
Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan. Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia. Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia kuningas Teodorik.
Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan, joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle, jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451) taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.
Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti sinne pieniä uutisasuntoja, joista Venetia-kaupunki on saanut alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta kaupungin piispan, kunnioitetun Leon, tulleen pappijoukon kanssa hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa valloituksen jälkeen.
Seuraavana vuonna kuoli Attila äkisti juuri häitänsä viettäessään. Kerrotaan, että morsian, kaunis Hildigun, itse pisti häntä puukolla sydämmeen, siten kostaakseen omaa ryöstöänsä. Attilan mahtava valtakunta hajosi hänen kuoltuansa; hunnilaiset ajettiin takaisin itään päin ja monet alammaiskansat läksivät kukin omalle tahollensa. Eikä näiden tapaturmain perästä hunnien kansakunta enää pysynyt koossa, vaan hajosi eri heimokuntiinsa. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin bulgarit tulevat tästä lähtein kuuluisiksi, kunnes taas muita suomensukuisia heimokuntia astuu historian alalle. Mainioin näistä oli viimein magyarien kansakunta, joka neljä sataa vuotta myöhemmin tunkeutui esiin ja valloitti jälleen Attilan entisen aseman Teiss-joen ja Tonavan varsilla. Nämä magyarit, meidän aikamme unkarilaiset, katsoivat Attilaa esi-isäksensä ja hänen valtaansa oikeaksi perinnökseen, jonka he loistavalla tavalla tahtoivat uudistaa. Niin on Suomen suku vuosisatojen perästä jälleen valloittanut sijansa Karpatien ja Tonavan välillä, ja Attilan muisto elää mainehikkaana unkarilaisten muinaistaruissa.
Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksaa muinaisrunoissa on hunnilaiskuningas vielä Germanian suurena valtiaana, ja Nibelungien runoelma kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat; kaksitoista herttuata, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten mylläykset jo aikaa olivat unhottuneet.
Teodorik.
Attilan kuoleman jälkeen asuskelivat itägotilaiset Pannoniassa, tehden sieltä usein hävitysretkiä kreikkalaisen keisarikunnan alueelle. Viimein tehtiin sopimus keisarin kanssa ja sen vahvistukseksi lähetti Teodomir, yksi kolmesta itägotilaisia silloin hallitsevasta veljeksestä, poikansa Teodorikin Konstantinopoliin panttivangiksi. Tiedonhaluinen nuorukainen oppi siellä tuntemaan kreikkalaista taidetta ja valtiolaitoksia sekä hankki itselleen sivistystä, joka jalostutti hänen sankarivoimansa. Kun hän 18 vuoden ikäisenä palasi kotiinsa, valittiin hänet yksimielisesti itägotilaisten kuninkaaksi.
Itä-Rooman keisari Zeno, kokien saada germanialaisia keskenään riitaisiksi, houkutteli suurilla kunnian osoituksilla puolellensa nuoren Teodorikin, ja sitte onnistui keisarin taivuttaa hänet ryntäämään Moesiaan jätettyjä länsigotilaisia vastaan. Näiden kuningas astui leirinsä vallin eteen Teodorikille vastaan ja pontevin sanoin nuhteli häntä, että oli kaksikielisen kreikkalaishovin houkutuksista ryhtynyt sotaan omia heimolaisiansa vastaan. Niiden sanain tähden käänsi Teodorik aseensa kreikkalaista valtakuntaa kohti. Zeno pysyi Konstantinopolin muurien sisällä, katsellen sieltä tulen loistoa gotilaisten sytyttämistä kaupungeista ja kylistä. Kykenemättä voittamaan aseilla alkoi keisari hieroa sovintoa, teki uudestaan liiton Teodorikin kanssa ja taivutti hänet kääntymään toiselle taholle.
Länsi-Rooman keisarit olivat kauan germanialaisten päällikköjensä leikkikaluina, kunnes viimein heidän kauttansa kukistuivatkin. Attilan kuoleman jälkeisinä aikoina oli mahtava sveviläinen sotapäällikkö Ricimer mielensä mukaan asetellut ja erotellut keisareja. Kolmen vuoden kuluttua Ricimerin kuolemasta puettiin keisarilliseen purpuraan nuori Romulus Augustulus, erään ylimyksen poika, joka muinoin oli ollut Attilan seuralaisia. Kun germanialaisten palkkajoukkojen vaatimusta, että heille annettaisiin kolmas osa Italian maasta, ei voitu tyydyttää, nousivat he kapinaan Odoakarin johdolla, joka rugililainen ruhtinas myöskin oli Attilan ylimyksen poika, ja erottivat nuoren keisarin, säästäen kuitenkin hänen henkensä, jonka jälkeen hän eli eräällä maatilalla Kampaniassa. Länsi-Rooman keisarikunta kukistui (476) niin huomaamatta, että se aivan kuin itsestään sortui kokoon. Odoakar hallitsi germanialaisena sotakuninkaana (476-93) yleensä lempeästi ja hyvästi. Häntä vastaan taivutettiin nyt Teodorik lähtemään, kun näet Zeno, ollen Rooman valtakunnan ainoa keisari, lahjoitti hänelle Italian.
Itägotilaisten sotakuntoisia miehiä oli 200,000. Naiset, lapset ja vanhukset seurasivat lukemattomissa vaunuissa. Suuret karjalaumat ja ääretön joukko vaunuja irtainta tavaraa olivat sotaväen kuormastona. Elatuksekseen kuljettivat nämä siirtolaiset melkoiset varastot viljaa, jota naiset jauhoivat kantaen mukana kuljetetuilla käsikivillä. Näin laskeutuivat he (keväällä 489) alas Julisilta Alpeilta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voitettiin Odoakar. Hän sulkeutui Ravennaan ja puolustautui siellä urhollisesti kolme vuotta, kunnes asujanten tyytymättömyys kärsimyksiinsä pakotti hänet avaamaan kaupungin portit (493). Rauhasopimus tehtiin siten, että molemmat kuninkaat päättivät tasa-arvoisina hallita Italiaa. Mutta ystävyys oli vain teeskennelty, sillä, kuten kerrotaan, Teodorik juhlallisissa päivällisissä pisti miekallansa turvatonta Odoakaria rintaan.
Kun nyt ainoakin vastustaja oli poissa tieltä, oli itägotilaiskuningas Italian rajaton hallitsija. Onnellisilla sodilla ja rauhallisilla neuvotteluilla levitti hän valtaansa aina Tonavaan asti. Sittemmin yhdisti hän valtakuntaansa osan Etelä-Galliasta ja ryhtyi tyttärensä pojan holhojana hallitsemaan Espanjan horjuvaa länsigotilaista valtakuntaa. Silloin oli Teodorikin valtakunta mahtavimpia maan päällä. Ravennassa ja Veronassa piti hän hovia. Sinne kokoutui kuninkaan seurueesen kuuluisia taistelijoita kaikista germanialaisista maista; yksinpä Skandinaviankin kaukaisista seuduista saapui sotilaita "Tidrek Berniläisen" luo, joksi he sanoivat Veronan hallitsijaa.
Viisaasti hallitsi Teodorik suurta valtakuntaansa. Eipä ollut suinkaan helppo keskenään sovittaa kahta erilaista kansaa, gotilaisia ja roomalaisia, varsinkaan kuin toiset olivat urholliset ja raa'at sekä Areion uskoa tunnustavat ja toiset sotaan kykenemättömät, hienosti sivistyneet ja uskonnoltaan kiihkeät katolilaiset. Teodorik koetti viisaalla sävyisyydellä poistaa kaikkia riidan ja katkeruuden aiheita, joita niin helposti voi syntyä. Itägotilaisten, jotka nyt saivat kolmannen osan Italian maasta, tuli vast'edes ainoastaan harjoitella sotatointa; sata tuhatta sotilasta, jaettuna neljääntoista osastoon, oli aina valmiina ja aseiden käyttöön tottuneena sotaväkenä. Maan omille asujamille jätti kuningas sen sijaan sisähallituksen, lainkäytön ja hallinnon. Entinen valtiomuoto ja Rooman lait pidettiin muuttamatta. Teodorik piti voimassa roomalaiset koulut, vaikka hän ei tahtonut gotilaisia panemaan niihin lapsiansa, "sillä", sanoi hän, "ken lapsena vapisee vitsaa, ei miehenäkään voi koskaan käyttää miekkaa". Mutta samalla hän osoitti oppeneimmille roomalaisille suurta kunnioitusta. Niinpä hän otti lähimmäksi ystäväkseen Kassiodoruksen, joka oli tavattoman oppinut ja syvätaitoinen mies, ja ylensi hänet korkeimpiin virkoihin. Kassiodoruksen kynästä ovat lähteneet kuninkaan asetukset, jopa hänen yksityiset kirjeensäkin. Itse ei Teodorik osannut kirjoittaa nimeänsäkään, vaan merkitsi ainoastaan neljä kirjainta läkkilevyn avulla, johon ne olivat leikatut. Mikäli hänellä oli taitoa, edisti hän rauhallisia ammatteja. Suosien rakennustaidetta suojeli hän huolellisesti Rooman ihanoita muinaisjäännöksiä ja koristeli molempia pääkaupunkejaan kauneilla kirkoilla ja palatseilla.
Mutta kirkollista hajallisuutta ei Teodorikin koskaan onnistunut poistaa. Hänen roomalaiset alammaisensa pitivät kiinni katolisesta uskostaan vakuutuksen voimalla, jopa myöskin suvaitsemattomuuden innolla. Kun nyt Konstantinopolissa keisari Justinus-vanhus, jota kaikessa johti sisaren poika Justinianus, sääsi ankaroita asetuksia Areion uskolaisia vastaan, loukkautui Teodorik itse siitä, ja samaan aikaan olivat hänen katoliset alammaisensa pahoillaan ankarasta rangaistuksesta, jota olivat eräässä tilaisuudessa saaneet kärsiä väkivaltaisuuksistaan juutalaisia kohtaan. Nähden siis suhteensa roomalaisväestöön olevan kireän eksyi hän epäluulosta koviin ja väkivaltaisiin tekoihin. Niinpä hän mestautti kaksi kunnioitettua senaattoria Boetiuksen ja Symmakuksen, joiden epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kreikkalaishovin kanssa. Sellaisilla teoilla veti hän vielä suuremmassa määrässä päällensä katolilaisen väestön vihan.
Omantunnon vaivat kiusasivat Teodorikkia hänen viimeisinä vuosinaan. Kun eräänä iltana suuren kalan pää tuotiin kuninkaalliseen pöytään, kerrotaan hänen kiivaasti, huudahtaneen ja sanoneen näkevänsä Symmakuksen haamun, jonka silmät raivoisasti säihkyivät ja suu täynnä pitkiä ja teräviä hampaita, uhkasi niellä hänet. Hän läksi heti huoneihinsa ja tunsi kylmyyden leviävän ruumiisensa, vaikka häntä peiteltiin tyynyillä. Kolme päivää sairastettuaan kuoli hän (526), kutsuttuaan vuoteensa viereen gotilaiset ylimykset ja roomalaiset virkamiehet ja vannotettuaan heillä uskollisuusvalan hennolle tyttärensä pojalle Atalarikille, jonka äiti Amalasunta oli johtava holhohallitusta. Eräs italialainen erakko kertoi uskovaiselle kansalle nähneensä jumalallisen koston henkien heittäneen Areion uskoisen kuninkaan sielun helvetin liekkeihin.
Klodvig.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Châlons'in taistelusta frankilaiset, vaikka silloin jo asuivatkin Gallian pohjoisrajalla, eivät vielä olleet yhteisen päämiehen hallittavina, vaan moneen heimoon jakautuneina, joista Ala-Reinin eteläpuolella asuvat salilais-frankilaiset olivat etevimmät, ja heidän jälkeensä huomattavimmat olivat ripuarilais-frankilaiset, jotka asuivat salilaisten itäpuolella. Salilaisfrankilaisia hallitsi kuningassuku, jota kanta-isänsä mukaan on sanottu merovingeiksi. Tähän sukuun kuului Klodvig, suuren frankilais-valtakunnan perustaja. Hänen luonteessaan vallitsivat aikakauden yleiset ominaisuudet, raaka voima, väijyvä kavaluus, teeskenteleväisyys ja taikuus. Samalla hän myöskin oli elinvoimainen, toimelias, nopeasti päättäväinen ja rohkeamielinen.
Roomalaista ylimystä Syagriusta vastaan, joka vielä länsimaisen keisarikunnan kukistuttua piti maaherruutta Pohjois-Galliassa, lähti Klodvig sotaretkelle ja voitti hänet taistelussa Soissons'in luona (486), joka kaupunki sitte jonkun aikaa oli frankilaisen kuninkaan hovileirinä. Taistelun jälkeen näytti Klodvig mielenlaatuansa. Ryöstöretkellä olivat näet frankilaiset jostakin kirkosta ottaneet muun muassa kauniin astian. Kaupungin piispa sai Klodvigilta luvan, että se oli annettava takaisin. Kun sitte germanialaisen tavan mukaan saalista jaettiin, tahtoi kuningas paitsi omaa osaansa myöskin sitä kallisarvoista astiaa. Mutta eräs frankilainen, iskien sitä tapparallaan, lausui: "Kuningas, sinun ei pidä saaman saaliista enempää, kuin oikea arvanheitto sinulle määrää." Klodvig sillä kertaa hillitsi vihansa ja taipui. Mutta kun sotajoukko vuoden kuluttua kokoutui aseiden tarkastukseen, pysähtyi kuningas äkisti sen miehen eteen, joka oli ollut niin rohkeapuheinen, ja sanoi: "Eihän kellään ole niin huonosti hoidettuja aseita kuin sinulla; keihäs, miekka ja tappara, kaikki yhtä huonosti pidetyt!" ja löi samassa hänen tapparansa maahan. Kun mies kumartui ottamaan kirvestänsä, antoi kuningas tapparallaan hänelle sivulta päin kuolettavan iskun päähän, sanoen: "Samalla tavalla iskit sinä astiaa Soissons'issa."
Klodvigin avioliitto burgundilaisen prinsessan Klotildan kanssa tuotti tärkeitä seurauksia. Burgundilaisia hallitsi Gundebad, joka oli surmauttanut kanssahallitsevan veljensä, kivi kaulassa hukuttanut hänen puolisonsa, mestauttanut hänen poikansa ja heitättänyt heidän ruumiinsa kaivoon; surmatun tytärtä Klotildaa piti hän ankarasti vartioituna. Kun Klodvig nyt kosi prinsessaa, ei Gundebad uskaltanut vastustaa, vaikka häntä kyllä varoitettiin seurauksista. Jo lähtiessään osoitti Klotilda, miten kiihkeästi hän himosi kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle, sillä hän frankilais-saattajillansa poltatti matkan varrella burgundilaisten maatiloja ja uuteen kotiinsa saavuttuaan sytytti frankilaisten ja burgundilaisten välille sodan, joka päättyi burgundilaisten kukistukseen. Tästä avioliitosta seurasi kristinuskon tulo frankilaiseen kuningassukuun. Klotilda, ollen itse katolilainen kristitty, sai aikaan, että hänen esikoispoikansa kastettiin. Kun lapsi kohta sen jälkeen kuoli, sanoi Klodvig äkeissään: "Jos se olisi pyhitetty meidän jumalillemme, olisi se kyllä saanut elää; mutta se nyt kastettiin teidän Jumalanne nimeen eikä sentähden saanut jäädä eloon." Kuitenkin hän suostui Klotildan toisenkin pojan kastamiseen. Se myöskin sairastui, vaan kun se kuitenkin parani, onnistui Klotildan vähitellen taivuttaa puolisonsa lempeämmäksi kristinuskoa kohtaan.
Allemannilaiset, jotka olivat jo kauan asuneet Ylä- ja Keski-Reinin itäpuolella, siirtyivät (496) sen joen yli ja alkoivat anastella ripuarilais-frankilaisten aluetta. Klodvig riensi heimolaistensa avuksi ja taistelu syttyi (496). Jo alkoi voitto kallistua allemannein puolelle. Silloin Klodvig nosti kätensä taivasta kohti ja huusi: "Jesus, sinä, jota Klotilda sanoo elävän Jumalan pojaksi! Minä rukoilin omia jumaliani, vaan he ovat luopuneet minusta, jonka tähden minä en enää luota heihin. Jos sinä annat minun voittaa viholliseni ja minä saan tuntea sinun voimasi, jota kansat julistavat, niin minä kastatan itseni sinun nimeesi." Onni kääntyi pian, niin että Klodvig saavutti täydellisen voiton. Frankilaiset marssivat voittajina allemannilaisten alueelle.
Voiton jälkeen noudatti Klotilda Reims'in piispan Remigiuksen, joka toimitti kuninkaan kasteen katolisen jumalanpalveluksen koko komeudella ja juhlallisuudella. Tie Reimsin katuja pitkin palatsista kirkkoon oli koristettu maalatuilla tapeteilla, kartanot puettu juhlakoristuksiin ja kirkko valaistu tuhansilla vahakynttilöillä. Hengellisiä hymnejä ja virsiä laulaen astuivat papit saaton etupäässä, kantaen pyhiä evankeliumeja, ristiä ja lippua; heidän jäljessään talutti piispa kuningasta; sitte astui kuningatar ja viimein kansa. Kun kuningas kumartui kasteastian viereen, lausui piispa: "Kumarra nöyrästi niskasi! Palvele sitä, jonka olet polttanut, ja polta, mitä olet palvellut!" Kuninkaan kaksi sisarta myöskin kastettiin ja samoin kolme tuhatta miestä frankilaisesta sotaväestä. Tarina kertoo Klodvigin kasteessa puuttuneen öljyä voitelemiseen, koska pappi, jonka sitä piti tuoda, ei päässyt kansanjoukon läpi; silloin piispan rukouksesta laskeutui valkoinen kyyhky taivaasta ja toi nokassaan pienen pullon pyhitettyä öljyä, jolla sittemmin Klodvigin seurajatkin vast'edes voideltiin kuninkaiksi. Klodvigilla säilyi vielä kasteen jälkeenkin entinen pakanallinen raakuus. Kuullessaan kerran kerrottavan Kristuksen kärsimisen historiaa, huudahti kuningas äkisti ja hyvin kiivaasti: "Jospa minä olisin ollut siellä frankilaisineni, niin olisinpa kurittanut juutalaisia." Muut germanialaiset kuninkaat tunnustivat kaikki Areion oppia, niin että Klodvig, joka nyt oli kääntynyt katoliseen uskoon, oli ainoa oikeauskoinen kuningas kristikunnassa, jonka tähden Rooman piispa antoikin hänelle nimen "kaikkein kristillisin", jota nimeä hänen seuraajansakin sitte ovat kantaneet.
Jonkun ajan kuluttua kasteensa jälkeen läksi Klodvig kostosotaan Burgundin kuningasta Gundebadia vastaan. Hän voitti taistelussa Dijon'in luona (501) ja piiritti sitte kauan Gundebadia Avignon-kaupungissa sekä pakotti hänet viimein antautumaan.
Sitte alkoi hän sodan länsigotilaisten kuningasta Alarik II:sta vastaan. Sitä ennen kutsui hän etevimmät päällikkönsä kokoon ja puhui heille: "Minä en ilman suurta mielipahaa voi kauemmin kärsiä, että Areion uskolaisilla on suuri osa Galliaa; karkoittakaamme heidät Jumalan avulla tästä ihanasta maasta ja saattakaamme se valtamme alaisuuteen." Heti hän sitte läksikin sotajoukkoineen liikkeelle (507). Pariisissa hän teki lupauksen rakennuttaa kirkon pyhille apostoleille, jos hän onnellisesti palasi sodasta, ja samalla hän viskasi kirveensä, sanoen, että kirkko oli rakennettava siihen paikkaan, johon kirves putosi. Myöskin lupasi hän, jos hän voiton jälkeen onnellisesti saapui Tours'iin, lahjoittaa sotaratsunsa pyhän Martinuksen kirkolle. Vihollismaan katoliset asujamet tervehtivät frankilaisia ystävinään ja heidän avullaan marssi Klodvig Loire-joen yli. Tämän hänen retkensä kertomuksesta on hurskas kansanusko sittemmin saanut aihetta runoelmiinsa. Kahdeksan peninkulman päässä Poitiers'ista pysäyttivät pienen, mutta hyvin paisuneen joen laineet hänen retkensä, ja toisella rannalla näkyi länsigotilaisten leiri; silloin tuli metsästä valkoinen naaraspeura ja kaaloi joen yli; niin löysi sotajoukko sopivan ylimenopaikan ja riensi joen toiselle rannalle. Länsigotilaisten peräytyessä tunkeutui Klodvig yhä etemmäksi. Hänen öistä marssiansa johti, kuten sanottiin, leimuava tulenvalo, joka näkyi Poitiers'in tuomiokirkon päältä. Kello kolme aamusilla saavuttivat frankilaiset gotilaisjoukon ja taistelu alkoi. Kuninkaat ryhtyivät kaksintaisteluun, jossa Alarik kaatui Klodvigin käden kautta. Länsigotilaiset katsoivat joutuneensa siten tappiolle ja jättivät enimmät asumuksensa Etelä-Galliassa alttiiksi voittajalle.
Kuninkaan oleskellessa Tours'issa tuli kreikkalaisen keisarin Anastasiuksen juhlallinen lähetystö tuomaan hänelle konsulin arvomerkkejä. Kunniakoriste päässä ja yllä purpuravaippa ratsasti Klodvig tuomiokirkkoon, omin käsin runsaasti jaellen kulta- ja hopearahaa iloiselle ihmisjoukolle, joka lakkaamatta huuteli "konsnli"- ja "Augustus"-nimiä. Roomalainen väestö katsoi nyt häntä lailliseksi herrakseen ja frankilaistenkin silmissä sai hän suuremman arvon. Oikeauskoinen kuningas ei Tours'issa myöskään unhottanut velkaansa pyhän Martinuksen kirkolle. Hän tarjoutui maksamaan rakkaasta sotaratsustansa lunnaiksi sata kultarahaa. Mutta hänelle kohta kerrottiin, ett'eivät hevosta noutamaan lähetetyt miehet saaneet sitä liikahtamaan paikastansa. Klodvig suurensi summan kaksinkertaisesti ja silloin hevonen kyllä tuli. Kuningas tästä lausui: "Pyhä Martinus on kyllä hyvä auttaja, mutta kallis hän on."
Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet. Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista. Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen, "olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!" Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja tunnustivat hänet kuninkaaksi.
Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina, Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään. Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne kiduta kuoliaaksi."
Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.
Klodvigin neljä poikaa jakoivat keskenänsä uuden valtakunnan, jota täst'edes sanottiin Ranskaksi. Heidän hallitusaikanaan valloitettiin Burgundin valtakunta (532); sen viimeinen kuningas ja hänen puolisonsa vietiin Orleans'iin, jossa heidät elävänä haudattiin syvään kaivoon. Klodvigin pojat kukistivat myöskin germanialaisen Tyringi-valtaknnnan, pakottivat frankilaisten alammaisuuteen baierilaiset ja valloittivat Provencen.
Keisari Justinianus (527-65).
Teodorikin kuoleman jälkeisenä vuonna nousi Itä-Rooman valtaistuimelle Justinianus, alhaissukuinen mies, mutta olennoltaan majesteetillinen sekä ymmärtäväinen, järjestyshaluinen ja väsymättömän toimelias. Hänen puolisonsa Teodora, kotoisin Kyprosta, oli eläinvartian tytär. Isänsä aikaisin kuoltua antautui hän teaatterin alalle ja vietti kevytmielistä, kuljeksivaa elämää. Mutta palattuaan Kostantinopoliin muutti hän kokonaan elintapansa ja rupesi harrastamaan hurskautta ja siveyttä. Justinianus, jolla jo silloin oli hyvä toivo päästä enonsa keisari Justinuksen seuraajaksi, ihastui hänen kauneuteensa, miellyttävään seurustelutapaansa ja suuriin luonnonlahjoihinsa, ja viimein hän otti hänet puolisoksensa sekä korotti hänet kanssansa valtaistuimelle, johon Teodora puolestaan myöskin levitti loistoa. Lähinnä edellisten keisarien aikana oli tullut tavaksi, että patriarkka juhlallisesti pani kruunun valtaistuimelle nousseen hallitsijan päähän merkiksi, että valta on Jumalalta. Nyt Justinianus kruunautti myöskin Teodoran; kansa teki uskollisuusvalan hänelle niinkuin keisarillekin ja Teodoran nimi oli Justinianuksen nimen vieressä kaikissa asetuksissa ja julkisissa kirjoituksissa.
Hallituksensa alusta asti koetti Justinianus uudistaa valtakunnan entistä laajuutta valloittelemalla alueita, jotka oli menetetty. Taitava päällikkö Belisarios käytti tätä varten hyvällä menestyksellä valtakunnan miekkaa. Hän oli jo aikaisin osoittanut etevyyttänsä sodassa persialaisia vastaan. Mielenmaltilta, rehellisyydeltä ja johtokyvyltä oli hän muinaisajan suurten sankarien vertainen ja niitä ominaisuuksia kaunistivat horjumattoman uskollisuuden ja alammaisuuden kristilliset hyveet.
Vandalilaisia vastaan, jotka vielä asuskelivat Luoteis-Afrikassa, aljettiin ensinnä sota. Heidän kuninkaansa Gelimerin voitti Belisarios ja marssi Kartagoon. Voitettu pakeni erääsen vuorilinnaan, jossa hänet kolmekuukautisella piirityksellä pakotettiin näljän tähden autautumaan. Sanansaattajalle, jonka Belisarios lähetti, kirjoitti tämä onneton kuningas: "Lähetä minulle, hyvä ystävä, harppu, sieni ja pala leipää!" Harpulla säestäen tahtoi hän laulaa valitusvirtensä, sienellä kuivata kyyneleet silmistänsä ja leivällä sammuttaa nälkäänsä. Kohta sen jälkeen täytyi kuninkaan yhä kiihtyvän näljänhädän tähden antautua vangiksi. Belisarios pani hänet hopeakahleihin ja vei Konstantinopoliin. Siellä voitollinen päällikkö piti keisarin luvalla loistavan riemusaaton. Ensinnä kuljetettiin suurta sotasaaliista ja vankeja. Belisarios, ympärillänsä Gelimer ja muutamia muita etevimpiä vankeja, astui nöyrästi jalkaisin kilparadalle, jossa Justinianus ja Teodora istuivat kultaisilla valtaistuimilla. Belisarios kumartui ensinnä keisarillisen parikunnan eteen ja suuteli heidän jalkapallejansa. Gelimer, astuen kuninkaalliseen purpuraan puettuna päällikön takana, teki samoin. Voitettu kuningas, jonka nöyryys vaikutti suuresti keisarillisten mieleen, sai keisarilta suuret maatilukset Galatiasta. Mutta entinen vandalilaisten valtakunta tuli (534) Itä-Rooman maakunnaksi eli exarkaatiksi, kuten sitä sanottiin.
Tämä onnistunut yritys houkutteli vielä suurempiin vehkeihin. Italiassa vallitsi itägotilaisten kansakunta; mutta roomalaisessa väestössä, vaikka sen tila epäilemättä oli onnellisempi kuin keisarien hallitessa, pysyi kuitenkin muisto roomalaisnimen muinaisesta kunniasta sekä leppymätön viha noita Areion uskoisia barbaareja vastaan. Juuri tähän aikaan oli kuninkaallisessa huonekunnassa tapahtunut häiriöitä, jotka heikonsivat gotilaisvallan voimia. Teodorik Suuren tytär Amalasunta oli nuoren poikansa kuoltua nähnyt tarpeelliseksi vahvistaa hallitustansa uudella avioliitolla ja sen vuoksi nostanut kanssahallitsijaksi erään sukulaisensa, nimeltä Teodato. Mutta puolisojen välille nousi pian riita; Amalasunta vangittiin ja surmattiin. Tästä keisari Justinianus, joka oli Amalasuntan kanssa liitossa ollut, otti syyn sekautuaksensa Italian asioihin. Vuonna 535 valloitti Belisarios Sisilian, lähti siitä seuraavana vuonna Etelä-Italiaan ja sai vähällä vaivalla sen kaikki kaupungit haltuunsa. Teodato, joka ei osoittanut sitä sotaista kuntoa, kuin nykyinen hetki vaati, kadotti kansansa luottamuksen ja hänet surmattiin. Hänen sijaansa itägotilaiset nostivat kuninkaaksi Vitiges-nimisen soturin ja ryhtyivät nyt ankariin puolustuskeinoihin. Belisarios oli jo saanut Roomankin valtaansa ja asettui 5,000 miehen kanssa tähän maailman muinoiseen pääkaupunkiin. Silloin Vitiges kokosi gotilaiskansan kaikki voimat, kuten kerrotaan, 150,000 miestä, ja tuli Roomaa saartamaan maaliskuussa 537. Piiritys kesti kokonaisen vuoden. Mutta niin suuri oli Belisarion taito, niin kykenemättömät olivat gotilaiset piiritystyöhön, että Vitigeen vihdoin täytyi vetäytyä tiehensä. Seuraavina vuosina vaihteli sodan onni, ja ylinen Italia kärsi hirmuisia hävityksiä. Milanon suuri kaupunki oli mennyt keisarin puolelle; mutta joutuneena taas gotilaisten valtaan hävitettiin se perin juurin. Frankilainen Austrasian kuningas Teudebert oli myöskin tullut Alppien yli ja pääsi vastuksetta Po-joen poikki, koska sekä gotilaiset että itäroomalaiset toivoivat häneltä apua. Mutta avun sijasta hän käänsi voimansa molempia vastaan ja tahtoi omaksi edukseen ryöstää ja valloittaa. Vihdoin alkoivat gotilaisten voimat loppua. Vitiges sulkeusi pääkaupunkiinsa Ravennaan ja Belisarios rupesi häntä piirittämään. Tämän suuren kenraalin sotataito oli gotilaisiakin ihastuttanut; he tarjosivat hänelle gotilaisvallan kruunua, jos hän tahtoi keisarista luopua ja ruveta heidän kuninkaaksensa. Belisarios oli siihen suostuvinansa ja hänet päästettiin tammikuussa 540 näljistyneesen Ravennaan. Mutta silloin hän heti teki Vitigeen vangiksensa ja vei hänet sitte valloitettujen aarteiden kanssa Konstantinopoliin.
Tätä Belisarion uskollisuutta ei keisari palkinnut muulla kuin kateudella ja epäluulolla. Suuren päällikön täytyi heittää työnsä kesken, ja Italian lopullinen valloitus uskottiin kelvottomille kenraaleille, joita vastaan gotilaiset hyvällä onnella uudistivat sodan. Kuten Prokopius, Belisarion käsikirjuri ja tämän sodan historioitsija, kertoilee, olivat itägotilaiset sekä lukuisaa että kookasta ja väkevää kansaa, niin että häpesivät tulleensa voitetuiksi Belisarion vähäväkisellä joukolla; heidän omat vaimonsa heitä silmiin sylkivät, osoittaen heidän heikkoja voittajiansa. Nyt he kuninkaaksensa valitsivat jalon soturin Totilaan, joka melkein joka haaralla ajoi keisarilliset joukot pakoon. Vihdoin täytyi Justinianuksen taas lähettää Belisarios Italiaan, mutta niin huonosti väellä ja rahoilla varustettuna, ett'ei mitään kunnollista voitu toimeen saada. Sill'aikaa Italia kärsi kaikkia sodan rasituksia. Rooman kaupunki joutui kahdesti gotilaisten valtaan, ja maaseuduilta kaikki viljelys alkoi hävitä. Belisarios, joka näki menettävänsä entisen maineensa, pyysi viiden vuoden kuluttua eron komennosta, ja nyt Totilas miehuudella ja viisaudella voitti yhä enemmän alaa. Hänen laivastonsa valloitti Sardinian ja Korsikan, ryösti Sisiliaa ja häiritsi itse Kreikanmaan rannikoita.
Mutta vuonna 552 tuli Konstantinopolista Italiaan uusi sotapäällikkö, eunukki Narses. Tämän miehen pienessä, heikossa ruumiissa asui sankarin henki; hänen paljas silmäniskunsa oli kylläksi hämmästyttämään hänen käskyläisiään, niin että muutama alapäällikkö, jolta taistelu kerran kävi onnettomasti, ennen tahtoi kaatua kuin tulla voitettuna Narseen eteen. Narseelle oli annettu vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, jolla hän marssi Ravennasta etelään. Taginan tykönä, lähellä Tiberin lähteitä, jossa roomalaiset muinoin tasavallan aikana olivat gallialaisia voittaneet ja näiden hautakumpuja (busta gallorum) vielä näkyi, sattuivat Narses ja Totilas yhteen. Gotilaisten ratsuväki ryntäsi urhollisesti esiin, mutta Narseen sotarinta, joka oli asetettu puolikuun muotoon, sulki heidät sakarainsa väliin ja lähetti pilvittäin nuolia heidän joukkoonsa. Illan tullen täytyi gotilaisten kääntyä pakoon, itse Totilas sai paetessaan surmansa, ja 6,000 hänen miehiään makasi kaatuneina tantereella.
Tämän taistelun perästä Narses valloitti Rooman, joka nyt viidennen kerran vaihetti haltijoita. Mutta gotilaiset kokoutuivat Ticinoon (Paviaan) ja nostivat kilven päälle Teias nimisen sota-urhon kuninkaaksensa. Tämä heti riensi etelään, suojellaksensa Kuman kaupunkia, jossa hänen veljensä vartioitsi gotilaiskuningasten aarteita. Tultuansa Vesuviuksen juurelle hän asettui pienen, mutta syvän joen taakse, nojaten vasempaa kylkeänsä mereen, josta laivastonsa hänelle yhtenään toimitti tarpeellisia elatusvaroja. Kuusikymmentä päivää puolusti Teias tätä asemaansa, kunnes laivaston päällikkö petollisesti hänestä luopui. Gotilaiset sitte vetäytyivät lähiselle Maitovuorelle (Mons Lactis), mutta siellä heitä näljänhätä alkoi näännyttää. Silloin he kaikki päättivät etsiä mainehikasta kuolemaa taistelutantereelta ja marssivat tiheinä riveinä vuorelta alas. Ensimmäisenä sotarivissä taisteli heidän kuninkaansa, kilpi vasemmassa kädessä, miekka oikeassa; hänen ympärillänsä kiihtyi taistelu tuimimmaksi, mutta Teias väisti kilvellänsä kaikki viskatut keihäät ja kaatoi miekallansa paljon vihollisia. Vihdoin hänen kilvessänsä riippui kaksitoista keihästä; hän ei kuitenkaan jättänyt asemaansa, vaan käski tuoda uuden kilven. Mutta kilpeä vaihettaissa, hän tuokioksi paljastui, ja muutama keihäs puhkasi hänen rintansa. Näin kaatui itägotilaisten kuningas. Hänen päätänsä kannettiin rungosta erotettuna keihään nenänsä ympäri. Mutta gotilaisten into ei siitä ensinkään lannistunut, vaan he vielä koko seuraavankin päivän jatkoivat taistelua. Vasta kolmannen päivän aamulla nuo jäljelle jääneet lähettivät sanan Narseelle, pyytäen häneltä vapaata lähtöä. Siihen Narses suostuikin, ja niin loppui itägotilaisten viimeinen ponnistelu, jota tavallisesti nimitetään Noceran taisteluksi (553). Itägotilaisten valtakunta oli nyt kukistettu, niin kuin vandalienkin. Mutta Italia sai pian jälleen havaita, että keisarillinen hallitus oli raskaampi kantaa kuin gotilaisten vieras valta.
Nähtävästi oli Justinianuksen tarkoitus valloittaa takaisin kaikki ne Rooman maakunnat, jotka barbaarien haltuun olivat joutuneet. Senpä vuoksi hän nyt kääntyi Espanjaan, jossa länsigotilaistenkin valtakunnassa oli eripuraisuutta syttynyt. Kartagena ja joku osa merenrannikkoa joutui keisarin valtaan, ja jos taidolla ja innolla olisi sotaa jatkettu, ei olisi länsigotilaisten valta luultavasti kauan kestänyt. Mutta Itä-Rooman keisarikunta oli liian heikko ja veltostunut täyttämään niin suuria toimia. Mitä se lännessä oli valloittanut, alkoi jo sen kädestä pois luikahtaa. Suuri "Rooman keisarikunta" ei enää voinut uudistua entiseen merkitykseensä, ja Itä-Roomaa nimitetäänkin tästä lähin tavallisesti Kreikan tai Byzantionin keisarikunnaksi.
Justinianuksen hallituksesta jäi suuria muistomerkkejä myöskin hänen valtakuntansa sisällisiin asioihin. Suosien rakennustaidetta teetti hän kaikkialle kalleita vedenjohto-laitoksia, siltoja, sairashuoneita, kirkkoja ja linnoja. Yksistään Konstantinopoliin rakennutti hän viisikolmatta uutta kirkkoa, joista suurenmoinen Sofian kirkko oli komein. Kymmenen tuhatta työmiestä oli monta vuotta sitä rakentamassa, kunnes se viimein voitiin juhlallisesti vihkiä, ja silloin Justinianus, itsekin hämmästyen sen suurenmoista komeutta, huudahti: "Ylistetty olkoon Jumala, minä olen voittanut sinut, Salomo!" Koko rakennus on kreikkalainen risti sovitettuna suorakulmioon. Keskellä kohoaa laaja, vaan matala kumpu, leväten paksujen pylvästen varassa. Kirkon laiva oli erotettu kuorista ristikkolaitoksella, jonka kummassakin päässä seisoivat keisarin ja patriarkan valtaistuimet; ristikon ja alttarin rappujen välipaikka oli pappeja varten. Kirkon seinät olivat peitetyt välkkyvällä marmorilla ja sisäpuolelta kalleilla maalauksilla. Alttariin käytettiin 40,000 naulaa hopeaa ja pyhät astiat olivat puhtaasta kullasta ja jalokivillä koristetut. Tämä rakennus on pysynyt ainiaan sen taidetavan etevimpänä tuotteena, jota sanotaan bysantinilaiseksi.
Oppineella Tribonianuksella teetti keisari järjestetyn kokoelman kaikista voimassa olevista Rooman laeista. Siihen liitettiin myöskin kokoelma kuuluisain lainoppineiden selityksiä ja lausuntoja ynnä lyhyenlainen oppikirja opetusta varten. Corpus Juris-nimellä on tämä suuriarvoinen lakiteos säilynyt nykyaikaan asti. Kuitenkin sääsi jo Justinianuskin "uusia asetuksia", joissa hän omain ja puolisonsa oikkujen mukaan mielivaltaisesti muutteli voimassa olevaa lakia, ja hänen seuraajansa tekivät siinä hänen esimerkkinsä mukaan.
Toinen Jnstinianuksen hallitusaikana huomattava teko on silkinviljelyksen tuonti Rooman valtakuntaan. Silkkiä olivat alkuansa tuoneet kauppakaravaanit, joiden tie kulki Persian kautta. Mutta koska Justinianus oli melkein koko hallitusaikansa sodassa sitä valtakuntaa vastaan, täytyi silkin tuonnin siltä taholta tietysti lakata. Keisari aikoi sentähden lähettää laivaston purjehtimaan Arabian lahdesta Indian ympäri tuomaan silkkiä suorastaan Kiinasta. Kun paraillaan keskusteltiin tätä yritystä, jota muuten katsottiin hyvin uhkarohkeaksi, saapui Konstantinopoliin kaksi munkkia, jotka olivat matkustelleet Persiassa ja Indiassa saarnaamassa kristinuskoa. Heillä oli mukanansa muutamia silkkikoteroita (kokongeja) ja he myöskin näyttivät, miten silkkimatoja oli hoidettava. Justinianuksen käskystä matkustivat munkit uudestaan Indiaan ja toivat onteloissa sauvoissaan koko joukon hedelmöitettyjä silkkimadon munia. Justinianus silloin perusti Europan ensimmäiset silkkitehtaat Konstantinopoliin, Atenaan, Korintoon ja Tebeen. Kauan oli Byzantionin valtakunta Europassa ainoa maa, jossa harjoitettiin tätä tuotteliasta teollisuutta.
Teodora kuoli jo 549. Sen jälkeiset Justinianuksen hallitusvuodet eivät olleet enää niin loistavat kuin aikaisemmat. Valtakuntaa hävittelivät pohjoispuolelta villit bulgarilaiset, jotka luultavasti olivat hunnilaisten tai heidän alammaiskansojensa jälkeläisiä ja asuivat Moesiassa, sekä itäpuolelta persialaiset, tullen yhä peljättävämmiksi. Sitä paitsi synkistytti tätä ajanjaksoa myöskin salaliitto, joka tehtiin keisarin henkeä vastaan. Eräs näistä rikoksellisista ilmoitti kidutuspenkillä myöskin Belisarios-vanhuksen osamieheksi. Sotapäällikkö kutsuttiin tutkittavaksi, mutta viattomuutensa tunnossa hän ei edes vastannut sanaakaan esitettyihin syytöksiin. Häntä pidettiin joku aika omassa kodissaan vankina, mutta hän kuolikin kohta ja silloin koko hänen omaisuutensa omistettiin keisarin rahakammariin. Justinianus kuoli (565) jo kahdeksan kuukauden kuluttua pahoin kohdellun palvelijansa kuolemasta.
Alboin ja Rosamunda.
Langobardilaiset, urhollinen, mutta villi germanialaisheimo, olivat lähteneet Itämeren rannoilta liikkeelle ja viimein asettuneet Pannoniaan. Lähellä, Tonavan toisella puolella, asuvain gepidiläisten kanssa he olivat alinomaisessa vihollisuudessa. Langobardilaisten reippaimpia kuninkaita oli Alboin. Liitossa villin tatarilaiskansan avarilaisten kanssa hyökkäsi hän gepidiläisten päälle, joita silloin johti kuningas Kunimund. Tulisessa taistelussa heidät kokonaan voitettiin ja Kunimund kaatui. Alboin sitte yleisen tavan mukaan teetti kaatuneen kuninkaan pääkallosta juoma-astian ja otti hänen tyttärensä, kauniin Rosamundan, puolisokseen. Avarilaiset asettuivat voitettujen gepidiläisten alueelle, mutta Alboin siirtyi sotajoukkoineen suurempien tapausten näyttämölle.
Justinianuksen seuraaja Justinus II erotti Italian sijaishallitsijan (exarkin) Narseen virastaan. Kerrotaan keisarinna Sofian kirjoittaneen hänelle pilkallisen kirjeen ja sanoneen Narseen paraiten sopivan kehräämään naisten kanssa palatsissa. Narses siihen muka vastasi: "Minä kyllä sinulle, keisarinna, kehrään vyyhden, jota et niinkään helposti saa selville." Samalla hän siirtyi Neapoliin, josta käsin hänen kerrotaan kutsuneen langobardialaisia tulemaan ja asettumaan Italiaan.
Langobardilaistensa ja 20,000 saksilaisen kanssa tunkeutui Alboin Alppein yli. Seudut, joiden kautta hän marssi, muuttuivat kammottaviksi erämaiksi. Peloissaan pakenivat asujamet saariin, kivilouhikkoihin tai soille ja kätkivät sinne omaisuutensa jäännökset. Venetia, jota asemansa suojeli, sekä lujasti linnoitetut Genua ja Ravenna ja etäisempi Rooma saivat myöskin ottaa turviinsa suuren joukon pakolaisia. Pavia teki sitkeätä vastarintaa kolme vuotta, jonka tähden Alboin suutuksissaan vannoi miekalla surmaavansa koko väestön viimeiseen henkeen asti, kun vain kerran sai kaupungin valloitetuksi. Neljäntenä vuonna sitte kaupunki viimein rynnäköllä valloitettiin. Mutta kun Alboin ratsasti portista sisälle, kompastui hänen ratsunsa eikä sitä saatu nousemaan maasta jaloillensa. Kuninkaan seurueesta nyt astui eräs esiin, sanoen: "Herra, sinä lausuit vihassasi sopimattoman sanan ja sentähden pidättää Jumala hevostasi. Peruuta uhkauksesi ja anna anteeksi kaupungille, niin ratsusikin kantaa sinua etemmäksi." Alboin pisti miekkansa tuppeen ja ratsasti rauhallisesti kaupunkiin, jonka asujamet ottivat hänet nöyrästi vastaan. Pavia tuli langobardilaisten valtakunnan pääkaupungiksi ja sen päämaata, Po-joen laaksoa, ruvettiin sittemmin sanomaan Lombardiaksi.
Palatsissa lähellä Veronaa toimitti Alboin kerran asekumppaneilleen juhlapidot. Kun kaikki jo olivat viinistä kiihtyneet, käski kuningas tuoda voitetun Kunimundin pääkallomaljan ja soturit joivat siitä. "Kaada astia uudestaan täyteen viiniä," käski Alboin juomanlaskijaa, "ja vie kuningattarelle, että hän iloitsisi isänsä muistosta." Rosamunda tuskan valtaamana lausui ainoastaan: "Tapahtukoon herrani tahto!" Hän kosketti maljaa huulillaan, mutta alkoi siitä hetkestä asti himoita kostoa.
Hän kääntyi kuninkaan kilvenkantajan Helmikiin puoleen ja koetti taivuttaa häntä murhaamaan Alboinia, luvaten ruveta hänen lemmityksensä. Mutta kun Helmikis ei itse tahtonut ryhtyä murhan tekoon, saatiin eräs väkevä ja vahvaruumiinen gotilainen ottamaan se tehtävä huoleksensa. Kuninkaan maatessa kerran päivällislepoansa käski Rosamunda kaikkien olemaan hiljaa palatsissa. Sitte hän veti puolisonsa käsien välistä miekan ja sitoi sen lujasti kiinni seinään. Silloin astui sisään murhamies. Alboin heräsi pian, tapasi miekkaansa, mutta kun ei saanut sitä irti, sieppasi pallin ja puolustautui sillä, kunnes viimein kaatui murhamiehen kovista iskuista. Langobardilaiset surivat kauan kuningastansa ja hautasivat hänet palatsin rappusten alle.
Välttääkseen kansan raivoa täytyi Rosamundan paeta uuden puolisonsa Helmikiin kanssa Ravennaan, jonne he myöskin ottivat Alboinin aarteet. Kreikkalainen sijaishallitsija Longinus saavutti nyt Rosamundan rakkauden. Voidakseen rakentaa avioliittoa tämän uuden rakastajansa kanssa ryhtyi Rosamunda toimittamaan pois tieltä toistakin puolisoansa. Kun Helmikis kerran oli kylpyammeessa, tarjosi Rosamunda hänelle pikarissa myrkytettyä viiniä, josta hän joikin noustuaan ylös kylvystä. Mutta pianpa hän huomasi juoneensa kuoleman. Hän silloin, pannen uhkavasti puukkonsa Rosamundan sydämmelle, pakotti hänet juomaan, mitä oli pikarissa jäljellä. Niin kuolivat he molemmat yhdessä.
Tällaista tapain raakuutta näkyy kansainvaellusten aikakaudella liiankin usein.