Kirkon miehiä.
Kirkko, vaikka ollen itse monin puolin turmeltunut ja väärentynyt, julisti kuitenkin vapahduksen evankeliumia, joka kykeni korottamaan raa'at mielet Jumalan puoleen, lievittämään tapain raakuutta ja antamaan lohdutusta kärsiväisille ja sorretuille. Vielä se kasvatti miehiä, jotka väsymättömän ja uhrautuvaisen uutterasti vaikuttivat seurapiirissään taikka kulkivat etäisiin maihin julistamaan metsissä ja soilla puutteen ja kuoleman vaarain keskellä Jumalan sanaa pakanakansoille.
Benediktus.
Länsimaisen luostarielämän uudistaja Benediktus vetäytyi jo nuorukaisena pois Rooman turmeluksesta elämään yksinäisyydessä. Lähellä pientä luostaria Apenninein vuoriston jylhimmässä seudussa oleskeli hän jonkun aikaa. Mutta kun hän ei sielläkään katsonut olevansa kyllin yksinään, lasketti hän itsensä syvään vuorenluolaan, voidakseen aivan häiritsemättä harjoittaa hurskasta mietiskelyänsä. Eräs luostarin munkki antoi hänelle niukasta leivästään osan, laskien sen ynnä vesipullon nuoralla alas luolaan. Siellä oleskeli Benediktus kolme vuotta, kunnes viimein paimen etsiessään vuoren juurelta rotkoihin kadonnutta lammasta sattumalta löysi paikan, jossa pyhä mies oleskeli. Hurskaan Benediktuksen maine levisi nyt laajalti. Läheisen luostarin munkit sanoivat häntä apotikseen. Mutta kun hän täälläkin huomasi tavat hyvin raaistuneiksi eikä saanut niitä mitenkään parannetuksi, läksi hän taas jälleen erämaihin.
Kaikensäätyisiä ihmisiä kokoutui pyhän miehen ympärille saamaan häneltä neuvoja ja kuulemaan hänen opetustansa. Mestariinsa mieltyneen oppilasjoukon kanssa läksi Benediktus perustamaan yhteiskuntaa, josta voimakkaampi uudistava henki leviäisi. Kasino-vuorella Kampaniassa seisoi keskellä erämaata vanha, autioksi jäänyt Apollon temppeli. Benediktus hajoitti sen ja perusti (529) sen sijalle luostarin, joka tuli muiden luostarien malliksi. Levottomina aikoina, jotka seurasivat Teodorikin kuolemaa, siirtyi monta murheellista ja sorrettua sielua villiytyneestä maallisesta elämästä luostarien yksinäisiin turvapaikkoihin.
Kaikkein luostarien munkit olivat velvolliset elämään ainaisessa köyhyydessä ja naimattomina sekä ehdottomasti tottelemaan apottiansa. Kaikista maan iloista piti heidän luopuman, elääkseen yksinomaan taivasta varten. Ennen kuin kukaan teki nämä lupaukset, piti hänen Benediktuksen luostarisääntöjen mukaan kestää vuosikautinen koetusaika; mutta jos hän vielä sen vuoden lopussa pysyi lujana päätöksessään, kuului hän luostariin koko ikänsä, hän oli "Jumalalle uhrattu" eikä voinut palata maalliseen elämään. Pukunaan käytti hän siitä lähtein karkeata villaviittaa, joka oli nuoralla kiinni vyötetty, ja ajeli päänsä, niin että siihen jäi vain kaitainen hiusseppele muka muistuttamaan Vapahtajan orjantappura-kruunua.
Benediktuksen munkkikunnassa vallitsi periaate, että munkkien tuli omalla työllään yllä pitää itsensä ja luostarinsa. Alinomaisen mietiskelemisen ja hurskaan työttömyyden sijaan, jotka vallitsivat itämaisessa luostarielämässä, tuli täällä toimelias, käytöllinen suunta, joten nämä luostarit vaikuttivat varsin hyvää-tekevästi länsimaihin. Usein perustettiin niitä autioihin seutuihin, ja silloin tulivat erämaat viljellyksi, suot kuivatuksi ja koko seutu hedelmälliseksi. Puutarhan hoidossa ja monessa hyödyllisessä käsityössä olivat munkit kansalle hyvänä esimerkkinä. Luostareista levisi sankarillisia uskon julistajia, jotka pyhän innon vaikutuksesta kulkivat villien pakanain maissa. Sellaiseen aikaan, jolloin tieteitä ja oppia uhkasi myöskin hävitys, oli niidenkin jäännöksillä luostarit ainoana turvapaikkana; varsinkin juuri benediktiläisten huolenpidosta on klassillisen muinaisajan kirjallisuutta säilynyt jälkimaailmalle.
Benediktiläisluostareita syntyi vähitellen yli koko Italian ja sitte myöskin Ranskassa, Englannissa ja Saksan maalla.
Gregorius Suuri, paavina 590-604.
Se suuri valtiollinen yhteys, jonka Rooma muinoin oli sivistyneesen maailmaan perustanut, oli jo auttamattomasti kukistunut. Turhaan oli Justinianus I koettanut keisarikuntaa jälleen kohottaa entiseen arvoon ja mahtavuuteen. Länsimaat jäivät lopullisesti barbaarikansojen valtaan, ja erityisiä kansallisuuksia alkoi syntyä roomalaisuuden raunioille. Mutta jos tämä olikin tarpeellinen edistysaskel ihmiskunnan historiassa, niin yhtä tarpeellista myöskin oli, ett'ei kaikki yhteys kumminkaan maailmasta häviäisi. Sen vuoksi se kirkollinen side, joka hengellisesti liitti nämä hajonneet jäsenet yhdeksi kristikunnaksi, oli juuri tähän aikaan niin erinomaisen tärkeä. Eikä voinut näinä raakuuden aikoina kirkollinen yhteys kansojen välillä pysyä paljaalla hengellisellä perustalla; siihen tarvittiin ulkonainen ja näkyväinen hallintojärjestys, siihen tarvittiin luja kirkollinen valta. Semmoisen vallan ottivat Rooman piispat rakentaaksensa. Sama Rooma, joka jo kerran oli aseiden voimalla laskenut maailman ikeensä alle, rupesi nyt uudelleen valloitustoimiin, mutta tämän kerran ainoastaan saarnalla ja sanalla. Näinpä syntyy Paavikunta, keskiajan mahtavin voima. Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kristikunta ei enää tarvinnut semmoista hengellistä holhojaa, ja jolloin paavit käyttivät suurta valtaansa ihmiskunnan rasitukseksi. Silloin paavikunnankin täytyi kukistua. Mutta emme sentähden saa unohtaa, mitä jaloa virkaa se kerran oli täyttänyt, mitä yleviä aatteita se oli kannattanut.
Jo kristikunnan ensimmäisistä ajoista saakka oli Rooman piispalle myönnetty joku arvon etevyys länsimaiden seurakunnissa. Hän oli Nikaian kokouksen päätöksestä ainoana patriarkkana lännessä, sill'aikaa kuin Antiokian, Jerusalemin, Aleksandrian ja Konstantinopolin piispat keskenänsä jakoivat samaa arvoa itämaissa. Huomattava on sekin, että Rooma oli maailman vanha pääkaupunki, ja että itse Rooman seurakuntaa pidettiin sen apostolin perustamana, jolle Vapahtaja oli sanonut: "sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä tahdon rakentaa seurakuntani; minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet" (Mat. 16: 18, 19). Mutta muut länsimaiden seurakunnat olivat enimmäksi osaksi istutuksia tästä yhteisestä emäseurakunnasta, johon sen vuoksi heidän silmänsä hädän aikana tavallisesti luottivat. Semmoinen hädän aika oli nyt monessa paikassa; sillä barbaarit, jotka Rooman entisissä maakunnissa vallitsivat, olivat enimmiten joko pakanoita tai Areion-uskoisia. Ihan luonnollista oli siis, että Rooman hengellisen paimenen piti ottaman tuo vaikea toimi päällensä, asettaa yhteinen katolinen usko jälleen kuntoonsa. Tällä työllä hän palveli ihmiskunnan suuria etuja ja ansaitsi sen kiitollisuutta. Että hän samassa palveli omaa vallanhimoansa eikä aina pitänyt väliä keinojen vilpittömyydestä, on asia, jota tosin ei sovi eittää eikä myöskään kiittää.
Ensimmäinen Rooman piispa, joka selvästi käsitti tämän tehtävänsä ja väsymättömällä innolla siinä työskenteli, oli Gregorius I, tavallisesti "Suureksi" kutsuttu. Hän oli roomalaisen senaattorin poika ja lähtenyt vanhasta Aniciusten suvusta, joka keisarikunnan viime aikoina oli ollut mainio rikkaudesta ja mahtavuudesta. Noustuansa korkeimpiin virkoihin hän äkkiä kyllästyi kaikkeen maalliseen komeuteen, muutti palatsinsa Aventinus-vuorella Roomassa luostariksi ja päätti pyhittää elämänsä hurskauden harjoituksiin. Mutta näinä ahdingon aikoina vaati kirkonpalvelus todellisempaa tointa kuin paljasta munkkielämää, ja Gregorius, jonka luja luonne ja lempeä, mutta innokas mieli oli tunnettu, temmattiin pian uusille työaloille. Vihdoin kun piispa Pelagius kuoli, kutsuttiin papiston ja kansan yhteisellä äänellä Gregorius piispan istuimelle (590). Tämä korotus tuntui hänestä melkein katkeralta, ikään kuin häneltä olisi riistetty se pyhä levollisuus, jota siihen aikaan käsitettiin täydellisimmäksi jumalisuudeksi. "Olen tahtonut," kirjoitti hän, "Mariana istua Herran jalkain juuressa, kuuntelemassa hänen puhettansa, ja katso, minä olen temmattu Marttana askaroitsemaan ulkonaisissa toimissa."
Mutta näihin toimiin hän nyt ryhtyi niin taitavalla kädellä, että vähässä ajassa koko länsimainen kristikunta liittyi hänen ympärillensä. Lähinnäkin tuntui hänen vaikutuksensa itse Italiassa. Siinä langobardit, jotka uskonnoltaan olivat areiolaisia ja kansallisestikin roomalaisten katkerimmat vihamiehet, yrittivät joka hetki valtaansa levittämään. Konstantinopolista ei ollut apua odottamista ja Italian väestön täytyi itsensä ruveta puolustustansa valvomaan. Tässä isänmaallisessa asiassa rupesi Gregorius sekä neuvonantajaksi että varsinaiseksi auttajaksikin; sillä Rooman kirkko sattui olemaan erinomaisen rikas tiluksista ja tuloista, ja Gregorius pani ilolla kaikki sen varat alttiiksi, missä joku hätä oli autettavana. Viisaalla säästäväisyydellä hän osasi saada nämät varat riittämään kaikkiin tarpeihin. Hän ruokki köyhiä ja raajarikkoja, hän kustansi lähetyssarnaajia kaukaisiin maihin ja paransi omassa hippakunnassaan kirkkoveisuun ja ulkonaisen jumalanpalveluksen; hän sanalla sanoen ei laimin lyönyt mitään, joka Rooman piispan tavalliseen virkaan oli kuuluvaa. Mutta sen ohessa ja lisäksi hän valvoi Italian turvallisuutta paljon innollisemmin kuin maalliset hallitusmiehet. Barbaarien vastustaminen oli hänestä pyhä velvollisuus, johon hän kehoitti kaikkia kansalaisia, mutta olletikin kaupunkien piispoja. Kun keisari ei enää maksanut sotaväelle palkkaa, niin Gregorius sen maksoi; kun Roomassa ei ollut kylläksi sotaväkeä, hän väestölle toimitti aseita käteen; kun Beneventon langobardit ahdistivat Neapolia, hän lähetti sinne päällikön johtamaan puolustusta; jos sotaonni oli vastainen, hän yritteli sovintoa, ja kun Ravennan exarkki ei tahtonut sovinnon ehtoihin suostua, hän uhkasi rakentaa rauhan omin päin. Näin moninainen toiminta teki Gregoriuksesta koko Italian sekä hengellisen että maallisenkin paimenen. Kansa alkoi nousta pitkästä orjuuden unesta, ja Italia näki jälleen, mitä ei isoon aikaan ollut nähty, omia kansallisia sotajoukkoja.
Langobardien vihollisena ja vastustajana Gregorius ei kuitenkaan unohtanut kristillisiä velvollisuuksiansa heitä kohtaan. Sveviläiset ja länsigotilaiset olivat Espanjassa äskettäin luopuneet areiolaisuudesta, ja Gregorius ei säästänyt mitään vaivaa johtaaksensa langobardejakin samalle uralle. Tätä tarkoitusta varten hän viljeli ahkeraan kirjevaihtoa katolisen Teodolindan kanssa, joka baierilaisten ruhtinaallisesta huonekunnasta oli tullut langobardilais-kuuinkaan puolisoksi. Vaikutus tästä käännytystoimesta oli jo Gregoriuksen elinaikana huomattava, ja puolen vuosisataa myöhemmin oli katolisuuden voitto langobardienkin joukossa varma ja päätetty.
Samalla tavalla Gregoriuksen huolenpito ulottui kaukaisempiinkin maihin ja kansoihin. Kuinka hänen toimellansa anglosaksien kansa Britanniassa eli Englannissa käännettiin kristinuskoon, saamme kohta nähdä. Espanjassa ja frankienkin valtakunnassa kuunneltiin hänen sanaansa kunnioituksella, ja vaikka hän suuremmalla nöyryydellä, kuin olisi sopinut odottaakaan, tunnusti itseänsä Itä-Rooman keisarin alammaiseksi, hän kuitenkin Kristuksen nimessä puhui totuuden tälle maalliselle valtiaalle. Silmin nähtävää on, kuinka paavin valta nyt tekee ensimmäisen askeleensa siihen mahtavaan käskijänvirkaan, jonka se sittemmin anastaa. Jo Gregorius Suuri oli erinomaisen arka roomalaisen piispanistuimen arvosta. Kun Konstantinopolin piispa oli nimittänyt itsensä "oikumeniseksi" eli koko maailman piispaksi, teki Gregorius siihen kiivaan vastalauseen, ja kun tämä ei auttanut, hän itse otti nimen: "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum Dei), tahtoen tällä ylellisellä nöyryydellä toisen ylpeyttä häväistä. Nimi Papa (isä), jota siihen saakka oli annettu piispoille yleensä, tuli tästä ajasta Rooman piispan yksinomaiseksi arvonimeksi; se on Europan eri kielissä eri tavalla muodostunut ja suomeksi siitä on tehty sana paavi. Tällä nimellä me Rooman piispoja tästä lähin mainitsemme.
Ne viat, jotka myöhemmin turmelivat paavien vaikutusta, tavataan jo Gregoriuksessa, vaikka vienommassa muodossa. Hän oli valmis uskon levittämiseksi käyttämään väkinäisiäkin keinoja ja käski Sardinian piispan niin kauan rasittaa kirkon tilusten talonpoikia, kunnes ne pakanuudesta kääntyisivät oikeaan uskoon. Samoin hän maallisia tieteitä ei paljon suvainnut, mutta perusti kirkonmenon ulkonaisella loistavuudella sen katolisen taikauskon, joka vähitellen pilasi opin puhtauden. Näin hän laski paavikunnan perustukset sekä hyvässä että huonossakin merkityksessä. Kuitenkin on muistettava, ett'ei mikään suuri valta ole maailmassa noussut, joka ei ole ensin jalosti täyttänyt jotakin suurta ihmiskunnan tarvetta ja sillä tavoin itse ansainnut korotustaan. Niinpä paavikuntakin tähän aikaan.
Anglosaksien kääntymys kristinuskoon. Kun Rooman hallitus hävisi Britanniasta, olivat maan asukkaat koettaneet asettaa omaa kansallista hallitusta, mutta pian joutuneet ahdinkoon, koska eivät osanneet puolustaa itseänsä Skotlannin raakoja heimokuntia vastaan. Silloin eräs brittiläisten ruhtinas Wortigern kaakkoisessa osassa maata oli kutsunut avuksensa joukon jutilaisia, anglilaisia ja saksilaisia, joiden kotoperä oli nykyisessä Slesvigissä ja Holsteinissa. Nämä tulivat ensin v. 449 ja ajoivat brittiläisten viholliset pakoon. Mutta sitte he kääntyivät niitä vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet ja alkoivat valloittaa koko Britanniaa. Ensin he perustivat Kent-nimisen kuningasvallan eteläpuolelle Temsin suuta. Sitte tuli uusia saksalaisjoukkoja, joiden kautta syntyi kuningasvallat Sussex (eteläsaksi), Wessex (länsisaksi) ja Essex (itäsaksi). Lisäksi asettui Britannian saaren itäisimpään kulmaan angleja, jotka tälle paikkakunnalle antoivat nimen Itä-anglia; pohjoispuolelle Humberia syntyi kaksi kuningasvaltaa Deira ja Bernikia, jotka sitte yhdistettiin nimellä Northumberland; ja vihdoin sydänmaihin perustettiin seitsemäs valtakunta nimellä Merkia. Tähän valloitustyöhön kului lähes 150 ajastaikaa. Brittiläiset, jotka kyllä urhollisesti koettivat isänmaatansa suojella ja joiden sankarien joukossa mainitaan Arthur kuningas ja hänen pyöreän pöytänsä urhot, tungettiin kuitenkin pois asuinsijoiltansa. Moni pakeni meren yli Armorikaan, jota siitä ajasta sanottiin Bretagneksi. Muut taas suojelivat itsenäisyyttänsä Britannian läntisessä ja lounaisessa kulmassa, Walesissa ja Cornwallisissa, joista edellisessä vielä meidän aikoinammekin asuu sen alkuperäinen kelttiläisen kansallisuus.
Mutta suurin osa Britannian saarta oli sillä tavoin joutunut germanialaisten valloittajain haltuun ja sai heistä nimen Angleinmaa eli Englanti. Itse kansaa kutsuttiin tavallisesti anglosakseiksi; he palvelivat Vodania ja muita pakanallisia jumalia ja hävittivät juuria myöten sekä kristinuskon että kaiken muunkin entisen sivistyksen. Mutta juuri siihen aikaan, kuin anglosaksit olivat lopullisesti vahvistaneet valloituksensa, eli 6:nen vuosisadan lopulla, tuli heille ensimmäiset lähetyssaarnajat, ja tämä tapahtui, niinkuin jo olemme sanoneet, paavi Gregorius Suuren toimesta.
Tämä mies oli munkkina ollessaan kerran sattunut Rooman torilla näkemään kaupaksi tuotuja orjia, joiden valkeaverinen iho ja siniset silmät häntä ihmetyttivät. Hän oli kauppiaalta kysynyt niiden syntyperää ja saanut kuulla, että he olivat pakonoita Britanniasta ja että niitä sanottiin "angleiksi". "Onpa kaunis nimi ja enkelin muotokin," oli Gregorius silloin lausunut; "semmoistenhan pitäisi olla enkelien veljinä taivaissa!" Sen perästä ei Gregorius luopunut ajattelemasta anglosaksien käännyttämistä. Vihdoin piispaksi tultuaan hän v. 596 lähetti Augustinus-nimisen munkin neljänkymmenen seuralaisen kanssa matkalle Gallian kautta Englantiin. Kentin valtakunnassa silloin hallitsi kuningas nimeltä Ethelbert, jonka puoliso Berta oli Pariisin kuninkaan Haribertin tytär ja siis kristitty. Bertan suosio toimitti lähetyssaarnaajille hyvän menestyksen, ja itse kuningas otti kasteen jo seuraavana vuonna. Näin perustettiin ensimmäinen piispanistuin Kentin pääkaupunkiin Canterburyyn. Sieltä kristinusko levisi Essexiin, niin että vuosisadan kuluttua kaikki anglosaksit olivat kääntyneet pois Vodanin palveluksesta. Kristinuskon kanssa seurasi myöskin opin harrastus ja korkeampi sivistys, Englannin papisto ja munkit tulivat pian kuuluisiksi sekä uskon innosta että opista, ja itse anglosaksien raaka kieli tuli kirjallisesti viljellyksi.
Winfrid (Bonifacius).
Jo ennen Winfridiä oli kristittyjä saarnaajia käynyt Saksan metsissä; mutta ei kukaan heistä ollut niin menestynyt toimissaan kuin hän. Hän oli syntynyt Englannissa ja meni siellä benediktiläisluostariin. Mutta tuntien vastustamatonta kutsumusta julistamaan pakanoille evankeliumia läksi hän meren yli Frislantiin auttamaan toista sananpalvelijaa Vilibrord-vanhusta. Jonkun ajan kuluttua läksi hän vaeltamaan pitkin Rein-joen vartta ylös päin. Siellä hän näki pakanuuden kaikessa raakuudessaan ja taikuudessaan. Tosin hän siellä täällä tapasi kristittyjä seurakuntia, mutta niin raaistuneita ja huonosti hoidettuja, että papit, pitämättä huolta virastaan, kuljeksivat ase kädessä sodissa taikka elää mellastelivat koirineen ja haukkoineen metsissä. Innolla ryhtyi nyt Winfrid työhön: hän saarnasi ja kastoi, hän rakensi kirkkoja ja perusti seurakuntia. Mutta nähden tarvitsevansa korkeamman vallan tukea liittyi hän likeisesti Rooman kirkkoon sekä siten saikin paavi Gregorius II:lta ja hänen seuraajaltaan hyvää apua aljettuun yritykseensä. Sitä paitsi sai hän myöskin tehokasta apua frankilaisen valtakunnan silloiselta mahtavalta hovi-mestarilta Kaarle Martellilta. Paavi antoi hänelle Bonifacius-nimen.
Matkoillaan saapui hän myöskin Hessiin. Metsäin ja rämeiden keskellä seisoi siellä uhrimetsikkö ja siinä tavattoman suuri pyhä tammi. Rohkeasti iski Bonifacius kirveellään tammeen ensi iskun ja hänen seuraajansa auttoivat häntä. Kansa kummastuksissaan odotteli Jumalan tulta musertamaan väkivallan tekijöitä. Kohta kaatui mahtava puu ja sen mukana koko seudun pakanuus. Tammesta rakensi Bonifacius rukoushuoneen, jossa Kristuksen oppia aljettiin saarnata villeille pakanoille.
Alussa Bonifacius ei asunut missään määrätyssä paikassa. "Kaikkein menestyksen tähden", kirjoitti paavi, "ei voida sallia sinun pysyä yhdessä paikassa. Älä siis jätä tekemättä monia vaivaloisia matkoja äläkä päättämättä aljettua työtä, kunnes Herran päivänä voit sanoa: Katso, tässä minä olen ja lapset, jotka minulle annoit; niistä en ole yhtäkään kadottanut." Näillä vaelluksillaan perusti Bonifacius monta luostaria ja hippakuntaa Saksan maahan. Hän tuli viimein arkkipiispaksi ja hänen olinpaikakseen määrättiin Mainz-kaupunki.
Bonifaciuksella oli jo ikää kahdeksatta kymmentä vuotta, kun hänessä uudestaan syttyi palava halu saarnata evankeliumia villeille frisiläisille. Hän purjehti pitkin Reiniä myötävirtaan heidän maahansa muutamain pappien ja munkkien seurassa. Nuoruuden innolla hän saarnasi, hävitteli epäjumalain temppelejä ja rakensi kirkkoja. Suuri joukko frisiläisiä ottikin sillä kerralla häneltä vastaan kasteen. Eräille heistä määrättynä kasteen-uudistus-päivänä (5 p. kesäk. 755) astui Bonifacius aikaisin aamusella ulos teltastaan valmistelemaan juhlallista toimitusta. Silloi syöksyi hänen päällensä joukko aseellisia pakanoita kostamaan loukattujen jumaliensa puolesta. Bonifaciuksen kumppanit yrittivät puolustamaan häntä, mutta hän lausui: "Pysähtykää; neuvoohan pyhä sana, että me emme saa kostaa pahaa pahalla, vaan hyvällä." Rukoillen ja pitäen evankeliumikirjaa päänsä päällä otti vanhus vastaan surmaavan iskun. Hänen ruumiinsa vietiin äsken perustettuun Fulda-luostariin ja haudattiin sinne.