Kaaarle Suuri ja hänen valtansa (771-814).
Kaarle Suuri.
Ensimmäiset merovingit olivat voitollisesti levittäneet valtaansa yli suurimman osan nykyistä Saksanmaata, jota vastoin itse Galliassa frankilaiset yhä vielä olivat vähemmistönä roomalaisen eli romanilaisen väestön rinnalla. Sen johdosta syntyi piankin ristiriitaisuus valtakunnan enimmäkseen germanialaisen itäosan (Austrasian) ja romanilaisen länsiosan (Neustrian) välillä. Klodvigin sukuisten kuningasten vaipuessa paheihin ja rikoksiin sekä alentuessa mitättömiksi nimikuninkaiksi tuli hovimestari (major domus) varsinaiseksi hallitsijaksi. Pipin Heerstalilaisen onnistui viimein päästä molempain valtakuntien hovimestariksi ja hän käytti sen jälkeen virkanimeä frankilaisten herttua ja ruhtinas (dux et princeps francorum). Pipinin kuoltua tuli siihen arvoon monivuotisen taistelun jälkeen hänen poikansa Kaarle Martell, Poitiersin taistelun voittaja. Hänen poikansa ja seuraajansa Pipin Pieni kukisti merovingein kuninkuuden ja pani paavin suostumuksella kruunun omaan päähänsä. Sama Pipin alkoi sodan langobardilaisia vastaan, jotka olivat valloittaneet Ravennan ja nyt uhkasivat Roomaa. Pipin ryhtyi suojelemaan paavia ja lyhyen sodan jälkeen täytyi langobardilaisten kuninkaan antaa pois, mitä äsken oli valloittanut, ja Pipin lahjoitti sen maan paavin istuimelle, joten paavin maallinen valta tuli perustetuksi.
Kuollessaan jätti Pipin valtakuntansa perinnöksi molemmille pojilleen Karlmanille ja Kaarlelle. Näistä jäi Kaarle, veljensä kuoltua jo kolmen vuoden kuluttua, yksinään hallitsijaksi ja korotti frankilaisen valtakunnan mahtavuuden ja suuruuden kukkulalle. Hänen pitkäkasvuisessa vartalossaan oli käskevää arvokkaisuutta ja samalla hänen muotonsa tavallisesti oli ystävällinen ja iloinen. Tavattoman voimakas hän oli, sillä, kuten kerrotaan, jaksoi hän paljailla käsillään katkaista hevosenkengän ja raskaalla miekallaan halaista haarniskapukuisen ratsumiehen aina vyötäisiin asti. Lujalla tahdollaan taivutti hän jäykkää ja vallatonta kansaa mielensä mukaan ja tarkalla katseellaan, terveellä, käytöllisellä järjellään ja hengellisiin urhotöihin taipumuksellaan voi hän raakana aikakautenaan saada aikaan suuria asioita.
Kaarlen sodat. Alkupuoli Kaarlen hallitusta oli täynnä sotia ja valloituksia. Jo 772 päättivät frankilaiset kansankokouksessa Wormsissa lähteä sotaan villejä saksilaisia vastaan, jotka olivat usein häirinneet heitä ryöstöretkillä. Tämä sota, vaikka monesti keskeytyen, kesti 32 vuotta, ennen kuin nämä viholliset saatiin kokonaan kukistetuksi. Saksilaiset olivat likeistä sukua anglosaksilaisille, jotka kolme vuosisataa aikaisemmin valloittivat Englannin; heidän asuntonsa oli Elben ja Reinin välillä kahden puolen Weser-jokea; ja heidänpä nimestään on Suomen kieleen tullut sana Saksa, joka yleensä käsittää germanialaiset kansat ja kansakunnat. Saksilaiset pitivät vielä pakanallisen uskontonsa ja uhrasivat sodassa saatuja vankeja Vodanille Hartz-vuorella, joka oli hänelle pyhitetty; monta kertaa olivat he myöskin surmanneet kristittyjä saarnaajia, jotka olivat uskaltaneet tulla heidän alueellensa. Nyt heitä johti herttuansa Vidukind, jonka Kaarle suuremmalla voimallaan kyllä usein voitti, mutta joka sittenkin kauan säilytti itsenäisyyttänsä.
Paavin kehoituksesta ryhtyi Kaarle sotaan langobardilaista valtakuntaa vastaan, jonka kuningas Desiderius uhkasi Roomaa ja sitä paitsi oli jostakin loukkauksesta vihamielinen itseään Kaarleakin kohtaan. Kolmekuukautisella piirityksellä valloitettiin (774) langobardilaisten pääkaupunki Pavia. Tarina kertoo Desideriuksen vavisten nousseen frankilaisten tullessa ylös torniin, josta voi nähdä yli koko kentän. Hän näkikin joukon toisensa perästä tulevan, vaan kysymyksiinsä, oliko Kaarle siinä joukossa, sai aina vastauksen: "ei vielä". Hän näki frankilaiset piispat, apotit ja papit kalleissa virkapuvuissaan ja aikoi jo laskeutua pois tornista, luullen nähneensä kaikki. Mutta hänelle vastattiin: "Kun näet rautaisen viljan kasvavan tähän kedolle ja kun näyttää sinusta, ikäänkuin Po ja Ticino vierittelisivät mustia rautalaineita kaupungin muureja kohti, silloin on Kaarle meitä lähellä." Heidän niin puhellessaan alkoi kaukaa näkyä ikään kuin paksu pilvi ja se yhä läheni; viimein tuli siitä näkyviin aseellisia sotajoukkoja ja koko keto loisti välkkyvistä aseista. Silloin näkyi pitkä olento, päässä kypärä ja yllä rautapanssari; kädessään piti hän raudoitettua keihästä ja kilpi näytti olevan paljasta rautaa; se mies oli Kaarle. Desiderius kauhistuen antautui kuninkaalle, joka hänet panetti luostariin, mutta langobardilaisen valtakunnan hän yhdisti frankilaiseen valtaan.
Kaarlen pitäessä sitte valtiopäiviä Paderbornissa, saapui sinne Espanjasta morilaisia, päässä käärelakit eli turbaanit vyöllä käyräsapelit ja puku maahan asti ulottuvana. Heidät oli lähettänyt Saragossan emiiri pyytämään Kaarlelta apua kalifi Abdarrahmania vastaan. Kaarle silloin läksi liikkeelle sotajoukon kanssa, ja hänen onnistui vaikka vaivallakin päästä Pyreneain vuoriston ylitse, jonka jälkeen hän valloitti Ebron pohjoispuolisen maan. Tämä valloitus nimitettiin "Espanjan markiksi" eli rajamaaksi ja luettiin alusmaana frankilaiseen valtakuntaan. Paluumatkalla kerrotaan vuoristolaisten hyökänneen Kaarlen jälkijoukon päälle; silloin kaatui tarinoissa ylistelty Roland, Kaarlen suosittu ja keskiaikaisten tarinain mitä suurin sankari.
Kaarle läksi sitte saksilaisia vastaan, jotka olivat Vidukindin johdolla uudestaan nousseet kapinaan. Vidukind pakeni uskollisimpain miestensä kanssa Tanskan metsiin; mutta niistä, jotka olivat hänen toimestaan yhtyneet kapinan yritykseen, Kaarle, kostossaan hirmuinen, mestautti yhtenä päivänä kaikki tyyni, vaikka ne olivat vapaaehtoisesti tulleet hänen eteensä. Se ankaruus vaikutti vain uuden kapinan, joka saatiin kukistetuksi vasta suurella verenvuodatuksella. Vidukind saapui nyt itse Kaarlen luo, joka hänet otti vastaan suurilla kunnian osoituksilla sekä itse rupesi kummiksi, kun Vidukind nyt antoi kastaa itsensä. Sitte hän vannoi frankilaisten kuninkaalle uskollisuusvalan (785), jonka hän rehellisesti pitikin.
Avarilaisia vastaan, jotka vielä asuskelivat gepdiläisten entisellä alueella nykyisessä Unkarissa, alkoi Kaarle varsinaisen hävityssodan. Kolmen suuren sotajoukon kanssa marssi hän heidän maahansa; seitsemän eri sotaretkeä olivat kaikki onnelliset ja viimein valloitti hän heidän lujat kehälinnansa, joissa he säilyttivät pitkän ajan kuluessa kokoamaansa saalista. Drau- ja Sau-jokien välille asettui frankilaisia uutisasukkaita ja rajalle perustettiin rajakreivikunta (Itävalta), joka kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen menetettiin.
Keisarikunta (800). Länsimaisen keisarikunnan uudistus kruunasi urhotyöt, joita Kaarle tähän asti oli tehnyt.
Joulupäivänä 800 Kaarle oleskellessaan Roomassa meni apostoli Pietarin kirkkoon; juhlalliseen jumalanpalvelukseen. Hän asettui alttarin eteen. Hänen ollessaan polvillansa rukoilemassa astui paavi Leo monen papin seurassa esiin ja laski kultakruunun frankilaiskuninkaan päähän kansan huutaessa kuuluvasti: "Voittoa ja pitkää ikää Jumalan kruunaamalle Kaarlelle, Rooman caesarille!" Samassa alkoivat torvet ja pasuunat soida, seoittaen ääntänsä kansan riemuhuutoon, ja suuri laulajajoukko alkoi veisata kruunausvirttä. Sitte paavikin laskeutui polvilleen Kaarlen eteen ja tunnusti hänet keisariksensa.
Länsimaisen keisarikunnan uudistus herätti Konstantinopolissa suurta huomiota. Paavin sanotaan alkaneen puuhata avioliittoa Kaarlen ja keisarinna Irenen välillä, joka silloin hallitsi Itä-Rooman valtakuntaa, ja keisarinna itse näytti taipuvaiselta siihen. Mutta kun hänet kohta sen jälkeen sysättiin valtaistuimelta ja suljettiin luostariin, tuli näiden molempain keisarikuntain väli hyvin pitkäksi aikaa kireäksi.
Mahtava kalifi Harun-ar-Rashid oli alkanut sodan Itä-Rooman valtakuntaa vastaan, mutta sen sijaan pyrki Kaarlen ystävyyteen. Hän laittoi keisarin luo lähettiläitä viemään kaikenlaisia lahjoja, joiden joukossa myöskin oli kallisarvoinen lyömäkello, ensimmäinen kuin Europassa oli nähty. Tunnit ilmoitti se pienillä kuulilla, jotka kilisten putosivat metallilevylle, sekä ratsumiesten kuvilla, jotka tulivat näkyviin pienestä tornista, kun sen ovet taidokkaan koneiston avulla itsestään aukesivat. Kaarle otti suurella kunnioituksella vastaan lähettiläät ja laittoi vastalahjaksi kalifille frisiläisiä mantteleja ja Espanjan hevosia.
Kaarlen hallitus. Mahtavan tahtonsa voimalla koetti Kaarle lakkaamatta kukistaa vallattomuutta ja laittomuutta, jotka kaikkialla vallitsivat. "Tässä on minun käskyni", sanoi hän painaessaan miekan ponteen piirretyn sinettinsä jonkun kirjoituksen alle, "ja tässä", lisäsi hän miekkaansa pudistaen, "on se, joka tekee kuuliaisuutta käskyäni kohtaan." Koko hallitusaikansa matkusteli hän lakkaamatta kaikissa valtakunnan maissa järjestellen, rangaisten ja auttaen. Sentähden hänellä ei ollutkaan mitään varmaa asuinpaikkaa, vaikka hän mieluisimmin oleskeli Aachenissa ja Ingelheimissä (Mainzin lähellä).
Uusia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka olivat ikään kuin kylvetyt siemenet alkaneet itää ja nousta oraalle, kehiteltiin Kaarlen aikana. Jo vanhastaan oli olemassa maan jako kreivikuntiin. Kuninkaalliset virkamiehet (kreivit) olivat jo ammoin tulleet kansan valitsemain päällikköjen sijaan ja johtivat nyt yleensä keräjillä asiain käsittelyä. Heidän toimiansa koetti Kaarle tarkasti valvoa; tuon tuostakin lähetetyt tarkastuskreivit (missi dominici) matkustelivat kukin määrätyssä piirissään pitämässä jonkinlaisia tarkastuskeräjiä ja heidän tuli antaa keisarille tarkka kertomus niiden paikkakuntain tilasta, joissa kukin kävi. Rajamaihin (markkeihin) asetettiin rajakreivejä. Sitä paitsi mainitaan pfalzkreivejä, jotka hoitivat keisarillisia linnoja tai palatseja (Pfalzen).
Usein kutsui Kaarle yleisiä valtakunnan-kokouksia neuvottelemaan lakiehdotuksista, jotka keisari itse valmisteli. Kreivien ja ylimysten neuvotellessa astuskeli Kaarle kokoutuneessa ihmisjoukossa, ystävällisesti tervehtien tuttujansa, näyttäen osanottavaisuuttansa vanhoille ja huvittaen nuorempia. Jos ilma oli kaunis, pidettiin neuvottelut taivasalla. Keisari sai sellaisissa kansankokouksissa varmoja tietoja eri paikkakuntain tilasta.
Kaarle vaati ankaraa sotapalvelusta jalkaväessä ja määräsi suuret sakot sen laiminlyömisestä; siten hän piti yllä vanhaa germanialaista asevelvollisuutta (Heerbann). Sotilaalla piti oleman itsellään keihäs ja kilpi taikka jousi ja kaksitoista nuolta, jota paitsi hänen tuli kuljettaa mukanansa ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi.
Ulottui Kaarlen huolenpito myöskin rauhallisten toimien alalle. Hän rakennutti kyliä, hakkuutti metsiä, kuivatti soita ja puhdistutti jokia. Omia kuninkaallisia tiluksiansa hoiteli hän mallikelpoisella tavalla. Onpa vielä tallella hänen oma kirjoittamansa talouden järjestys, jossa hän tarkimmasti selittelee, miten on valmistettava voita, juustoa, hunajaa ja vahaa, miten puserrettava viiniä ja pantava olutta, miten monta munaa, kanaa ja ankkaa myötävä y.m. Hän huolellisimmasti tarkasti taloudenhoitajainsa tilit tuloista ja menoista sekä piti itse tarkkaa vaaria maakartanoistansa.
Ollen itse elävä ja hurskas kristitty harrasti Kaarle sydämmestään kristinopin levittämistä kukistetuille pakanakansoille. Vaikka hän usein kohtelikin ankarasti, varsinkin niitä, jotka hidastelivat pappien ylläpidon maksamisessa, niin hän kuitenkin epäilemättä on tarkoittanut ja vaikuttanutkin hyvää. Hän paransi pappein toimeentulon määräämällä yleisten kymmenysten maksun, joiden suorittamisesta hän ei vapauttanut edes omia tiluksiaankaan; mutta hän vaati myöskin papeilta hyvää esimerkkiä ja piti tarkkaa, usein kyllä hyvin tarpeellistakin vaaria heidän vaelluksistaan.
Kaarlen toimet sivistyksen hyväksi. Luostareihin perustettiin kouluja ja taitavia miehiä kutsuttiin ulkomailta opettajiksi. Näistä oli huomattava varsinkin oppinut Alkuin, kotoisin Englannista. Kaarle itse oli taivuttanut hänet asettumaan Ranskaan Tours'in luostarikoulun johtajaksi. Siinä koulussa opetettiin myöskin munkkeja, joiden sitte vuorostaan piti tuleman opettajiksi. "Et voi uskoa, armollinen herra," kirjoitti Alkuin, "miten vaikeata on saada näitä karkeita käsiä kääntymään aurasta kynään." Hidasta oli myöskin frankilaisten harjoittaminen kauniisen roomalaiseen kirkkolauluun; italialaiset vertasivatkin heidän lauluansa petojen kiljuntaan ja heidän liritystänsä vaunujen rämisemiseen hirsisillalla.
Hoviinsa oli Kaarle perustanut koulun, jossa kaikkein hänen palvelijainsa, sekä ylhäisempäin että alhaisempain, täytyi käyttää lapsiansa. Kerran astui hän itse kouluhuoneesen ja tutkitutti oppilasten tietoja. Taitavimmat oppilaat asetettiin hänen oikealle puolellensa ja taitamattomat vasemmalle. Silloin näkyi, että alhaisempain lapset yleensä olivat edistyneet hyvin, mutta ylhäisemmät lapset olleet huolimattomat ja laiskat. Kaarle kääntyi nyt ahkerain köyhäin lasten puoleen ja sanoi: "Teidän hyvä käytöksenne minua ilahuttaa; käyttäytykää edelleenkin samoin, niin hyödytätte itseänne ja vast'edes saatte palkan minultakin." Sitte hän pahoillaan lausui vasemmalla puolella seisoville lapsille: "Te, arat nuket, totta Jumalan nimessä, teidän aatelisuutenne ja hienot kasvonne eivät ole minun silmissäni minkään arvoiset; älkää odottako minulta mitään hyvää, eli ette suuremmalla ahkeruudella korvaa tähänastista laiskuuttanne."
Kaunotaiteita Kaarle erittäin hartaasti kannatti ja edisti. Roomasta hän tuotti urkuinsoittajia ja laulajia. Urkuja alkoivat myöskin frankilaiset itse rakentaa. Kirkot koristeltiin kauneilla pyhäin kuvilla, vaikka Kaarle pontevasti kielsi kuvain ja pyhäin taikauskoista palvelemista. Italiasta kutsutut rakennusmestarit rakensivat komeita palatseja Aacheniin, Ingelheimiin ja Nijmegeniin. Komea Aachenin tuomiokirkko rakennettiin myöskin Kaarle suuren aikana ja koristettiin kauneilla Roomasta tuoduilla pylväillä.
Lähimpään seurapiiriinsä kokosi keisari monta aikansa oppineinta miestä ja seurusteli ystävällisesti heidän kanssansa. Siinä piirissä hän kokonaan luopui hallitsija-asemastansa, ja että jokainen unhottaisi yhteiskunnallisen asemansa, käyttivät he kaikki kokouksissaan vieraita nimiä. Kaarle itse oli hyvin tutustunut roomalaiseen kirjallisuuteen, varsinkin kirkolliseen, ja kreikkaa oppi hän ymmärtämään. Mutta ei hän myöskään laiminlyönyt sivistyksen kehittämistä isänmaalliselle pohjalle. Hän kokoutti frankilaiset sankarilaulut, teki frankilaisen kieliopin suunnitelman, antoi kuukausille saksalaiset nimet ja käski pappeja saarnaamaan äitinkielellä. Usein hän sekä päivällä että yöllä harjoitteli kivitaululla kirjoitustaitoa.
Kaarlen kuolema. Tultuaan jo vanhaksi julistutti Kaarle valtiopäivällä Aachenissa poikansa Ludvigin seuraajakseen. Keisari-vanhus silloin neuvoi poikaansa pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, hoitamaan hänelle uskottuja kansoja kuin lapsiansa eikä ilman riittävää syytä erottamaan ketään virastansa. Kun Ludvig sanoi tahtovansa noudattaa tätä kaikkea, pantiin kruunu juhlallisesti hänen päähänsä. Jonkun ajan kuluttua sairastui Kaarle ankaraan kuumeesen ja koetti tapansa mukaan parantaa itseänsä paastoamalla, mutta tällä kertaa turhaan. Hän kuoli 28 päivänä tammikuuta 814, valmistauduttuaan kristillisesti kuolemaan. Samana päivänä haudattiin hänet Aachenin muhkeaan kirkkoon erityiseen hautaholviin; sinne asetettiin kultaiselle valtaistuimelle ruumis täydessä keisaripuvussaan, kruunu päässä ja sen päällä palanen pyhän ristin puuta, kalkki kädessä, miekka sivulla ja kultainen evankeliumikirja polvilla.
Kaarle Suuren elämän historian kirjoitti kohta hänen kuolemansa jälkeen hänen uskollinen ystävänsä ja neuvonantajansa Einhard, ja se kirja levisi kopioimalla tavattomasti ja kaikkialla sitä luettiin ihmetellen. Mutta kansa, jonka mielestä suuren keisarin kuva ei haihtunut, sepitsi hänestä tarinoita ja lauluja, pukien hänen kuvansa runouden loistoon. Kaarlen hallitus oli valoaika kahden pitkän pimeyden ja eripuraisuuden ajan välillä. Mutta ei hävinnyt sivistys, jonka siemenet Kaarle oli kylvänyt; se nousi oraalle, tosin hitaasti ja ehkäistynä, keskelle hädän ja viileyden aikaa, joka nyt seurasi, vaikka kyllä taimi muiden voimain vaikutuksesta muodostui hyvin toisenlaiseksi, kuin kylväjä oli ajatellut. Sentähden historia syystä kyllä lukee Kaarle Suuren niiden suurten henkien joukkoon, joiden voimaa kuolema ei kukista.
Kaarlen poika Ludvig Hurskas, hyvää tarkoittava, mutta heikko hallitsija, kuoli sotaretkellä poikiansa vastaan. Pojat sitte joutuivat keskinäiseen sotaan, jolloin Saksa, Ranska ja Italia erosivat toisistaan. Kaarle Suuren sukuisten ruhtinasten, karolingein, hallitusaika näissä maissa oli onneton villien naapurikansain hyökkäysten ja yhä kasvavan sisällisen hajallisuuden tähden.