Löytömatkat.
Rohkea, voimakas sielunelämä, joka keksintöjen kautta vaikutti uuden ajan koiton, houkutteli myöskin keskiajan lopulla länsimaiden merimiehiä ulos aavalle merelle etsimään uusia maanosia.
Norjalaiset uskaliaat purjehtijat, jotka ensinnä rohkenivat poistua rannoilta ja heikoilla aluksillaan lasketella kohti kaukaisuutta, olivat epäilemättä myöskin ensimmäiset uudemman Europan kansat, jotka astuivat uuden maailman rannalle. Islannista he etenivät Grönlantiin; sieltä Leif Eriksson miehinensä nousi Amerikan manterelle, jossa he löysivät Labradorin ja Kanadan sekä nimittivät ne Hellulanniksi ja Marklanniksi; tiesivätpä he myöskin kertoa "hyvästä viinimaasta", joka oli etempänä etelässä. Mutta nämä löydöt jäivät mitään vaikuttamatta, ehk'eivät tosin kokonaan unhottuneetkaan.
Normandian Dieppe-kaupungin asujamet harjoittivat pohjoisten heimolaistensa tavalla jo aikaisen meriliikettä etäisimmilläkin vesillä. Niinpä he jo 14:nen vuosisadan loppupuolella kävivät Afrikan rannoilla ja toivat sieltä melkoiset varastot elefantinluuta. Portukalin ja Kastilian merimiesten kanssa olivat he liikeyhteydessä, vaikka ei vielä ole saatu selville, ovatko he ollenkaan taikka missä määrin ovat vaikuttaneet Pyreneanniemen asujanten meriretkiin.
Portukalilaisten matkat.
Henrik Merenkulkija. Portukalin kuningas Johan I oli (1415) noussut maalle Afrikkaan ja muun muassa valloittanut morilaisilta Ceuta-kaupungin. Palattuansa sanotaan hänen nimittäneen viidennen poikansa prinssi Henrikin viimeisten valloitustensa maaherraksi. Henrikillä oli laajat tiedot, rohkea mieli ja palava halu merillä liikkumaan. Hän oleskeli enimmäkseen Sagresissa Europan lounaisimman niemen St. Vincentin rannalla, koettaen tähteintutkijain ja maantieteilijäin seurassa parannella kompassia ja muita koneita merenkulun helpottamiseksi, taikka lähetteli hän laivoja tutkimaan Afrikan rannikkoa niin etäälle kuin mahdollista. Yhä uusiin ponnistuksiin kiihdytti häntä toivo kerran löytää meritie Indiaan.
Tähän asti tunnettiin Afrikan länsirannasta ainoastaan se osa, joka oli Marokkon eteläisen niemen Kap Nunin pohjoispuolella. Siitä niemestä katsottiin alkavan kuuman vyöhykkeen eikä uskallettu purjehtia siitä etelään päin, koska luultiin ilmaa siellä hehkuvaksi ja vettä kiehuvaksi. Muuten tunnettiin Kanariansaaret, jotka eräs genualainen oli löytänyt jo noin 1340. Paavi, ollen Jumalan sijainen maan päällä ja siis luullen voivansa vallita löydettyjä maita ja saaria, oli silloin lahjoittanut ne saaret Kastilian kuninkaalle.
Merimiehet, jotka Henrik syksyllä 1415 lähetti Kap Nuniin, saapuivat onnellisesti Kap Bojadorin kohdalle, mutta palasivat sieltä kauhuissaan tyhjin toimin. Silloin hän tapasi kaksi urhollista ritaria, jotka kunniasanallaan vakuuttivat ei palaavansa ennen kuin löysivät jonkun uuden paikan. Ankara myrsky heitti nämä alukset kauas merelle erääsen saareen, jota sittemmin on sanottu Porto Santoksi (pyhäksi satamaksi). Henrik perustutti sinne asuntoja, kylvätti viljaa ja istututti viinipuita sekä vietti monta kotieläintä, jotka siellä hyvin menestyivät. Tästä saaresta näkyi kirkkaalla ilmalla ikäänkuin pilvenmöhkäle etäällä näköpiirin reunalla; purjehdettiin sinne ja löydettiin (1419) Madeira, jossa jo sitä ennen italialaiset olivat käyneet. Koko saari oli yhtenä ainoana tiheänä metsänä, joka portukalilaisten tultua sattumalta syttyi tuleen; sen sanotaan sitte palaneen koko seitsemän vuotta. Henrik perusti sinnekin uutisasuntoja sekä kuljetutti Kyprosta viinipuita ja Sisiliasta sokuriruokoja. Sitte etsittiin (1432) etäiset Azzorit, jotka silloin olivat aivan tyhjät ihmisistä; sinnekin perustettiin asuntoja, kylvettiin viljaa ja istutettiin viinipuita. Vuonna 1434 purjehdittiin viimein Kap Bojadorin ohitse ja huomattiin meri aivan purjehduskelpoiseksi eikä ilmakaan ollut sietämättömän kuuma, vaikka tosin hyvin lämmin. Nyt löydettiin paikka toisensa perästä; saavuttiin erääsen niemeen, joka nimitettiin valkoisesta hiedastaan Valkoniemeksi, ja toiseen, joka lehtevistä, viheriöitsevistä puistaan sai Viheriäniemen nimen. Silloin nähtiin ensi kerran neekerejä, ja koska he olivat pakanoita, katsottiin voivansa vapaasti vangita heitä ja pakottaa heitä lunnaiksi maksamaan kultahietaa.
Ennen kuolemaansa (1463) sai Henrik ilokseen nähdä laivojensa palaavan äskettäin löydetystä Guineasta ja tuovan täytensä kultahietaa, elefantinluuta, pippuria ja muita kalliita tavaroita. Pitempien merimatkain halu oli nyt herännyt ja seikkailijoita riensi joka taholta Portukaliin lähtemään näille retkille.
Vasko de Gama. Henrik Merenkulkijan kuoltua jäähtyi joksikin ajaksi uusien löytömatkojen into. Mutta kuningas Johan II astuttuaan hallitukseen (1481) ryhtyi jatkamaan Henrikin aikeita ja varusteli uusia meriretkiä. Kohta huomattiin, että Afrikka ei levinnyt etelämpänä, niinkuin oli tähän asti luultu, vaan päin vastoin kapeni. Rohkea purjehtija Bartolomeo Diaz saapui viimein (1487) Afrikan eteläniemeen, jota hän aikoi nimittää myrskyiseksi, koska hän oli saanut siellä kestää ankaraa myrskyä mutta kuningas, joka istui kotona Lissabonissa ja toivoi Indian tien nyt löytyneen, käski nimittämään niemen Hyvän toivon niemeksi.
Kuningas kuoli, ennenkuin se hänen toivonsa toteutui, mutta hänen seuraajansa Emanuel Suuri varusti kolme laivaa ja lähetti rohkean Vasko de Gaman vaaralliselle retkelle. Vasko on Camoensin laulujen kautta tullut maansa kansansankariksi. Runoilija antaa hänen itsensä kertoa matkansa alusta näin:
Kuningas armokatsein, lemmekkäällä
Puheellaan valtas minut kokonaan:
"Mit' ylevää ja suurta maan on päällä,
Se vaivoin taistelulla voitetaan:
Ken pelkää vaaroja, hänp' älköön täällä
Kunnian temppelihin tulkokaan;
Josp' elo sen, ken jaloon toimeen tarttuu,
Kuluukin siinä, niin tok' arvo karttuu.
Mä toimeen rohkeaan ja tärkeähän,
Mut arvokkaasen sinut valitsin,
Mun tähteni siis vaivoistas sä vähän
Lukua pidät, senhän tiedänkin."
"Oi, mieluisesti", virkoin oitis tähän,
"Mä kuumaan, kylmään, taistoon kiirehdin
Sun tähtes, kuninkaani; suren juuri,
Kun ei mun uhrin' ole kyllin suuri."
— — — — —
Kotoiset vuoret vähittäin jo haipuu
Toisensa jälkeen toinen himmeten:
Ei Tajoa näy, Cintran vuori vaipuu
Hämyhyn tuonne taivaan ranteellen;
Mielemme nöyrtyy, rukoukseen taipuu,
Toivomme nousee Herran puolehen,
Vaikk' kaikki peittyy synkkään pilveen aivan,
Nyt nähdessämme meren vain ja taivaan.
Aloille tultiin tuntemattomille,
Jonn' ennen meit' ei kenkään saapunut,
Ohitse saarten, jotka Henrikille
Jalolle vaan ol' ensiks' tunnetut,
Entisten morilaisten seutuville,
Jotk' Antheus ol' alleen laskenut,
Ne maat jäi vasemmalle puolellemme,
Jos mait' on oikealla, tienneet emme.
Ja matkue se kulki kulkuansa,
Afrikan länsipuolta mentihin
Ohitse maiden, joissa outo kansa
Ol' jakaantunut moniin heimoihin;
Mandingan maan, mi rikkaudestansa
Ja hohtometalleist' on kuuluisin,
Ja jota vilvas Gambia virta juottaa
Sit' ennen, kuin se Atlanttihin vuotaa.
Me näimme Kongon vallan, johon valo
On kristin-opin saatu koittamaan,
Siell' juoksee Zaires-virta kirkas, jalo.
Jok' ei myös ollut tuttu vanhastaan;
Nyt oltiin siellä, jonne pohjanpalo
Ei kuuna kulloin pääse paistamaan,
Se viiva on jo meidän takanamme,
Mi kahteen puoliskohon jakaa maamme.
Mutta eivätpä ainoastaan ennen tuntemattoman tien vaivat ja vaarat yksin tehneet Vasko de Gaman retkeä vaikeaksi; hänen täytyi myöskin taistella laivaväen epätoivoa ja tyytymättömyyttä vastaan, miehet kun monestikin uhkasivat heittää uhkarohkean johtajansa mereen. Gama kuitenkin pontevasti voitti vaarat, hän panetti uppiniskaiset merimiehet kahleihin ja ohjasi itse laivaansa. Siten hän viimein saapui Kap-maahan ja purjehti sieltä edelleen pitkin hottentottein maan rannikkoa. Mitä pohjoisemmaksi hän saapui, sitä selvemmin näkyi suurempaa varallisuutta ja Indian liikkeen merkkejä. Mutta täällä tuotti asujamiston uskottomuus löytöpurjehtijoille usein vaaroja ja vastuksia. Sofalan, Mozambiquen ja Mombazin asujamet näyttivät alussa ottavan Gaman ystävällisesti vastaan, mutta koettivat sitte saattaa häntä perikatoon, kun luulivat hänen turvallisuudestaan tulleen huolimattomaksi. Siten hän saapui Melindaan, jossa hänet paremmin otettiin vastaan. Kaupungin kuningas antoi hänelle luotsin, jonka johdolla hän 20 päivän jälkeen ja kestettyään ankaran myrskyn saapui kauan etsittyyn maahan, Indiaan. Toukokuin 19 päivä 1498 tuli merkilliseksi löytömatkain historiassa.
Jo aamun loiste vuoret kultaileepi,
Lähellä Ganges-virtaa valtavaa,
Ja myrskyn jälkeen meri hiljeneepi,
Se ihmismielet myöskin rauhoittaa,
Mies silloin mastohäkist' ilmaiseepi:
"On varmaan tuolla edessämme maa!"
Ja luotsi huudahtaa myös riemuisana:
"Kalikut näkyy siellä kauimpana.
On etsimänne maa tuoll' eessä laivan,
Se sama India, jon näetten.
Jos muuta ette halaa, koht' on vaivan
Pää saavutettu, voitto ikuinen."
Vaan Gama riemust' oli hämill' aivan,
Kun harras toivons' niin ol' läheinen,
Hän kumartui ja kätens' yhteen liitti,
Hartaasti Luojaa rukoili ja kiitti.
Hän rukoili ja heltyi mielensäki,
Hän kiitti Herraa, eikä siitä vaan
Kun monen vaivan, vaaran jälkeen näki
Nyt edessään sen etsimänsä maan,
Vaan siitäki, kun viime hetkilläki,
Kun hirmumyrsky uhkas raivossaan
Hävittää kaikki. Hänpä hädän poisti,
Ett' uusi toivo kirkkahammin loisti.
— — — — —
Niin, onhan vaivan, ahdistuksen rata
Keskellä tuskain, kilvoittelujen,
Mi tuottaa arvoa ja kunniata,
Ja pysyväisen nimen, mainehen;
Ei tukemalla tapaa ontevata,
Esukupuuta entis-aikojen,
Ei loikoellen, maaten pehmoisissa
Moskovalaisten sopulturkiksissa.
Ei pidot yltäiset ja korskeatkaan,
Ei matkustukset turhanpäiväiset,
Ei huvitukset edes hauskimmatkaan,
Ei seurustelut, ajanviettehet,
Sellaista nautintoa saata matkaan,
Sellaist' ei onnea suo sielullen,
Kuin on se jalo mielihyvän tunto,
Min tuottaa uljas toiminta ja kunto.
Amerikan löytö.
Rohkea normandialainen purjehtija Jean Cousin purjehti 1488 Dieppestä Afrikan länsirannalle. Mutta kova merivirta ajoi hänet kauas pois tuntemattomaan maahan, josta hän löysi suuren joen suun. Hänen luullaan silloin käyneen Brasiliassa ja Amazon-joen suussa, vaikka siitä ei mitään varmaa tiedetä. Hänen lähin miehensä oli kastilialainen Alonzo Pinzon, joka sittemmin jonkin palvelusvirheen tähden erotettiin Cousinin laivastosta ja silloin palasi Espanjaan. Varmaan ei tiedetä, mutta luultavasti tämä oli sama mies, kuin esiytyi niin tärkeänä osamiehenä sitte seuraavalla löytömatkalla, joka tehtiin Espanjan satamasta.
Kristofer Kolumbus syntyi Genuassa porvarillisista vanhemmista. Lapsuudessaan ei hänellä ollut juuri mainittavaa opetuksen saannin tilaisuutta. Häntä pidettiin ensin kotona isänsä ammatissa, mutta luultavasti hän sai siihen aikaan tehdä muutamia matkoja Välimerellä. Noin 20 vuoden ijässä huomataan hänen lähtevän Portukaliin, tietämätöntä mistä syystä. Siellä hän oleskeli neljätoista vuotta, laajenteli melkoisesti tietojansa ja nai Porto Santon ensimmäisen vasallin jälkeläisen sekä sai siinä saaressa oleskellessaan tutkia sen vanhan purjehtijan tekemiä karttoja ja laivakirjoja. Porto Santossa oli hän myöskin nähnyt aaltojen maalle ajamia puukaluja, jotka oli tehty ilman rauta-asetta: tuntemattomain puiden runkoja olivat aallot myöskin ajaneet läheisten saarien rannoissa maalle; kerrottiinpa Azoreissa nähdyn kaksi ruumistakin, joilla oli aivan omituinen muoto, tulevan lännestä päin veneessä saaren rantaan. Jo muinainen ajattelija Aristoteles oli osoittanut maan olevan pallon muotoisen ja oppineille tämä totuus oli kyllin tuttu. He olettivat Indian rannan ei olevan niin kaukana länteen päin purjehtijalle ja myöskin selittelivät, että kolmen tunnetun maanosan vastapainona pitäisi olla suuri maa toisellakin maanpuolikkaalla. Kolumbus itsekseen mietiskeli, että hän oli määrätty sen maan löytäjäksi.
Hän ilmoitti ajatuksensa ensin Portukalin kuninkaalle Johan II:lle, joka niistä kysyi asiantuntijain mieltä ja sitte jätti ne ilman huomiotta. Silloin Kolumbus siirtyi Espaujaan. Siellä hallitsi Aragonian kuningas Ferdinand yhdessä puolisonsa Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa; molemmilla oli siihen aikaan tekemistä sodassaan Granadan valtakuntaa vastaan. Kauan kesti ennenkuin Kolumbus edes pääsi Ferdinandin puheillekaan. Kuningas ensin asetti oppineita miehiä tutkimaan genualaisen aietta. He tekivät monta väitöstä sitä oletusta vastaan, että asuttua maata olisi päinvastaisella maanpuolikkaalla. Kuinkahan osaisivat, arveli monikin viisaudessaan, ihmiset astua päälaellaan niinkuin kärpäset katossa? Kolumbuksen aietta siis hyvin huonosti kannatettiin.
Avutta ja neuvottomana tapasi Kolumbus nyt kokeneen merimiehen Alonzo Pinzonin, joka innolla ryhtyi yritykseen. Ilojuhlia vietettäessä Granadan valloituksen johdosta kääntyi hän uudella toivolla kuningatar Isabellan puoleen ja antoi uuden anomuksen. Tällä kertaa otettiin hänet suosiollisemmin vastaan; mutta hovi ei hyväksynyt hänen asettamiansa ehtoja. Hän aikoi silloin heti lähteä puhutteleman Ranskan kuningasta. Mutta kuningatar muutti mielensä; jäljestä lähetetty ratsumies tapasi Kolumbuksen ja sai hänet palaamaan. Hän oli tinkinyt itselleen aatelisarvon, Indian amiraalin arvon ja kaikkien maiden varakuninkaan arvon, jotka hän ehkä löysi, sekä kymmenennen osan niiden maiden kruununtuloista.
Ensimmäinen matka. Nyt varustettiin kolme pientä laivaa, joista kaksi tuskin oli muuta kuin purjeveneet. Mutta väkeä oli vaikeampi saada matkalle, koska reippaimmatkin merimiehet pelkäsivät niin uhkarohkeaa yritystä. Viimein ilmoittautui kolme Pinzon-veljestä, jotka olivat tehneet monta merimatkaa ja joilla oli palveluksessaan paljo merimiehiä; he myöskin tarjoutuivat itse panemaan kahdeksannen osan kustannuksista.
Elokuun 3 päivänä 1492 vähän ennen auringon nousua läksivät nämä kolme laivaa merelle pienen Palos-kaupungin luota Andalusian rannasta. Kolumbus itse johti suurinta alusta "Santa Mariaa", toista johti Alonzo Pinzon ja kolmatta, kaikkein pienintä, hänen veljensä Vincent Pinzon. Kanariansaarissa käytiin korjaamassa yhtä alusta, jonka peräsin oli rikkautunut. Lähes kuukauden viivyttyään siellä purjehtivat Kolumbus ja hänen kumppaninsa aukealle merelle suoraan länttä kohti. Jo seuraavana päivänä oli kaikki maa kadonnut näkyvistä; ei miltään taholta näkynyt mitään muuta kuin sinitaivas ja aava meri, jonka syvyyden päällä heikot alukset uiskentelivat. Yhä etemmäksi taakse jäi kaikki, kuin ihmissydämmelle on rakasta, isänmaa, sukulaiset ja ystävät; edessä oli kaikki hämärää ja salaperäistä. Moni karaistunut merimies itki ja muutamat valittivat ääneensä. Kolumbus koetti kaikin tavoin lievittää huolia ja väestössä herättää samaa suurta toivoa, kuin häntä itseään elähytti. Eräänä iltana Alonzo Pinzon viittasi lounatta kohti ja huusi sieltä näkyvän maata. Purjehdittiin purjehtimistaankin sinne päin, mutta ei mitään maata ruvennut näkymään. Suunnan käännöksestä jouduttiin Golf-virtaan ja laivat juoksivat sitte aika vauhtia eteen päin. Merimiehet vapisivat tuskaisesta levottomuudesta, kun ei kukaan heistä tiennyt, mihin tuollaista vauhtia viimein jouduttiin.
Suotuisia merkkejä ilmestyi ja hävisi. Nähtiin tuntemattomia lintuja; mutta ne eivät ennustaneet maata, koskapa merilinnut saattavat lennellä kauempanakin, kuin silloin tiedettiin. Kerran oli koko merenpinta ruohon peitossa; moni merimies, jopa Kolumbus itsekin silloin luuli maan olevan lähellä. Kun toivo moneen kertaan pettyi, alkoivat merimiehet joutua epätoivoon. He alkoivat jo puhua, että he eivät halunneet purjehtia etemmäksi, että heidät oli houkuteltu retkelle, joka ei suinkaan voinut onnistua, ja että he tahtoivat kääntyä, kun vielä voivat toivoa pääsevänsä takaisin kotimaahan.
Kristofer Kolumbuksen laiva. (Vanhan piirustuksen mukaan.)
Mutta kohta rupesi näkymään ihan selviä maan läheisyyden merkkejä. Maalintuja laskeutui mastoihin levähtämään ja puunoksa, jossa oli punaisia marjoja, uiskenteli lännestä päin vastaan. Kello kymmenen eräänä iltana huomasi Kolumbus pienoisen valon tuikkavan etäällä lännessä päin. Noin kello kaksi kuului Alonzon laivasta, joka tavallisesti purjehti vähän matkan päässä toisten edellä, kanuunan laukaus; se oli merkkinä, että maa oli saatu näkyviin. Ihastuksella huusivat kaikki: "Maa, maa näkyy!"
Lokakuun 12 päivänä aamun valjetessa levitti palmumetsäinen saari känniin vihreytensä purjehtelijain eteen. Ensimmäisen ilon ilmausten vaiettua veisasi koko väestö kiitosvirren.
Auringon noustessa asettui laiva ankkuriin ja suuri vene laitettiin valmiiksi. Amiraali pukeutui silloin tulipunaiseen virkapukuunsa ja sousi maalle Pinzon-veljesten ja monen muun seurassa, jotka kaikki olivat loistaviin varuksiinsa pukeutuneet. Astuttuaan maalle heittäytyi Kolumbus alas, suuteli maata ja otti sen Kastilian kruunun omaksi. Hän nimitti saaren San Salvadoriksi (vapahtajaksi), vaan sai sittemmin kuulla asujanten nimittävän sitä Guanahaniksi: se kuului siihen saaristoon, jota nyt sanotaan Bahama-saariksi.
Rannalle kokoutui saaren asujamia kummastelemaan outoa näytelmää. He olivat alastomat, kuparin karvaiset ja parrattomat. Aseina oli heillä nuolet ja puiset, luukärkiset heittokeihäät; rautaa he eivät tunteneet. Muuten he olivat hyväntahtoisia, viattomia ihmisiä, jotka lapsellisella uteliaisuudella lähestyivät parrakkaita, suurikasvusia vieraita ja ihmettelivät outoja laivoja. Espanjalaiset lahjoittivat heille lasihelmiä, kulkusia, tyhjiä pulloja ja muuta sellaista rihkamaa, joka kaikki otettiin ihastuksella vastaan; niinpä maanasujamet ja muukalaiset kohta tulivat hyviksi ystäviksi. Espanjalaisten kysyessä, mistä saarelaiset olivat saaneet kultakoristuksensa, joita heillä oli nenässään, osoittivat he etelää kohti. Viivyttyään pari päivää purjehti Kolumbus siis sille taholle.
Kohta näkyi suuri saari, jota mukaan lähteneet indiaanit sanoivat Kubaksi. Siellä näkyvä luonnon rikkaus ja kauneus kummastutti kaikkia. Mereen laski siinä joki, jonka äyräillä kasvoi komeita palmuja. Tiheitä metsiä näkyi etempää ja niiden takaa kohosi korkeita vuoria. Kauniita laaksoja pilkutti kukkulain väliltä täynnänsä rikkainta kasvullisuutta. Asujamet, ollen täälläkin alastomat ja hyvänluontoiset, tulivat vieraille vastaan. Kun heille näytettiin kultalevyjä, huusivat he Haiti ja osoittivat itää.
Espanjalaiset seurasivat viittausta ja saapuivat suuren hedelmällisen saaren Haitin luo, jonka Kolumbus nimitti Hispaniolaksi, koska sen vuorinen maa, kaunis luonto ja rikas kasvullisuus oli hänestä niin Espanjan näköistä. Asujamet pakenivat arasti vuorille, jättäen majansa tyhjiksi. Moneen kertaan koetettiin heitä houkutella sieltä alas, mutta turhaan. Viimein onnistui muutamain merimiesten saada kiinni kaunis, alaston nainen, jonka he veivät kanssansa laivaan sekä lähettivät helmillä ja muilla koruilla kaunistettuna takaisin. Siitä alkoi tuttavampi lähestyminen. Asujanten huomattiin olevan jakautuneina useampaan heimoon, joita kutakin ruhtinas eli kazik hallitsi. Saarelaiset myöskin selittivät espanjalaisille, että läheisten saarien vihamielinen, ihmissyöjä kansa usein raastoi tämän saaren asujamia syödäksensä. Kolumbus lupasi heidän suojakseen rakentaa pienen linnan ja jättää siihen osan espanjalaisiansa.
Kolumbus itse luuli näiden nyt löydettyjen saarien olevan lähellä Aasian itärantaa ja kuuluvan Indian alueesen, jonka tähden hän myöskin nimitti asujamet indiaaneiksi. Hän aikoi käydä mongolilaisten kaanin puheilla, jolle hänellä oli kuningas Ferdinandilta kirje vietävänä, ja siihen saada vastausta, sitte lastata laivoihinsa kultaa, jalokiviä ja maustimia ja purjehtia Atlantinmeren yli riemuissansa takaisin Espanjaan.
Mahdoton oli kuitenkin edes yrittääkään sen aikeen toimeen panoa. Alonzo Pinzon oli jo Kuban luota eronnut laivoinensa, omin neuvoin etsiäkseen kultamaata ja sitte ehkä palatakseen Espanjaan. Suuri alus Santa Maria tarttui jouluyönä koralliriutalle ja joutui auttamattomasti häviöön. Nyt täytyi Kolumbuksen lähteä paluumatkalle. Kolmantena päivänä tapasi hän Pinzonin ja katsoi viisaimmaksi jättää hänet rankasematta. Alussa kävi matka onnellisesti. Mutta helmikuussa nousi hirvittävä myrsky ja uhkasi kokonaan murskaksi särkeä heikot alukset. Laivaväki jättäytyi toivottomuuden valtaan, vaan Kolumbus koetti Europalle säilyttää tämän tärkeän löydön sanomaa. Hän kirjoitti pergamentille kertomuksen matkastaan, sulki sen sinetillä, kirjoitti päällekirjoituksen Kastilian hallitukselle ja merkitsi, että ken sen toimitti eheänä perille, hänen piti saaman palkinnokseen tuhat dukaattia. Öljyttyyn kankaasen käärittynä pantiin kirjoitus tynnyriin ja heitettiin mereen.
Myrsky kuitenkin asettui ja laivat saapuivat Azoreihin pieneen Santa Maria-saareen. Portukalin kuvernööri otatti jonkun väärinkäsityksen tähden löytöpurjehtijat kiinni, mutta päästi heidät jälleen vapaaksi, kuin sai riittäviä selityksiä. Uusi myrsky heitti Kolumbuksen Portukalin rannalle. Siellä kävi hänen luonansa Bartolomeo Diaz ja kutsui häntä kuningas Johanin luo, joka vierasvaraisuuden varjoon kätki kateutensa. Maaliskuun 15 päivänä palasi Kolumbus Palos-satamaan.
Riemuitseva ihmisjoukko oli kokoutunut rannalle. Kellot soivat ja kanuunat paukkuivat, kun Amerikan löytäjä väkinensä astui maalle. Ensin hän meni kirkkoon ja kiitti Jumalaa matkan onnellisesta päättymisestä sekä ilmoitutti sitte tulonsa kuninkaalle ja kuningattarelle. Armollisella kirjeellä kutsuttiin häntä heti käymään hovissa, joka silloin oli Barcelonassa.
Hänen matkansa Espanjassa oli riemusaaton kaltainen. Suuret ihmisjoukot tulvailivat joka taholta näkemään merkillistä miestä. Hänen lähestyessään Barcelonaa tuli hovimiehiä ja ylhäisiä herroja vastaan, kaikki loistavissa puvuissa. Uteliaan, riemuitsevan ihmisjoukon keskitse kulki hän kaupunkiin. Edellä astui kuusi Amerikasta tuotua indiaania, maalattuna maansa tavan mukaan ja koristettuna kaularenkailla ja kultasormuksilla; heidän jäljessänsä astui miehiä kantaen eläviä papukaijoja, topattuja uuden maailman eläimiä ja lintuja, outoja kasveja sekä kultakappaleita ja kultahietaa. Heitä seurasi Kolumbus itse loistavapukuisten ratsumiesten saattamana.
Keskellä toria istuivat korkealla valtaistuimella kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella kuninkaallisessa puvussaan, ympärillä hovin ylhäisimmät herrat ja naiset. Kolumbuksen lähestyessä valtaistuinta nousivat kuningas ja kuningatar seisoalleen ja sallivat hänen istuutua tuolille, joka tuotiin häntä varten; se oli harvinainen suosio tässä hovissa, kun näet muuten ei kukaan saanut istua kuninkaan läsnä ollessa. Kun Kolumbus kertoi matkastaan, tulivat kuningas ja kuningatar syvästi liikutetuiksi; he laskeutuivat polvilleen kiittämään Jumalaa ja suuri ihmisjoukko teki syvässä, juhlallisessa ihastuksessaan samoin. Näytti siltä, sanoo eräs sen tapauksen kertoja, kuin kaikki olisivat olleet osalliset autuasten ilosta taivaassa.
Kolumbus vahvistettiin sijaiskuninkaan ja amiraalin arvoihin, hänen sukunsa korotettiin aatelissäätyyn ja uusi suuri laivasto varustettiin, hänen uudestaan purjehtiaksensa ottamaan löydettyjä maita haltuunsa. Paavi lahjoitti ne maat Espanjalle, ja estääkseen riitoja syttymästä Portukalin kanssa levitti hän kuuluisan julistuspullan, jossa hän jakoi maapallon kahtia linjalla, joka ajateltiin vedetyksi pohjoisnavasta etelänapaan jonkun matkan päässä lännen puolitse Azoreista. Kaikki sen linjan lännenpuoliset maat oli kuuluva Espanjalle.
Kolumbuksen seuraavat matkat. Syyskuun 25 päivänä 1493 läksi Kolumbus toiselle matkalleen laivastolla, jossa oli 17 varustettua laivaa sekä 1,500 vapaaehtoista, suureksi osaksi hyvin arvokkaita miehiä. Hän otti mukaan Andalusian hevosia, lampaita ja sarvikarjaa, kaikenlaisia aseita, työkaluja kaivostyötä varten, viljaa ja suuren joukon muita ruokavaroja. Purjehtien vähän etelämmäksi löysi hän Karaibin saaret, joissa ihmissyöjät asuivat. Sen niistä, jolle hän (eräänä sunnuntaipäivänä) ensinnä nousi maalle, nimitti hän Dominikaksi (Sunnuntaisaareksi). Hän kävi myöskin Marie Galantessa, Guadeloupessa ja Portoricossa.
Saavuttuaan Hispaniolaan hän kauhukseen ei nähnyt linnaa eikä siirtokuntaa. Espanjalaiset olivat raa'alla väkivallalla ja irstaalla elämällä ärsyttäneet indiaaneja ja sitä paitsi olivat he myöskin varomattomasti hätyyttäneet erästä päällikköä, joka oli synnyltään karaibilainen ja siis luonteeltaan rohkeampi ja vähemmin hyvänlaatuinen kuin muut saarelaiset. Hän oli sentähden valloittanut ja hävittänyt heidän linnansa ja he itse olivat osaksi kuolleet sitä puolustaessaan, osaksi joutuneet pakoretkellä perikatoon.
Kolumbus perusti linnan paikalle kaupungin, joka kuningattaren kunniaksi nimitettiin Isabellaksi, ja läksi sitte uudelle matkalle. Hän purjehti Kuban ympäri ja löysi Jamaikan, mutta käännyttyään ankaraan tautiin täytyi hänen palata Hispaniolaan. Hänen poissa ollessaan oli sopimattomalla kohtelulla ärsytetty saarelaisia raivoon asti; he surmailivat yksinäisiä espanjalaisia ja olivat vakaasti päättäneet hävittää tai karkoittaa heidät kaikki. Saaren kaikki kazikit kokosivat voimansa metsäläisjoukoksi, joka sadantuhannen miehen suuruisena aikoi sotia maan anastajia vastaan. 200 jalkamiehen ja 20 ratsumiehen kanssa läksi Kolumbus heitä vastaan. Ampuma-aseiden jymähdykset heti kauhistuttivat indiaaneja; terävät rauta-aseet ja haarniskapukuiset ratsumiehet tekivät suurta tuhoa, ja joukko verikoiria, jotka espanjalaiset olivat tuoneet mukanaan, repivät hirvittävästi alastomia saarelaisia. Indiaanit saivat siten aikaisin huomata, että heillä ei ollut mitään turvaa valkoisten miesten väkivaltaa ja ilkeyttä vastaan. Kolumbus määräsi heidän maksettavakseen veron, mutta koetti, mikäli hänestä riippui, lempeällä kohtelulla lievittää heidän sortoansa. Häntä itseänsä alkoivat espanjalaiset kohdella pahasti, hän kun koetti taivuttaa heitä työhön ja pidättää häpeällisistä konnuuksista. Hän matkusti Espanjaan puolustamaan itseänsä vihamiesten panetuksilta. Kuningas kyllä otti hänet silloinkin hyvästi vastaan, hän saavutti jälleen hallitsijansa luottamuksen ja uusi laivasto luvattiin varustaa hänelle. Mutta löytömatkojen into oli jäähtynyt. Kolumbuksen täytyi miehittää laivansa pahantekijöillä, jotka päästettiin vankiloista viljelemään ja asumaan uutta siirtopaikkaa.
Kuudella laivalla läksi Kolumbus (1498) kolmannelle matkalleen. Tällä kertaa hän purjehti vieläkin etelämmäksi ja löysi Trinidad-saaren. Siihen näkyi Orinoko-joen suu ja sen ympäristö Etelä-Amerikan rantaa. Hän purjehti kappaleen matkaa pitkin rantaa, joka siinä näytteli komeita, luonnonkauneita maisemia. Asujamilla, joita tuli rantaan, oli kultalevyjä kaulassa ja helmikoristuksia käsivarsissa; he olivat kookkaat ja kaunismuotoiset, pitivät kirjavaa kangaskappaletta päässänsä ja olivat sekä ymmärtäväisemmät että rohkeammat muita indiaaneja, jotka tähän asti oli tavattu.
Oma sairautensa ja levottomuus uuden siirtopaikan tähden pakottivat Kolumbuksen palamaan Hispaniolaan. Siellä oli tällä välin eräs pahansuopa espanjalainen kiihottanut osan väestöstä kapinaan "genualaisia seikkailijoita" vastaan ja lähetti Kolumbuksen tultua valituksia hänestä Espanjaan. Tämän johdosta lähetti Ferdinand ritari Bovadillan Hispaniolaan tutkimaan Kolumbuksen käytöstä. Bovadilla heti panetti Kolumbuksen veljinensä kahleihin ikäänkuin jo syyllisiksi tuomitut pahantekijät ja lähetti heidät siinä tilassa Espanjaan. Isabella, kuultuaan, miten oli kohdeltu amiraalia, pahastui ja lähetti heti käskyn päästää vangit vapaaksi ja kohdella heitä kunnioituksella. Mutta Kolumbus sitte säilytti kahleensa surullisena muistona ja piti ne aina riippumassa työhuoneessansa.
Bovadilla kyllä erotettiin maaherranvirasta, mutta hänen sijaansa ei määrätty Kolumbusta, vaan toinen mies. Täll'aikaa löydettiin uusia maita toinen toisensa perästä. Venetialainen Gabot oli jo ennen englantilaisilla laivoilla purjehtien löytänyt Pohjois-Amerikan manteren, Cabral omisti Brasilian Portukalin kuninkaalle ja Vasko de Gama palasi oikeasta Indiasta. Kolumbus, luullen löytämänsä manteren olevan lähellä Indiaa, tarjoutui viemään espanjalaisia siihen maahan paljon lyhempää tietä, kuin Vasko de Gama oli purjehtinut. Kuningas silloin, tosin töin tuskin, taipui asettamaan amiraalin jälleen arvoihinsa ja antamaan hänelle neljä pientä laivaa.
Kolumbuksen neljäs matka, joka alkoi 1502, tuli onnettomaksi ja vaivaloiseksi. Yksi hänen laivansa oli viallinen ja hän sentähden purjehti Hispaniolaan vaihtamaan sitä parempaan; mutta uusi maaherra ei häntä päästänyt koko saarelle. Kestettyään ankaran myrskyn löysi Kolumbus kelvottomille aluksilleen satamapaikan Jamaikasta. Sitte purjehdittiin pitkin nykyisen Keski-Amerikan itärantaa aina Panaman kannakselle asti, löytämättä mistään läpipääsyä. Viimein päästiin myrskyjen käsistä Jamaikaan turvaan. Kaksi miestä haaksirikkoisesta väestöstä sousi sieltä koverretuilla puunrungoilla Hispaniolaan, josta he töin tuskin saivat pienen laivan: sillä vietiin Kolumbus Hispaniolaan, josta hän palasi Espanjaan. Kuningatar Isabella, joka aina oli ollut hänen tukenansa, oli nyt kuollut, ja Ferdinand osoitti hänelle ainoastaan kylmää kohteliaisuutta. Hän kuoli Valladolidissa (1506). Hautaan määräsi hän pantavaksi kahleet, joita hän kerran oli kantanut. Nyt ovat hänen jäännöksensä, kuten luullaan, Kubassa Havanna-kaupungissa.
Hirmuista on lukeakin, miten verisen julmasti espanjalaiset hävittivät löydettyjen saarien asujamia. Niitä heikkoja ihmisiä pakotettiin ruoskalla yöt päivät tekemään työtä kaivoksissa; heitä jaettiin kuin karjaa uusille maanomistajille ja kohdeltiin kuin karjaa, vieläpä pahemminkin; jos he toivottomuudessa joskus edes yrittivätkään pakenemaan, lähetettiin jäljestä verikoiria, jotka ahnaasti raatelivat heidän alastomia ruumiitansa; vähimmästäkin uppiniskaisuudesta pistivät herransa miekoillaan heidät kuolijaaksi taikka ammuttiin heidät; joukottain heitä muutenkin murhattiin taikka hirtettiin; heidän kazikinsa ja johtajansa saivat usein kituen kuolla liekeissä. Tämä kohtelu teki indiaanit vastahakoisiksi kristinuskolle. Eräs kazik seisoi kiinni sidottuna rovion paaluun, kun munkki astui hänen luoksensa ja lupasi hänelle paratiisin autuutta, jos hän ennen rovion sytyttämistä lupasi kääntyä kristinuskoon. "Onko siellä paratiisissa myöskin espanjalaisia?" kysyi hän. "On," vastattiin, "mutta ainoastaan hyviä ja rehellisiä." "Paraimmatkin heistä", virkkoi kazik, "ovat konnia; minä en huoli sinun taivaastasi!"