Ludvig XI, Ranskan kuningas.
Kaarle VII:nen seuraaja Ludvig Xl korotti vaikka huonoilla keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.
Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat, mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että poika tahtoi häntä myrkyttää.
Kuninkaaksi päästyänsä (1461) Ludvig heti erotti kaikki isänsä neuvonantajat ja kokosi ympärilleen henkilöitä melkein yksinomaan alhaisemmasta kansasta, jonka seurassa hän paraiten viihtyi. Hänen puvustaan ja elintavastaan näkyi tämä hänen taipumuksensa. Hän käytti karkeakankaista mekkoa ja vanhaa leveää hattua, jonka reunoista riippui pieniä pyhäinkuvia. Yliteloittaja Tristan, tuo salaisten mestausten toimeen panija, joita tähän aikaan usein tapahtui, oli hänen uskollisin ystävänsä. Aina Ludvig puuhaili kavaloita aikeita ja vehkeitä ja osoitti uskottomuutta, joka ei pitänyt lukua lupauksista eikä valoista. Raaka aistillisuus ja törkeä taikuus olivat hänessä yhtyneinä. Hän huolellisesti noudatti kaikkia uskonnollisia menoja, antoi runsaasti lahjoja kirkoille ja luostareille, osoitti pyhille kaikkea mahdollista kunniaa, eikä jättänyt koskaan edeltä päin rukoilematta neitsyt Marialta anteeksi rikoksia, joita aikoi tehdä, eikä lupaamatta hänelle lahjoja, jos ne onnistuivat.
Jo hallituksensa alussa näytti hän aikovansa rajoittaa tai lakkauttaa suurten kruunun vasallien itsenäisyyttä. He sentähden yhtyivät häntä vastaan liittoon, sanoen sitä "yhteisen hyvän ligaksi". He johtivat suuren sotajoukon Isle de Franceen ja alkoivat kuninkaan väkeä vastaan taistelun, jossa voitto kuitenkin jäi ratkasematta. Mutta liittolaiset eivät olleet pitäneet huolta suuren sotaväkensä muonasta, jonka tähden heitä kohta puute ja näljänhätä alkoivat ahdistaa; Ludvig sitä vastoin pysyi hyvin varustetussa pääkaupungissaan eikä huolinut tarjota nälkäisille vihollisille uuden taistelun tilaisuutta. Sentähden liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta suuria lupauksia, joten he tulivat rauhaan taipuviksi. Mutta kohta heidän lähdettyään kutsui Ludvig kokoon säädyt ja julistutti heillä useimmat lupaukset laittomiksi.
Liga-liiton etevimpiä osamiehiä oli Burgundin herttua Kaarle Rohkea, jonka hallussa myöskin olivat rikkaat Alankomaat. Hän oli ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa hovia ihmeteltiin koko Europassa ja jonka kunnianhimoiset aikeet tarkoittivat itsenäisen kuningaskunnan perustamista niistä monista maista, jotka hänellä oli. Monen riidan ratkasemista varten ehdotti Ludvig Kaarlelle ystävällistä yhtymistä ja yhtymispaikaksi määrättiin Peronne-kaupunki herttuakunnan alueella; mutta samalla hän yllytti alankomaalaisen Lüttich- (Liège-) kaupungin kapinaan herttuaa vastaan. Ludvig saapui Peronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti muhkeimmasti hänet vastaan. Mutta kerran molempain ruhtinasten juuri istuessa pöydässä, tuotiin ilmoitus, että Lüttichissä oli alkanut kapina ja että Ranskan lähettiläs varsinkin oli sitä kiihotellut. Heti herttua vihastui kuninkaasen ja pistätti hänet synkkään vankitorniin. Ludvigin täytyi sitte seurata herttuaa Lüttichiin omin silmin näkemään, miten ankarasti herttua hävitti onnetonta kaupunkia. Vasta sen jälkeen pääsi Ludvig kovilla ehdoilla vapaaksi, mutta tapansa mukaan hän piankin selvittäytyi ehtoja täyttämästä.
Ludvig teki suuria varustuksia ja alkoi sitte herttuaa vastaan sodan, jota kuninkaalliset päälliköt kävivät hyvällä menestyksellä. Herttua sai nyt pyynnöstä aselevon ja sen aikana onnistui hänen tehdä liitto kuninkaan veljen Guiennen herttuan kanssa, joka kuitenkin kohta äkisti kuoli erään benediktiläismunkin myrkyttämänä. Kaikki katsoivat Ludvigia murhan toimeenpanijaksi ja Kaarle levitti julistuksen, jossa hän nimenomaan sanoi häntä veljenmurhaajaksi. Ludvig jonkun ajan kuluttua laillisesti tutkitutti murha-asiaa, mutta ennen kuin tutkinto saatiin päätökseen, löydettiin benediktiläismunkki äkisti kuolleena vankilastansa ja myös yksi hänen rikoskumppaninsa oli salaperäisellä tavalla hävinnyt. Guiennen nyt Ludvig heti omisti kruunulle.
Herttua Kaarle Rohkea jatkoi kuitenkin taistelua Ludvigia vastaan, mutta ryhtyi samalla myöskin muihin laajoihin yrityksiin. Saksan keisarin kanssa neuvotteli hän Trierissä ja esiytyi siellä paljon komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisaria korottamaan Burgundin herttuakuntaa kuningaskunnaksi. Mutta Ludvigin onnistui huomautuksillaan niin muuttaa keisarin mieli, että hän läksi Trieristä täyttämättä herttuan toivoa. Kaarle sitte ryhtyi sotaan Ludvigin liittolaisia sweitsiläisiä sekä Lotringin herttuaa vastaan. Tämä sota tuli hänelle onnettomaksi; viimein joutui hän perin pohjin tappiolle Nancyn luona ja kaatui itsekin (1477). Ludvig taas heti omisti Burgundin Ranskan kruunulle. Jonkun ajan kuluttua onnistui hänen omistaa myöskin Provence.
Viime ikävuosina kiusasi Ludvigia kalvaava levottomuus ja kuolemanpelko. Hän sulkeutui Plessis-linnaansa (Toursin luo), joka oli ympäröity kolminkertaisilla valleilla ja haudoilla ja johon oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä ja nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei uskaltanut kukaan, eivätpä edes hänen omat lapsensakaan käydä linnassa; kuka hyvänsä nähtiin niillä seuduin aikaisin aamusilla tai myöhään illalla, kaikki ne armotta ammuttiin. Luostareille ja kirkoille lähetettiin suuria lahjoja, että siellä pidettäisiin esirukouksia hänen henkensä puolesta. Yhä kasvavain sielunvaivojen kiusaamana kuoli hän 1483. Pojalleen lausui hän kuolinvuoteellansa, että ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi.